Ladot

Tänään tutkimme latoja.

 

Uskon, ettemme ole vielä oikein tajunneetkaan, että ladot ovat parinkymmenen vuoden päästä kadonnutta perinnettä. Ne eivät kuvasta  uusille sukupolville enää sen suurempaa, pelkkiä tarpeettomia ja ränsistyneitä rakennelmia joidenkin harvojen peltopahasten keskellä. Nykymaataloudelle isoine koneineen ladot ovat ennemminkin riesa  peltojen keskellä.

 

Uudet polvet eivät välttämättä oivalla, kuinka keskeisiä rakennelmia ladot ovat olleet maataloudessa aina 1970-luvulle saakka.

 

Nykyään on enää vaikea löytää hyvin pystyssä pysyvää latoa, jossa olisi kunnon päre- tai jopa olkikatto. Suurin osa ladoista huojuu suuntaan jos toiseen. Ne, joita vielä pidetään kunnossa, ovat saaneet ylleen peltikaton.

 

Ränsistyneissäkin ladoissa on silti jotain hyvin koskettavaa...Lyyhistyneessä ladossa on jotain mystistä.

 

Alla:Kolme kuvaa ladoista Kokkolan Prestissä.

 

 

 

Oman lapsuuden kulta-aikaan liittyy vielä kiinteästi ladot Etelä-Pohjalaisessa peltomaisemassa. Olen saanut elää lapsuuden maatalossa, jossa vielä heinä kuivattiin seipäillä ja kuivuttuaan varastoitiin latoihin. Tosin minun aikanani kuljetus latoihin tapahtui traktoreilla, ei enää hevospeleillä. Omiin rakkaisiin lapsuusmuistoihin kuuluu päiväkahvin kuljettaminen heinämiehille peltosaralle. Kun saavuin pellonlaitaan kahvikorini kanssa, kaikki toiminta lakkasi. Mummo oli pakannut kahvin  lasipulloon ja  jotta kahvi olisi pysynyt lämpimänä, pullo oli sujautettu isoon, harmaaseen villasukkaan. Termospullo ei kuulunut vielä silloin siihen hetkeen... Siellä me istuimme suvun kanssa matalan ojan poskella. Tunnelma muistan hyvin idyllisenä. Kiireen keskellä pieni ajaton hetki, leppoisaa jutustelua. Kun kahvi oli juotu, palattiin taas kiireesti työhön.

 

Meidän lasten tärkeä tehtävä ladoissa oli hyppiä luvan kansa heinien päällä. Isäntä heitti välillä säilyvyyden lisäämiseksi joukkoon merisuolaa ja taas saatiin pomppia, jotta heinää olisi mahtunut latoon enemmän. Joskus harmitti, kun löi päänsä ladon katossa repsottavaan naulaan. Mutta pian se kipu unohtui ja oli kiva palata hommiin.

 

 

 Alla: Latoja Kokkolan Korpilahden kylästä.

 

 

 

Lato-sana on sukua ruotsin sanalle låda eli laatikko. Se on myös johdannainen kauppavarastoa tarkoittavalle sanalle laden.

 

Tavallisella maatalolla oli yleensä  toistakymmentä niittylatoa. Latojen paikat valittiin usein niitettävän alueen keskipisteeseen  sekä luonnonkiviryhmään tai muuhun paikkaan, joka oli viljelykselle hyödytöntä. Latoja täytyi olla monta sen vuoksi, että kuiva heinä saatiin nopeasti suojaan.

 

Suomessa oli 1960-luvulla enimmillään noin 330000 maatilaa. Pienimmilläkin tiloilla oli vähintään yksi lato, suuremmilla useampia. Suomessa lienee ollut ainakin miljoona latoa parhaimmillaan. Pohjanmaalla puhutaankin jopa latomeristä...

 

 

Alla: Latoja Ruotsalon Konginkarissa.

 

 

 

 

Alla: Lato ja kiviaitaa Rödsön Möllerissä.

 

 

Alla: Latoja Korpilahdessa  Storhagassa.

 

Alla: Lato Korpilahden Lepistossa.

Alla: Lato Kälviän Konginkarissa.

 

Alla: Lato Kälviällä

 

 

Mutta ladotkin voivat alkaa elämään uutta elämää vielä ränsistymisensä jälkeenkin. Laitan tähän alimmaiseksi muutama kopioidun kuvan kuvataiteilija Elina Förstin  maalauksista. Elina tunnetaan latomaalarina. Elinan vanhemmat olivat muuten minun koulu-urani ensimmäiset luokanopettajat pienessä 25 oppilaan kyläkoulussa:)


E. Försti: maaliskuu II


E. Försti: Metsän reunassa.


E.Försti: Kevät II


LÄHTEET:

Elina Försti - maalauksia  1.4.2015-26.4.2015. [http://www.bronda.fi/nayttely/177/] Luettu 30.4.2016.
Juha Kuisma. Latojen merkitys Suomen historiassa. [http://www.juhakuisma.fi/lehtijutut] Luettu 1.8.2015.

Sara Orava, blogi. Pihani, porttini, värini – Elina Förstin taiteesta. [http://www.saraorava.net/2015/11/06/pihani-porttini-varini-elina-forstin-taiteesta/] Luettu 30.4.2016.