Pienen pieni päivitys tässä välissä hiihtolomaviikkoa. Toivoin niin, että loma olisi vain oleskelua. Ihan niin ei kuitenkaan mennyt. Elämä osaa yllättää.... Jos joku kysyy, kävinkö missään, niin...
Viikko on kulunut huolta kantaen. Kotoa osastolle. Raskaita portaita ylös. Pitkää käytävää takaisin kotiin. Puhelimeen puhuessa. Läheisiä rauhoitellen (olen tainnut periä isältäni kivenkovan realistisuuden ja kylmähermoisuuden). Joululoma meni sairaalassa toisen läheisen kanssa. Tässä oli sitten hiihtoloma...
Tuttaville kuitenkin tiedoksi: siippa voi päivä päivältä hitusen paremmin. Pienin askelin eteenpäin. Ja vielä täytyy sanoa, että kyllä osaston henkilökunta osaa asiansa! Olen ollut todella vaikuttunut siitä, kuinka tehokasta hoito on nimensä mukaisesti. Puolituttu sanoi kerran, että ne teho-osaston hoitajat on kuin enkeleitä. Olen ihan samaa mieltä! Rankka työ, mutta silti myönteistä asennetta ja aikaa huomioida niin potilas kuin läheisetkin. Tätä jos mitä on ammattitaito!
Olen tullut siihen tulokseen, että tavallinen arki jos mikä on aivan parasta. Voisi sanoa jopa terapiaa. Sen vaan unohtaa liian usein ja tavoittelee kuuta taivaalta. Tällä viikolla olen saanut voimaa auringon valosta, lintujen ruokkimisesta, polttopuiden hakemisesta, koiran ulkoiluttamisesta. Jopa lumitöistä kinoksia sivuun kiihkeästi puskien. Nuorimmainen kavereineen on kirmannut lumipuvuissaan pitkin puhdasta umpihankea airsoftaten. Isompi on muistanut pitää yhteyttä kotiin kiitettävästi. Hienoa oli myös kuulla, kun talitintti eilen lauloi ensimmäistä kertaa kevättä ja puuladon räystäältä tippui vesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti