sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Mahtisonni

Syyslomaviikon kiireissä toinen hirviaiheinen päivitys perätysten...

Heräsin aamulla aikaisin siihen, kun Whatsup-viestiä sateli. Esikoinen lähetteli innosta pinkeänä kuvia suuresta saaliistaan. Poika otti ja ampui 11-piikkisen hirven. 



Pojan passipaikka oli ison peltoaukean reunassa. Voi sitä ilon päivää, kun  pellon halki säntäili koiraa pakoon kaksi sonnia. Tämä 11-piikkinen ja toinen 4-piikkinen. 

Hirvilläkin on järki liikkumisessa joskus mukana, sillä kuulemma pienemmän sonnin tehtävä on turvata isomman liikkumista. Jos hirvet olisivat ennättäneet aukealta suojaan metsikköön, olisi isompi sonni todennäköisesti "piiloutunut" ja pienempi sonni jäänyt suosista koiran ajettavaksi. Nyt aukea vain oli sen verran iso, että poikani oli sonnien ajatuksia edellä. 

Poika kertoo läaskeskelleensa ensin kiikaritähtäimen läpi tarkasti sarven piikkien määrää. Seurassa kun on sovittu, että 5-10-piikkinen on "sakkohirvi", eli joutuu maksamaan rangaistussakon, jos sellaisen ampuu. Näin yritetään säilyttää hyvä geeniperimä hirvillä. 

Poika kertoi, että kun pääsi laskuissaan yli kymmeneen piikkiin, hän antoi kiväärin laulaa. Neljä laukausta, joista ainakin kolme osui. neljäs ehkä meni  hieman hipaisten ohi, kun hirvi hyppäsi ojan yli. 



Poika oli tyytyväinen osumiinsa - kuulemma hyvin ammuttu. Joku seuran äijistä vitsaili, että poika ampui pari laukausta hirven näkyvissä olleeseen rintakehään, kävi sitten maltillisesti kääntämässä hirven toisen kyljen esiin ja laukaisi sitten vielä varmistukseksi toiselle kyljelle..)


Kävin teurastamolla katselemassa hirveä. Oli se melkoisen iso! Vaikea uskoa, että tuo vielä vähän aikaa sitten halkoi pitkin maita ja mantuja...


Nylkymiehillä oli kova urakka. Sarvia piti varoa, sillä poika aikoo tehdä niistä itselleen sarvitrofeen.
Tai heh, siippa taitaa joutua hommiin...Kallohan pitää keittää, eikä tuohon ihan pieni astia sovi...



Tässä on nahan nylky päähän asti jo valmis.Sitten pää sahataan irti.


Kun nahka on irti, siihen paiskotaan puoli säkillistä suolaa, jotta nahka säilyy.


Siinä on koko irtonainen pää nurinpäin kuvattuna...


Se mahtisonni -en tiedä oliko hirvi vai poika  - vai molemmat...:)))


sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Hirvijahdissa


Se aika vuodesta, että hirvijahti käy kuumimillaan. Tänä vuonna jopa sään puolesta. Kruunupyyssä mitattiin lämpöennätys + 21 astetta, ja tuskinpa täälläkään kauaksi siitä jäätiin. 

Yleensä sitä on tottunut siihen, että hirvihjahtiin sonnustaudutaan oranssin lisäksi valtaisalla määrällä lämpöisiä vaatteita;   villasukkia, villapaitoja  ja välihousuja. Painetaan pipo syvään korviin ja etsitään karvavuoriset pussihanskat käsiin...

Vaan toista oli nyt! Meidän perheestä siippa ja esikoinen ovat jo vuosia jakaneet hirvilisenssinsä, joten molemmille jää vähän vapaatakin. Vähän tässä nyt jännätään, miten metsästys luonnistuu, kun pojan perheessään on ihan pian seuraavan sukupolven metsästäjäkin (tai jotain sinnepäin) tulossa...Poika totesi eilen, että aukeilla paikoilla vähän tuuli puri, kun oli useamman tunnin passissa seisoskellut, mutta tänään siipan mukaan ei.

Pyysin muutaman kuvan lähettämään kotihengettärelle, että pääsen kirjaamaan metsästysviettiä blogiin. Tyypillistä, että siippa sanoi jälkikäteen "olisi ollut upeita kuvauskohteita, mutta unohdin silloin aina kuvata.  Kuten se, kun hirveä ajanut koira jahdin päätteeksi meni makaamaan autuaan tyytyväisenä hirven kylkeen..."" No, tyydytään näihin...

Metsästysseuramme  lähtee aamukasilta lahtivajalle päättääkseen, kuka menee minnekin. Koiria käytetään ajajina ja metsästäjät odottelevat passissa torneissa, josko hirvi lähestyisi. Tämä on kuulkaa nykyään tekniikkalaji tämäkin. Koirien kaulassa riippuu tutkapannat ja jokaisella metsästäjällä on kännykässään tilattuna   ohjelmat, joista voi tarkalta  karttapohjalta seurata koiran etenemistä ja haukkujen määrää. Omassa kotona tämä näkyy niin, että silloinkin, kun ei itse olla jahdissa, seurataan pakkomielteisesti muiden jahtia ja koiran etenemistä... Voitte vain kuvitella.

Siippa sai omasta mielestään tällä kertaa kelvollisen passipaikan  aukean linjan äärestä. Seuramme on erittäin tarkka turvallisuusasioista, sillä muutama vuosikymmen sitten seurassa sattui vakava ampumaonnettomuus, joka opetti paljon. Nykyään saa ampua ainoastaan ylhäältä  tornista, jolloin luoti lähtee alaspäin ja   jos se ei osu hirveen, niin se  osuu maahan, eikä jatka  summittaisesti eteenpäin vaaraa aiheuttaen. 



Torneissa on monenlaista metsästäjää. Osa keskittyy hommaan täysillä, osa  ei niin jaksaisi loputtomasti samassa tornissa notkua. Tarkkaavaisuutta jahti vaatii, sillä yleensä hirvi kuitenkin tulee hyvin yllättäen  pusikosta esiin ja metsästäjän on ennätettävä suht nopeassa ajassa tunnistaa, minkälaisesta hirvestä on kyse.

Seura tekee yleensä rajauksia ammuttaviin hirviin. Joinakin kertoina saatetaan jahdata erityisesti vasoja, samoin  uroshirvien  sarvien koko rajoittaa, voiko esiin tulevaa hirveä ampua. Hyvä, iso sonni pyritään säästämään ja ammutaan mieluummin pieniä sarvipäitä. Näin kanta pysyy hyvänä. Tänä vuonna seurassa on 14 vasaa ja 11 aikuista ammuttavana. Vasat lienevät ne haasteellisemmt. Tänä vuonna niitä on näkynyt seuran alueella aika vähän.



Tornissa on jahtimiehellä aseen lisäksi reppu Sieltä on kiva kaivella evästä, jos nälkä yllättää, Hirvitornit huolehditaan kuntoon ennen metsästyksen alkua joka vuosi. Jokaisen luvallisen täytyy osallistua vähintään kolmiin harjoitusammuntoihin ja  kaksiin talkoisiin. Viime vuonna oli tosin jokin mennyt pieleen ainakin yhden tornin osalta. Siippa kun kiipesi torniin, antoi tikas alta periksi. Siippa tippu aseineen ja reppuineen kivikkoon pää edellä. (Jos kissalla on  9 henkeä, en tiedä kuinka monta siipalla on, tässä on koettu monenmoista hengenuhkaa muutaman vuoden varrella). 

Kerrankin sattui onni onnettomuudessa. Siippa totesi, että olisi pahimmillaan voinut menä henki-kulta. Tarkempi analyysi osoitti, että tikas oli naulattu liian lyhyillä nauloilla ja antoi nauloineen päivineen periksi kiivetetssä. 



Tällä kertaa sähkölinjan passipaikka oli siitä kiva, että näkyi viereiset passimiehet omissa torneissaan. Usein homma on aika yksinäistä touhua. 



 Lopulta - monen tuhauttavan jahtitunnin jälkeen koiraa saa vainuunsa hirven, ajaa sitä takaa. Ja monen vuoden tauon jälkeen tuuri sattuu siipalle. Hirvi juoksee juuri hänen torniaan kohti. Se on lehmä. Vasoja ei näy.  Tähtäysmatkakin on sopivan lyhyt. Yksinäinen lehmä halkoo risukkoista linjaa koira perässään. 

PAM PAM!

Kaksi laukausta ammutaan ja molemmat osuvat. Hirvi juoksee tyypilliseen tapaan vielä jonkin aikaa osumat saatuaan, sitten se lyhistyy. 

Viereisestä tornista metsästäjä saapuu avuksi. Veret pistetään ulos ja hirvi suolistetaan nopeasti. 
Siippa toteaa, että lehmä on isompi kuin alun perin näytti. 

Siippa kertoo, että ensimmäiseksi naaraan luokse saavuttuaan hän tarkistaa hirven nisät ja toteaa, että lehmällä ei ollut vasoja. Siippa epäili ensin, että hirvi on edellisvuoden vasa, mutta paikan päällä toteaakin hirven vanhemmaksi. Täysi mysteeri, miksi sillä ei ole vasoja ...


Kun hirvi on käsivoimin saatu vedettyä lähimmälle metsäautotielle, saapuu paikalle traktori. Hirvi  nostetaan lavalle. 



Jahtivajalla teurastamaan pääsee osa metsästäjistä. Etukäteen on arvottu teurastusvuorot. Näin homma sujuu luontevasti loppuun saakka, eikä homma jää muutaman harteille. 


Nahka irrotetaan ja se suolataan ja myydään eteenpäin.


Tänne se hirvi sitten saatellaan. Riippumaan muutamaksi päiväksi kylmiöön. Lihojen jatkokäsittely - paloitus -  tapahtuu kolmen yön päästä...


Tässä vielä näyte, miten luoti matkalla muuttuu. Yllä kiväärin luoti alkuperäisessä muodossaan. Tuo alapuolen möykky löytyi hirveä  nylkiessä...


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Eläinsafari

Nyt villille eläinsafarille! Tässä muutamia otoksia vuoden varrelta. kylä Suomen eläinmaailma on uljas!

Lohtaja heinäkuussa. Metsäpeura. 

Tämä uljas sarvipää  vilahti pellonlaidassa kesällä, kun lähdin kuvausmatkalle Lohtajalle. Oli ensimmäinen koskaan näkemäni metsäpeura luonnossa. Sarvet olivat kyllä upeat!

 Orava, syyskuu. kotipiha.

Oravat ilmestyivät pihametsikkööni viitisen vuotta sitten. Ne käyvät napsimassa hullunrohkeasti ulkokoiriemme häkeistä ruokaa. Tekevät sen hyvin  sukkelasti.

 Vasikoita ja hiehoja pellolla. Kälviä.

En voi mitään sille, että olen lehmäfriikki. Harmi, että lehmiä näkee nykyään niin vähän.Usein pysäytän auton ja jään katselemaan lehmiä, jos näen niitä laitumella. Hassua, sillä olen sentään maalaistalossa asunut ja  aikuisiälläkin lehmiä käyskenteli taloni ympärystössä.


Teeri ja koiramme Voltti. Lokakuu..

Syys-lokakuu on lintumetsästäjän kohokohta. Tässä siippani  lähettämä kuva, jossa pystykorvamme, Suomen kansalliskoira, on ylpeänä haukustaan. Teeripaistia luvassa...:) Ai jaa - ehkä unohdin kertoa, että minäkin sain lopulta syksyllä hommattua itselleni haulikon ja aseenkantoluvan. Joo ei, en olisi minäkään itsestäni vielä vuosi sitten uskonut!


Muikkuja, heinäkuu, Kokkola.

 Heinä-elokuun vaihteeseen kuulu ehdottomasti muikunpyyntiretket. Nämä käytiin siipan kanssa kahdestaan kalastelemassa kauniina kesäpäivänä. 


Hirviherra, Kokkola syyskuu.

Syksyn tulen ajelen metsäautoteillä. Nautin suunnattomasti,kun saan seurailla hiljaisten metsien ja peltojen elämää.  Tässä nelipiikkisellä hirvellä riippuu nahkat sarvistaan. :)


Hanhia meripuiston uimarannalla, syyskuu. .Kanadanhanhia enimmäkseen...

Rantakausi jatkuu...Näitä tuntuu olevan ihan harmiksi asti. Kakkakökkäreet rannan tuntumassa - nou kiva.:/


Löytyy myös valkoposkihanhia Meripuistosta. Syyskuu. 

Vähän kuin oman arvonsa tuntien taaplasivat Kokkolan Meripuiston nurmialueella erillään muista hanhista. Huomatkaa valkeat täplät nurmella - ne ovat lintujen höyhensatoa...

Ja tietty joutsenia oman talon pihasta katsottuna. Lokakuu.

 Näitä valkeita hurmureita  en koskaan kyllästy seurailemaan. 

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Tuuli Meripuistossa



Eräs lukijani otti taannoin yhteyttä. Hän kyseli, mikä mahtaa olla puinen veistos, joka löytyy Kokkolan Meripuistosta. Täh? Kelasin mielessäni koko puistoalueen - en muistanut yhtään veistosta. 
Niinpä lähdin saamani ohjeistuksen avulla paikkaa etsimään. 

Aluksi en edes löytänyt veistosta. Kiertelin ja kaartelin puistoaluetta. Kävin jopa viereisellä beachvolley-kentällä, mutten katsonut oikeaan suuntaan! Kierrettyäni koko puistoalueen katsoin kännystäni saamaani lukijamailia. "...siinä beachvolleykentän ja uimarannan vieressä..." Uusi kävely paikalle. 

No nyt löytyi! Innokkasti harpoin paikalle.  Veistoksen selusta tervehti minua jännittävästi luokseen houkutellen. Kuinka en ollut tätä aikaisemmin huomannut!



Työ näytti kuin enkelin siiviltä, kun pääsin lähemmäksi. 

              

              Voin kertoa, että oli todella jnnittävä hetki, kun kurkkasin veistoksen  merenpuolista osaa.






Työ on kokonaan tehty käsittelemättömästä  puusta. Siipiosissa on vinolaudoitusta. Lautojen päitä on muotoiltu ja myös koverrettu.



Meren puolelta paljastuu veistoksen vartalo  ja kasvot. Wau! Uljas, pää pystyssä seisova nainen, joka ikään kuin ottaa vastaan kaikki tuulet ja tuiskut tässä seisoessaan! 



Vartalo-osa on veistetty yhdestä tukista. Tästä  suunnasta katsoen en ole enää varma, onko se nainen sittenkään.  Kasvot erottuvat veistoksesta ja ikään kuin kruunu  pään päällä. Kaulaosa on ohennettu.  Tästä kuvasta näkyy myös kauniit leikkaukset siipiosissa. 




Teoksen kuvaaminen edestä on haasteellista. Täytyy laskeutua alas piennarta, jonka alaosa on pelkkää  kiveä. Merivesi peittää kivet osittain. Muutaman kerran horjahdan, mutta luojan kiitos pysyn kuin pysynkin pystyssä. Mietin, olenkohan ensimmäinen, joka kuvaa veistosta tästä kuvakulmasta tällä paikalla...



Kiertelen veistosta ees ja taas. En löydä tietoa sen tekijästä ja poistun vähän laimein fiiliksin  pois paikalta. Olin ajatellut selvittää työn taustan kerralla...Netin kautta kotona yritän selvitellä veistoksen alkuperää, mutta tieto on lujassa. Viimein saan vinkin, että teos saattaa liittyä  Pohjoismaiseen Taidekouluun, joka on juuri loppumassa Kokkolassa. Naputtelen mailin Taidekoulun opintorehtori Meri Linnalle. Hän lupaa selvitellä asiaa.

Pian saan mailin Brit Stenmanilta, joka on sekä  Pohjoismaisen Taidekoulun säätiön että Pohjola-Nordenin puheenjohtaja. Hän kertoo puuveistoksen olevan tanskalaisen kuvanveistäjä Flemming Kastanjegårdin käsialaa.

Veistos on Pohjoismaisten päivien (=Nordiska dagar) yhteydessä annettu lahjaksi. Lahjoittajana on ollut yksi Kokkolan 15 ystävyyskaupungista, nimittäin tanskalainen Fredericia.




Eräässä netin keskusteluryhmässä saan kokkolalaiselta Tapio Kaunistolta  hieman täydennystä. Hän kertoo, että veistoksen takana on Kastaniegaardin lisäksi tanskalainen Gurli Hjort. Hänen mukaansa teos on lahjoitettu Kokkolaan vuonna 1994 ja työn nimi on "Tuuli."

Brit Stenman mainitsee mailissaan , ett ätyön tekijän nimen pitäisi löytyä teoksen siivestä. En saa rauhaa ennen kuin huristelen uuelleen paikalle. Ja toden totta! Silmiini osuukin samantien puuhun kaiverretut nimet:
                                                                HJORT
                                                                   OG
                                                        KASTANIEGAARD

En voi käsittä, miten en huomannut niitä ensimäisellä kerralla -tosin nimet olivat helmaosassa...
Katsokaapa kuvaa; leppäkerttu se siinä nimien vieressä tepuutteli.:)







Sain Stenmanilta tiedon, että kaupungissamme on toinenkin Kastaniegaardin veistos. Arvaako joku? Siitä joskus myöhemmin...


Ps. Lukija, joka minuun otti yhteyttä kertoi harrastavansa "blogipyöräilyä" - hän lukee tekstini ja lähtee tutustumaan sitten paikkaan. Upeeta, siis mahtavaa, wau!

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Vaakuna Kaarlelan kirkossa

Pitkästä aikaa piipahdus Kaarlelan kirkkoon. Tällä kertaa tuijottelen kirkon valkealla sivustan kiviseinällä olevaa vaakunaa (samaan hengenvetoon pahoittelut  sumeista kuvista...). Tästä oli vaikeuksia löytää lisätietoa...

Vaakunan pohjaväri on  tummansininen.  Sen kolmiulotteisesti  käperretyt koukerot on väritetty punaisiksi. Kuvasta hohkaa jotain hyvin vanhaa. Vaakunassa on kolme kruunua, jotka ovat väritykseltään kultaisia ja niiden sisus on maalattu punaiseksi. 

Alimmaisena taulussa on otus, josta lähemmin tutkittuna on oikeastaan vähän vaikeaa  tietää,  mikä se on...Jänis?

Käsittääkseni vaakunatyö on vanha - ihan jo piirretyn eläimen mittasuhteista saa sellaisen käsityksen. En kuitenkaan löytänyt mistään tarkempaa tietoa tämän alkuperästä tai tekijästä. Osaako joku valaista enemmän?

Ilmeisestikin aihe liittyy Kaarlelan vanhaan pitäjänsinettiin...








Kuvan aihe kytkeytyy entisen Kaarlelan kunnan vaakunaan. Kaarlelan vaakuna on saanut aiheensa kunnan 1600-luvulta peräisin olevasta pitäjänsinetistä.

Kaarlelan vaakunan suunnittelija on Gustav von Numers. Kaarlelan vaakuna vahvistettiin käyttöön 12. 2.1963.

Numersin vaakunasta puuttuu punainen väri ja eläinkin on saanut erilaisen muodon. Kruunut sitävastoin on tässäkin tallella.



Yllä oleva kuva on lainattu täältä.



Vaakunan kenttä on sininen. Kentässä on hopeinen, kultavaruksinen näätä. Näätä on vaakunassa pystyasennossa. Näädän yläpuolella on vieretysten  kolme kultakruunua.

Kaarlelan kunnan muuttuessa vuonna 1977 osaksi Kokkolan kaupunkia,  muuttui Kaarlelan vaakuna epäviralliseksi kunnanvaakunaksi.



LÄHTEET:

Kaarlelan vaakuna. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlelan_vaakuna] Luettu 8.8.2017.