Kun katselee vanhoja merkintöjä eri historialähteissä, voi todeta suuren merimiesten määrän suomalaisten historiassa. Merille lähtö oli melkoinen päätös. Se ei ollut vakaata elämää. Moni merimieheksi pestautuneista kuoli tai katosi matkoillaan.
Kun merimies pestautui laivaan, ulottui pesti kotisatamasta kotisatamaan. Vasta vuoden 1873 merilaissa puututtiin tarkemmin merimiesten työoloihin. Tätä ennen merimiehellä ei kotisatamasta lähdettyään ollut mitään varmaa tietoa, milloin hän saattaisi palata takaisin kotimantereelle. Pesti saattoi osoittautua jopa monien vuosien mittaiseksi. Suomalaisia ja ruotsalaisia purjealuksia käytettiin usein kansainvälisessä rahtaustoiminnassa.
Uudesta merilaista vuonna 1873 seurasi, että merimiestä voitiin velvoittaa "seuraamaan laivaa" korkeintaan kaksi vuotta.
Merimies vannoi erityisellä valalla pestauksen ottaessaan. Näin hän vakuutti pysyvänsä laivan palveluksessa. Kokkolassa merimiehen vala muotoiltiin suomeksi 1800-luvun alussa näin:
”Minä myöskään ej pidä minun Suomen kaptenijn ja Suomen laiwoisa kansa ottetusta laiwan palveluxesta pois karata eli waldakunnasta pois olla, mutta rehellisesti pitää olla ja kotiin tulla” (KA, Vaasa, KMA, Merimiehen vala, Kokkola noin 1815. ”Formulaire til sjömans ed på Finska”).
Koska aiemmin oli epävarmaa, milloin meriltä pääsi kotiutumaan ja pestuuajat olivat vuosien mittaisia, olivat nämä seikat omiaan lisäämään motivaatiota karkaamisiin. Moni merimiehistä karkasi ja jäi verekseltään kiinni karkaamisen jälkeen. Seuraamukset oli kirjavat. Osa palasi alukselleen, osa toimitettiin konsuleiden välityksellä takaisin kotimaahansa kärsimään rangaistusta.
Osan karanneista tiedetään palanneen vapaaehtoisesti. Elämä siellä sun täällä tuskin oli helppoa. Osa taas palaili niin sanotulla konsulinkyydillä. Konsuleiden tehtävänä oli nimittäin valvoa meriväkeä. He toimittivat kiinni saatuja karkureita kotimaahan.
Itse rangaistukset karkaamisesta olivat aluksi melko lieviä. Ja jos karkuri vapaaehtoisesti palasi kotiin, ei hän välttämättä saanut edes tuomiota. Vähitellen rangaistukset kuitenkin kiristyivät. Tiedetään, että 1800-luvun puolivälissä rangaistuksen lisäksi merimies saatettiin määrätä kuuden vuoden sotapalvelukseen tai pakkotöihin yleisiin töihin.
Koska rangaistukset kovenivat, eivät karanneet merimiehet enää aina uskaltaneet palata kotimaahansa. Näin heistä kehkeytyi ikuisia karkulaisia, jotka vähitellen muuttuivat siirtolaisiksi. Monet laivoilta karanneet kuitenkin pysyivät kirjattuina kotikaupunkiensa merimieshuoneiden kirjoissa. Tämän vuoksi he usein säilyivät merimiehen eikä siirtolaisen statuksella.
Yhä useampi merimies päätyi 1800-luvun loppupuolella laillisesti siirtolaiseksi. Tähän vaikutti myös se, että Suomen oma merenkulku väheni ja kun lainsäädäntö muuttui, siirryttiin herkemmin muunmaalaisten alusten palvelukseen.
Yllä: Kuva Kokkolan merimieskirkon laivoista. Merimieskirkko on nykyään suljettu.
Toki ne merimiehet, jotka olivat saaneet itselleen hyvän palkan, karkasivat keskimääräistä vähemmän. Sen vuoksi iällä oli myös yhteys hyvään palkkaukseen. Useimmiten karanneet olivat nuoria ja työskentelivät alemmissa asemissa. Kokkolalaisille laivoille pestatut karanneet merimiehet ansaitsivat 1830-luvulla reilun ruplan verran vähemmän kuussa kuin ne merimiehet, jotka pysyttelivät pestissään.
Kun tutkitaan Kokkolan pestattuja merimiehiä, huomataan, että purjehtiminen täältä Yhdysvaltoihin nosti karkaustodennäköisyyden viisinkertaiseksi. Tosin kokkolalaisalukset eivät osallistuneet kovin laajasti Atlantin purjehduksiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.
Suomalaisilta ja ruotsalaisilta aluksilta karanneista valtaosa oli jungmanneja ja alimatruuseja: esimerkiksi Kokkolan laivoilta karanneista 60 prosenttia
Sattui tosin tapauksia, joissa lähes koko miehistö päätti jättää aluksen New Yorkissa. Kokkolalaisfregatti Nordenilta tiedettiin karanneen toukokuussa 1851 samana päivänä kaikkiaan kymmenen merimiestä. Tiedetään, että suurin osa suomalaisista karkureista karkasi brittisatamissa. Etenkin kokkolalaisten merimiesten karkaamisprosentti siellä oli jopa 70. Etenkin Antwerpenn satamasta tiedetään karanneen sekä kokkolalaisia että myös ruotsalaista väkeä. Tilastoista selviää myös, että Kokkolan pestausaineistojen perusteella jungmannien ja matruusien karkaamisen todennäköisyys oli 5–6 kertaa suurempi kuin päällystössä olleiden merimiesten. Matruuseja karanneista kokkolalaisista oli 15 prosenttia.
Samaan pestiin pestautuneen säätyläispojan ja rahvaan pojan välille luotiin pestautuessa selvä ero. Säätyläispoikia opettivat kapteeni ja perämiehet, muita poikia kurittivat ja ohjasivat myös kaikki merimiehet. Kokkolalaisilla aluksilla tiedetään olleen myös "paremman väen" piiristä - esimerkiksi kapteenin oma poika - tulleiden kajuuttavahtien lisäksi myös 7 – 12 -vuotiaita laivapoikia, jotka olivat taustoiltaan usein orpoja ja sosiaalisista syistä laivoille passitettuja. Kajuuttavahdeille maksettu korvaus oli vain nimellinen, usein vain ruoka ja vaatetus. Kajuuttavahdit saivat osakseen töitä, jotka olivat likaisia ja halpa-arvoisia, kuten päällystön hyttien ja käymälöiden siivous, kokin avustaminen ja ruoan kantaminen keittiöön. Kajuuttavahtien osaksi usein lankesi muun miehistön kiusanteko ja ruumiillinen kuritus. Kajuuttavahtien sosiaalisista lähtökohdista voidaan tehdä päätelmiä sen perusteella, majoitettiinko hänet kajuuttaan vai keulaskanssiin ja kuinka hänen uransa eteni kajuuttavahdin pestin jälkeen.
Tutkitusti Liverpoolissa esimerkiksi majaili 1800-luvulla paljon suomalaisia merimiehiä. Karkaamisten syinä mainitaan alhainen palkka, huono, ravinneköyhä ruoka, majoittuminen laivoissa kosteissa ja ahtaissa tiloissa tai erimielisyydet laivan päällikön kanssa. Vastapainona meri tarjosi mahdollisuuden seikkailulle ja jännitykselle.
Kokkolan pestausaineistosta vuosien 1813-1913 aikana selviää, että pestatuista miehistä noin puolet oli naimisissa olevia. Karanneistakin heitä oli peräti 25 prosenttia. Avioituminen kuitenkin selkeästi vähensi karkaamistodennäköisyyttä noin 50 prosentin verran. Samalla aikavälillä kokkolalaiset karkuteille lähteneet olivat keskimäärin 24-vuotiaita. Keskimääräinen merimiesten ikä kokkolalaisilla oli hieman korkeampi, eli 26 vuotta. Laivoille jääneiden kokkolalaisten keski-ikä puolestaan oli korkein, eli 29 vuotta.
LÄHTEET;
Merenkulkijoiden siirtolaisuus. Näkökulmia 1700-luvulta nykypäivään. Toim. Pirita Frigen. Siirtolaisinstituutti 2019. [https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2019/12/pirita-frigren-toim-merenkulkijoiden-siirtolaisuus.pdf] Luettu 21.10.2023.
Mäkiprosi, Paula. Kokkeja, kajuuttavahteja ja oppilaita. Miehistön nuorimmat jäsenet oululaisilla ja raahelaisilla purjealuksilla 1850- ja 1860-luvuilla. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/38131/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201207021989.pdf] Luettu 3.12.2023.
Purjeet koulivat kapteenin. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/purjeet-koulivat-kapteenin] Luettu 3.12.2023.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti