Vuosi sitten Kokkolan keskiaikapäivillä ollut luento kirkkotaiteesta keskiajalla sai ilokseni jatkoa tämän vuotisilla keskiaikapäivillä. Luennosta vastasi Kaarlelan kirkossa myös tällä kertaa Raul Pohjonen, luento oli kaksikielinen. Tiedättekö, rakastan tällaisia asiantuntijaluentoja! Voisin kuunnella hyvää luentoa mielenkiintoisesta aiheesta vaikka kellonympäryksen.
Miksi niin moni keskiajalla vaikuttaneista maalareista, ruukkumaakareista tai kultasepistä tuli vanhemmiten oudoiksi, jos he edes elivät kovin pitkään...
Lähes ironista, mutta totta, että monet myrkylliset aineet, kuten lyijy suoloineen, kulta-amalgaami, elohopea ja lyijypellit vaikuttivat taiteilijoiden keskushermostoon. Hulluus heidän keskuudessaan oli yleistä. Toisaalta juuri nämä myrkylliset aineet ovat mahdollistaneet upeiden keskiaikaisten taideaarteiden säilymisen.
Varhaisimmat tunnetut värit olivat maavärejä. Maavärit on yleisnimitys rautapohjaisille mineraaleille, joita löytyy maaperästä.
On tärkeää käyttää oikeita värejä kussakin maalauskohteessa. Jopa luolamaalauksista löytyy värejä. Niissä sideaineena on käytetty eläinrasvaa. Ensimmäiset varsinaiset värit Lapis lazuli ja sinooperi, otettiin käyttöön antiikin aikana. Ensin mainittu on kaunis sininen väri. Se on mineraali, jota saatiin Afganistanista kivimineraalina, ja joka jauhetaan hienoksi aineeksi. Ainetta kuljetettiin Silkkitietä pitkin länteen. Väri oli kalleinta mahdollista ja sitä käytettiin ainoastaan varakkaimmissa yhteiskunnissa. Joskus se oli yhtä arvossaan kuin painonsa kultaa. Tätä väriä kutsutaan aidoksi ultramariiniksi. Keskiajan kirkkomaalarit käyttivät sitä säästeliäästi 1500-luvulla, eikä sitä käytetty oikeastaan lainkaan maallisemmissa maalauksissa.
Labis latsuli on hyvin vahvaa väriä. Väriä maalauksiin laitettiin sormustimen verran. Alla olevassa 1600-luvun patsaassa on käytetty juuri tätä väriä.
Sinooperin väri vaihtelee puhtausasteensa mukaisesti tummanpunaisesta oranssiin. Faaraoiden haudoissa, Egyptissä seinämaalauksissa, on nähtävillä, kuinka väri on säilynyt yhtä kirkkaana kuin se olisi vasta eilen maalattu.
Keskiajalla kaikki maalattiin sinooperilla. Munkki Svarte Berthold päätteli, että itse Jumala on asettanut aineeseen basillin tai käärmeen, jotta ihminen ymmärtäisi juoksevan elohopean syntisen merkityksen. Hän päätti ajaa käärmeen ulos keittämällä sitä pronssipadassa. Elohopeahöyry valtasi luostarin, jolloin keitosta hämmentämässä ollut keittäjä kuoli. Svarte Berthold päätteli, että paholaisen täytyy olla jossain lähettyvillä ja hän päätti lisätä pataan helvetinkatkuista rikkiä. Ei tapahtunut mitään. Tätä aikansa ihmeteltyään munkki lisäsi pataan vielä salpietaria. Aineiden yhteisreaktio sai aikaan valtaisan räjähdyksen. Koko luostari tuhoutui. Svarte Berthold selviytyi pamauksesta kuin ihmeen kaupalla, mutta ei eläessään tajunnut, että oli ensimmäisenä ihmisenä maailmassa valmistanut elohopeafulminaattia. Se uudelleenkeksittiin vasta 1812 skotlantilaisen pappi Forsythin toimesta.
Vielä nykyäänkin sinooperi-väriä pystyy ostamaan, mutta sen hankkiminen on osattava perustella hyvin; paljonko sitä tarvitsee ja mihin aikoo käyttää. Lisäksi se on kallista.
Aikanaan vihkiristejä (punainen maalaus vihkirististä alla olevissa kuvissa) maalattiin kirkoissa paikkoihin, mihin piispa oli laittanut pyhää öljyä peukalollaan. Suurissa kirkoissa oli 12 vihkiristiä opetuslasten määrän mukaan, pienissä 4 evankelistojen mukaan.
Lyijymönjää maalauksissa käytettäessä säästetään kuluja, mutta väri muuttuu neljässäkymmenessä vuodessa mustaksi. Näin kävi esimerkiksi Uppsalan kirkonmaalauksissa. Lyijyn haittana on myös lyijymyrkytykset. Monilla maalareilla lyijypöly aiheuttikin lyijymyrkytyksen. Myös ruukkumaalareiden kerrotaan usein olleen hulluja, koska maalien myrkyt vaikuttivat aivoihin ja keskushermostoon. Lyijymönjä on väriltään oranssinpunaista. Voit verrata yllä olevassa kuvassa vasemmalla lyijymönjällä maalattua ja oikealla sinooperilla maalattua vihkiristiä.
1750-luvulla Mustasaaren kirkko päätettiin maalata valkoiseksi. Maalarimestarina toimi Johan Alm. Keitettiin seitsemän tynnyriä pellavaöljyä paikan päällä 240-asteisissa rautapadoissa. Siihen lisättiin vernissaa, joka edesauttaa kuivumista, sekä lyijyoksidia ja rautasulfaattia. Lyijyseoksen tiedetään olevan valmista, kun se kuplii ihon päälle sitä laitettaessa. Lyijyoksidi on äärimmäisen peittävää, ja kauniin valkoista, eikä se tummu. Ensimmäinen tehdas, joka valmisti lyijynvalkoista, sijaitsi Rotterdamissa, Hollannissa ja perustettiin 1650. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä... Seos on hyvin myrkyllistä ja nykyään myyntikiellossa.
Johan Alm tilasi Mustasaaren kirkkoon vuonna 1775 20 tynnyriä hollantilaista lyijynvalkoista, 10 tynnyriä englantilaista lyijynvalkoista ja 7 tynnyriä pellavaöljyä seurakunnan maksettavaksi. Pigmenttiä tarvittiin näin suuria määriä kirkkojen sisätiloihin ja maalauksiin öljyvärien kanssa. Alm maksoi väreistä 408 kuparitaaleria.
Tässä alla luennoitsija esittelee 1700-luvulta peräisin olevaa pääsiäisaiheista Portugalista peräisin olevaa merenkulkijoiden mukana tullutta tyypillistä maalausta. Se on kankaalle tehty maalaus, jossa on sinisen sävyjä ja lyijymönjää. Maalari on tuntematon. Luennoitsijalta vielä vinkki liittyen maalausten käärimiseen: kankaalle tehdyt maalaukset täytyy aina kääriä rullalle maalaus sisälle päin, jotta maalaus säilyy hyvänä!
Sinisen eri värisävyt ovat kalliita ja niinpä niille etsittiin korvikkeita luonnonväreistä- niitä ei löytynyt. 1500-luvulla saksalaiset löysivät Koboltin, malmin, josta ei silloisilla menetelmillä osattu poistaa metallia. Monien yritysten ja kuolemantapausten jälkeen saatiin aikaiseksi sinertävä pulveri, kobolttioksidi, jota käytettiin keramiikan- ja lasinvalmistuksessa, muttei maalauksissa. Jos värin arvo olisi jo tuolloin oivallettu, olisi keskiajan lopulla käytetty kirkkomaalauksissa paljon enemmän sinistä. Öljymaalarit löysivät värin 1700-luvun lopussa. Siihen lisättiin vernissaa. Vuonna 1804 se tuli viralliseen myyntiin.
Koboltinsininen on kaunis väri ja sitä pidetään Jumalan lahjana.
1700-luvun talonpoikaismaalauksista Suomessa löytyy yllättävästi Kokkolan pohjoispuolelta sinistä väriä. Väriä ei kuitenkaan tuolloin ollut Suomessa käytössä... Kun tätä ryhdyttiin selvittämään, löydettiin Matts Mattsson Rosig-niminen ruotusotamies, joka oli ollut vankina Saksassa ja tuonut väriä mukanaan Pohjanmaalle.
Saksalainen alkemisti sekoitti keskenään kahta rautajohdannaista; näin löytyi berliininsininen, joka on tummempaa kuin koboltinsininen. Värin löysi vuonna 1704 saksalainen Heinrich Diesbach. Tämä väri on hyvin riittoisaa, sillä veitsenkärjellinen valkoista väriä ämpärilliseen sekoitettuna tekee koko sopasta sinistä. Väriä ei kuitenkaan voida käyttää kirkkomaalauksissa, koska kalkissa oleva sininen hajottaa sinihappoa.
Mielenkiintoista mutta totta on, että myrkylliset malit ovat kestäneet kauimmin historiassa.
Kustaa III oivalsi kieltää sisätilojen maalaamisen lyijynvalkoisella. Lyijynvalkoisella maalatut huoneet ovat muuten erityisen kylmiä.
Luennoitsija kertoi pikanttina yksityiskohtana Napoleonista, jonka kuolemaa epäiltiin myrkyttämisestä aiheutuneeksi. Tutkimuksissa on päädytty siihen, että kuolinsyynä voisi olla arsenikkimyrkytys tai että Napoleonin huoneen tapetit alkoivat kosteassa Saint Helenan ympäristössä tuottaa arsenikkia. Napoleonin hauta avattiin 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja paikalla olijat saivat järkyttyneinä todeta ruumiin säilyneen lähes muuttumattomana. Koska arsenikki on vahva säilytysaine, tämä saattaa tukea myrkytyshypoteesia.
Keskiaikaisten katedraalien kattolevyt olivat lyijypellistä valmistettuja. Voi vain kuvitella keskiajan elämässä vaikuttaneita lyijyn ja muiden tappavien aineiden määrää. Ja aikalaisemme kun ajattelevat naivisti, että vasta lisä-aineet ovat tulleet tappajiksi... Niin ristiriitaista, mutta totta, että juuri myrkylliset aineet ovat taanneet keskiaikaisten taideaarteiden säilymisen meidän päiviimme saakka!
Ps. Tätä kirjoittaessa jälleen haikea olo. Tänään kuoli setäni.
