Pyhäinpäivä. Minulle se on jo vuosia merkinnyt hiljentymistä, rauhoittumista, edesmenneiden rakkaiden muistelemista. Ei saa olla kiire minnekään.
En muistanut
en totta tosiaan
kuinka mustia ovat
marraskuun puut
sen jälkeen
kun ovat heittäneet
räiskyvät
syksyn riehakkaat
värivaatteet oksiltaan
Kun mustilla
luuranko-oksillaan
istuu mustia variksia
ja taivaskin on
kuin pitkäperjantai
Kuinka ihminen jaksaa?
Kuinka ihminen kestää?
Kun sielu on matalapaineessa
ja kaipaa
kaikkeen entiseen
kaikkeen ehdottomasti loppuneeseen.
-K. Raita-
Muistot palaavat lapsuuden Pyhäinpäiviin. Paras ystäväni oli kirkkoherran tytär. Asuimme molemmat kirkon lähellä. Kirkkoherra pyysi meitä usein kaikenlaisiin tilaisuuksiin avustajiksi. Olimme aina valmiit. Useampana pyhäinpäivänä meidät pyydettiin sytyttämään kynttilät pyhäinpäiväillan kynttiläkirkkoon. Kauniita, arvokkaita muistoja. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt arvostaa, kuinka paljon hienoja mahdollisuuksia minulle lapsuudessa avautui. Paikkoja, tilanteita, joihin moni ei koskaan saa mahdollisuutta. Ex tempore yleisön eteen, milloin minnekin. Niin, lopulta meistä molemmista tuli kansankynttilöitä ja uskon, että lapsuuden kokoemuksista on ollut kumpaisellekin iso hyöty.
Vuosi sitten istui Pyhäinpäivänä kirkossa kuuntelemassa, kuinka poisnukkuneissa mainittiin appeni nimi. Hetki, jonka muistan varmaan vuosienkin päästä.
Elisabethin hautausmaalla on kynttilöiden valomeri. Pimeässä illassa kävelen yksin pitkin käytävää. Ohikulkevat ihmiset pysyvät tuntemattomina, heistä erottaa vain hahmot. On hienoa, kun huomaa, kuinka tärkeää monelle ihmiselle on kaiken arjen hässäkän keskellä lähteä muistamaan jo edelle menneitä. Minä vien appeni haudalle kynttilän. Muiden rakkaiden haudat ovat kaukana.
Raapaisen monta tulitikkua. Pimeässä illassa niiden voima on pienen hetken valtaisa. Sitten se sammuu. Pitelen kädessäni mustaksi vääntynyttä tikkua. Kuin elämä. Hauraus jää jäljelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti