Sunnuntain huipennukseksi kiiruhdin Marian kappeliin. Olin varautunut, että istun junassa silloin kun Normann-urut vihitään käyttöön. No, tilanteet elävät ja ennätin kuin ennätinkin sentään illan juhlakonserttiin Marian kappeliin. Mielenkiinto oli korkealla, koska olen seurannut urkuprojektia siitä saakka, kun urut olivat vielä pieninä palasina varastoituina Kaarlelassa. Taisi olla silloin vuosi 2013.
Virolainen Gustav Normann oli 1800-luvulla Pohjois-Viron tuotteliain ja arvostetuin urkujenrakentaja. Hänen rakentamiaan urkuja on Virossa tallella parisen kymmentä. Kokkolan urut ovat yhdet suurimmista säilyneistä ns. Normann-uruista.
Restaurointihanke sai kipinää Kokkolan seurakunnan kanttorien aloitteesta. Urkujen restauroinnista vastasi OÜ Olev Kents Orelitöökoda Virosta sekä Matti Porthan Oy Janakkalasta. Projektissa valvojana on toiminut nykyisin Oulussa asuva Christian Ahlskog.
Tilan puutteen vuoksi urkujen palkeita ei ole rakennettu urkujen taakse kuten näissä yleensä, vaan ne rakennettiin jalkion ja kakkossormiston pillien päälle. Jokuset puuttuvat osat, kuten ilmansyöttö ja urkukaapin alaosa, kyettiin rakentamaan olemassa olevien mallien mukaan. Haasteellista projektissa oli myös se, että monia urkuosia jouduttiin entisöimään kahteen otteeseen, kun vanha puu halkeili ja vääntyi.
Nykyinen urkujen väritys poikkeaa niiden alkuperäisestä. Värit valittiin Marian kappelissa jo olemassa olevien sävyjen mukaan. Marmoroinnissa puolestaan on ollut innoittajana kappelin lattian Altan graniitin kuviot.
Urkujen kokonaissointia on hiljennetty alkuperäisestä tilan pienuuden vuoksi. Erityisesti toinen sormio on suunniteltu kappelissa pidettävien siunaustilaisuuksien musiikkiin.
Niin hupaisalta kuin tuntuukin, on ihmisten kasvu ollut sadan vuoden aikana huimaa. Niinpä jouduttiin sormiota korottamaan 9,3 cm jalkiokoskettimien pintaa ylemmäksi, muutoin joutuisivat kanttorit soittamaan lähes polvet kurkussa...
Vanhojen urkujen restaurointi kesti kaksi vuotta. On siis pitkäjänteisyyttä vaativaa työtä kasata vanhoja urkuja uuteen ilmeeseen. Urkujen rakentaminen on täysin käsityötä ja aikaa tähän projektiin upposi 6000 työtuntia!
Vanhojen urkujen restaurointi kesti kaksi vuotta. On siis pitkäjänteisyyttä vaativaa työtä kasata vanhoja urkuja uuteen ilmeeseen. Urkujen rakentaminen on täysin käsityötä ja aikaa tähän projektiin upposi 6000 työtuntia!
Illan urkujuhlassa oli kaksi tilattua kantaesitystä; toinen virolaissäveltäjä Urmas Sisaskin ja toinen helsinkiläisen säveltäjän Santeri Siimeksen teos.
Konsertin alkajaisiksi kuultiin virolaisen säveltäjämuusikon, nykyisin Suomessa asuvan Urmas Sisaskin (1960-) Lux aeterna. Kokoonpanossa oli Ritva Göös uruissa, Maiju Vaahtoluoto, altto, Markku Hekkala, baritoni, Reijo Tunkkari, viulu, Eija Nygård, huilu sekä Ilmari Tunkkari, sello. Musiikki oli kaunista. Siinä oli mielestäni vaikutteita gregoriaanisesta kirkkomusiikista, mutta tunnelmaltaan tunsin jostain syystä kulkevani irlantilaisella niityllä. Joskus nuorena tyttösenä olen siellä oikeasti vaellellut.:)
Monessa urkukappaleessa oli mukana avustavia urkureita 1-2 kappaletta. He joko vaihtoivat nuoteista oikeita sivuja tai säätivät urkujen rekisteritappeja.
Seuraavaksi kuulimme August Gottfried Ritterin (1811-1885) teoksen Sonate in d-moll Op. 11. Sen esitti Mattii Pohjoisaho. Paikaltani tuijotin urkurin kaunisrakenteisia sormia...Tuollaiset täytyy olla ne paljon puhutut soittajan sormet! Ritteriä puolestaan pidetään yhtenä 1800-luvun suurimmista urkusäveltäjistä.
Valitsin istuinpaikkani niin, että pääsin istumaan mahdollisimman lähelle urkuja hieman takaviistoon. Minulla oli aitiopaikka seurata kanttoreiden jalka - ja käsityöskentelyä. Ihan huippua! Lapsena muuten ensimmäinen kosketinsoittimeni oli aika prameat kotiurut 70-luvun tyyliin, joissa oli jalkiot. Harmi, etten koskaan opetellut jalkioita soittamaan. Urut myytiin sitten pois pianon tieltä. Sinänsä ymmärrettävää, koska opiskelin pianonsoittoa, mutta kaiho vähän jäi...
Ohjelmalehtistä selaillessani totesin, että jopa on nuorekasta urkumusiikkia tarjolla tänä iltana! Oli vuorossa Santeri Siimeksen (1981-) kantaesitys Cinq moments musicaux. Iloksemme säveltäjä oli itse paikalla kantaesittämässä teoksen. Tämä nuorimies oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta voihan wau, minkä vaikutuksen hän teki minuun vielä konsertin päätyttyäkin, kun jo googlailin kotisohvalla. Lukaiskaapa! Lahjakas ihminen voi olla lahjakas melkein missä vain, mutta tuohan on jo mykistävää! Tämän miehen uraa täytyy kyllä seurata jatkossakin!
Siimeksen urkuteos edusti selvästi nuorekasta linjaa. Teoksessa oli jotain ranskalaisvaikutteistaja jopa keveää, tohtisiko sanoa ripaus jazzahtavaa... Siimeksen teos päättyi Cymbeltähden soittoon. Ihanaa! Nyt kuulin tuon paljon mainostetun helinän. Sopi hienosti tähän tilaisuuteen ja teokseen!
Siimeksen jälkeen palattiin hieman vanhempaan aikakauteen. Christian Ahlskog esitti hollantilaisen säveltäjän, Samuel de Lange SR.:n Sonate uber den Choral ja "Sollt ich meinem Gott nicht singen.
Viimeisenä ohjelmanumerona oli Christian Ahlskogin (1979-) Pieni kappeli-improvisaatio. En ollut pysyä penkissäni, kun tunnistin improvisaation pohjaksi laulun "Mun kanteleeni kauniimmin." Laululla on minulla erityinen merkitys, koska jo kauan sitten edesmennyt mummoni rakasti sitä. Sanat olivat hänen kuolinvärssyssäänkin. Ja mikä improvisaatio! Ahlskoghan soitti ilman nuotteja. Arvostan taavaattomasti muusikoita, jotka pystyvät soittamaan myös omasta päästään. Tämä oli esitys parhaimmasta päästä! Ja myös tämä kappale huipentui Cymbeltähden soittoon!
Yllä kuvassa: Urkujenrakentajat esittäytyivät. Vähän huono kuvakulma, vaikka paikkani muutoin olikin mitä mainioin.
Konsertin jälkeen ihmisillä ei ollut kiire pois. Monella oli aikaa ja intoa tutkia urkuja lähempää.
Ja sokerina pohjalla ...parista esityksestä ääninäytteet - toisessa mukana se ihana Cymbeltähti:)
LÄHTEET:
Konsertin ohjelmavihkonen Olev Kentsin, Martti Porthanin sekä Christian Ahlskogin tekstein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti