Muisto kesästä...

Kaunis heinäkuinen iltapäivä. Parkkeeraamme auton Päiväjärventien  parkkipaikalle. Heinikkoinen metsätie on kuiva kävellä.  Jossain pusikossa rahahtaa muutama oksa ja pieni lintu pakenee loitommas. 

Kiva yllätys, kun huomaamme rantaa lähestyessä, että pitkospuita on rakenneltu  hieman enemmän usean vuoden tauon jälkeen. Tosin aika kapoisasti  - kävelyesteinen ei tästä kyllä  yli kulkisi. Olisi voitu tehdä pari lankkua leveämpi, niin olisi sekin ongelma korjattu samalla vaivalla.

Kodan luona on hiljaista. Paikalla ei ole ketään muita. Uusi sahapukki uhkuu uljauttaan. 

Kodan sisällä on muutoin  siistiä, mutta aina sitä jää miettimään, mikä kivikaudenaikainen  töherrysvietti meissä ihmisissä elää...Piirrokset - kuten ihmisetkin -  vain ovat hieman pulskistuneet  maailman muuttuessa...

 Rantaan on tehty pieni  puutasanne, jossa on jopa pari penkinvirkaa toimittavaa  istuinta. Ehkä mallia hutera, mutta teksti ainakin on kaunis. Olen vuosikausia haaveillut muutaman metrin laiturista, jossa voisi kalastella huolettomasti. Ehkä tyydyn tähän. 

Jatkamme kulkua pitkospuiden suuntaan rannan suuntaisesti. Vaikka suossa on vain pari lankkua, sitä tuntee olonsa melkoiseksi suotorpeedoksi ja olon vakaaksi. . Mikäs tässä on astellessa kuivin jaloin. Suon heinät osuvat välillä sormenpäihin ja tuntuvat vähän  karkeilta  ja teräviltä käsiin. 

Kasvi, jota rakastan yli kaiken, on tupasvilla. Näin heinäkuussa niitä on jäljellä enää siellä täällä, mutta tunnelman kesäkuisen alun luonnosta pystyn näilläkin tavoittamaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka karulla suolla voi kasvaa jotain näin herkkää ja pumpulimaista.

Kuin suo, kuokka ja Jussi kuuluu suopursu suolle. Tuoksu on mieletön. Taitan mukaani muutaman varpuoksan. Vien ne isälleni. Hyvinä  vuosinaan hän liikkui usein soilla. Nyt ei enää siihen pysty, haaveilee vaan, että ensi syksynä minä sitten taas ....Rutistan "terapiaoksia" lujasti käsissäni ja toivon, että tuoksu johdattaa isän vuosissa kauas taaksepäin...

Sitten yllätys. Olimme aikoneet tulla kääntämään  pienen, vanhan venhomme talviteloiltaan vähän myöhässä, mutta meille sopivalla hetkellä. Joku on sen jo tehnyt...

Ei siinä mitään, en halua tätä paatia lukita, suon ilmomielin, että joku sitä lainaa, kunhan hellii ja hoivaa, kuin vanhusta ikään. Aina joskus joku soittaa ja kysyy, saako sitä käyttää. Ilomielin silloin lupaa. Paatti jo vähän vuotaakin, mutta omaan käyttööni se sopii vielä tänne eläkepäivikseen. Aina joskus harmittaa, jos joku lainaa jättää  veneeni  tuulten paiskottavaksi tai jopa soutaa vastarannalle ja hylkää sinne...Noutajia on sitten aika lailla vähemmän...

Teemme souturetken järven toiseen päähän. Vielä vanhus jaksaa kanssamme, vaikka  sen ryppyjä ja kauneusvirheitä onkin pakkeloitu suuripiirteisesti.  Sisäpohjassa kuuluu olevan vähän vettä, joten huolellinen veneen säilytys on tarpeen, jotta vesi pääsee valumaan levätessään  sieltä pois.

Suojärvi on  autio ja vailla kiirettä.. Etäämpänä näkyy paljon lokkeja. Lintujen ääniä lukuun ottamatta on hiljaista. Sitten huomaamme vedessä uiskentelevan kaakkurin. Yritän ottaa kuvaa, mutta lintu on  ovelampi. Se sukeltaa. Soudamme uudelleen sitä lähemmäksi ja taas se sukeltaa pitkästi. Tunnen itseni tyhmäksi kameran takana heiluessani. Vähän naurattaakin. Seuralaiseni kysyy, minne päin se sukelsi.  Hetken päästä se nousee esiin  veneen takaa, kaukana ja nauraa partaansa.... 

Vaikka Päiväjärvi ei iso olekaan, pohjoistuuli puhaltaa yllättävän voimakkaasti. Siitä on se hyöty, ettei tällaisella säällä hyttysistä ole kiusaa.

Airot vinkuvat ihanasti. Heitän vähän kämmenilläni vettä hankaimien ympärille. Vinkuna lakkaa.

Rannemmas soudeltua katselen veteen veden kasveja. Väkisinkin palaa lapsuuden kesät ja mökkielämä mieleen. Kun aikuiset soutivat, minä venytin käteni veteen pitkälle, pitkälle, vielä vähän pidemmälle. Kiskoin kukkasia ja tein niistä seppeleitä. Kiiretöntä kesää ja aikaa värkkäillä. Muuta ei  kaivannut. Muistan, kun eräänkin kerran kävelimme äitini, minä ja pikkusiskoni  metsän halki kylään kauppa-autolle. Edestakaksin matkaa oli yli kymmenen kilometriä, eikä meistä lapsista  kumpikaan tajunnut  edes valittaa. Se oli retki jos mikä.

Rantaudumme. Vene rantaan tiukasti köytettynä ja keula kohti taivoa, jotta  välipohja tyhjenisi.



Metsäpolkua kävellessä teen huomioita tulevasta marjavuodesta. Yllättävän monta lakan karttia on näkyvissä. Niitä ei tällä  rannalla yleensäkään ole montaa, mutta nyt näkyy  tavallista useampi. Karpaloiden syksy näyttä enemmän kuin lupaavalta.

Vilkaisen vielä taakseni. Pieni, punainen piste, paattini,  hymyilyttää minua kotiin päin kulkiessa. Minun vene, minun onni.:) Joskus onni on niin pienissä asioissa. 

Kaipauksella, kesälle...