perjantai 13. lokakuuta 2017

Syksyn värit



Tänä syksynä ruska on tavallistakin kauniimpi. Monta päivää katselen ohi kiitäviä maisemia. Haluaisin pysähtyä ja imeä voimaannuttavat värit itseeni. Olen enempi kevätihminen - rakastan vihreän esiin puhkeamista ja  tulevan  rehevyyden odotusta yli kaiken, mutta kyllä ei voi mitään sille, että syksyn uniikissa värimaailmassa on jotain upeaa hehkua. Se läpäisee sisimmänkin sopukan. Värimaailma suorastaan tuo lämpöä syksyn koleuteen.



Sunnuntai-iltana lopulta  olen kiireetön.  Istun autoon.  Kamera pääsee vänkäriksi. Ajelen päämäärättömästi sinne, missä näyttää milloinkin kauniimmalta.  Pysäytän autoni moneen kertaan, aina kun  saan aavistuksen jostain kuvattavasta. Syksyn värit eivät ole koskaan samanlaiset. Jokainen puu on omanlaisensa. Missä puut piilottavat  kesän vihreydessä loistokkaat värinsä?  Milloin ne yhdessä päättävät loistaa kilpaa? Yhtenä päivää ruskaa vielä tuskin huomaa,seuraavaana  se on läsnä joka oksalla. 



Ajellessani radion kaiuttimista puskee esiin Heikki Salon upeaa lyriikkaa. "Keltainen metsä."  Niin melankolinen laulu, etten tähän koko sanoja kirjoita. Kuulostaa keltaisemmalta, kun ottaa säkeen sieltä, toisen täältä. Mutta kyllä Salo on  upea sanoittaja...


Keltaisen metsän halki tuuli
lehden sivuja riepottaa...

...yskii taivas taas sadettaan,
me seistään puiden alla kun ei
osata muutakaan...

                                                      Halki keltaisen metsän me kuljetaan
                                                           ja meitä kumpaakin pelottaa, 
                                                           mitä meille tapahtuu nyt, beibi,
                                                              mitä meille tapahtuukaan...

...kuin ruskeat nuotit viivastolla
rastaat palelee oksillaan,
ne nuotit ei vanhoja veisaa,
ne pyytävät muuttumaan.

(H. Salo: Keltainen metsä) 




Joku sanoi, että Suomi on vihreän kullan maa, mutta kyllä se on keltakultaakin. 

Ja marjojen syksyinen leikki. Helmiä luonnon helma täynnä!



Reumaattinen kelopuu järven syleilyssä on syyshetkenä   koskettavan kaunis. Vanhuudesta jäykistyneet puun sormet taipuvat joka suuntaan ennen lopullista  veteen vajoamistaan.


Eikä haittaa sekään, jos pian irtautuvien  lehtien  muoto ei aina olekaan täydellinen. Luonnon ravintoketju tekee lehtien leikistä  koloisen. 


On sentäään ihanaa, että kuusen keinussa voi oravainen makeasti  viettää viikonloppuaan vihreässä piilossa. Kuusella on väritakuu ympäri vuoden...


...tai no, lehtikuusi on sukunsa uhmakas. Keltaiseksi haluaa sekin väen vängällä koristautua.



Pihlaja on vanhan kansan tarujen mukaan pyhä puu.  Sanana pihlaja on minulle monella tavalla merkityksellinen. Pihlaja on kaunein tietämäni suomalainen puu erityisesti sen monimuotoisuuden vuoksi. 

Minulle pihlaja on rakas puu.  Istutin pyöreitä  keväällä täyttäessäni  pihlajan taimen pihani laitamille. Olin ajatellut sitä jo vuosia.  Tai siippa siis joutui hommiin- kaivoi kuoppaa rankassa vesisateessa, koska sanoin, että jos sitä ei juuri tänään tee, ei ajatusta tästä päivästä ja pihlajasta koskaan enää voi tavoittaa. Aion teetättää laatan pihlajani kylkeen jahka puu vähän  saa lihaa luidensa ympärille. Vanha kansa sanoi, että pihlaja istutetaan  talon pihalle onnea ja siunausta tuomaan. Ajatuksena  jo kaunis.  



”Pyhät on pihlajat
pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät 
lehvät oksasilla, 
marjaset sitäi 
pyhemmät.”

-Kalevala-


Mutta sitten syksy osaa näyttää sen kuolleen siipensä. Kuiva,  käppyrään käpertyvä lehti. Hapero ja hauras. Luonnon vanhus. Lakastuva tuittupää.


Syksyinen valmis viljapelto. Kuulas sää. Muistan  syksyn  30 v takaa. Olin  nuorta lempeä uhkuen saapunut poikaystäväni kotiin viikonloppua viettämään. Ilta hämärtyi. Appivanhemmat lähtivät kyläilemään. Oli  tuulinen yön hämärä.  Olimme  lähdössä kaupungille iltaa viettämään. Sitten leikkuupuimuri kääntyi pihaan. Sopiva hetki oli koittanut. Ei kysellyt, oliko hetki meille sopiva Harvoin pystyy yöllä  viljaa puimaan, mutta juuri silloin oli siihen täydellinen sää. Oli kova tuuli. Silloin ei kaste nouse.  Poikaystävä, nykyinen siippa, oli pakotettu  maatalon hommiin. Minä vietin illan yksin...Etäältä ikkunasta katsellessa näin leikkuupuimurin ja traktorin valot välkkymässä yön pimeydessä. . Puidun viljan tuoksu on muuten edelleen  yksi parhaista, mitä tiedän! Agraari herää sisälläni...

Minusta ei tullut koskaan maatalon emäntää. Näin päätettiin  nuorina. Joskus mietin, miten  erilainen elämäni olisikaan ollut. En tiedä, olisiko minusta ollut aikaisiin navettahommiin. Lehmistä kuitenkin pidän kovasti. Olen kasvanut yhteen niiden kanssa jo  pikkutyttönä. Kun muutin kylään, rakastin juuri sitä, että kotipihastani  saatoin katsella lehmien käyskentelyä viereisellä niityllä.  Huudella huomenia  ihmetteleville lehmille aidan yli aamupostia hakiessa. Nyt kylässä ei ole enää karjatiloja.  Sukuni edeltäjät ovat vanhempiani lukuun ottamatta satojen vuosien ajan  olleet isäntiä ja emäntiä. Tuntuu hassulta, että minä valitsin aivan toisin. Olisivatko esi-isäni pettyneitä minuun?  Olisiko minusta edes ollut emännän saappaisiin?


Ajan Ruotsaloon. Kotolahti saa pysähtymään. Voiko olla kauniimpaa, kuin tyynen veden pintaan heijastuvat puun kuvat. Miten ne osaavat toistaa peilikuvana värinsäkin?


Jatkan tietä kohti Helluskaria. On  hiljaista. Olen yksin tien herra.  On niin kaunista.


Kun pysäytän auton, näen sienet.  Ryhmähali. Ruskea sellainen.


Autosta noustessa vihertävät ruohotupakkeet vievät huomioni. Näen harmaata niidenkin hiuksissa.


Ja...naava. Osasipa se etsiytyä kauniisti puun oksaan.Miksi se valitsi juuri tuon kohdan?


 Jos olette joskus kuuleet puhuttavan vihreästä  sammalmatosta, niin se on tässä!


Ihan pakko käydä fiilistelemässä myös syksyistä meren rantaa. Pilvet ovat uskomattomat.  Miksi ne päättivät piirtyä juuri tänään juuri noin?


Ja pieni pihlaja seisoo kylmää, hyytävää merta uhmaten  keskellä kalliota. Niin kaunis.


Kallion  luona on myös painanteita, joihin vesi kerääntyy. Vesien värileikki.


Etäämpänä rannalla näen miehen kahluusaappaissaan. Hän kalastaa. Miten ihanaa. Mietin, miksi minulla ei enää ole aikaa tällaiseen. Nuorena rakastin  kalastaa merellä...Miksi nyt on aina kiire?

 Kuvassa maisema on kaikkine kivineen säännönmukainen. Mies kuuluu silti siihen. En tiedä, saiko hän saalista. On hienoa olla hetki osa luontoa.


Värien ilottelua löytyy kallioita kävellessä.  Miten mustikan tumanpuhuvasta varvusta voi kehkeytyä keltaista ja keveää?


 Seuravassa hetkessä värimaailma on jouluinen. Luonto antaa tämän kaiken meille ilmaiseksi. Osaammeko arvostaa? Turistit olisivat valmiita maksamaan mammonia saadakseen  osansa näistä elämyksistä.


Mustikanvarvutkin saivat lopulta hellän punan poskilleen...


 Saniainen puolestaan suhtautuu syksyyn apeammin. Näitäkin värejä syksyyn tarvitaan.


Vielä hetken jaksavat  peltosauniot räpötellä terälehtiään. Aivan kuin haluaisivat lentoon. Jokainen näyttää yksilöltä.



 Pian saaapuu ilta. Taivaanrannanmaalari kokeilee jälleen uusia värisävyjä. Ne piirtyvät myös veteen.


 Kaislikko on jotain niin kaunista, että mykistyn. Tässä on kohta,  jossa hiljenen. Katson kaukaisuuteen.  En tarvi enää sanoja.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti