1700-luvulla Kokkolassa tiedetään olleen kaksi suurta tulipaloa kaupungin keskustassa, vaikka palontorjuntatyötä tehtiinkin jo paljon. Vuonna 1730 palovartijoiden määrää lisättiin neljään ja heidät määrättiin kulkemaan kierroksella kaksittain,. Kaupungille hankittiin myös kolme pientä ja kolme suurta palohakaa sekä kaksitoista raudoitettua ämpäriä. Näitä säilytetttin raatihuoneessa. palohakojen valmistus oli annettu tehtäväksi sepälle, joka sai jostain syystä työhän kulumaan kokonaiset neljä vuotta ennen kuin palohaat olivat valmiit! Ehkä palontorjunta ei sittenkään ollut työlistalla aivan ensimmäisenä.
Kokkolan toiseksi suureksi kaupunkipaloksi lasketaan 4.6. 1742 sattunut tulipalo. Suikkari kertoo lisensiaattityössään kaupunkipalon kriteeriksi sen , että tulipalosta on aiheutunut vähintään korttelin laajuinen tuho, joka on lisäksi levinnyt kadun yli.
Palo syttyi aikaisin aamulla kaksikerroksisen kauppias Forssellin talon yläkerrasta. Talon tiedetään sijainneen torin lounaisnurkassa, siis Isonkadun ja Torikadun kulmauksessa. Oli useita näkemyksiä palon syttymissyystä, mutta kaupunginviskaalin mukaan tuli sai alkunsa talon toisen kerroksen makuuhuoneesta. Tämä kyseinen makuuhuone oli kiertäville käsityöläisille varattu. Kevään aikana siellä oli asustellut räätäli Björnström tehden vaatteita kauppiasperheelle. Myöhemmin keväällä ennen helluntaita huoneessa oli pitänyt kortteeria suutari Suomalainen. Hän oli tehnyt kenkiä talonväelle. Väittipä joku palvelusväkeen kuulunut, että huoneessa olisi keitelty paloviinaakin, kun taas joku toinen oli puollustellut ja kertonut, että viimeksi keitos oli ollut käynnissä edellisenä syksynä.
Tulipalo levisi hyvin nopeasti keskustassa niin, että kaikkiaan kaupungin noin 140 talosta paloi 25 taloa torin ja etelätullin väliseltä alueelta. Palon keskus oli kaupungin eteläosassa, mikä oli koko kaupungin parhaiten rakennettua seutua.
Tulipalon syttyessä kerrotaan olleen kova luoteistuuli. Tulipalon jälkeen selvisi, että talojen savupiippuja ei oltu nuohottu yli neljään vuoteen. Taloissa oli tietysti pääosin puukatteita, eikä Kokkolassa vielä ollut paloruiskua.
Yllä: Kuva Neristanin puutalokaupunginosasta. Tällaisia merkkejä oli palovakutettujen talojen ulkoseiniin kiinnitettyinä.
Keskustan kadut olivat leveydeltään 21 kyynärää eli metreissä mitattuna noin 12 metriä. Katujen silloinen asemakaava oli vuoden 1664 palon jälkeiseltä ajalta.
Kokkolassa on säilynyt palo-ohjesääntö vuodelta 1742. Olettaisin, että tämä on laadittu heti suurpalon jälkeen. Palovartijan tuli nokivalkean syttyessä kalistella päristintä. Hänen tuli ilmoittaa palopaikka huutamalla, antaa rummuttaa palorummulla sekä antaa läpätä kerran kirkonkellolla. Jos palo syttyi, tuli kirkonkelloja läpätä kolme kertaa yhtämittaisesti. Hälytyksen sattuessa piti pormestarin ja raadin sekä kapteenin ja jalkaväen kiiruhtaa paikalle, Palohaka tuli ottaa esille raatihuoneen palovajasta samoin kuin myöhemmin käyttöön tullut ruisku. Jokaisesta talosta täytyi myös miehen tulla paikalle käsiruiskun ja ämpärin kanssa.
Tulipalon jälkeen kesti kauan, ennen kuin alue oli jälleenrakennettu kuntoon. Kun talot lopulta olivat valmiita, ne olivat kooltaan suurempia ja komeampia kuin Isovihan jälkeen rakennetut. Suurin osa uusista taloista rakennettiin kaksikerroksisiksi. Maaherran kerrotaan kehuneen valtiopäiväkertomuksissaan moneen otteeseen kaupungin komeaa ulkonäköä. Kaupunki näytti siistiltä ja kauniilta.
Toinen suurpaloksi laskettava tulipalo 1700-luvulla Kokkolassa sattui 5.7.1767 eli 25 vuotta myöhemmin. Tässä palossa paloi kaikkiaan 22 taloa kahdessa korttelissa kaupungin lounaisosassa. Tässä kaupunginosassa asui vähävaraisempaa väkeä, kuten käsityöläisiä.
Tuli sai alkunsa porvari Juhana Hongellin ja puuseppä Henrik Sohlbergin navetoista. Tulipalo aiheutti suurta puutetta sen kohteeksi joutuneille ja niinpä kaikissa valtakunnan kirkoissa koottiinkin kolehti Kokkolan tulipalossa kärsineille. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että samana vuonna kaupungissa levisi myös vaarallinen kulkutauti ja kerätyistä varoista lähes puolet käytettiinkin taudin ehkäisyyn. Tulipalon kohteeksi joutuneet saivatkin lopulta vain noin 2 % avustusta siitä summasta, jonka he kaikkiaan olivat menettäneet. Jotkin hiippakunnat muistivat lähettää osuutensa vasta kymmenisen vuotta myöhemmin...
Paloruiskuista ei ole jäänyt ainakaan tietoa, että niitä olisi ollut vielä tuolloin käytettävissä. Paras väline vajavaisesta kalustosta oli pitkävartinen palohaka. Vuosisadan loppupuolella käytössä olivat myös pienet paloruiskut. Tosin silloiset välineet saattoivat pelastaa vain alkavan palon - palon päästessä jo valtaan niillä ei pystynyt tulta enää sammuttamaan. Siksi olikin tärkeintä kiinnittää huomio palojen ennaltaehkäisyyn. Paloraati päätti esimerkiksi, ettei takkatulta saanut polttaa enää iltayhdeksän jälkeen.
LÄHTEET:
Kokkola.fi. Öinen palovartiointri ja tulipalot. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/ruotsin_vallanaika/kustavilainen_aika/oinen_palovartiointi/fi_FI/oinen_palovartiointi_ja_tulipalot/] Luettu 19.7.2017.
Risto Suikkari. Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa - historiasta nykypäivään. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto 2007. [http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514286995.pdf] Luettu 13.7.2017.
Annikki Wiirilinna. Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/] Luettu 7.5.2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti