Minulle adventti suo luvan alkaa jouluun valmistautumisen näkyvämmin. Pidän joulun tunnelmasta, vaikken mikään jouluhörhö tunnusta olevani. Oman työni kautta valmistaudun joulun juhliin jo kesästä lähtien kypsytellen, kuunnellen ja ideoita hiljalleen rakennellen. Vaivaudun kuuntelemaan satoja kappaleita löytääkseni sieltä joukosta ehkä vain yhden helmen. Myönnän, en koe sitä työnä, vaan ennemminkin intohimona, joka täytyy saada toteuttaa. Työni mahdollistaa minulle tämän - oikeastaan aika upeaa !
Saan mielettömästi voimaa kaikesta kaunista ympärilläni. En osaa itse sitä luoda, mutta onneksi lähelläni on ihmisiä, jotka sen taitavat. Vai mitä pidätte juhla-asuun puetusta pianostani! Ei voi soittaa rumasti, jos joku on nähnyt soittoni juhlavuuden eteen näin paljon vaivaa!
En ollut lapsena mikään koulufriikki. Pikemminkin vetämätön alisuoriutuja. Usein turhauduin tunneilla. Silti yksi asia sytytti minussa jo kouluaikoina kipinän. Kuin ihmeen kautta sain opettajikseni pari luovuuteen ja ilmaisemiseen kannustavaa opettajaa. En tiedä, kuinka he huomasivat palon sisälläni, sillä olin hyvin arka ja ujo. Joka tapauksessa huomasin joka joulu olevani parhaan kaverini kanssa pääosissa näytelmissä ja viikonloppuisinkin opettaja roudasi Datsun 100 A:llaan meitä kissanristiäisistä toisiin. Arvostus heitä kohtaan nousee mielissäni vuosi toisensa perään. Siksi haluan avata omassa työssänikin mahdollisuuksia samanlaista paloa tunteville. Vaikka maailma muuttuisi tulevaisuudessa millaiseksi hyvänsä, luovuutta, ilmaisukykyä ja -voimaa tarvitaan...
Kollegani ajatus siitä, että juhlan eteen täytyy nähdä vaivaa, luoda jotain kaunista, on ihana. Ennen juhlaa hän totesi, että jos joku lapsi saa sitä kautta elämyksen, se riittää hänelle. Tiedättekö - myönnän liikuttuneeni. Oppilaat poistuivat juhlasalista. Yksi tyttö siirtyi oppilasjonosta sivuun, kulki vastavirtaan ja palasi vaivihkaa saliin. Luuli olevansa yksin. Hän käveli ikkunan ääreen, jossa paloi kynttelikköjä ja kukat oli aseteltu kauniisti. Etäältä seurasin tytön kättä, joka hiljaa tarttui kiinni kukan terälehdestä ja silitti sitä...Elämys, niin...
Viimeiset pari kuukautta ovat olleet aika hektisiä. Luovalle työlle täytyisi antaa aikaa. Olla samaan aikaan sekä ahkera että laiska. Kiireisenäkin pystyy toimimaan ja tekemään, mutta karu totuus - vasta levollisena ja stressaantumattomana kykenee luomaan jotain merkityksellisempää. Myös ihmisten ympärillä täytyy antaa tilaa luovuuden esiin saamiselle. Olen vuosien mittaan tyrmännyt työtarjouksen jos toisenkin siksi, että joissakin yhteisöissä luovuuteni yksinkertaisesti vain sammuisi. Niitä asioita ei mitata rahassa...
Viikolla nukun lyhyesti, rakastan valvomista illan hämärässä yksikseni. Aamulla, kun kello soi, olen kaikkea muuta kuin ideoita täynnä. Kollegani, joka on aamuvirkku, kertoi, ettei koskaan käytä herätystä aamuisin. Minulla kelloja on vähintään kolme! Välillä tulee sitten tarve tankata lepoa. Tällä viikolla olen onnistunut hämmentämään useampaa ihmistä kertomalla, että viikonloppuna nukuin putkeen 14 tunnin yöunet! Mennä unille täysin uuvahtaneena ja se tunne, kun herää täynnä virtaa tietäen, että nyt kohta tapahtuu... Ette tiedäkään, paljonko olen saanut jo aikaan:)))
Adventti on odotuksen aikaa. Silloin pitäisi osata keskittyä olennaiseen. Elää kiireettömästi odottaen. Vaikeaa. Huomaan kyllä vuosi vuoden jälkeen eläväni pelkistetymmin. En halua mennä minnekään, olla vain kaiken liikenevän vapaa-ajan. Minun joulunaikani rakentuu pala kerrallaan hiljaisuudesta, valoista, musiikista....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti