Lokakuun loppu on käsillä. Tänään siirrettiin kellot kohti talvea. Nuorimmaisen kanssa ollaan naureskeltu pitkin päivää hänen lapsuuden fanaattisuudelle. Poika taisi olla kolme tai neljä, kun oli se aika vuodesta, että kellonaikaa piti siirtää kohti talvea.
Tarhan tädit olivat kertoneet lapsille, että kelloja pitää siirtää. Poika mainitsi tästä kotonakin ja siipan kanssa todettiin että joo tottakai siirretään.
Viikonloppu meni ohi ja poika taas tarhaan. Illalla kotiin tultua poika käväisi kierroksen olohuoneessa, missä meillä on seinällä vanha ja iso, raksuttava perintökello. Sai saman tien kamalan itkukohtauksen ja minä ihmeissäni, että mitäs nyt. "No kun dagiksessa sanottiin, että kellot pitää siirtää - ja isi ei oo siirtäny. Byäää... Meidän kello on aina vaan samalla paikalla..Byäää."
13 vuotta myöhemmin kello raksutteloo edelleen samalla seinällä. Niinpä niin:)))
Tänään laitan kuvia viime päivien ajalta. Vaikken ole syksyihminen, on syksyn luonto tavattoman kaunis ja kuvauksellinen.
Joutsenia on ollut naapuruston pelloilla paljon. Tuntuu hassulta, että jotkut käyvät varta vasten kylätiellämme kuvaamassa niitä. Omaa lähiluontoa ei osaa arvostaa tarpeeksi. Kumpaan suuntaan muuten nokan pitäisi näyttää? Yksi ei osaa päättää.
Syksy ja utuisuus. Linnut lähtevät - minne?
Jäkälät nousevat esiin kuin hattivatit. Upeaa!
Miksi toinen kuolee pystyyn...
...kun taas toinen sinnittelee viimeisenä, vaikka kaikki muut ovat jo luovuttaneet.
Kolmas pistää kaikki värinsä peliin.
Joku taas sotkee kaikki lankansa.
Ennen puhureita voi vielä hetken aistia kesän.
Tänään meren rannalla on kaunista. Rantaviivan tuntuma on lumessa, vesi keinuu vielä hetken tuulen mukana ilman jäätymistä. Ilta saapuu - ja pakkaset.
Läheisen pienen järven pinta on jo kuorrutettu jäällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti