Kihlasilkki, uusin aarteeni

Elämä yllättää. Taas kerran. Joulun alla keksin  lähettää mailia isäni serkulle Etelä-Suomeen. Olen tavannut hänet livenä varmaankin 1990-luvun  alussa. Löysimme intressit samoihin asioihin isäni kuoltua ja silloin tällöin vaihtelemme maileja. Hän voisi ikänsä puolesta hyvin olla äitini, meillä on ikäeroa parisen kymmentä vuotta. Olen saanut häneltä uskomattoman hyviä tietoja ja tarkkoja kuvauksia rakkaasta ensimmäisestä lapsuuskodistani ja minua edeltävistä henkilöistä siellä. Olen ollut niistä tosi kiitollinen. 

Tämänkertaisen viestinvaihdon aikana hän pyysi postiosoitettani ja kertoi, että haluaa lähettää minulle jotain pientä muistoa. Olin otettu, vaikken tiennytkään, mitä posti minulle kuljettaisi. Pahin pelkomme oli molemmissa päissä, että Posti onnistuisi kadottamaan paketin, jonka tunnearvo oli mittaamaton. 

Takuulla tiedätte sen tunteen, kun paketti on käsissä, raotatte sitä, eikä teillä ole aavistustakaan, mitä paketti pitää sisällään. 

Paketista paljastui kolme rakasta esinettä Evijärveltä. Ensinnäkin isäni rippiraamattu, jonka mummoni oli ilmeisesti halunnut jossain vaiheessa lahjoittaa siskontytölleen. Toisekseen  rippikellon ketju. Se oli  kuulunut mummoni Hilda - äidille. Paketissa oli myös hahmotelmana pohjakuva vanhasta tuvasta, joka tuhoutui tulipalossa 1953 sekä toinen piirros  pihapiirin rakennuksista. 

Kolmas esine liikutti jostain syystä minua kaikista eniten. Saatesanoina isän serkku kirjoitti, että se on nimeltään kihlasilkki. Se tunne, kun vedät esineen pois sievästä pussista ja avaat sen taitoksistaan  koko komeuteensa!

"Kihlasilkki on ollut minulla pari kertaa käytössä kansallispuvun kanssa. Siihen tarkoitukseen se käy vieläkin, vaikka vaurioita toki on. Ikääkin on yli 110 vuotta, tarkemmin en osaa sanoa."

Kun saa käsiinsä kosketeltavakseen tuollaisen esineen, ei oikein tiedä, mitä sanoisi. Esine on siis musta silkkihuivi. Sen on myös omistanut mummoni Hilda-äiti. Hilda on avioitunut 5.9.1914, joten varmaan ennen tuota silkkihuivi on hankittu - ajan tavan mukaan joko kihlalahjaksi tai sitten esimerkiksi rippilahjaksi. Ikää on siis jo hyvinkin yli sata vuotta joka tapauksessa!

Huivi on keveä, se lienee 100% silkkiä.  Näille kihlasilkeille on ominaista, että ne on usein kuviollisiksi kudottuja, vaikka olisivatkin yksivärisiä. Niin tämä minunkin aarteeni. 

Länsisuomalaisiin pukuihin on usein kulunut jonkinlainen huivi. Se on voinut olla villaa, silkkiä tai puuvillaa. Jos asuun ei kuulunut mitään  määrättyä huivia, saatettiin käyttää puvun väreihin sopivaa kihlasilkkiä. Esimerkiksi moniin länsisuomalaisiin naisten  kansallispukuihin saa pukea silkkihuivin hartioille. Huivin kooksi on tällöin määritelty noin 80 x 80 cm tai suurempikin ja siinä voi olla hapsut, niin kuin tässä minunkin omassa on. Ohjeistus on, että neliönmuotoinen huivi taitellaan kolmion muotoon ja asetellaan röijyn tai liivin alle tai päälle. Tarvittaessa sen voi myös kiinnittää neulalla tai huivisoljella. 

En tosiaankaan tiedä, miten ja milloin kihlasilkki on esiäidilleni päätynyt. Luin , että niitä on sekä annettu kihlasilkeiksi, että tuotu matkoilta tuliaisiksi.  Niistä puhutaan myös nimellä kirkkosilkki. Löydän netistä muutaman linkin, joista löytyy aiheeseen liittyviä kapistuksia. Oi, olisipa ihanaa tilata tähän huiviin esimerkiksi solki!

Luin erästä Facepäivitystä, jossa erään kansanmusiikkibändin jäsenet olivat innostuneet etsimään kaikille kahdeksalle jäsenelleen kirkkosilkit. Ja lopulta olivat kaikille löytäneetkin vähän sattuman kaupalla esimerkiksi kirppareilta. Veikkaan, että moni tällaisen käsiinsä saava ei välttämättä tiedä huivien tarinoita. Siksi aion oman huivini yhteyteen kirjoittaa lappusen, missä kerrotaan huivin tausta ja tarina. Ei mun pojat muuten koskaan tätäkään  tietäisi arvostaa...Tämä huivi on kuitenkin ainuita vanhasta maalaistalosta säilyneitä tavaroita. Mummoni sisko on vienyt sen maailmalle 1940-luvulla lähtiessään mukanaan ja siksi se on pelastunut!

Netin syövereistä löysin myös ohjeen, kuinka kihlasilkkiä tulee säilyttää: se tule asetella hapottomalle pahvirullalle hapottomaan silkkipaperiin käärittynä, ei missään nimessä taitoksille. Täytyypä paneutua oikein kunnolla sen säilytykseen!

Yllä: Isän äidin äitini Hilda tässä äitienpäiväjuhlassa Evijärvellä 1922. Hilda on eturivissä toinen vasemmalta, Vieno-mummoni on pikkutyttö hänen vieressään. Hilda kuoli  reilu vuosi tämän kuvanoton jälkeen. 

Luen kiinnostavasta Kansallismuseon sivustosta siellä kuukauden esineeksi 2014 valitusta silkkihuivista. Sen mukaan hartiahuivi eli kaulavaate tuli suureen huutoon Suomen läntisessä kansanpukutyypissä jo 1700-luvulla. 1700-luvun loppupuolelta lähtien suosittiin isoja, hapsullisia joko värillisiä tai mustia huiveja, sitä ennen valkoisia. Siellä mainitaan, että huiveja ostettiin myös markkinoilta tai kaupustelijoilta.  Nuoret naiset saivat usein ensimmäisen silkkihuivin  rippi- tai kihlajaislahjaksi. Hilda on päässyt ripille 1899,  joten sitä vanhempi kihlasilkki tuskin on. 

Silkkihuivien käyttö liittyi sekä lämmikkeenä pitämiseen, että koristekäyttöön. Erityisesti kirkkoreissuilla, häissä, markkinoilla tai pidoissa liina oli usein käytössä. Usein oli tapana, että matkojen aikana pidettiin vanhempia ja kuluneempia liinoja ja parempi liina kietaistiin harteille vasta tapahtumapaikalla.

Huivi taiteltiin yleensä kolmion muotoon harteille, siis kaksin kerroin. Sen pystyi kiinnittämään edestä messinkisellä huivineulalla, nuppineulalla tai paidan soljella. Jos ei ollut olemassa erityistä kiinnitintä, voitiin huivin kulmat vetää ristiin liivin sisään edustassa.

1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti musta tai tummanpuhuva asu oli yleinen. Sen kanssa usein pidettiin juuri mustaa hartiahuivia. Esimerkiksi uskonnollisissa piireissä musta oli hyväksytty kirkkoväri. Värikkäitä vaatteita pidettiin jopa sopimattomina.

Tämän perintöhuivini koko on 75x 78 cm. Se ei siis sittenkään ole aivan täysi neliö, vaikka äkkipäätä siltä näyttääkin. Kihlasilkkini hapsut ovat kahdella vastakkaisella sivulla noin 12 cm ja kahdella muulla noin 15 mittaisia. Huivi on kärsinyt matkan varrella hieman kolhuja. Yhdessä reunassa on muutaman sentin mittainen palkeenkieli ja keskellä kukkapainokuviota pieni silmäpako. Myös hapsutus on paikoin vähentynyt. Silti se on yleisilmeeltään vielä siisti ja aivan käyttökelpoinen, jos niikseen haluaisi.

Omasta kihlasilkistäni ei löydy leimaa. Tutkimalla saan selville, että esimerkiksi ruotsalaisen Almgrenin silkkikutomon valmistamissa huiveissa on sellainen ollut. Huivin kaksi sivua on kankaan hulpioreunoja ja kaksi sivua on siististi päärmätty. Hapsut on kiinnitettyilmeisesti neulalla pieniin reikiin.

Kihlasilkissäni on musta kasviaiheinen kukkakuviointi. Sitä on kiva katsella valoa vasten, jolloin se erottuu selkeämmin. Tiedän, minulla on uusi aarre! Kiitos Viola tästä niin paljon, etten osaa sanoiksi pukea!

LÄHTEET: 

Almgrenin kutomon silkkihuivi 1900-luvun alusta.kansallismuseo.fi. [https://www.kansallismuseo.fi/fi/kuukauden-esineet/2014/silkkihuivi] Luettu 23.2.2025.
Joulukalenteri 2018, luukku 15: Voinko käyttää huivia kansallispukuni kanssa?

Kansallispuku - arkea ja juhlaa. [https://kansallispuku.blogspot.com/2018/12/joulukalenteri-2018-luukku-15-voinko.html?m=1&fbclid=IwY2xjawInvIhleHRuA2FlbQIxMAABHTkq7Vd4ui0G4FADqpF3Q66nKpiOSyMTDgxAeEURqSqaTZqCr0z4BdW8kg_aem_81WLvPybmu6bmqLBJJ7hxg] Luettu 23.2.2025.

Silkkihuivi. Vuorelma Suomen perinnetekstiilit Oy. [https://vuorelma.net/kauppa/asusteet/huivit/silkkihuivi/] Luettu 23.2.2025.

Kälviän kirkon mystisesti liikkuneet taulut

Vielä viisi minuuttia sitten pää löi tyhjää, enkä todellakaan tiennyt, mistä tällä kertaa kirjoittaisin. Mutta taas niin kuin ennenkin, niin juttu vie mukanaan, kun kohdalle sattuu. Eli ei tätä ihan viidessä minuutissa kirjoitettu.:)

 Tällä  kertaa takerruin pieneen uutiseen, joka löytyi Keskipohjanmaa-lehdestä vuodelta 1937. 

                       

Yllä: Pyhä Pietari ja Luther. Kuva kopioitu Uusi-Suomi-lehdestä. 

Isonkyrön kirkon  pimeästä kuilusta, joka johti kirkon ullakolle, löytyi noin puolen metrin turvepehkukerrosten  alta syksyllä 1937 useampia suuria maalauksia Isonkyrön kirkkoa restauroidessa Muinaismuistoyhdistyksen toimesta.  Maalaukset oli maalattu toisiinsa liitetyille suurille laudoille. Entinen kälviäläinen, silloinen vaasalainen johtaja, Joosef Lassila oli näkemiensä lehtikuvien  perusteella tunnistanut maalaukset Kälviän ensimmäisestä kirkosta peräisin oleviksi alttaritauluksi ja sen molemmin puolin sijainneiksi henkilökuviksi. 

Tämä Kälviän ensimmäinen kirkko purettiin  1905. Tiedettiin, että kirkon perällä oli ikkunat, joiden välissä oli Golgata-aiheinen   alttaritaulu. Alttaritaulun molemmin puolin oli sijoitettu kaksi henkilökuvaa. Kuvat esittivät Aaronia, Moosesta, Pietaria ja Lutheria. 

Kovin on kirkon aarteet reissanneet ympäri Suomen, sillä artikkelista selviää, että Kälviän vanha Saarnastuoli on jossain vaiheessa kuljetettu Helsinkiin Kansallismuseoon  ja sieltä sitten Isoonkyröön. 

Mitä onkaan mystisen Isoonkyröön kuljetuksen takana? No lehtiä lukemalla sivistää taas itseään! 

Yllä: Uutisleike Keskipohjanmaasta 1937. 

Nämä laudat olisivat ehkä muutoin saaneet jäädä kätköönsä, mutta restauroijat tarvitsivat kovasti lautaa telineihiinsä ja siksi kiinnostuivat niistä, kun  ne huomasivat. 

Isoonkyröön kutsuttiin asiantuntijat Kansallismuseosta. He todensivat taulujen alkuperän ja  kertoivat maalausten olevan  1700- ja 1800-lukujen taitteessa valmistettuja. Alkujaan maalaukset ovat olleet Kälviän kirkossa, mutta kirkon purun yhteydessä ne kuljetettiin Isoonkyröön. Sinne oli nimittäin aiottu perustaa kirkkomuseo. 

Vuonna 1937 Kälviän kirkon saarnastuolia säilytettiin edelleen Isonkyrön kirkon sakaristossa. Maalaukset eivät kuitenkaan olleet mahtuneet sinne ja siksi ne oli kuljetettu säilytykseen kirkon ullakolle. Lehtiuutisoinnissa kerrottiin, että taulut aiotaan tarjota takaisin Kälviän seurakunnalle. 

Yllä: Kälviän vanha alttaritaulu kansallismuseon seinällä. Kuvattu 2015. 

Tauluja löytyi siis kaikkiaan viisi, joista suurin oli alttaritaulu 5 x 3 metriä ja neljä henkilökuvaa pienempiä. Maalauksissa Pietari on kuvattu avaimineen ja Mooses laintauluineen. Luther puolestaan on esitetty dominikaanimunkin kaavussa. Taulut on maalannut Thomas Kiempe (3.9.1752 - 2.3.1812) jonka maalauksia on säilynyt melko vähän. Kiempe oli kirkko- muotokuva- ja koristemaalari, joka ilmeisesti teki myös tavanomaisia maalaustöitä. Kuvataiteilija oli syntynyt Ylitorniossa ja kuoli Hinnerjoella. Alttaritaulun Kiempe on Kälviälle maalannut 1802.

 

Yllä: Mooses ja Aaron. Kuva kopioitu Uusi-Suomi-lehdestä. 

Kiinnostavana yksityiskohtana selviää, että alttaritaulun laudat  on maalattu  neljälletoista kirveellä veistettyyn,  limittäin rinnatusten asetetuille laudoille. Lautojen liitoskohdat on peitetty  paperisaumauksella, joka tosin on jo  kulunut pois. Siksi maalauksen liitoskohdat ovat epäselviä.  Pienemmät maalaukset on maalattu toisiinsa liitetylle laudoille. 

Alttarimaalauksessa näkyy Jeesuksen äiti ja sotilaat, jotka heittävät nopalla arpaa Jeesuksen ihokkaasta. Taustalla  hahmottuu itämainen kaupunki. 

Yllä: Thomas Kiempen alttaritaulu "Golgata." Kuva kopioitu Uusi Suomi-lehdestä. 

Saarnastuoli on peräisin 1700-luvun loppupuoliskolta. Tiedetään, että saarnastuolin porras ja kaide on kuitenkin valmistettu jo 1729. Saarnastuolin kylkikoristeina on maalaukset neljästä evankelistasta, eli Matteuksesta, Markuksesta, Luukkaasta ja Johanneksesta. 

Muinaistieteellinen toimikunta valokuvasi aluksi maalaukset rakennusmestari Kivistön aloitteesta. Lehtiartikkelista vuoden 1938 tammikuulta ilmenee, että suurin taulu on tammikuussa 1938 jo restauroitu ja kaikki taideteokset kuljetetaan Helsinkiin Kansallismuseoon. Ennen kuljetusta alttaritaulu oli esillä Isonkyrön kirkkosalissa. Samoin saarnastuolia oli entisöity Isossakyrössä ja senkin oli määrä jäädä joksikin aikaa näytille Isonkyrön kirkkosaliin ennen kuljetusta Helsinkiin. 

Yllä: Kälviän kirkon vanha saarnastuoli. Kuva kopioitu Uusi Suomi-lehdestä. 

Yllä: Kälviän kirkon vanha saarnastuoli Kansallismuseossa. Kuvattu 2015. 

Yllä: Neljä maalausta. Kuva kopioitu Vaasa-lehdestä.

Olipas taas kiinnostavaa tietoa! Nämä artikkelit kiinnostivat jo senkin vuoksi, että olen ihan livenä käynyt Kansallismuseossa katsomassa näitä maalausaarteita ja taisinpa tehdä silloin aiheesta pari blogipäivitystäkin, sekä alttaritaulusta että saarnastuolista. Ne löytyy klikkaamalla linkkejä.  Nyt jäi vaivaamaan, missä nuo  neljä irrallista maalausta siellä olivat. En ole ainakaan tämän jutun yhteyteen niitä liittänyt. Voi olla, että kuva-arkistoistani nekin löytyisivät!

LÄHTEET: 

Ajan suunta. 15.9.1937. No. 212. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/ sanomalehti/binding/1956535?term=maalauksia&term=Isonkyr%C3%B6n&term=kirkon&term=kirkkoon&term=K%C3%A4lvi%C3%A4n&term=kirkosta&term=Isoonkyr%C3%B6%C3%B6n&term=maalaukset&term=kirkossa&term=kirkkojen&term=kirkko&page=8[ Luettu 16.2.2025. 

Keskipohjanmaa. 14.9.1937. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2022976?term=Soinisen&term=ruumiista&term=ruumiinsa&term=l%C3%B6ydettiin&term=ruumis&term=ruumiin&term=Soiniseksi&term=Soininen&term=Ruumiin&term=ruumiissaan&term=ruumiissa&page=1] Luettu 16.2.2025. 

Thomas kiempe. Ostetaanmyydään. fi. [https://www.ostetaanmyydaan.fi/thomas-kiempe/] Luettu 16.2.2025. 

Uusi Suomi. Nro 264.  1.10.1937. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802337?term=K%C3%A4lvi%C3%A4n&term=kirkon&term=kirkko&term=Isossakyr%C3%B6ss%C3%A4&term=Isoonkyr%C3%B6%C3%B6n&term=Isonkyr%C3%B6n&term=kirkossa&term=Kirkkoa&term=ensimm%C3%A4inen&term=ensimm%C3%A4isen&page=8] Luettu 16.2.2025. 

Uusi Suomi No. 20. 22.1.1938. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1801962?term=Uusi&term=lentokone&term=merivartiolaitokselle&term=Merivartiolaitoksen&term=uusi&term=Merivartiolaitos&term=uudesta&term=1938&term=lentokoneessa&term=uutta&term=Uusissa&term=uudet&term=lentokonetta&page=1] Luettu 16.2.2025.

Vaasa.No. 245. 12.9.1937. [ https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2136477?term=Isokyr%C3%B6n&term=kirkossa&term=Ullakon&term=l%C3%B6ytyi&term=Kirkon&term=ullakolle&term=kirkon&term=kirkkoon&term=ullakon&term=l%C3%B6ytyy&page=6] Luettu 16.2.2025. 

Blogihaaste "Kumpi parempi"

Tällä kertaa vertailua blogihaasteen muodossa. Kahdesta vaihtoehdosta on joskus tosi vaikea valita. 

1. Kevät vai kesä?

Keväällä syntyneenä kevät on parei. Olen aina pitänyt keväästä. Siitä hetkestä kun hiirenkorvat puhkeavat koivuihin, ruoho alkaa vihertää, koulussa laskeskellaan päiviä kevätjuhlaan, mennään oppilaiden kanssa kevätkirkkoon, kevään tuoksut täyttää pään...

Ei kesässäkään mitään vikaa ole, kesä vain jotenkin tuntuu niin täyteläiseltä. Kevät on odotusta uuden kasvuun. Siksi se!

2. Järvi vai meri?

Nuorena olisin ehdottomasti vastannut, että järvi. Olin järvien rantamilla lapsuuteni, merta tuskin nähnytkään kuin kuvissa. Sitten muutin Kokkolaan. Siipan mukana tuli sitten meri kuvioihin. Meri oli nuorena mielestäni pelottava. Nyt ajattelen niin, että se on mahtava, ja ihmisen täytyy ymmärtää oma pienuutensa meren äärellä ja kunnioittaa veden mahtia. Meressä on upeaa ajatus siitä, että voisi matkata sitä etenemällä vaikka maailman ääriin, vaikka maapallo näyttääkin merellä aivan pannukakulta. 

3. Lenkkeily vai kuntosali?

Ehdottomasti lenkkeily. En ole ollenkaan kuntosali-ihminen,en ole koskaan ollut. Ahdistun jo ajatuksesta. Hyvä lenkki luonnonympäristössä on ihan parhautta!

Toisaalta ulkokuntosalit on ideana aika jees!

4. Lukeminen vai kuunteleminen?

Tää on vaikea. Ennen olisin ehdottomasti vastannut lukeminen, mutta nyt ajattelen avarammin, että myös kuunteleminen. Äänikirjoja en tosin jaksa kuunnella kauaakaan, kirjat vie siinä asiassa voiton. Mutta huomaan, että opin hyvin kuuntelemalla. Siksi valitsen sen. 

5. TV-sarjat vai elokuvat?

Näistä kumpikaan ei nouse niskan päälle. Hyvä elokuva on mahtis, mutta en jaksa yleensä suuntautua sellaiseen, ellei aihe ole todella kiinnostava. Elokuvateatteri olisi ihan  jees, mutten  juuri koskaan saa aikaiseksi lähteä.  En kyllä juurikaan jaksa TV-sarjojakaan. Tai no joo, jotain hömppää viihteellistä kyllä tietyssä mielentilassa ja myöhään syksyllä, kun illat ovat pimeitä. Olen vähän kuin 6-vuotias pojanpoikani, hän jaksaa kysellä, koska seuraava uutislähetys alkaa. Faktat kiinnostaa enempi. 

6. Kotimaan vai ulkomaan matkailu?

Sekä että, mutta olen viime vuosina koukuttunut erityisesti kotimaan matkailuun. Olen löytänyt upeita, huokeita kohteita, joissa on ollut todella kiinnostavaa käydä, tyyliin: lue ensin kirja "Rottien pyhimys" ja ajele sitten Hattulan vanhaan kivikirkkoon aistimaan asiat. Tai tutki ensin sukuasi ja huomaa, että Viaporissa on ollut esipolviasi sekä armeijassa että Suomen kaartin valiojoukoissa. Ja vielä kun intaannut tutkimaan Viaporin vankikirjoja 1800-luvulta...  Sen jälkeen Viapori on aika cool kohde. 

Näitä tällaisia olisi vaikka kuinka monta. Toinen asia on sitten se, että kun lähden reissuun, haluan aina luxusluokan majoituksen. Äidilleni tätä joskus avasin, ja äitikin totesi, että niin, miksi maksaa siitä,  että on huonompi nukkua kuin kotona.  Majoitus on usein  iso osa reissua. Telttaan minua ei valitettavasti enää saa!

Pidän ulkomaanmatkailustakin ja aika monissa paikoissa olen käynytkin, mutta en yhtään tykkää lentää ja  en pidä siitä, että joudun varaamaan reissuun  pitkästi aikaa, mikä on usein haastavaa. Mutta tänä jouluna oli aika käväistä välillä lämpimässä ja sitten  vielä helmikuun alussa pienellä irtiotolla Riikassa. 

Alla kuva Tukholman kuninkaanlinnan vartiosotilaasta. Pojanpojan kanssa vängättiin automatkalla, ovatko vartijat  tällaisissa paikoissa eläviä vai patsaita. Lähdettiin sitä oikein katsomaan, kun ei millään uskonut minua. No nytpä tietää! Epeli oli aika vaikuttunut asiasta!

7. Rikkaus vai rakkaus?

Olisi kamalaa, jos kukaan ei rakastaisi, tai ei olisi ketään, jota rakastaa. Silloin olisi maailmassa aivan yksin. Silloin rahallakaan ei olisi merkitystä. Rikkaus tosin voi olla myös henkistä rikkautta. Ajattelen niin, että on hyvä omata tietty toimeentulo, mutta henkistä rikkautta kukaan ei voi varastaa. Ja eikö rakkauskin ole jonkin sortin rikkautta?

8. Kissat vai koirat?

Hmm...lapsena mulla oli aina kissoja. Aikuisena mulla on ollut vaan koiria. Molemmat käy, mutta en kaipaa hirveästi sisälle kotiini lemmikkieläimiä. Siipan metsästyskoirat on ulkona suurimman osan ajasta ja pidän niistä lenkkikaverina. Se riittää. Ajattelen kyllä, että lemmikkieläimet ovat varsin monelle terapeuttisia jopa. 

9. Hulavanne vai hyppynaru?

Ööö, lapsena olisin vastannut, että hulavanne. Muistan elävästi vuoden 1979, silloin mulla oli vaaleanvihreä hulavanne. Olin aika haka sen kanssa. Muistan, että kavereiden kesken pyöritimme kilpaa aurinkoisena kesäpäivänä hulavannetta ja säestin sitä itse keksimällä laulunpätkällä:

 "Hula, hula, oon hulatyttö seitkytyhdeksän, hula!"

Enää en olisi Tiedän, kokeilin kerran liikuntatunnissa oppilaita ohjatessani. Eli valitsen kyllä sen hyppynarun. Sillä voi hypätä vähän hitaammassakin tempossa. Vaikka hiirenhäntää, jos ei muuta. 

10. Pasta vai risotto?

Ehdottomasti pasta. Tiedän, että moni rakastaa hyvää risottoa. Minäkin kyllä syön, mutta se ei ole koskaan ollut erityinen lemppari. 

11. Instagram vai TikTok?

Nyt täytyy sanoa, ettei kumpikaan. Olen niin monissa asioissa koukussa netissä, että olen ihan tietoisesti varjellut itseni osalta sovelluksia. Eli juuri näiltä. Sen sanon, että itseni kuvaaminen ei oo ollu mulle koskaan se juttu.  Ja mulla tekstillä on niin tärkeä merkitys, etten siksi varmaan niin lämpeä näille. Mutt jos pitää valita, niin TikTok. 

12. Aamut vai myöhäiset illat?

Minut tuntevat tietävät, että jos mahdollista, nukun aamut. Öisin voisin valvoa vaikka aamuun keveästi, ellei työt estäisi. Lomamoodi onkin sitten ihan omansa...rentoudun, kun pääsen siihen rytmiin, jossa kellot tai kukaan ei säätele aikatauluani. Mutta koska koen, että saan työssäoloaikana kiinni rytmin ja saan enemmän silloin aikaiseksi, kun aloitan aamusta, alkaa työpäiväni yleensä aina 8.15, niin kamalaa kuin se onkin. Teen itse joka vuosi lukkarini ja päädyn aina tähän järkevään vaihtoehtoon. 

Mutta loma-aikoina - silloin relaan valvomalla hamaan tappiin ja vaikka kirjoittelen omiani...

13. Ylipukeutunut vai alipukeutunut?

Mieluusti alipukeudun kotona. Olen vähissä vaatteissa, eikä mitään rotia, mutta kyllä silti valitsen pienen ylipukeutumisen. Se on toisten kunnioittamista virallisemmissa tilaisuuksissa. Tärkeintä kuitenkin, että on siisti ja vaatteet on ehjät. 

14. Kulta vai hopea?

Kyllä mä kullan valitsen. Sen sortin harakka olen kiiltävän perään. Tykkään kyllä hopeastakin. Mutta muistetaan myös, ettei kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää...

15.Makea vai suolainen?

Ehdottomasti suolainen. Suolakurkku, salmiakki...Nää on mun intohimoja. Etenkin iltaisin iskee suolaisennälkä. Makeaa en paljoakaan syö. 

Soole på bakka

Törmäsinpä taas sattuman kaupalla mielenkiintoiseen kirjaa, jota en tiennyt olevankaan. Kirja on kirjoitettu ruotsiksi Kokkolan ja Alavetelin seudun vanhalla murteella, josta käytetään nimeä "grondsprååtsi. " Kirjan nimi siis on tuo "Soole på bakka" eli käännettynä aurinkoa mäellä. Vuonna 2007 perustettiin  ryhmä "Dialektens vänner," jossa siis murteen ystävät dokumentoivat paikallista vanhaa ruotsin murretta. Sen sykäyttämänä alkoi kolmihenkinen työryhmä - Bror Hagström, Ragny Mutka ja Holger Ahlskog työstään kirjaa, vaikka tosin viime mainittu ennätti menehtyä ennen kirjan valmistumista. Myös muita murteiden ystäviä ennätti kuolla kirjaa aloittaessa.

 

Kirjaan on koottu kattava setti murresanalistaa, sanontoja, runoja sekä kertomuksia. Alkuosassa kirjaa käydään läpi murteen rakennetta. Naurattaa ja tulee aivan  jo edesmennyt appiukko mieleen, kun alkajaisiksi luen  pronomineista "hetee/heti." Esimerkkilauseena kirjassa on "Ha du siitt heti häste såm gaar titee? Vaföranein? Nå hetee, som skådar hiiååt." Muistan nuorena anoppilaan tullessani pyöritelleeni päätäni, kun en ymmärtänyt murteesta sanaakaan. Nyt se tuntuu tosi rakkaalta, vaikken itse sitä yleensä puhu. Ymmärrän kuitenkin sujuvasti. Hitt, hisan, titii, jäär, hontee, tömtee kuulostaa enempikin siansaksalta. Mutta kyllä siinä selvä logiikka on! Myös murteen kirjoitusasusta kirja antaa selkeitä ohjeita, kuten että pitkät vokaalit kirjoitetaan tuplavokaalin kera, kuten  gaa ja noolan. 

                                

Kirjaan on kerätty kymmenittäin seudun puumerkkikuvia, joissa on hienosti puumerkin hal Oytian nimi alapuolella. Jonkinlainen kylittäin ryhmittely näissä näyttää olevan. On kiva katsella koukeroisia merkkejä ja havaita, ketkä tyypit on selkeästi tavoitelleet erikoisempaa merkkiä. 

                            

Kirjassa on loistava sanasto aakkosittain järjestettynä, jossa on ensin mainittu murresana ja sen perään kirjakieliruotsin vastine. Intt tess sanotaan meillä usein, kun  joku asia ei ole mitenkään mahdollinen tehdä. Stsyni mytsi -  melko paljon, tann värttsi  - hammassärky -  tai öuransiidå -  yläpuoli. Kaikki niin uniikkeja sanoja, jotka valtaosalle ihmisistä ei sano sitä eikä tätä. 

                                      

Kirjassa on myös murteelle muunnettuja laulujen sanoja melko tunnetuista alkuperäissanoituksista. löytyypä kirjasta myös jouluevankeliumi murteella. 

Niin hieno juttu, että tällaisia asioita tallennetaan ja tuodaan julkisuuteen vielä kun ihmiset hallitsee näitä. Ajattelin ostaa tämän siipan siskonmiehelle lahjaksi, kun täyttää pyöreitä. Täysin suomenkielinen hesalainen, joka aikoinaan päätti opetella grundsprååtsin, kun niin siihen viehättyi.  Varmasti ilahtuu!

Sotilaan ja valokuvien tarina

Pikkuserkkuni lähetti minulle muutaman vanhan valokuvan. Ne oli löytyneet esivanhempiemme talon ullakolta Merikarvialta, kun olin kysellyt, olisiko tallessa vanhoja valokuvia jossain kätköissä.

No, oletus oli tietysti, että löytyisi oman suvun vanhoja kuvia. Mutta kun kyselen usein joltain jotain, asia johdattaa minut johonkin aivan muuhun, kuin alkujaan piti. Niin kävi taas! Ei löytynyt oman suvun kuvia, vaan saamieni kuvien jälkeen olimmekin me jälkipolvet huuli pyöreänä, sillä kuvat esittivät täysin tuntemattomia henkilöitä. Koska ensimmäiseksi käsiimme sattunut valokuva esitti erityisen komeaa paria, kiinnostus heräsi. Suvun kesken pyörittelimme kuvaa ja hämmästelimme  miehen sotilaspukua. Ei sellaista pitäisi olla ollut suvussamme. 

Kun selvyyttä ei saatu ja asia jäi painamaan mieltäni, päätin lähettää kuvan  Facen Sotahistoria-ryhmään, jossa on aiemminkin selvitelty lähettämiäni kysymyksiä ammattitaidolla. Enpä olisi uskonut, kuinka mielenkiintoinen keskustelu kuvasta siellä kehkeytyikään! Ja että alkujaan Merikarvialta löytyneellä kuvilla oli yhteys myös Kokkolaan. 

Tällaisen aarteen sain! Kuvan mies oli niin komea, että se viimeistään herätti kiinnostukseni. Olen aivan rakastunut tähän kuvaan ja tarinaan!

Koska ei ollut alkujaan tiedossa henkilöiden nimiä, oli myös kuvan aikahaarukka arvelujen varassa. Tuo sotilasasu kohahdutti Sotahistoria-ryhmässäkin. Sain useita todella asiantuntevia kommentointeja siihen liittyen. Ja mitä enemmän asiaan perehdyin, sitä hurmaavammalta tuo pariskunta näytti. Ja etenkin mies - ah, niin komee!

Sain aivan mielettömän kommenttikentän aikaiseksi Facen Sotahistoria-ryhmässä. Asiaan vihkiytyi varmaan joukko Suomen tietävimpiä tyyppejä sotahistoriaan liittyen. Kun lähtee liikkeelle kuvasta, josta ei tiedä yhtään mitään - ei henkilöiden nimiä, taustaa, ikähaarukkaa, ei yhtään mitään, on kaikenlainen kommentointi ja arvuuttelu kiinnostavaa. Ja tietysti se, kuinka voisi päästä kuvan henkilöiden jäljille. 

Kuvan taustaan on ruotsiksi kirjoitettu jotain. Suurentamalla tekstiä pääsen siitä selville. Ja oi, ja voi, kuinka romanttista:

Stundens lycka bli...

Pitkään tavaamalla saan sen käännettyä jotenkin näin: 

Hetken onni muuttui rakkaudeksi...

Heti ensimmäisten kommenttien kohdalla sateli uskomuksia, että kuvan mies on asusta päätellen Saksan jääkäri ja että kuvanottoaika passaisi vuosien 1918-1922 välille. Myös naisen vaatetus arvioitiin sopivan 1920-luvun alkuvuosille. Joku kommentoi, että miehen takin kauluksen perusteella hän kuuluisi pestattuun alipäällystöön ja olisi yli kuusi vuotta palvellut. Olkaimissa herätti ihmetystä, ettei siellä näy arvomerkkejä. Miehellä on kolme nappia hihansuissa eli hän on kaartilainen. Valokuva on otettu Vaasassa, jossa toimi kyseiseen aikaan Kaartin jääkäripataljoona. 

Kuvan lähettämisestä ryhmään meni 18 minuuttia, kun sain tällaisen kommentin:

"Hei! Kuvan neito on Astrid Ingeborg Dorothea K.  Kokkolasta. Syntynyt v. 1903, edesmeni 1983. Poikaystävän nimeä en tiedä, ei ole Astridin tuleva aviomies, joka oli Torsten, myös Kokkolasta. Astrid oli serkkujeni isoäiti, ei kuitenkaan siis minun sukulaiseni. "

Yllä oleva kommentti oli hämmentävä monestakin syystä. Se ensinnäkin todisti netin mielettömän nopeuden - heittää nyt ilmoille kuva, josta ei tiedä yhtään mitään ja saada saman tien nimiä kuvaan. Lisäksi hämmensi ja huvitti Kokkola-yhteys ja tietysti aina vain enempi se, kuinka valokuvat olivat isoisäni lapsuuden  kodin vintillä. 

Tämä kommentti kuvan henkilöistä kirvoitti lukijoissa mielettömän vastausmyrskyn, koska sotahistoriaa enempi tuntevat alkoivat saman tien kuumeisen kartoittamisen liittyen henkilöön nimeltä Torsten K. Minulle vastanneen henkilön suvussakin pohdittiin kuumeisesti ja ymmyrkäisenä, sillä kukaan ei ollut kuullut, että Astridilla olisi ollut aikaisempi kihlattu. 

Monen mutkan kautta kävi ilmi, että Astridilla olikin ollut kaksoissisko, Beata, jota kutsuttiin Bedaksi. Ja kuvassa onkin hän! Mutta ilman alkuperän hieman harhaanjohtanutta tietoa kuvien henkilöt tuskin olisivat ratkenneet!

Ja tietäjät tietää! Kuvan henkilöt ovat siis  Beata Vivi Dorothea Sandqvist ja Karl Oskar Forss. Miehestä käytettiin nimeä Oskar, naisesta nimeä Beda. 

Yllä: Kuvasuurennus, joka osoittaa, että kyseessä on selkeästi kihlakuva Oskarista ja Bedasta. 

Oskar Forss oli suomalainen jääkärivääpeli. Oskar oli syntynyt 11.8.1892 Oravaisissa, paikassa nimeltä Karfvat.  Oskar Forssin vanhemmat olivat maanviljelijä Karl Johan Bredforss ja Maja Greta Johansson. Oskar oli vanhempiensa ainukainen. Bedan isä oli raatimies Nils Sandqvist ja äiti Olga Olivia Wickström Espoosta. 

Selvisi myös, että valokuva Bedasta ja Oskarista oli otettu kesäkuun alussa 1922 Vaasassa Nyblinin Valokuvaamossa. Kuvan Beda on kihloihin mennessä nuori. Hän on syntynyt 6.2.1903 ja on siis kihlakuvassa noin 19-vuotias. 

Yllä: Kihlautuneet.  Vasabladet 15.6.1922. 

Yllä: Österbotten-lehti 13.6.1922. Oskarin ja Bedan kihlausilmoitus. 

Vanhoja lehtileikkeitä selatessa tulee vastaan Bedasta tietoja, että hän on esiintynyt Ruotsalaisen työväenyhdistyksen teatteriesityksissä vuonna 1925. 

Oskar oli käynyt kansakoulun ja Vaasan teollisuuskoulun. Hän oli mekaanikko. Oskar liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 17.12.1916. Hänet sijoitettiin  pataljoonan 4. komppaniaan. 

Ensimmäisessä maailmansodassa Oskar otti osaa taisteluihin  Saksan itärintamalla Misse- joen asemasodassa sekä Riianlahden rannikkoasemissa ja Aa-joen talvitaisteluissa. Oskar Forss osallistui lisäksi Saksassa rautatie- ja asemestarikursseille. Suomen armeijan palvelukseen Forss astui 11.2.1918 varavääpeliksi ylennettynä. Hän saapui Vaasaan 25.2.1918 jääkärien pääjoukon mukana. Forss sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan asemestariksi ja joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin Lempäälässä, Säiniöllä ja Viipurissa. Hän palveli myös sisällissodan jälkeen samassa pataljoonassa. Sieltä hän siirtyi pataljoonan mukana Valkoisen kaartin rykmenttiin. Forss siirrettiin 15.7. 1918 Helsingin jalkaväkirykmenttiin. Rykmentin nimi muuttui Itämeren jalkaväkirykmentti 1:ksi ja myöhemmin Porin rykmentiksi. Forss palveli siellä 1. konekiväärikomppaniassa. Oskar Forss erosi armeijasta 24.4.1920. Sen jälkeen hän toimi eri liikkeiden palveluksessa kauppamatkustajana aina vuoteen 1929 saakka.

Saamiani kuvia selatessa tajuan, että myös parissa muussa kuvassa on Oskar Forss! Tuntuu aina vaan käsittämättömämmältä, miksi kuvat ovat sukuni vintillä! Tätä toista kuvaa etsiskelen kuvan taustan tietojen valossa. Kuva on osoitettu Oskarin äidille, Maria Forssille. Ja lähettäjinä on herra ja rouva Silcke Tampereelta sekä Oskar Forss Vaasasta. Jos vain voi, niin aina vain mystisemmäksi menee! Kuvan henkilöt näyttävät pukeutumisen perusteella melko yläluokkaisilta. Kuvan takana lukee myös nimi Oskar Forss, joten onnittelen itseäni, sillä kuvien henkilönimi vahvistuu! Partamiehellä on kantasormus sormessaan ja myös kravatissa jokin neula. Tutkailujen jälkeen selviää, että mies on  konttoripäällikkö Emil Johannes Silcke. Kuvan puoliso on joko ensimmäinen vaimo Elisabeth, joka on lähtöisin Viipurista tai   toinen vaimo, Mathilda Silcke. Emil Silcke on muun muassa  harrastanut valokuvausta ja suomentanut näytelmiä.  Sanomalehdistä selviää kaikkea mielenkiintoista - Tampereen sanomista luen, että Emil on saanut avioeron ensimmäisestä vaimostaan vuonna 1893, koska vaimoa on sakotettu haureudesta 153 markkaa ja 60 penniä! Tämän vuoksi hänen miehelleen myönnettiin avioero. Emil ja  toinen puoliso, Mathilda, avioituivat 1896. Kuvassa täytyy siis olla toinen vaimo, Mathilda. 

Löytyy vielä yksi kuva, joka on otettu Korkeasaaressa 1926.  Oskar on kuvassa vasemmalla valkean kävelykeppinsä kera. Oikeanpuoleisessa miehessä on kovasti Oskarin piirteitä, joten oletan kuvassa olevan Oskarin vanhemmat. 

Yllä: Kuvan takana merkintä "Högholmen 1.9.1926." Oletin aluksi, että , että kuvassa on  Oskar Forss vanhempiensa Karl Johan Bredforssin ja Maria Forssin kanssa. Mutta eipä voikaan olla, sillä Oskarin isä on kuollut jo 1912 USAssa. Eli mysteerihenkilöt tällä hetkellä...

Selvisi myös, että Oskar vihittiin vuonna 1929 toiseen avioliittoon Signe Irene Rönnbackan kanssa. Ei mitään aavistusta, miksi ensimmäinen suhde oli kariutunut. Sitten etsin käsiini vielä tietoja Oskarin toisesta avioliitosta vuodelta 1929. Signe puolestaan on syntynyt Ähtävällä 2.4.1909. Hupaisaa kyllä, mutta löydän myös linkin Evijärveen, sillä Signen äidinisä ja äidinäiti ovat olleet kotoisin Evijärveltä ja nimellä Norrena. Heidät on vihitty 19.1.1929. Netin ihmeellisestä maailmasta selviää, että Signellä ja Oskarilla on kuin onkin ollut yksi tytär. Netistä löydän hänen nimestään ainoastaan nimikirjaimet D.I.D. Forss. Salaperäistä, mutta tuon perusteella vaikuttaa siltä, että henkilö saattaa edelleen olla elossa. Dussa, selviää tyttären etunimeksi isänsä kuolinilmoituksesta! Selviää myös, että Signe ja tytär ovat muuttaneet Kanadaan ja Signe on avioitunut 1.6.1941  Erik Alfons   Jossgårg- Stenmanin kanssa ja heillä on yhteinen tytär Bernice Viola Stenman. Erik on kuollut Kanadassa 1993 ja  Signe myös Kanadassa 1985.

Yllä: Oskar Forssin kuolinilmoitus Pedersöre-Jakobstad tidning 19.12.1933. 

Yllä: Kuva Karl Oskar Forssin hautakivestä. Kivi on selvästi mitoitettu kahdelle nimelle, mutta kohtalo on kuljettanut sekä Oskarin vaimon että tyttären kauas pois Oskarin kuoleman jälkeen. Kuvan alareunassa on teksti "Älskad, saknad - rakastettu, kaivattu. "

Oskar Forssilla oli seuraavat ylennykset sotilasurallaan: Hilfsgruppenführerc31.5.1917, varavääpeli 11.2.1918, Vääpeli 7.5.1918. Lisäksi hänellä oli kunniamerkkeinä Vapaudenristi 4. lk miekkojen kera, jääkärimerkki sekä vapaussodan muistomitali soljen kera. 

Kokardi on kuvassa sinivalkoinen, mikä kertoo kyseessä olevan suomalaissotilaan. Prenikoiden mukaan Forss kunnostautui taistelussa: VR4mk punapohjaisella nauhalla eli sodassa saatu, ruusukenauha eli hän oli kunnostautunut nimenomaan taistelussa.

Puku on mallia 22. Juhlavyö on mallia m 22. Jääkäriristi on valmistettu 1919. Oskarilla on kuvassa kaartilaisen napit hihansuissa, olkaimessa jääkäritorvi (Kaartin jääkäripataljoona), leveä vääpelin nauha (kuvassa epoletissa "satiaisen" alapuolella, toisella puolella on nappi. Kaulanauha näkyy kuvassa heikosti)   ja Tampereen valloituksen muistomitali, jonka ensipainos oli vuodelta 1920. Kaartin jääkäripataljoona oli ruotsinkielinen joukko-osasto, joka lakkautettiin myöhemmin 1930-luvun puolivälissä. 

Yllä: Joukko-osastotunnus, joka on kuvassa Oskarin  epoletissa. 

Edelleenkään ei ole mitään käsitystä, miten kuvat ovat ajautuneet sukumme ullakolle Merikarvialle. Voin sanoa varmuudella, että suvussa ei ole ollut siihen aikaan vanhoja kuvia tai tavaroita haalineita. Talo on kyllä palvellut kestikievarina, että mietin, onko kuvat jääneet tai jätetty taloon ohi kulkiessa esimerkiksi Vaasan ja Porin väliä. Joku kyllä heitti ilmoille, että  koska kihlaus on myöhemmin purkautunut, ei kuvan omistaneilla varmaan ole ollut enää merkitystä kuville ja ne on haluttu hylätä. Mutta miksi ihmeessä kuvien hylkäys olisi osunut aivan ventovieraan talon ullakolle? Oskarin äiti on elänyt vielä Oskarin jälkeen, mutta en saa hänen kauttaankaan mitään yhteyttä muodostettua. 

Ikuinenkin onni on joskus haipuvaista. Vain kolme vuotta myöhemmin Beda on kihlautunut jo uuden tyypin kanssa. Liekö syynä ollut Oscarin reissaava elämäntapa?

Yllä: Österbottningen-lehti 10.7.1925. 

Tapahtumat seuraavat toisiaan. Lehdestä löydän ilmoituksen, kuinka Bedan ja Johnin esikoinen, Gretel, on kuollut vain yhdeksän kuukauden ja  viiden päivän ikäisenä. 

Yllä: Gretelin kuolinilmoitus 16.8.1927 Österbottningen-lehdessä. 

Raatimiehen tytär Beda on vihitty toukokuussa 1926 avioon lennätinvirkamies John Algot Severin  F. kanssa. Bedasta löytyy lehtimaininta ainakin vuonna 1949, jolloin hän siis on ainakin elossa. Myös puoliso John F. mainitaan lehdessä vuonna 1948, kun hän kiittelee osallistumisesta hänen 50-vuotisjuhliin kaksisataapäisen juhlajoukon kanssa. Lopulta löydän netin syövereistä vielä tiedon, että Beda F. on kuollut 1982 ja haudattu Kokkolaan Marian hautausmaalle. Hänellä on ilmeisesti ollut kaikkiaan kuusi lasta. 

Harmikseni totean, että en toistaiseksi ole päässyt yhteyksiin Kanadassa asuvien naisten kanssa . En toki tiedä, joko he ovat kuolleet, mutta toiveikkaana elättelen toivoa, että heillä olisi jälkipolvia, joita Oskar Forssin nuoruuden kihlakuva kiinnostaisi. 

Kuvien joukossa oli vielä yksi kaunis kuva tummasta naisesta. Tarina näyttää jo nyt pursuilevan niin paljon, että hänen tutkimisensa jätän suosita toiseen kertaan! Mutta voisiko hän olla Oskarin toinen vaimo?

Erittäin kiinnostuneena otan vastaan myös kaiken liikenevän tiedon, jos jollakulla on kuvien henkilöihin liittyen. Olisi niin kiinnostavaa saada selville, kuinka ventovieraiden kuvat ovat päätyneet sukuni ullakolle! 

Suntin kartanon omistajia ja rakennuskantaa

Kokkolan kaupunki perustettiin alkujaan Ristirannan kylän maille. Ristirannan kylä mainitaan ensimmäisen kerran Kaarlelan talvikäräjien yhteydessä vuonna 1543. Ristirannan kylään kuului kaupungin perustamisvuonna kaksitoista taloa. Suurin seudun taloista oli Suntin kartano, muilta tunnetuilta nimiltään  Sundgården eli Sundshemmanet. talo tunnettiin koko 1600-luvun ajan pormestarien asuinpaikkana. Muita  kylän nimeltä tiedettyjä taloja olivat Tyllnäs, Längnäs ja Backala. 

Yllä: Osuuspankin nykyinen kiinteistö, jonka paikalla Sundhin kartano  alkujaan sijaitsi. 

Vuonna 1608, jolloin toimitettiin manttaalijako käsitti kolme Ristirannan tilaa kokonaisen manttaalin ja  Sundin sekä Sursillin talot peräti 1 1/4 manttaalia. Näihin kahteen isoimpaan tilaan lienee liitetty  useampia autiotiloja vähän ennen kaupungin perustamista. Onkin ilmeistä, että arvostetussa asemassa olleet talojen omistajat, kuten nimismiehet tai papit, mieluusti hankkivat haltuunsa maita, jotka sijaitsivat keskeisillä paikoilla ja olivat jääneet rappiotiloiksi. 

Missä Suntin kartano sijaitsi tarkalleen? Suntin kartanon päärakennus  (Boehmin talo) sijaitsi  harjanteella merenlahden rannalla, kaupungin ensimmäisenkorttelin ensimmäisellä tontilla (Kortteli I, talo n:o  I) , joka nykysilmillä katsoen oli  kaupunkikeskustassa  Osuuspankin  tontin eteläosassa ja kauppakeskus Chydenian paikoilla. Tiedättehän - kansan suussa kai edelleen nimellä KPO:n mäki. Muistoksi kaupunginsalmen rantamailla sijainneesta Sundhin talosta on jäänyt  nimitys Sundhaga eli Salmenhaka. Sen tarkempi sijainti oli etelätullin ja  Salmen  sillan välillä torilta etelään ja Sundåker-nimiset pellot taas Purokarin länsipuolella. 

Suntin kartano oli arvostettu asumus, jopa maaherra kaupunkiin saapuessaan 1600-luvulla majoittui aina Suntin kartanoon. Maaherran tiedetään liikkuneen yleensä talvisin heti uudenvuoden jälkeen. Kovilla pakkaskeleillä myös  maistraatin ja porvariston kokouksia pidettiin Suntin kartanossa, koska raatihuone oli liian kylmä paikka kokoontua.  Niihin aikoihin, kun Kokkolan kaupunki 1600-luvulla perustettiin, rakennusta hallitsi Wittingin suku - mitä ilmeisemmin samaa sukua, joka edelleen asustelee seudulla. Kokkolan toinen pormestari, Knut Hendersson  Witting, joka hoiti pormestarin vakanssia vuosina 1625-1626, oli syntynytkin Suntin tilalla. Vuonna 1629 laaditussa "oikeassa ja todenmukaisessa karjaluettelossa Kokkolan kaupungista" mainitaan "Hustru Elisabeth i Sundhe" heti seuraavana pormestarin nimen jälkeen. 

Leskinainen Elisabeth Sundhella on luetteloiden mukaan ollut selkeästi  enemmän omaisuutta kuin kellään toisella. Maata hän omisti viisi tynnyrinalaa. Yleensä sitä omistettiin ainoastaan puoli tai yksi tynnyrinalaa. Yleensä lehmiä omistettiin yksi tai korkeintaan kaksi, mutta leskirouva Elisabethillä niitä oli peräti kahdeksan. Lisäksi hänellä mainitaan olleen  härkäpari, kolme hevosta ja tusinan verran lampaita. 

Myöhemmin Sundhin kartanon omisti  lainsuomentajan poika Gabriel Ljungonpoika, kaupungin viides pormestari (1639-1651), joka oli aviossa pormestari  Knut Wittingin Elsa-tyttären kanssa. Gabriel oli syntynyt Suntin kartanossa. Myös Knut Wittting oli syntynyt Suntin tilalla. Hän myös kuoli siellä. 

Yllä: kuvakopio Gabriel Ljungonsonin nimikirjoituksesta  ja leimasta.Kuvakaappaus Kokkolan historia 1-2 kirjasta. 

Gabriel Ljungonpojan kuoltua 1652 syntyi hänen jäämistöstään pitkällisiä riitoja. Kaikki omaisuus oli takavarikoitu, koska Gabriel oli aikoinaan taannut vouti Pietari Lambertinpojan puolesta. Gabrielista olen kirjoittanut jo aiemminkin. 

Sitten talo periytyi Gabrielin pojalle, Kustaa Gabrielinpojalle., joka oli ammatiltaan lainlukija. Kustaa Gabrielinpojan vaimo, Katariina Brynielintytär jäi myöhemmin leskeksi ja  avioitui vouti (1682-1698) Jaakko Sundellin kanssa. 

Sundell joutui kartanon haltijan asemassa vilkkaaseen, mutta ei aina niin ystävälliseen kosketukseen kaupungin porvariston kanssa. Porvarit huomasivat pian 1700-luvun vaihteessa, että Sundellin raha-asiat olivat huonolla tolalla ja takaajat huolestuivat tilanteesta sanoen irti takuusitoumuksensa. Tilityksen viivästymisestä käytiin oikeuttakin vuonna 1709.  Lopulta Sundelin   oli pakotettu myymän  Sundhin kartanon  raatimies (1708-1711)  Christoffer Wijkarille. 

Myös Wijkarin tiedetään harjoittaneen laitonta kauppaa, kuten muutkin voudit, mutta hän rakensi ja möi myös laivoja porvariston harmiksi. Wijkar oli myös kolme kertaa salavuoteudesta syytettynä ja ehti kaksi kertaa naimisiinkin. Myöhemmin 1700-luvulla tilan ovat omistaneet vuorollaan  Erasmus Björkman, Carl Chore, raatimies, suurkauppias ja laivanvarustaja Daniel Ahla, varatuomari- kauppias Martin Polviander sekä 1700-luvun lopulla Johan ja Henrik Lund.

1800-luvun alkukymmeninä kartanon osti Axel Böckelman, joka rakennutti viimeisen kartanon rakennukseen, niin  kutsutun Boehmin talon. Itselläni on siitä hyvin hatara ja heppoinen muistikuva, mutta se lienee ollut turkoosinvärinen, isohko rakennus Isokadun- Tehtaankadun kulmassa. Tuo talo on rakennettu 1829 ja sen ensimmäinen omistaja oli  kauppias Axel Böckelman. Kymmenenn vuotta myöhemmin talo siirtyi kauppias, raatimies  Alexander Boehmin haltuun lapsenlapsen naimakaupan myötä. 

Yllä: Böhmin  talo sisäpihan suunnasta. Kuvakaappaus ETT:n valokuvanäyttelystä Kallentorilta. 

Kiinnostavaa kyllä,  tämä kiinteistö toimi myös tyttökouluna. Rouva Boehmin sisar, Olivia Kynzell, määrättiin koulun ensimmäiseksi johtajattareksi alkujaan Vaasaan ja sieltä hän aika pian siirtyi Kokkolaan perustaen ruotsinkielisen  tyttökoulun tännekin. Koulun nimi oli "fruntimmerskola. " Koulu toimi Boehmin talossa vuosien 1859-1885 aikana.Talon sisäpihalla oli  myös aidattu maustepiha!  Boehmin talo purettiin 1980 uuden Osuuspankin rakennuksen tieltä. 

Tänään lähdin kävelylle KPO:n mäkeen. Värikuvat tämän kertaisessa päivityksessä tulevat sieltä. Kulkiessani mietin, että tuskin kukaan kadulla vastaan tulleista olisi osannut sijoittaa paikalle kartanoa. Sundhin kartanoa. Mietin, kuinka kapea-alaisesti me näemmekään seudun. Se on meille tosi nyt ja jotenkin naivisti sitä ajattelee, että lähes tuollainenhan paikka kävelykatuineen se  on ollut iät ja ajat. Vaan vähänpä sitä tietää!

LÄHTEET: Boehmin talon historiaa ja kaupungin menneisyyttä. Annikki Wiirilinna. Keskipohjanmaa-lehti 22.02.1978. [https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/d6b8cae867abc636cb66f15d26640e2f.pdf] Luettu 17.01.2025. 

Kaarlelan pitäjän historia I. Turku 1969. 

Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2. Vaasa 1984. 

Porvareita ja porvarissukuja Kokkolassa 1600-1700 luvuilla. Wiirilinna, Annikki. Keskipohjanmaa-lehti 21.1.1970.[https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/porvareita-ja-porvarissukuja-k] Luettu 17.01.2025.

Rakentajan Hamletin-kysymys: Purkaako kokonaan pois vai yrittää säilyttää? Wiirilinna, Annikki. Keskipohjanmaa-lehti 31.10.1980.[https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/porvareita-ja-porvarissukuja-k] Luettu 17.01.2025.

 [https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/e5543ccab935cb9f0bac54189238df0c.pdf] Luettu 17.01.2025.