Polttaa, polttaa:/

Otsikko on ehkä liian  hehkuva ja myönteisiä mielikuvia tarinaani antava. Kesästä ei tämän kertainen polte suinkaan johdu, valitan... Tällä kertaa sarjassamme hullunkuriset perheet ja jorinaa tasapaksusta arjestani.:) Ei se enempää tai vähempää.

Minulla on viimeisimmän  opiskelun ajalta muutama ihana ystävä. Olemme sinnikkäästi pitäneet  ystävyyttämme pystyssä vuosittain tapailemalla missä milloinkin. UPEAA!

Viikolla matkasin junalla tuoreimpaan tapaamiseemme Seinäjoelle. Helppo reissu. Reipas tunti junassa, muutama tunti tapailua ja sitten yötä vasten kotiin.  Junassa katselin ikkunan ohi viliseviä puita ja odotin kovasti tapaamistamme.

Olen aina ollut tarkka, kuka lapsia - tai nuoria - mitä milloinkin  kaitsee, kun olen reissussa. No, enää pojat eivät ihan lastenvahteja tarvitse. Nuorimmainenkin on iso ja rohkea ja mielellään jäi kotiin päiväksi yksin. Naapuruston sukulaismies oli varustettu hätiin, jos jotain ongelmia...Meillä kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Arvon rouville naurahtelin tavatessamme, että saappa nähdä, miten tällä kertaa käy. Yleensä kotoa pois matkaamisiini on aina liittynyt jokin tarina, tai pikemminkin puhdas katastrofinpoikanen. Haluatte varmaan kuulla pari ajan jo kultaamaa juttua vuosien varrelta...

Serkkuni valmistui  aikoinaan tohtoriksi ja tietysti piti lähteä sitä Tampereelle juhlimaan. Appivanhemmat valjastettiin lasten hoitajiksi. Isommalle lapselle ohjeistin, että jos jotain ongelmia, saa aina  soittaa. Kesken karonkan puhelin soi. -No mitä kuuluu? -Nooo, ei mitään kovin erikoista. Ambulanssi lähti juuri pihasta:/  L-U-O-J-A! Appiukko oli saanut insuliinishokin ja mennyt tajuttomaksi (Ei ikinä ennen sitä, eikä koskaan sen jälkeen...). Luojan kiitos naapurissa asuu hoitoalan ammattilainen. Poika oli pinkonut sinne  apua hälyttämään ja naapuri ehti sivellä (kaapista onneksi löytynyttä) hunajaa suuhun jo ennen lanssin saapumista. Se oli SE ilta, kun istuin kylmä hiki otsallani koko loppuillan ja asiallinen puoleni yritti keskustella samanaikaisesti  vastapäätä istuneen fiksun professorin kanssa... 

Reilu vuosi takaperin lupauduin mukaan organisaattoriksi  hyväntekeväisyyskonserttiin. Puolisolla sattui tietysti taasen työvuoro samaan syssyyn. Juniori sanoi  mainiosti ja ilomielin selviävänsä illan kotona. Muistutin pojalle, että en välttämättä voi puheluihin vastata, mutta viestin voi aina lähettää, jos ongelmia.

Konsertti sujui ja ilta oli jo pitkällä. Muistin jossain vaiheessa, että tarkistanpa äänettömällä olevan puhelimeni. Useampi viesti saapunut nuorimmaiselta... HMM..."Täällä kotona oli tulipalo, mutta ei enää huolta. Palo on jo sammutettu." "Setäni kävi mua auttamassa ja sammutti palon." A-P-U-A! Oli käynyt niin uberihmeellisesti, että poika oli ollut pelailemassa luurit päässään  tietsikalla. Kuulokkeiden läpi oli kuullut huoneestaan oudon äänen - ikään kuin joku lelu olisi pyörinyt lattialla (ihme, että yleensä mitään kuului luurien läpi!). Kuinka ollakaan 20 v vanhan talomme patteriin oli tullut oikosulku ja patteri oli lehahtanut liekkeihin seinää jo lieskoilla nuollen...Poika oli urhea ja oli toiminut hienosti ja hälyttänyt sedän apuun juosten itse ulos. Mutta itku tuli pojalla silkasta helpotuksesta kuitenkin, kun hetkeä myöhemmin kotiin saavuin. Pojan palkitsin pizzalla ja totesin, urhealle nuorelle miehelle, että olisi kai palanut koko talo, jos ei poika olisi ollut kotona...Jälkeenpäin pojan kanssa jo naureltiin, että taas meidän Yksin kotona -jatkosarja sai lisää osia...

No, kiva ilta oli ystävien kanssa. Syötiin, kahviteltiin, vaihdeltiin päivänpolttavimpia kasvatusalan mielipiteitä  ja istuttiin loppuilta kesäteatterista nautiskellen (Minuun muuten  iskee aina suunnaton revyykuume, kun pääsen katsomoon...Olisi niin nastaa olla mukana tuollaisessa produktiossa!).

Kun esitys oli juuri päättynyt, kännykkä täristi uutta viestiä. Ystävät jo veistelivät, että onko kotonasi  taas sattunut jotain...No joo, toki oli! Pojan viesti: "Olen polttanut käteni. Ruuvailtiin vähän  kaverin mopoa! Poltin pakoputkessa..."H-E-R-R-A-N J-E-S-T-A-S! Ei ole edes todellista. Mutta...etä-äitinä juna-asemalla viestitellessäni tajuan olevani hyvin tyyni ja asiallinen (liekö tässä jo tottunut vähän kaikkeen!).  Viestinä kotiin lähti "Nyt hyppäät heti uima-altaaseen, lillut siellä  vähintään 20 minuuttia. Sitten Buranaa, vesikelloja ei saa puhkoa, lepoa ja käsi koholle. Voit ottaa avatun karkkipussin kirjahyllystä myös kipua lievittämään. Tulen pian."

Yllä: Etelä-Pohjalainen tyyni  (kaaoksenkin keskellä) sielunmaisemani junan ikkunasta...

Tunnin päästä olin kotona. Matkailu virkistää vai miten sen sanoisi:) Onneksi selvittiin  taas kerran suuremmitta kolhuitta, mutta pistää kyllä miettimään, tohdinko  kotoani enää poistua. Se opetus, että  kannattaa ainakin  olla tarvittaessa pikaisesti paikalle rientävät   turvajoukot lähistöllä.  Suutarin lapsilla kun  ei oo niitä kenkiä:/