Lymyilevää Kokkolaa revyyn tyyliin

Kävin ystäväni kanssa iltaa istumassa Kokkolan kaupunginteatterissa Lymyilevä Kokkola - revyyssä. Revyy on eräs niistä taiteenlajeista, joista pidän äärettömän paljon. Siispä odotukset oli korkealla - enkä joutunut odotuksistani tinkimäänkään. Esitys oli hulvattoman hyvä ja viihdyttävä! Ja tietysti nimenomaan KokkolaKarleby-blogistille tämä aihepiiri oli niitä sykähdyttävimpiä ikinä! Ja kun olen monena vuonna hehkuttanut alueemme ruotsinkielisten (KUF) upeasta revyyperinteestä, niin kyllä niin paljon iloitsin, että tätä sai nyt ihan omallakin äidinkielellä, vaikka Kokkolan ruotsinmurre kannattaakin opetella mielestäni jo yksistään sen vuoksi, että ymmärtää ruotsinkieliset revyyt...:) Lisäksi tällainen revyyesitys, jossa tarjoillaan paikkakunnan tuttuja tapahtumia lienee katsojalukujen kanssa keikkuville teattereille hyvä yleisömagneetti - tätä voisin suositella ihan teineistä taattoihin.

Musiikista vastasi viisipäinen, taidokas bändi Jukka Hännisen johdolla. Musiikki oli hyvää ja ammattitaitoista. Lisäksi pidän sitä, ettei soittajia tungeta mihinkään nurkkaan tai verhon taakse, vaan heitäkin pystyy fiilistelemään kunnolla esityksen aikana. Iskeviä ja tuttujakin tutumpia biisejä, jotka jo sinällään saavat nostalgiakärpäsen pörisemään, vielä kun on vähän muunneltu sanoja ja koko setti kuulostaa hyvältä, niin aina vaan avartavampaa. 

Ja mikäpä olisi sopinut identiteettiä etsivään Keskipohjanmaailoittelun sekä alkuun että loppuun paremmin kuin maakuntalaulumme "Näät, kuinka rannat viljavat..." Alkua pidemmälle ei tässä kipaleessa yrityksistä huolimatta päästy, mutta kun identiteetin lisäksi oli hukassa sanatkin, niin ymmärtäähän sen!

Maakuntalaulumme muuten kajahteli niin hienoin soinnuin ja sävelin sähköisesti ilmoille, että tuota voisi viljellä Kokkolassa enemmänkin. Blogistin mielessä virisi maakuntalaulu ehkä jo ensi kesänä terassien taustamusana vaikkapa otsakkeen "Kevyen mussiikin kesä"-teemalla sähkökitarasvengillä tai Quardia Nuevan tangosovituksena,  Kp -kamariorkesterin jousi-iloitteluna  tai miksei vaikka kahvila Sahan kesäillan keikauskakkuna. Sieluni silmissä jo pilkahtelee myös  näyttävä video- ja valokuvakooste Kokkolan luontohelmistä musiikin taustalla ..."Kas siitä voiman saa tää Keski-Pohjanmaa.." Valttimme  maailmalla olisi maakuntalaulu, jonka osaa jokainen alusta loppuun ulkoa hoilaten. Eipä jäisi turisteillekaan identiteettimme ja luomisvimman taustalähteet epäselväksi. 

Roolisuorituksia kullakin näyttelijällä oli useita. Ihailen aina teatterissa käydessäni näyttelijöiden hyvää fysiikkaa, monipuolisuutta ja myös nopeutta vaihtaa roolihahmosta toiseen. Kas siinä ammatti, jossa ei voi jumiutua paikoilleen. Kyllähän koreografillakin tässä on sormensa suloisesti sopassa. Hyvin suunnitellut liikkeet näyttävät kerrassaan helpoilta. Sitä se on ammattitaito. Ja vaativaa tietysti erityisesti se, kuinka imitoida tuttuja hahmoja ja saada myös ulkoiseen habitukseen jotain olennaisia piirteitä jokaisesta esitettävästä. Ilman ensimäistäkään esille kajahtanutta sanaa oli tunnistettavissa esimerkiksi Kaija Jestoi, Jutta Urpilainen ja Outi Airola! Siinäpä sitä keskipohjalaista naisenergiaa parhaimmillaan!

Yksi parhaista revyyn tuokiokuvista oli heti alkupuoliskolla nähty teinien, Joni-Janin ja Niina-Piian riemullinen irtiotto pelaamalla, kansainvälisiä sormimerkkejä viisoen ja lyhenteitä käyttäen. Tämä osui ja upposi - aivan kuin olisi kotonaan ollut:))) Erityisen hyvin hahmoilla oli hallussaan liikkeet ja hahmostatukset. Myös vilahdus Pöllihaan koulun vanhempainyhdistyksen kakkumyyjäisiin oli mainio. 

Hyvin sujui myös Kokko-kiven kääntely puolelta toiselle. Ja mikäpä sitä oli käännellessä, kun matkaoppaan esitelmöidessä lukevasta pojasta, oli itse J.V. Snellman kateissa. Lopultapa löytyi Pekka Jylhän kivelle taiteilema vihreähousuinen, liian pitkähiuksinen pojankossi - oli vain käväisssyt kusella...Blogistissa heräsi tätä sketsiä katsellessa myös riemukas idea - kun media vaikeroi, kuinka poikien lukutaito on laskusuunnassa, miksi emme kokkolalaisina nostaisikin esiin Kokkolaa lukevan pojan kaupunkina?! Voisiko siitä nousta uusi lukevien keskipohjalaispoikien identitetti? Tästä innostuneena tämä kansankynttilä aikookin tehdä ison valokuvasuurennuksen omaan luokkaansa heti vuoden alkajaisiksi lukevasta pojasta. Mulla olisi tähän monta loistokasta visiota...Eiköhän kohta kultakirjat avaudu ainakin meidän opinahjossa! Voisihan tästä teettää kirjaston edustallekin ison plakaatin - olisiko ideaa? Lukevan pojan plakaattiin saisi käydä oikein luvan kanssa töhertämässä kirjavinkkauksia niillekin pojille, jotka eivät ihan vielä innosta tönkkönä lue. Ja onhan taideteoksen taustalla ihan raamatullinen hyvän ja pahan tiedon omenapuukin. Voisiko sen tulkia niin? Että mediakriittisyyteen kasvatustakin tästä taideteoksesta löytyy!

Riemukas oli myös Tuomo Kemppaisen lavalle tuoma Sauli Niinistö vauvoineen. Kyllä voi nuoresta miehestä saada hyvin tehtyä vanhan ja presidentillisen. Samaa ikämuutosta ihailin Irina Parviaisen kantamassa Räyringin mummossa. Sketsissä kuultu "Hei mummo"-biisi oli hauska oivallus ja aihe sopi erityisen hyvin näin loma-aikaan, kun mummoilla taatusti on jo perhejouluähkyt ylimmillään. Eikä jäänyt Tomi Turusen Albertokaan yhtään kankeaksi mummon rinnalla.:)

Pienet asiat ovat usein teatteripuvustuksen ja -lavastuksen kruunu. Pidin pelkistetystä näyttämöstä, jonka nauhaverhot toimivat erinomaisena ja helppona tilanjakajana. Ja kun eräässä sketsissä jumaloitiin ABC-huoltamoita, mikä olisikaan ollut konkreettisempaa, kuin huoltsikan henkilökunta laulamassa vihreissä työpaidoissaan. Olihan tuossa huoltsikkasketsissä oikeasti hämmentävää se, että jokin asia on valtateitä ajellessa maassamme lähes monopoliasemassa joka niemessä, notkossa ja saarelmassa. Niin - ja nyt en puhu ALKO:sta. 

Ilolla katselin myös vierailulla esityksessä ollutta Kokkolan omaa poikaa, Jesse Kaikurantaa, jonka mukaantulo oli nivottu esitykseen loistokkaasti Kaikurannan laulaessa " Vie mut kotiin" ja kantaen muistojaan keltaisissa muovikasseissa. Niin saatiin Kaikuranta toivotuksi  paluumuuttajaksi Kokkolaan. Kaikurannan ääni todellakin kaikui kauniisti. Laulajan taustan kuuli äänenkäytössä. Se kuulosti äärettömän hyvältä teatterin sfäärissä, mutta olin myös todella myönteisesti yllättynyt Kaikurannan näytelmällisestä, ilmeikkäästä panoksesta esimerkiksi Kemppaisen kanssa  barkassissa kokkolalaisittain tervattuine munineen ja Centriassa vierailleena kiinalaisena. Kerrassaan vaikuttavaa! Myös Kaikurannan artikulaatio roolisuorituksissa oli selkeää.

                                 

Tästä kirjoituksesta voisi tehdä pitkän mainitsemalla kaikki onnistuneet sketsit. Mutta täytyy jättää myös vähän pimennetyn verhon taakse ja luottaa siihen, että lukija jos toinenkin innostuu raahaamaan itsensä tähän teatteriesitykseen jopa  kirjoitukseni innoittamana.

Revyy on kerrassaan upea väläys teatterinjohtaja Juha Vuoriselta ja hän on saanut aikaiseksi Hannu Björkbackan, Ilkka Siukosaaren ja ohjaaja Kimmo Virtasen kera  viihdyttävän  ja katseltavan kaksituntisen. Mars vain teatteriin katsomaan - esityksiä riittää aina maaliskuulle 2018 saakka!