Kun ehtinyt tänään oikein mitään ihmeellistä, pyysin tekoälyä tekemään minulle liudan kysymyksiä. Huhhuh, ihan hengästytti, sillä sepä intaantuikin latelemaan minulle kysymyksiä aivan valtavan listan ! No joo, menisi ikä ja terveys, jos näihin yhdeltä istumalta vastaisin ja samalla varmaan karkottaisin viimeisenkin lukijan. Joten otan tekoällin ekat kysymykset nyt vain vastaan ja teen tästä useamman kerran setin.:)))
Miten päädyit ensimmäiseen ammattiisi – oliko se suunnitelma vai sattuma?
Olin hävettävän laiska lukiolainen, en oikeastaan koskaan lukenut, en edes ylioppilaskirjoituksiin. Mutta sitten tietysti kirjoituksissa sytyin, kun tajusin, että esimerkiksi reaalissa pärjäsinkin hienosti yleissivistyksellä. Vähän oikeastaan noloa. Sain kirjoituksista lopulta oikein hyvät paperit, vaikka lukiotodistus olikin vähän alta lipan.
Minulla oli yläkouluikäisestä lähtien ollut haave lastentarhanopettajan ammatista. Siispä sinne hakemaan. Tiedän, olen aikamoinen Hannu hanhi. Jyväskylään, jonne hain, olikin valtavasti hakijoita, mutta onnistuin silti päästä sisälle. En ollut etukäteen edes selvittänyt, minkä verran sinne yleensä on hakijoita. Olen tällainen tuulihattu. Jo silloiset valintakokeet oli juuri sitä mitä rakastin tehdä. Innostuin. Samaan syssyyn olin huvikseni hakenut opiskelemaan kanttoriksi ja olisin päässyt sinnekin. Valinta oli lopulta aika helppo. Lähdin Jyväskylään. Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka erilainen elämäni olisikaan ollut kanttorin ammatissa. Ehkä asteen verran rauhallisempi ammatti kuin nykyiset...
Ekasta opiskelupäivästä lähtien tiesin, että kasvatusala on se mun juttu. Sain hyvät paperit koulusta, kun lopultakin oli motivaatio opiskella. Jo tämän ekan tutkintoni aikana aloin iltaisin lisäksi opiskella erityispedagogiikkaa jostain kumman syystä, vaikkei minulla ollut siihen mitään kosketuspintaa.
Oliko koulutuksiin helppo päästä vai vaatiiko se sinnikkyyttä ja hakukertoja?
No nyt jopa vähän hävettää. Lastentarhanopettajaopistoon haki 960 ja 96 otettiin sisälle. Pääsin sisään ekalla hakukerralla. Muistan kun eräs paikkakuntani rouva kauhisteli äidilleni, että miten se sun tyttös sinne ekalla pääsi, kun sinne on niin vaikee päästä...kerron: En tiennyt, että on vaikee päästä, niin ei tarvinnut stressata. Muistan laulaneeni pääsykokeissa laulun "Mustan kissan tango", jota säestin flyygelillä. Raati pyysi anteeksi epävireistä pianoa. Tiesin onnistuneeni silloin! Piti myös tehdä muovailuvahasta muovattu kuva, jonka aiheena oli vammaisuus. Taisi olla musteläiskätestejäkin. Siinä kaikki, mitä muistan!
En ole hakenut koskaan, ikinä mihinkään koulutukseen yhtä kertaa enempää. Se varmaan kertoo luonteestani; ei tukita, jos ei tykätä. Luokanopettajaopintoihin myöhemmin oli suhteellisen helppo päästä. Onnistuin täydellisesti silloin haastattelussa ja sain erittäin hyvät pisteet siitä, opetusnäyte meni puolestaan keskinkertaisesti.
Viimeisimpään ammattii,n erityisluokanopettajaksi, hakeutumista jahkasin, vaikka olin haaveillut siitä jo vuosia. Viisi vuotta aiemmin olin jo hakenut, mutta jouduin vetämään hakemukseni pois, kun siippa sairastui vakavasti. Silloin uskoin, etten koskaan enää hakisi...kun lopulta perhetilanne salli, päätin vielä hakea. Esimiehelleni pohdin, että olenkohan jo liian vanha hakemaan. Hän katsoi silmiini sanomatta muuta kuin että "Niin." No, onneksi hain. 270 hakijaa ja 25 pääsi sisään. Minä olin ainoa paikkakunnaltani sisään päääsyt, vaikka hakijoita täältä oli aika paljon. En muista yhtään, mitä minulta kysyttiin...muistan vain kertoneeni, että tähän ammattiin en omasta mielestäni olisi ollut aiemmin kypsä hakemaan. Tarvin kasvaakseni tähän ammattiin pitkän työuran ensin.
Mikä oli haastavin koulutus, johon olet osallistunut, ja miksi.
Itse opiskelu ei oikeastaan ollut mihinkään ammattiin niin haastavaa, kaikista kyllä selvisi. Mutta sanotaan vaikka, että erityisluokanopettajan opinnot olivat siinä mielessä vaativimmat, että suoritin ne täysin työn ohessa. Olin ajatellut, että neljän viikon välein opiskelen luennoilla viikon, muut ajan opetan koulussa tutussa luokassa ja teen viikonloput opintotehtäviä. Suurin osa kurssikavereistani oli opintovapaalla koko koulutuksen ajan. Mutta ei siinä vielä kaikki. Esimiehiltäni tuli ehdotus, että aloittaisin omassa koulussani saman tien erityisluokan vetämisen. En voinut kieltäytyä, koska koulutukseni oli luvattu maksaa työnantajan taholta. Seuraava askel olikin, että kouluuni perusteettiin pikapikaa uusi erityisluokka. Siirryin siis lennosta opettamaan kehitysvammaisia koko opintojeni ajaksi ja vähän ylikin. Toiminta-alueittainen opetus oli íhan uusi aluevaltaus. Olihan se aikamoinen rutistus käynnistää omaan yksikköön täysin uusi ryhmä henkilökuntineen ja ravata samaan aikaan opiskelemassa. Kaikesta näköjään voi selvitä...
Onko jokin ammatti tullut elämääsi täysin yllättäen?
On, silloin, kun nuorena valmistuin lastentarhanopettajaksi. Olin juuri muuttanut nykyisen siipan, silloisen poikakaverini perässä Kokkolaan. 90-luvun alun lama iski samaan aikaan päälle. Päiväkodista loppui lapset, eikä töitä yhtäkkiä ollutkaan tarjolla. Mutta kuten sanottu, olen Hannu hanhen sukua. Kurssikaverilleni oli työharjoittelun jälkeen tarjottu kehitysvammaisten ohjaajan työtä. Hän oli vastannut työtarjoukseen, ettei hänestä ole niin rankkaan työhön, mutta hän tietää yhden, joka tulee. Kääk, nykyään en uskaltaisi olla noin hullunrohkea. Mutta jälkikäteen katsottuna se avasi minulle uusia ovia myöhemmin erityislastentarhanopettajan työtehtäviin. Muutoinkin mielettömän kasvattava kokemus. Niin, ja auttoi helkatisti myös, kun perustin sitä ekaa erityisluokkaani.
Jos saisit nyt hakea mihin tahansa koulutukseen, mihin hakisit ja miksi?
Tää on vaikee, ehkä mä haluaisin yhdistää taiteet vielä enempi kasvatukseen. En tiedä. Tai sitten historiaa. Tai... kirjoittajakoulutus ehkä...kuten huomaatte, olen aika pursuileva. Se mihin koen milloinkin kipinän, on mun juttu...asioihin, joihin mulla on intohimo, voisin tehdä niiden eteen vaikka mitä.
Mikä on ollut opettavaisinta eri alojen välillä liikkumisessa?
Minulla on ollut rikkaus työskennellä hyvin eri ikäisten lasten kanssa. Päiväkodissa olen työskennellyt aikoinaan 10 kuukauden ikäisistä kouluikään saakka.
Lastentarhanopettajan työssä ajauduin muutamaksi vuodeksi myös päiväkodin johtajan kenkiin, josta en todellakaan ollut koskaan haaveillut. Olin kotona sanonut äidilleni, etten koskaaan tarvitse ruotsia, enkä koskaan halua johtajaksi. Se siitä sitten. Mutta hei, johtajan pesti onnistui paremmin kuin odotin!
Vastuun määrä oli valtava. Oli hyvä nähdä työtä myös esimiehen silmin. Silti koulumaailmassa en ole haaveillut rehtorin pesteistä, olen mieluummin riviope. Rehtoriopinnot vois kuitenkin olla ihan jees yleissivistyksen kannalta. Vanhimmat oppilaat, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat olleet 14-vuotiaita erityisluokassani. Alkuvuosina en olisi pienimmissä kuvitelmissakaan uskonut, että joskus työskentelisin myös yläkoululaisten maailmassa. Se on yllättänyt. Vaikka haasteet on olleet isoja, olen sitä mieltä, että juuri nämä tapaukset ovat kasvattaneet minua eniten! Olen välillä miettinyt siirtymistä yläkouluun tai aikuisoppilaitoksiin, mutta ehkä alakoulu mahdollistaa luovuuden minulle paremmin.
Opettavaisinta on ollut huomata, että isotkin lapset ovat pieniä ja heihin saa yhteyden huomioinnilla ja arvostuksella, olemalla rehelllinen ja luottamuksen arvoinen. Ei se sen kummempaa ole.
Tässä tämänkertaiset pohdinnat, tekoälli pisti näköjään aika kovia kysymyksiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti