Kiireisen viikon kuvapäivitys

On ollut sen verran kiireinen viikko, että tällä kertaa vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia...

Iskiakseni  äityi loppukesästä niin pahaksi, että kaiken maailman marjat jäi suosista poimimatta. Ensimmäinen kesä ikinä. Mutta senkin asian kanssa pystyy näköjään elämään.

Viikko sitten ajaa huruuttelin kalevalaiseen jäsenkorjaukseen kipuineni ja suurin osa niistä jäikin parituntisen käsittelyn jälkeen pöydälle. Apu löytyi lopulta kilometrin päästä kotoa. Monta käsittelijää kiersin ennen tätä, mutta jos nyt lopultakin helpotti. Olisi vaan pitänyt tajuta mennä aikaisemmin. Jäsenkorjaajalle selittelin nolona, että ajattelin tämän tästä menevän, mutta kun tajusin, että loma loppuu ja kivut yltyvät, se ei ole hyvä merkki. Olisi ollut enemmän kuin noloa jäädä sairaslomalle suoraan pitkän kesäloman jälkeen tällaisen vaivan vuoksi. Olin kuulkaa niin onnellinen, kun pääsin sittenkin  töihin! Niksauttajalleni lupasin, että tulen parin kuun päästä enemmän kuin mielelläni uusintakäsittelyyn. Voin lämpimästi suositella kaikille muillekin!

Viikolla sitten pääsin sinne marjametsäänkin. Tosin marjojen poiminta jäi vielä toiseen kertaan. Puolukat eivät olleet vielä valmiita. Mutta minulle riitti ihastelukin. Mielettömän paljon marjoja ja aivan metsäautotien vieressä. Tänne palaan uudelleen.

Syy miksi metsään menin ei ollut puolukoissa. Siippa on innokas sienien keräilijä. Minä en luota siententunnistustaitoihini, joten lähinnä kiertelin ja nuuhkin  metsää. Kanttarelleja -isoja sellaisia  - löytyi tällä kertaa hyvin.

Metsässä oli kaunista. Jäkälä tuo heti joulun mieleen. Oli iso kiusaus poimia asetelmiin joulua varten tukku jäkälää, mutta hillitsin mieleni. Taitaa olla niin,  että se ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Jäkälää saa kerätä vain omasta metsästä.

Kotimatkalla tien varressa oli hiehoja. Siipalle annoin käskyn pysäyttää auto. Minusta lehmät on ihania. Vielä kymmenisen vuotta sitten kotipihamme naapuripellolla käyskenteli lehmiä, vaan ei enää. Kaipaan niitä. Avasin auton ikkunan Juttelin lehmille. Ne katsoivat minua kummeksuen, mutta uteliaana. Jännää, että tunnen voimaantuvani tällaisista pienistä asioista.

Viikonloppu oli yhtä hulinaa. Eilen olimme juhlimassa kaksissa 60-vuotisjuhlissa. 

Meille on kasaantunut erilaisia kissanristiäisiä usealle viikolle peräkkäin. Tänä vuonna jää venetsialaistenkin vietto väliin. Samoin jää väliin lukion 30-vuotisluokkakokous. Harmi kun ei voi revetä moneen paikkaan yhtä aikaa.

No, siippa ennätti kuitenkin vielä sorsametsälle, iltalennolle. Hanhipaistia taitaa olla luvassa marraskuun Mårten`s gås (=Martinpäivän hanhi...) - päivänä.

Illalla kuvailin kotipihalla kaunista sateenkaarta. Ei sen kauneutta oikein kuvaan saa. Pidän sateenkaarien bongailusta  niin kuin väreistä elämässä yleensäkin.

Viikon huipennus liittyen väreihin kuultiin viikolla, kun olin menossa uuden 3.-luokkani kanssa ruokasaliin. Kävelimme pitkässä jonossa, minä etunenässä vielä jalkaani linkuttaen. Takanani tuli tyttö. Oli pitkän aikaa hiljaa, mutta tuumasi sitten. "Ope, mä tässä kattelin, että kun sulla on tuo valkoinen paita, joka levenee helmaa kohti ja nuo vihreet housut, ja kun sä siinä kävelet, niin sää muistutat aivan Helinä-keijua!" Mitään yhtä kaunista en ole kuullut aikoihin:) On mulla vaan maailman paras työ:)