Pitäjänväen tuli kirkkolain mukaan istua kirkossa tarkoin laaditussa penkkijärjestyksessä, joka osoitti henkilön sosiaalisen statuksen, sukupuolen ja usein myös asuinpaikan. Penkkijärjestys oli tullut käyttöön puhdasoppisuuden ihanteen nimissä 1600-luvun lopulla. Papiston paikat oli sijoitettu lähimmäksi alttaria. Pitäjän säätyläiset, kartanoiden ja suurten tilojen omistajat ja tilanhaltijat istuivat etuosassa, upseeristo rankijärjestyksessä. Heidän jälkeensä talonpoikaisväestö oli sijoitettu kylittäin ja taloittain, naiset keskikäytävän vasemmalle ja miehet oikealle puolelle. Talojen nuorempi väki, palkolliset ja tilattomat ahtautuivat kirkon takaosiin ja lehtereille. Myös käytävillä ja seinustoilla yleensä seistiin, kun penkkitila loppui. Oletan, että Kaarlelan kirkolla voisi jossain arkistoissa olla istumajärjestysluettelot, en niitä alkanut erikseen nyt etsimään, mutta jos sellaisia on, ne olisivat enemmän kuin kiinnostavia!
Siippani suvun istumapaikoista Kaarlelan kirkossa on säilynyt perimätietona tieto talon omasta penkistä. Se sijaitsi hyvin edessä. Takaa pääovesta katsottuna oikealla puolella. Ei ne kaikista etummaisimmat penkit, vaan aivan niiden vieressä ollut ensimmäinen penkkirivi sivukäytävällä, josta suoraan eteenpäin katsottuna oli saarnastuoli. Siinä, missä on virsitaulu aivan liki.
Suvussa vielä kiertää tarina, kuinka siipan isoisän isänäiti nukahti kirkonpenkkiin. Puolisonsa palasi pihalta hevosensa luota kirkkoon katsomaan, minne vaimo-parka oli unohtunut. Kerrankos sitä uni on!
Luterilaisten symbolikseen ottama saarnatuoli oli kirkoissa jo keskiajalla, ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa alttarit säilytettiin ehtoollisen nauttimista varten, eikä niitä korvattu ehtoollispöydällä. Jossakin tapauksissa alttarit siirrettiin seinän viereen ja sivualttareita poistettiin saarnatuolin näkyvyyden ja kuuluvuuden takia. Samaa tarkoitusta varten kirkkoihin järjestettiin penkit – Suomessa usein vasta 1600-luvulla – ja rakennettiin lehtereitä. Istumapaikkojen toivottiin myös rauhoittavan kirkkotilaa messun aikana.
Luterilaiset korostivat kirkkotilan yhtenäisyyttä, ja Manner-Euroopassa kirkkolaiva ja kuori usein yhdistettiin. Suomessa kuoriaitoja on pystytetty vielä 1600-luvulla esimerkiksi Pyhämaan kirkossa. Kirkkotilan elementtien tarkoitus oli sekä käytännöllinen että pyhän tunnelman luominen. Saarnan ja jumalanpalveluksen piti näkyä ja kuulua kaikkialle kirkossa. Kuitenkin jo Luther totesi, että alttareita ja saarnatuoleja ei rakennettu vain tarpeen vuoksi, vaan myös luomaan sopiva, kunnioittava ja harras tunnelma.
Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon penkinpääty nro 12 Kristiinankaupungissa.
Istumapaikat kirkossa oli entisaikoina päätetty kirkonkokouksessa oman papiston päätöksen mukaan. Niistä tehtiin myös kirjallisia dokumentteja. Penkit oli jaettu tarkkaan eri talojen, sukupuolten ja ryhmien kesken. Naiset istuivat pääsääntöisesti kirkkokäytävän vasemmalla ja miehet oikealla puolella.
Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että istumajärjestys oli tehtävä. Sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Sen vuoksi suurimmat talot saivat paikan kirkkojen etuosista. Torpparit, maattomat ja palvelusväki ynnä muut istutettiin viimeisille riveille.
Istumajärjestys oli selkeä merkki sääty-yhteiskunnasta. Jumalanpalveluksissa toteutunut istumajärjestys oli toistuva hierarkinen, yhteiskunnallisen aseman julkituomis- ja vakiinnuttamistilanne. Koska kirkossa täytyi käydä säännöllisesti, pystyi kukin myös helposti huomaamaan, jos joku ei ollutkaan paikalla omassa penkissään.
Toki penkkijärjestys takasi myös sen, että koko kirkkokansa saatiin vaivattomasti mahdutettua kirkkoon sanaa kuulemaan. Jossain vaiheessa seurakuntalaisilta on peritty myös penkkirahaa istumapaikasta.
Käväisin kesälomallani katsomassa Kristiinankaupungin vanhaa Ulrika Eleonoran kirkkoa, joka on valmistunut 1700. Se liittyy tarinaan, jota hiljalleen kirjoitan kirjaksi. Tuolla vanhassa kirkossa näkyi tavallista selkeämmin istumajärjestys, sillä penkit oli numeroitu. Oli myös oma penkkinsä vierasmatkalaisille ja sitten pari pientä, erillistä loossia. Kaikki oli tarkkaan mietittyä! Jäin miettimään, olivatko ne niin kutsuttuja häpeäpenkkejä, eli tarkoitettu ripitetyille! Varmaankin, koska niissä ei ollut numerointia. Niitä oli kaksi erillistä ja sijainti oli sisään tullessa käytävän vieressä, jotta kaikki varmasti huomioivat istujat. Piti kuvata, koska näissä on varmaankin ripitetty esipolveni langennneet naiset...
Tuntuu hämmentävältä pääästä jotain vuosisatoja sitten elänyttä henkilöä näin lähelle! Lähes käsin kosketeltavissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Tulee aivan päätön halu silitellä ilmaa penkin yläpuolella. En osaa tätä sanoin selittää. Ehkä ei edes tarvitse. Mitä mahtoi miettiä juuri äpärälapsen synnyttänyt istuessaan tuossa häpäepenkissä? Voin kuvitella, kuinka pää ainakin painui alas. Sympatiani saa nämä urheät äidit, äpärälasten pääasiassa nimettömiksi jääneitä isiä näissä ei juurikaan taittu nähdä istumassa. :( Elämä, ei ole aina ihan reilua...
Olen viimeiset viikot kirjoittanut juuri näistä äideistä, on muuttanut muuten omaa maailmankuvaani aika lailla! Olen miettinyt myös paljon sukupolvien ketjua. Kuinka merkityksellistä on, mihin ja milloin sattuu syntymään.
LÄHTEET:
Kirkon penkissä. Sukelluksia Suodenniemen historiaan - blogi. [https://suodenniemenhistoriaa.blogspot.com/2014/11/kirkon-penkissa.html] Luettu 24.8.2025.
Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600-1800. Toimittanut Ella Viitaniemi. [https://library.oapen.org/bitstream/handle/20.500.12657/63096/9789518586053.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.5.2024. (Linkki ei enää avaudu, on hankittava kirjana).
Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi. Suomen keskiaikaisten kivikirkkojenrestaurointi ja sen tausta vuosina 1870-1920. Valkeapää, Leena. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/79678/Valkeap%C3%A4%C3%A4_Leena_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 13.7.2025.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti