Superkuuhulluna...

Menneenä viikonloppuna olisi ollut  taivaan tarjottimella superkuu ja kuunpimennys. Tämä on koettava, päätän. Siippa muistuttaa naureskellen  vuoden 1990 auringonpimennyksestä. Kuinkas silloin kävikään! Valjastin useamman kellon herättämään  mökillä kesäyönä aamuneljän korvilla. Halusin kokea  tuon maagisen hetken, jolloin kuulemma linnutkin lakkaavat laulamasta. Unissani olin kuitenkin läiskinyt kiinni kaikki pärräävät kellot ja  aamukymmeneltä heräsin  taivastelemaan  sekä unenlahjojani että  menetettyä elämystä. Seuraava täydellinen auringonpimennys on muuten  vasta vuonna 2126... 

.

Mutta nyt. Ihminen yltää halutessaan übersuorituksiin. Minä, täydellisen aamu-uninen ihminen, viritän jälleen  herätyskellon soimaan  ennen aamuviittä. Tällä kertaa tavoittelen kuuta taivaalta! Tätäkö on kuuhulluus? Vai jotain vieläkin hupsumpaa?

Kun kello soi, väsyttää enemmän kuin kehtaan myöntää. Silti leikin urheaa. Sisäistä kelloani uhmaten vääntäydyn  ylös. Liikun hiljaa, etteivät  muut herää. Paljaisiin jalkoihin sujautan kumpparit, yläosaan pelkkä takki. Kamera kaulalle. Kyllä en  tarkene...  Sitten menoksi. Tulee mieleen, että onneksi asun haja-asutusalueella. Vieraampi vastaantulija  voisi säikähtää tällaista puolipukeutunutta öistä ilmestystä. Ketään yhtä kuuhullua ei kuitenkaan näy.

Oven avattua suihkii karmea pettymys vasten kasvoja - ulkona ripottelee vettä. Kuuta ei näy. Etäämpänä taivaanranta hieman punoittaa. Ei, ei näy kuuta, vaikka kuinka kuikuilen ja käveleskelen pihatielläkin ees ja taas. Tunnen itseni kuitenkin niin sankariksi - tällä sitä vain keskellä yötä kuljeskellaan kylmää ja pimeää ja märkää uhmaten.

Itse asiassa syvimmiltäni  taidan olla  jopa hieman helpottunut, että saan rauhassa lompsia takaisin sisälle ja lämpimiin  pehkuihin vielä toviksi. Kuu pysyköön ihan missä vaan. Unta omaan  palloon.

Vaan seuraavana iltana, kun käppäilen kylätiellä, kuu rienaa minua katseellaan. Seuraa  metsikön takaa kurkkien. Vaikka juoksisin, se ei jätä seuraamasta.  Omenanpyörein poskin se  kulkee mukanani ja valaisee syksyistä tietäni. Todellinen superkuu. Haluan kuvata sen (ellei Hector ennätä nielaista tätäkin...).

Kun  en kerran saanut kuvattua kuunpimennystä ja superkuuta samalla räpsäyksellä, tyydyn kuvailemaan superkuuta. Turha varmaan kertoakaan, että taivas on sees kun aloitan, mutta jo ensimmäisen  otoksen jälkeen taivaan ainoa pilvi pomppaa jostain kuun eteen. Tällä kertaa olen maltillinen. Pohjan akka ei anna periksi. Seison pimeän pellon laidassa vaikka aamuun, että saan kuun narrattua kuviin.

Lopulta sinnikkyyteni palkitaan. Kuun väri vaihtuu pienten hetkien aikana. Välillä se on kuin hopeaa hohtava valopallo, toisinaan kellertävä voinappi ja jo seuraavassa hetkessä kuin ruskehtava pompannappi. Yhtenä hetkenä pallo näyttää jopa muuttavan muotoaan, siitä tulee kuin omena...

Superkuu on hassu nimenä. Ilmiössä on kyse siitä, että kuu, Maa ja aurinko ovat keskenään samassa linjassa ja kuu on radallaan lähinnä Maata. Kuu näyttää tällöin Maasta katsottuna 30% kirkkaammalta  ja 14 % suuremmalta.  Tämän taianomaisen termin "superkuu" kehitti 1970-luvulla astrologi Richrd Nolle, viralliselta nimeltä ilmiö tunnetaan kuitenkin nimellä ”perigee-syzygy of the Earth-Moon-Sun system..."  Superkuu kuulostaa sittenkin kivemmalta!

 

LÄHTEET: Kuu kirkastuu ja pimenee - superkuu ja kuunpimennys samana päivänä. Yle tiede. Prisma studio. [http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/kuu-kirkastuu-ja-pimenee-superkuu-ja-kuunpimennys-samana-paivana] Luettu 28.9.215.