Elämä on joskus ihmeellistä. Niin kuin nytkin viikolla. Messengeriini kilahti viesti Ainolta, naiselta, jota en ole livenä koskaan tavannut. Silti olemme toisillemme läheiset. Ainon ja minun elämät kietoutuivat yhteen jo ennen kuin meistä kumpikaan oli syntynyt. Kirjoitin muutama vuosi sitten meidän sukujemme tarinan otsikolla "Rakas Rötiskö" ja sijoituinkin Suomen sukututkimusseuran kirjoituskilpailussa silloin kakkoseksi. Tämän päivän juttu liittyy samaan aiheeseen.
Ainon oli promoottorini aikoinaan, niin että innostuin sukutarinaamme kirjoittamaan. Tarinan kirjoittaminen sai alkunsa siitä, kun Aino totesi, että voi kun kirjoittaisit tämän, tästä saisi niin upean tarinan. Sitten hän pohti "Vai voiko talo olla tarinan pääroolissa?" Siitä sitten sytyin tarinan otsikolle. Olimme netissä tutustuneet toisiimme vuonna 2019 minä ja Aino, samana päivänä, kun isäni kuoli. Tarinassa tosin muutin Ainon suvun nimet aivan muuksi, ettei kukaan tunnistaisi vielä elossa olevia.
Niin, meidän suvun pieni tupa kauniin Lappajärven rannalla pistettiin sodan jälkeen myyntiin, koska isoisäni oli kuollut sodassa, eikä mummoni pystynyt paikkaa lunastamaan. Sotilas numero 798682 oli kuollut. Ainon vanhemmat ja isovanhemmat - isänsä hänkin sodissa kolmesti haavoittunut, ajautuivat varakkaassa suvussaan sodan mainingeissa konkurssiin ja olivat pakotettuja hankkimaan pienemmän talon. Niin syntyi kaupat. Aino syntyi sitten aikanaan taloon pahnanpohjimmaiseksi ja eli ylioppilaaksi asti tuossa rakkaassa rötiskössämme, joka edelleen on Ainon suvun hallussa. Tosin nyt mökki olisi myynnissä. Arvatkaas vaan, haluaisinko sen ostaa takaisin! Mutta sitten realistina ajattelen, ettei minusta ole mökkiä hoitamaan sadan kilometrin päähän. Aika ei vain riitä. Ja pitäisi rakentaa uusi mökkikin.
Aino otti minuun yhteyttä, sillä äitinsä jäämistöä siivoillessaan Lappajärvellä, hän löysi äitinsä kirjan väliin huolella tallennetun lehtileikkeen. Se oli isoisäni kuolinilmoitus vuodelta 1942! Olen sitä yrittänyt etsiä sanomalehtiarkistostakin ilman menestystä. Mutta nyt se on minulla! Kiinnostavaa, että Ainon äiti oli sen leikannut irti - tuolloin he eivät siis olleet vielä taloamme ostaneet, vaan vasta muutama vuosi myöhemmin. Ehkä hän tunsi isoisäni, koska asuivat kuitenkin samassa kylässä. Ehkä hänen surullinen kuolemansa, nuoren lesken ja pienten lasten tarina oli koskettanut häntä syvästi. Ja olihan hänen puolisonsa samassa kompaniassa. Ihanaa joka tapauksessa, että hän oli lehtileikkeen leikannut talteen, sillä omat muistomme vei 1950-luvulla julma tulipalo. Niin kuin ei jo kuolemassa olisi ollut kyllin.
Isoisäni kuoli 29-vuotiaana palatessaan Mannerheimin 70-vuotissyntymäpäivän vuoksi järjestetyistä juhlallisuuksista. Juhlissa oli tarjottu leikattua konjakkia - myös kuorma-autolla näitä sotilaita kuljettaneelle. Juhlista palatessa auto sitten suistui tieltä tuhoisin seurauksin. Kaksi miestä kuoli heti, isoisäni kallonmurtuman saaneena kenttäsairaalassa. Sotilas numero 798682. Arkkua ei saanut avata. Se varmasti kertoo onnettomuuden rajuudesta. Surullisinta, että autoa kuljettanut nuori mies tappoi tahallisesti itsensä myöhemmin ajaen kuorma-autolla vesistöön. Sen olisi voinut jättää tekemättä...
Niin harmi, isä, ettet koskaan oppinut tuntemaan Ainoa, etkä nähnyt tätäkään leikettä. Etkä päässyt Lappajärven paikkaa ostamaan - se oli yksi elämäsi suurimmista haaveista - saada lunastaa tila joskus takaisin. Mutta tiedän, että te siellä jossain virnistätte minulle, kun vielä teitä muistelen.
LÄHTEET: Kaatuneitten muistopäivä. Suomen sukututkimusseura. [https://www.genealogia.fi/l/blogi/kaatuneitten-muistopaiva/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTEAAR2mSrTt6vhWU_S7usUWyF1Tz-YXeJwE8FFpJvTR0EyUhZeImU0FeYISnP4_aem_AYGjpF8V4tIwl7sulbGwkxUJeRSoqMetRkidHpL18byhgfLx8EF2q0DnhssPLQ5NTKk6Z93m4nRy_mJgM7-1HQqp] Luettu 19.5.2024.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti