Kihlasilkki, uusin aarteeni

Elämä yllättää. Taas kerran. Joulun alla keksin  lähettää mailia isäni serkulle Etelä-Suomeen. Olen tavannut hänet livenä varmaankin 1990-luvun  alussa. Löysimme intressit samoihin asioihin isäni kuoltua ja silloin tällöin vaihtelemme maileja. Hän voisi ikänsä puolesta hyvin olla äitini, meillä on ikäeroa parisen kymmentä vuotta. Olen saanut häneltä uskomattoman hyviä tietoja ja tarkkoja kuvauksia rakkaasta ensimmäisestä lapsuuskodistani ja minua edeltävistä henkilöistä siellä. Olen ollut niistä tosi kiitollinen. 

Tämänkertaisen viestinvaihdon aikana hän pyysi postiosoitettani ja kertoi, että haluaa lähettää minulle jotain pientä muistoa. Olin otettu, vaikken tiennytkään, mitä posti minulle kuljettaisi. Pahin pelkomme oli molemmissa päissä, että Posti onnistuisi kadottamaan paketin, jonka tunnearvo oli mittaamaton. 

Takuulla tiedätte sen tunteen, kun paketti on käsissä, raotatte sitä, eikä teillä ole aavistustakaan, mitä paketti pitää sisällään. 

Paketista paljastui kolme rakasta esinettä Evijärveltä. Ensinnäkin isäni rippiraamattu, jonka mummoni oli ilmeisesti halunnut jossain vaiheessa lahjoittaa siskontytölleen. Toisekseen  rippikellon ketju. Se oli  kuulunut mummoni Hilda - äidille. Paketissa oli myös hahmotelmana pohjakuva vanhasta tuvasta, joka tuhoutui tulipalossa 1953 sekä toinen piirros  pihapiirin rakennuksista. 

Kolmas esine liikutti jostain syystä minua kaikista eniten. Saatesanoina isän serkku kirjoitti, että se on nimeltään kihlasilkki. Se tunne, kun vedät esineen pois sievästä pussista ja avaat sen taitoksistaan  koko komeuteensa!

"Kihlasilkki on ollut minulla pari kertaa käytössä kansallispuvun kanssa. Siihen tarkoitukseen se käy vieläkin, vaikka vaurioita toki on. Ikääkin on yli 110 vuotta, tarkemmin en osaa sanoa."

Kun saa käsiinsä kosketeltavakseen tuollaisen esineen, ei oikein tiedä, mitä sanoisi. Esine on siis musta silkkihuivi. Sen on myös omistanut mummoni Hilda-äiti. Hilda on avioitunut 5.9.1914, joten varmaan ennen tuota silkkihuivi on hankittu - ajan tavan mukaan joko kihlalahjaksi tai sitten esimerkiksi rippilahjaksi. Ikää on siis jo hyvinkin yli sata vuotta joka tapauksessa!

Huivi on keveä, se lienee 100% silkkiä.  Näille kihlasilkeille on ominaista, että ne on usein kuviollisiksi kudottuja, vaikka olisivatkin yksivärisiä. Niin tämä minunkin aarteeni. 

Länsisuomalaisiin pukuihin on usein kulunut jonkinlainen huivi. Se on voinut olla villaa, silkkiä tai puuvillaa. Jos asuun ei kuulunut mitään  määrättyä huivia, saatettiin käyttää puvun väreihin sopivaa kihlasilkkiä. Esimerkiksi moniin länsisuomalaisiin naisten  kansallispukuihin saa pukea silkkihuivin hartioille. Huivin kooksi on tällöin määritelty noin 80 x 80 cm tai suurempikin ja siinä voi olla hapsut, niin kuin tässä minunkin omassa on. Ohjeistus on, että neliönmuotoinen huivi taitellaan kolmion muotoon ja asetellaan röijyn tai liivin alle tai päälle. Tarvittaessa sen voi myös kiinnittää neulalla tai huivisoljella. 

En tosiaankaan tiedä, miten ja milloin kihlasilkki on esiäidilleni päätynyt. Luin , että niitä on sekä annettu kihlasilkeiksi, että tuotu matkoilta tuliaisiksi.  Niistä puhutaan myös nimellä kirkkosilkki. Löydän netistä muutaman linkin, joista löytyy aiheeseen liittyviä kapistuksia. Oi, olisipa ihanaa tilata tähän huiviin esimerkiksi solki!

Luin erästä Facepäivitystä, jossa erään kansanmusiikkibändin jäsenet olivat innostuneet etsimään kaikille kahdeksalle jäsenelleen kirkkosilkit. Ja lopulta olivat kaikille löytäneetkin vähän sattuman kaupalla esimerkiksi kirppareilta. Veikkaan, että moni tällaisen käsiinsä saava ei välttämättä tiedä huivien tarinoita. Siksi aion oman huivini yhteyteen kirjoittaa lappusen, missä kerrotaan huivin tausta ja tarina. Ei mun pojat muuten koskaan tätäkään  tietäisi arvostaa...Tämä huivi on kuitenkin ainuita vanhasta maalaistalosta säilyneitä tavaroita. Mummoni sisko on vienyt sen maailmalle 1940-luvulla lähtiessään mukanaan ja siksi se on pelastunut!

Netin syövereistä löysin myös ohjeen, kuinka kihlasilkkiä tulee säilyttää: se tule asetella hapottomalle pahvirullalle hapottomaan silkkipaperiin käärittynä, ei missään nimessä taitoksille. Täytyypä paneutua oikein kunnolla sen säilytykseen!

Yllä: Isän äidin äitini Hilda tässä äitienpäiväjuhlassa Evijärvellä 1922. Hilda on eturivissä toinen vasemmalta, Vieno-mummoni on pikkutyttö hänen vieressään. Hilda kuoli  reilu vuosi tämän kuvanoton jälkeen. 

Luen kiinnostavasta Kansallismuseon sivustosta siellä kuukauden esineeksi 2014 valitusta silkkihuivista. Sen mukaan hartiahuivi eli kaulavaate tuli suureen huutoon Suomen läntisessä kansanpukutyypissä jo 1700-luvulla. 1700-luvun loppupuolelta lähtien suosittiin isoja, hapsullisia joko värillisiä tai mustia huiveja, sitä ennen valkoisia. Siellä mainitaan, että huiveja ostettiin myös markkinoilta tai kaupustelijoilta.  Nuoret naiset saivat usein ensimmäisen silkkihuivin  rippi- tai kihlajaislahjaksi. Hilda on päässyt ripille 1899,  joten sitä vanhempi kihlasilkki tuskin on. 

Silkkihuivien käyttö liittyi sekä lämmikkeenä pitämiseen, että koristekäyttöön. Erityisesti kirkkoreissuilla, häissä, markkinoilla tai pidoissa liina oli usein käytössä. Usein oli tapana, että matkojen aikana pidettiin vanhempia ja kuluneempia liinoja ja parempi liina kietaistiin harteille vasta tapahtumapaikalla.

Huivi taiteltiin yleensä kolmion muotoon harteille, siis kaksin kerroin. Sen pystyi kiinnittämään edestä messinkisellä huivineulalla, nuppineulalla tai paidan soljella. Jos ei ollut olemassa erityistä kiinnitintä, voitiin huivin kulmat vetää ristiin liivin sisään edustassa.

1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti musta tai tummanpuhuva asu oli yleinen. Sen kanssa usein pidettiin juuri mustaa hartiahuivia. Esimerkiksi uskonnollisissa piireissä musta oli hyväksytty kirkkoväri. Värikkäitä vaatteita pidettiin jopa sopimattomina.

Tämän perintöhuivini koko on 75x 78 cm. Se ei siis sittenkään ole aivan täysi neliö, vaikka äkkipäätä siltä näyttääkin. Kihlasilkkini hapsut ovat kahdella vastakkaisella sivulla noin 12 cm ja kahdella muulla noin 15 mittaisia. Huivi on kärsinyt matkan varrella hieman kolhuja. Yhdessä reunassa on muutaman sentin mittainen palkeenkieli ja keskellä kukkapainokuviota pieni silmäpako. Myös hapsutus on paikoin vähentynyt. Silti se on yleisilmeeltään vielä siisti ja aivan käyttökelpoinen, jos niikseen haluaisi.

Omasta kihlasilkistäni ei löydy leimaa. Tutkimalla saan selville, että esimerkiksi ruotsalaisen Almgrenin silkkikutomon valmistamissa huiveissa on sellainen ollut. Huivin kaksi sivua on kankaan hulpioreunoja ja kaksi sivua on siististi päärmätty. Hapsut on kiinnitettyilmeisesti neulalla pieniin reikiin.

Kihlasilkissäni on musta kasviaiheinen kukkakuviointi. Sitä on kiva katsella valoa vasten, jolloin se erottuu selkeämmin. Tiedän, minulla on uusi aarre! Kiitos Viola tästä niin paljon, etten osaa sanoiksi pukea!

LÄHTEET: 

Almgrenin kutomon silkkihuivi 1900-luvun alusta.kansallismuseo.fi. [https://www.kansallismuseo.fi/fi/kuukauden-esineet/2014/silkkihuivi] Luettu 23.2.2025.
Joulukalenteri 2018, luukku 15: Voinko käyttää huivia kansallispukuni kanssa?

Kansallispuku - arkea ja juhlaa. [https://kansallispuku.blogspot.com/2018/12/joulukalenteri-2018-luukku-15-voinko.html?m=1&fbclid=IwY2xjawInvIhleHRuA2FlbQIxMAABHTkq7Vd4ui0G4FADqpF3Q66nKpiOSyMTDgxAeEURqSqaTZqCr0z4BdW8kg_aem_81WLvPybmu6bmqLBJJ7hxg] Luettu 23.2.2025.

Silkkihuivi. Vuorelma Suomen perinnetekstiilit Oy. [https://vuorelma.net/kauppa/asusteet/huivit/silkkihuivi/] Luettu 23.2.2025.