Silakkapilkillä

Kerrankin sattuu sopivasti aikatauluun silakkapilkki! Tai se kai tunnetaan virallisesti nimellä silakkalitka. Ennen aikoina homma tunnettiin myös  nimellä mutterionki. 

Meillä perheen miesväki on tätä lajia useampana kevätkesänä harrastellut, mutta minulle kokemus on ihka ensimmäinen. Neitsytpilkki, tih, jos niin voisi kuvailla!

Venesatamassa lähtiessä jutustelemme venenaapurin kanssa keväisestä hylkeenpyynnistä. 

Merellä näemme etäältä ainoastaan yhden moottoriveneen, joka surahtaa vauhdilla etäältä ohitse. Harvoin  sentään näin hiljaista. 

Lähdemme kalastusveneellämme puskemaan kohti avoimempaa merta. Sää on suopea ja minä istun shortseissa aluksen kannelle. Istua pönötän siinä koko menomatkan vailla ensimmäistäkään vilunvärettä. Sellainen on merisäässä kuitenkin aika harvinaista. 

Merellä on rauhallista - noh, kesäkuun alun arki-ilta. Kaikilla ei vielä tokikaan ole loma. 

Mennä huruutamme  aluksi Konginkarista avomerta kohden 7,5 kilometriä.  Siippa istuskelee hytissä, minä kannella. Ihana rauha molemmin puolin. Vain moottori puksuttaa uskollisesti. On kiva katsella pitkän talven jälkeen taas merimaisemia. Tuolla näkyy tuulimyllyt, tuolla tehtaiden piiput. 

Sitten olemmekin  jo   Munakarin tuntumassa. Siellä on tarkoitus kokeilla pilkkiä ensimmäiseksi. 

Meillä on yksi upouusi pilkki, joka on ollut kalastuspakissa vuosia elämänsä kevättä odottamassa. Jostain syystä siima ja koukut on jo valmiiksi suloisesti solmussa. Siippaa ei tässä vaiheessa yhtään laulata...vaatii hermoja sellainen vyyhdin selvittely...

Silakkapilkissäni on yhdeksän kiiltävän hopeaista koukkua. Tämä silakkapilkki on siitä hauska laji, että koukkuihin ei tarvitse asetella ensimmäistäkään syöttiä. Siippa kaivaa aluksemme varastotiloista kaksi pahoin ruostunutta, vanhaa silakkapilkkiä. Sanomattakin selvää, että jo hypoteesimme on se, ettei niillä särvintä tulisi. Mutta aina voi silti kokeilla!

Plotterissamme näkyy meriveden syvyydeksi vaihdellen kutakuinkin yli tai ali 10 metriä. Joskus meren tuulien keikuttaessa tuntuu aika kamalalta ajatella, kuinka syvästi vettä onkaan. Usein katselen, mikä olisi lähin paikka pelastautua, jos merihätä yllättäisi. Saaria on Kokkolan rannikolla harvakseltaan. Tietysti pelastusliivit on mukana, mutta silti...

Lopulta sotkut selkenee ja saan heitettyä siiman veteen. Siimakela pyörii, pyörii...sitten asettuu paikoilleen ja lukitsen avokelani. Kelaan vielä siimaa muutaman rullauksen sisäänpäin ja sitten alan siiman rauhallisen liikuttelun. Saalistus alkakoot!

Ajattelen aluksi, etten varmaankaan tunnista, jos kala käy koukkuun. mutta kun se ihme tapahtuu, tiedän sen heti.  Kun vain yhteenkin koukkuun tarttuu silakka, alkaa koko vapa hienokseltaan väristä. Tajuan ihmeen!

Siipan koukkuja mikään ei nyi. Kun ruoste, koi ja aika syö...lauleskelen huvittuneena vanhan virren sanoin...siippaa ei edelleenkään laulata. Tuumaa, että miksi silakka ottaisikaan tällaisiin ruosteisiin koukkuihin. 

Tulkoot kalaa tai ei, mutta onpas minulla kauniin värinen siima. Miksi ne yleensä on niin tylsän värittömiä? Voiko avokelaan tai siimaan rakastua?

Aika ihana olo. Tuulee tuskin nimeksikään ja siima keikkuu laidan yli huolettomasti. Otan kansituolissa paremman asennon. Tämä se vasta on elämää

Annan siiman lillua koukkuineen vedessä. Katselen kohti avomerta. Siellä jossain etäällä on Ruotsi.  Mieliin muistuu edelliskesäöiden kalastusretket. Ne on tunnelmaltaan ja valokuvauksellisesti ihan parhaita. Jossain vaiheessa lomaa  täytyy taas löytyä aikaa sellaiselle. 

Siippa nakkaa pilkkinsä omani viereen. Nyt testataan kalojen intressit! Sanomattakin on selvää, että olen nyt vahvoilla. Naurattaa ajatus, että lisäkseni myös eläinmaailma on hullaantunut kaikkeen kiiltävään, kuten nyt silakat ja harakat. "Kiiltävän varas on harakka paras." Pitäisi kaiketi keksiä silakastakin joku iskevä sananparsi. Miten olisi "Kii- kii- kiiltelöö kuin silakkapilkillä?" Parempaan en nyt juuri pysty.

Ei kalan kalaa. Nostamme mutaa tihkuvan ankkurin ylös köysineen meren syvyyksistä. Rautainen ja painava ankkuri kolahtaa kannen pohjalle. Siippa siirtyy hyttiin, moottori hurahtaa uudelleen käyntiin ja niin matkaamme eteenpäin kohti Savipauhaa. Siinä vaiheessa tulee aika velmeät aallot. 

Kei-kut-taa, kei-kut-taa...KÄÄK!

Huidon siipalle hyttiin äkäisiä sormimerkkejä. Olen jalostunut niiden käytössä vuosien aikana. Siippa tuntuu silti tulkitsevan edelleen niitä kuin vierasta kieltä.  Etelä-Pohjanmaan alkuperäisasukkina tunteet kuohahtaa pintaan siippaa nopeammin. En yhtään pidä järvien äärellä kasvaneena moisesta keinutuksesta. En kai kunnolla totu niihin koskaan. 

Savipauhaan  on matkaa vielä lähes pari kilometriä eteenpäin. Vene huruuttelee  nopeasti eteenpäin ja keikkuu aikamoisesti aallolta toiselle, vaikka kuvatessa näyttääkin tyyneltä. 

Asetumme saaren tuntumaan ja ankkuri saa taas sukeltaa veden syvyyksiin pohjamutiin saakka. Aurinko jää ikävästi tällä kertaa hytin taakse, mutta silti ei tunnu kylmältä. 

Tuota pikaa lasken siiman uudelleen veteen.

Niin, aivan pian jo nykiikin ja kuten sanottu -tunnistan, kun vapa värähtelee. Innoissani veivaan siiman sisään. Kokonaista kaksi silakkaa! Tavoite on joka tapauksessa nyt saavutettu. Siippa tosin muistelee, kun pojan kanssa sai ämpärillisen silakka ihan hujauksessa. Lohdutan, että mitä edes tekisimme isolla kalamäärällä, kun emme ole aikeissa paistaa kalaa tänään.

Veivaan pilkkini veneeseen innosta piukeana. Kokonaista neljä silakkaa lisää!  Silakkapilkki on myös siitä mieluisa laji, ettei kalastuslupaa tähän tarvita. 

Lokit huomaavat kalani tuota pikaa. Ne kiertelevät ja kaartelevat veneemme yllä. 

Olen riemuissani. Tätä enempää en halunnutkaan. Kädet ovat jo näistäkin täysin suomuissa. Suomuja yleensä riittää monta päivää, vaikka käsiä kuinka puhdistelisi. 

Siipan mitta ruostuneiden kalastusvehkeiden kanssa on nyt täynnä.  Päätämme palata rantaan. 

On jo ilta.  Nakkaan kaikki kuusi silakkaa veteen lokeille. Lokit kirkuvat ja  kaartavat vauhdikkaasti syöksyen vedenpintaan. Kuutta kalaa ei juurikaan kannata alkaa perkaamaan, saati paistamaan. Siippa tosin pitää silakkaa roskakalana, mutta minulle se kyllä yleensä kelpaa. Mutta odotetaanpa seuraavaan kalastuskertaan verkoilla... 

Merellä on edelleen hiljaista. Tosi rentouttavaa olla kaiken keskellä aivan rauhaisasti. 

Kalastusreissut on kivoja, joskin täytyy aina varautua siihen, että menee suoraan pesulle reissun jälkeen. Nämä kalastusjahdit eivät ole mitään siisteyden perikuvia...

Satamaan pääseminen on aina ihanaa. Niin nytkin. 

Kalastusaluksen kolahtaessa rannan laituriin nappaan kiinni poijusta ja kiinnitän veneen takaa paikalleen. Siippa sitoo aluksen keulasta huolella kiinni. Meren kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen. Astelen tukevalle maankamaralle auringon ja kalastusretken uuvuttamana. On aika palata kotiin.