Keväisen päivän innoittamana pilkille! Heh, siipan kanssa varsinaista laatuaikaa. Edellisestä pilkkikerrasta onkin jo aikaa...
Kauas ei enää merellä uskalla, mutta rannan tuntumassa jäätä on vielä kolmisen kymmentä senttiä. Täytyy tosin tietää, missä virrat kuljettaa, missä voi liikkua... Ja jäänaskalit kaulaan!
Pirtukallion luona jälleen. Tällä kertaa olemme ainoat pilkkijät silmänkantamattomiin. Monena päivänä lähistöllä on ollut paljon keväthuuman innoittamia pilkkijöitä.
Kaira narskahtaa jäähän. Jossain etäällä kuuluu lokkien kirkuna.
Pilkkireikä on valmis. Vesi pärskyää kalastajan saappaille. Tässä on jotain hyvin eksoottista. Kerran sain Suomeen vieraaksi lapsuudesta asti yhteyksissä kanssani olleen australialaisen kirjekaverini. Näytin hänelle valokuvia talvisesta jäästä, jota pitkin ajettiin autolla. Hän luuli että juksasin...Tuskin hän tästäkään mitään uskoisi:)))
Vaikea valinta - pystypilkki vai mormuska? Ei auta kuin kokeilla.
Kevään tietää olevan käsillä, kun jäät sinistyvät. Ei tarvitse mennä kovin pitkästi, kun on jo avovettä...
Tällä kertaa kultamorri osoittautuu houkuttavammaksi.
Pilkkireiän tekemisessä on se hieno puoli, että etenkin pienissä, matalissa järvissä pilkkireiän kautta veteen tulee lisää happea kaloille. Täällä meren tuntumassa asialla ei liene yhtä suurta merkitystä, kun vettä on enemmän ja avovesikin näin keväisin aika lähellä.
Muutoinkin lämpö ja valo vetävät kaloja puoleensa. Lumettoman jään läpi paistava aurinko saa usein kalat liikkeelle. Käännän pilkkijakkaran istuimen kohti auringonpaistetta ja pistän silmät kiinni. Aurinko lämmittää jo poskipäitä.
Lapsena tässä pilkkimisessäkin intaantui heittäytymään; oli kiva laittaa pitkäkseen itsensä jäälle ja kurkistella tummaan veteen. Aikuisista niin taitavat tehdä vain fanaattisimmat pilkkijät.:)
Jäällä on hiljaista. Vain ohi lentävän hanhipariskunnan kaakatus kiirii korviini - ensin lähemmäksi loitontuen sitten aste asteelta etäämmäksi kohti taivaanrantaa.
Se hetki, kun pilkkivavan pää tärähtää. Joko kiskaisen ylös? NYT! Särkipoikahan se siellä...
Kalastamisessa on jotain hyvin alkukantaista saalistusvietin tyydyttämistä. Pilkkimisessä ei ole mitään merkitystä tällaiselle sunnuntaikalastajalle, millaista saalista saa, kunhan vain saa jotain ylös. Jokainen kalastanut tietää sen autuaan ilon tunteen, kun vapa nytkähtää...
Tällä kertaa tuloksena on vain pieniä ahvenia ja särkiä. Monena päivänä paikalta on kiskottu isompiakin ahvenia ja siikoja.
Anna Antti ahvenia, hoki jo vanhempikin kansa. Minä ottaisin mieluummin niitä siikoja.
Pienessä hetkessä jään pintaa somistaa pienten kalojen armeija. Lokkien kirkuina tulee lähemmäksi. Nopeasti ne nappaavat kalan loitommalta jäältä suuhunsa. Tunnen olevani melkein kuin osallinen tähän ravintoketjuun:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti