Vuosi paketissa

Näin vuoden vaihtuessa on korkea aika palailla vuotta taaksepäin ja miettiä, mitä jäi vuodesta mieleen. Kuvien avulla se käykin  vaivattomasti. Tekaisin muutaman pikaisen kuvakoosteen. Tällä kertaa en tietoisesti kerännyt vuoden aikana blogissa kirjoitettuja juttuja vaan ennemminkin omia muisteluksia.

Vuoden alku...Tehtiin pojan asunnossa remppaa (No, on se vieläkin kesken ja tuskin ihan valmiiksi koskaan tulekaan, mutta levollinenkin tahti on joskus jees). Minusta kääriytyikin melkoinen maalari. Intoa hihkuen olen myös kierrellyt kirppareilla haalimassa remontoituun taloon kaikkea yllättävää, mitä ei uutena löydy. Tämä tällainen on muuten suuri intohimoni.  Enkä edelleenkään tiedä onko suurempaa etsimisen vai löytämisen riemu. 

Vaikka talveen ei paljon lunta riittänytkään, koettiin pääsiäispyhinä sitäkin upeampi luontoelämys Lohtajalla, kun Ohtakari täyttyi ahtojäistä. Oli upeaa päästä sinne kuvailemaan. Kevään hommiin kuului myös polttopuiden tekeminen. Parin vuoden tauon jälkeen päästiinkin siipan kanssa rankakasoja pätkimään. Pidän kunnon töistä. Polttopuut lämmittävät moneen kertaan, kun  tekee kaiken alusta alkaen itse. Tunnen agraarinaisen sisälläni pääsevän kerrassaan irti.

Pojan kodin takana on paljon kauriita ja valkohäntäpeuroja. Poika parturoi yhden puun tyngän ja naulasi siihen nuolukiven metsän elikoiden iloksi. Haaveilen, että jonain tulevana kesäiltana minulla olisi aikaa piilotua pojan takapihalle ja kuvailla kiireettömästi paikalle saapuvia nelijalkaisia. Juuri  luin Hannu Moilasen luontoretkien  elämyksistä ja taas iski kipinää päälle, että  kun vain löytyisi aikaa,  haluaisin keskittyä tuollaiseenkin. Se haave on kytenyt jo monta vuotta.

Koosteessani on myös kuva tyyneltä mereltä - ei sentään Tyyneltämereltä:) Merellä aina  rentoudun, rauhoitun. Tasaista meren pintaa katsellessa on mahdotonta uskoa, että meri voi joskus olla myös kuohuva ja pelottava. Alkukevääseen kuului muutama kiva hetki kalastellessa. Niiden voima ja muistelukset kantavat pitkälle vuotta. 

Ensimmäisen kuvakoosteeni ihmiskuva tulee vuodelta 1969. Kuvassa on äitini, minä ja serkkupoikani. Tuon kuvan halusin erityisesti  mukaan sen vuoksi, että menneenä vuonna olen keskittänyt paljon ajatuksia pieneen sukuuni. Tietystikin paljon aikaa on kulunut vanhempiani auttaessa, mutta olen hyvin iloinen, että minulla on nyt  siihen mahdollisuus. Viimeisen vuoden aikana olen nauhoittanut paljon isäni muisteluksia suvun tarinoista.  Upeaa! Kuvan serkkupoikani kanssa ollaan pidetty yhteyksiä vuosien tauon jälkeen ja on ollut muitakin sukulaisia, jotka olen vuoden aikana löytänyt. Olen niistä yhteyksistä enemmän kuin onnellinen. Kuva piti liittää mukaan myös siksi, että se lienee ainut, missä ikinä liikun julkisesti minihameessa. Liikuttavaa muuten, että kuvan 6-vuotias serkkupoika pitää minua, 2-vuotiasta, kädestä kiinni! Serkkupojan sukista ja shortseista voisi olettaa että suvussani on brittejä.:)

Sitten loppukevääseen ja alkukesään. Täytin ympäripyöreitä. En tykkää juhlia isommin, koska silloin vaadin itseltäni liikaa, enkä muutoinkaan tykkää olla teennäisesti keskipiste. Mutta toki oli ihanaa, kun ystävät huomioivat. Pidän enemmänkin koruttomasta ja kaunista, en suureellisesta. Minulla oli muutama hyvin antoisa tovi esimerkiksi työyhteisön kanssa ja toisaalta kotona läheisimpien kesken. Tutussa seurassa olen aivan erilainen kuin vieraassa. Saan olla oma itseni. Minusta on ahdistavaa leikkiä fiksua, mielummin olen juuri sellainen huithapeli  kuin olen. 

Pilvikuva puolestaan kertoo riemukasta onnea siitä hetkestä, kun siippa sai lääkäriltä lopultakin luvan lentää ja siipan sairasteluaikojen unelma vuosijuhlastani lämpöisessä saatiin sittenkin  elää todeksi. Lomamatkaan Kroatian kuuman auringon alla kuului lämpöä, uintia, hieman kulttuuriakin, musiikkia ja vuorilla vaeltelua. 

 

Seuraavaan koosteen kuvasin tunnelmia sekä kotoa että reissun päältä. Oma vuodenaikani on ehdottomasti kevät - se vihreys, mikä keväisen sateen jälkeen ensi kertaa puhkeaa ilmoille täydessä terässään ja hurmaavassa tuoksussaan. Se jos mikä tuo minulle voimaa. Tuohon vihreään koivikkoon (joka muuten on tylsästi kuvattu erään ABC:n takapihalla tien päällä aamukuudelta, uskoisiko?) olisin voinut jäädä viipyilemään. Kielot taas - lempikukkiani - pojan synttäreillä keräsin kielokimpun pojan talon takaa. Käsittämätöntä, että juuri siellä on kielomeri!  Kielo tuo minulle aina kesän!

Alkukesään kuului myös soutelua pienellä lammella, kahdellakin. Alunperin järviseutulaisena rakastan sitä hetkeä, kun airo kohtaa veden pinnan. Kaislikossa veneen on ihana vain antaa lipua. 

Koosteessa  on myös kuva kotialtaastamme, jonka äärellä rakastan istuskella vaikka yksikseni ja  nauttia ympäröivästä maalaismaisemasta. Silloin ei saa olla kiire mihinkään. Siitä tietää, että olen kunnon pohjalainen, että mielenmaisemani on ehdottomasti tasainen maasto. Kotoa katsellessa näkee kauas ja niin pitääkin. Ahdistuisin varmaan kovin muhkuraisessa maastossa, vaikka rinteet kauniita ovatkin. Ja vesi taas on oma elementtini. Kuvan uintikuva tulee kaukaa, mutta ihan kotonakin rakastan uimista. 

Sitten on sandaalikuva. 10 vuotta minua uskollisesti palvelleet sandaalini ottivat ja repesivät. Että voi elämä mennä sekaisin näin pienestä asiasta! Etsin uusia sandaaleja epätoivoisesti koko loppukesän. Lopulta ostin yhdet Ruotsista, kun siellä reissasin. No, yhtä hyviä sandaaleja en varmaan ikinä löydä kuin nuo kuvan kauan palvelleet. Minulla kesä = sandaalit. Kollegatkin tietävät kertoa loppusyksyn saapuneen, kun paljasjalkainen työkaveri  vetää lopultakin  sukat hampaat irvessä jalkaansa.

Loput kivikuvat tulevat ruotsista. Olen ainakin sandaalinmittaisten vuosien ajan haaveillut käynnistä Risebergan luostarin raunioilla, jossa esi-isäni 17 sukupolvea sitten ihan oikeasti palveli muutaman vuoden ajan munkkina. Ei uskoisi, mutta minulle tuo hetki kauniina kesäisenä päivänä oli hyvin merkittävä. Perheen miesväkikin hiljeni raunioiden äärellä - tämä oli minun unelmani ja se toteutui lopultakin - ei kallis mutta merkittävä.

Tämä vuosi oli matkustuksen kultavuosi. Johtuu ihan siitä, että pariin vuoteen emme ole voineet matkata  yhtään missään. Nyt päätimme, että kun terveyttä lopultakin  on edes  hitusen tarjolla, täytyy elää unelmiaan. Koskaan ei tiedä, kauanko se on mahdollista. Seuraava kooste onkin pyhitetty Norjalle. En voisi koskaan kuvitella asuvani Ruotsissa, mutta Norjassa voisin. Pidän sekä maasta että  sen asukeista. 

Kesän huippu- kirjaimellisesti- oli Preikestolenin huipulle kapuaminen. Oli kyllä yksi elämäni rankimmista liikuntasuorituksista, mutta helpommalla eivät päässeet siippa tai juniorikaan. Huvittavinta kaikessa oli, että siippa meinasi luovuttaa ensimmäisenä,, mutta minulla ei sisu ja ylpeys  antanut periksi. Niinpä raahasin perheeni - keuhkopotilaankin  -   puoliväkisin ylös asti. Lienee muuten maailman ensimmäinen laatuaan tuolla huipulla.:) Olisiko pitänyt tajuta kutsua Norjan televisio paikalle.:/ Unelmat on tehty voitettaviksi ja olihan se huippu hetki, kun illan hetkillä saavutimme huipun ja upeat maisemat alas lipuvalle vuonolle. Alaspaluu sujui osaltamme kuin tanssi verrattuna ylöskapuamiseen, vaikka moni sanookin, että alaspäin olisi haasteellisempaa. No meille  onneksi paluu oli helpompi!

Tähän seuraavaan sitten vähän syksyä. Syksy on kaunis, vaikkei se oma vuodenaikani olekaan. Syksyllä kuvaaminen on kaikista antoisinta.  Viljapellot, vedet, ruska, meri, kuihtuva luonto, metsä....En osaa sanoa enempää. 

Sitten vielä toviksi Suomi sataan! Rakastan Suomea, sen kesäisiä öitä, kasvillisuutta, historiaa, sinivalkoisena hulmuavaa lippua, valkeita hankia. Alle koostin kuvakoosteen minun Suomestani. Näköjään merimaisema tuli kahteen kertaan, mutta kait se kertoo jotain painotuksistani! Alfa ja omega. Alku ja loppu. Meri on ääretön. 

Unelma vuodelle 2018...tasaista menoa.  En osaa tehdä lupauksia, niistä tulee vain syyllinen olo, jos ei pystykään pitämään kiinni. En todellakaan kaipaa vuoristorataa. Sitä on elämässä riittänyt viimeiset neljä, viisi vuotta. Kunhan arki pyörisi levollisesti omalla painollaan ja saisi pitää läheisistä kiinni. Itse pysyisi elämässä ja  perusasiat olisivat ok. Siinäpä  koko vuoden mittaista tavoitetta kerrakseen. 

Toki on minulla haaveita. Mutta nämä eivät ole lupauksia, vaan tosiaan enemmänkin  haaveita. Välillä haaveilen vielä opiskelusta. Jos opiskelemaan vielä meinaisi, se pitäisi tehdä viimeistään  nyt. En tekisi sitä palkan vuoksi vaan uutta oppiakseni. Maailmassa olisi niin monta ovea vielä auottavana.  Tuskin ihan uusine  koulutuksineni  taivaisiin yltäisin mutta jos edes urkuparvelle....

Tavoite tulevallekin vuodelle on blogipostaus/ viikko. Se ei ole paljon, toisaalta se taas on työläs tavoite. Vaikka kirjoittaminen minulle helppoa onkin, se vaatii aikaa ja sopivaa mielentilaa, rentoutumista. Jos tavoitteestani  lipsun, en aio panikoida. Otetaan päivä kerrallaan, mitäpä sitä hötkyilemäänkään tällä ikää.

Tämän postauksen myötä tahdon toivottaa sinulle, uuttera lukijani, avartavaa, kiehtovaa ja  tunteikasta uutta vuotta 2018!