Pyhäinpäivänä

Pyhäinpäivän aamuna. Pakkasta yli -9. Etsin naulakosta pitkän takin, liian syksyisen. Saa kelvata. En halua lähteä matkaan punaisenkirjavassa toppatakissa. Täytyy etsiä musta talvitakki, kun on enemmän aikaa. On kylmä, kun raavin auton valkoisia kuuraikkunoita kohmeisin käsin. Talvi on tullut.

Olen luvannut noutaa anopin kynttiläkirkkoon. Hän  tulee minua vastaan hissin oven edessä. Hiljaisina istumme autoon. Vaikkei anoppi sano mitään, tiedän, että hän on tyytyväinen, ettei tarvitse lähteä yksin.

Kirkko on lähes täynnä. Jokunen tuttukin. Ennen Jumalanpalveluksen alkua kirkonkellot soivat. Lasken...80 lyöntiä. Mietin penkissä istuessani, olenko ainoa, joka niitä laskee...

Käyn nykyään harvoin kirkossa. Silti minulla on erityinen suhde kirkkoon. Nuorena kotini oli kirkon vieressä. Ystäväni oli kirkkoherran tytär. Olimme jonkinlainen pappilan hätävara, sillä  meidät pyydettiin  milloin keräämään kolehtia, milloin laulamaan kirkkoon. Aina, kun oli pula tekijöistä. Usein oli. Joskus pienelläkin varoajalla. Aina me kaksi hullunrohkeaa olimme valmiita. Aina hommat hoituivat.  Muistan myös  olleeni pyhäinpäivän kirkossa sytyttämässä ystäväni kanssa kynttilät vuoden aikana poisnukkuneille. Meillä oli hienot messinkisytyttimet. Omassani sytytysnauha roihusi isolla liekillä. Kukaan ei ollut ennättänyt neuvoa, miten sitä säädettiin. Olen iloinen, että minulla oli moinen mahdollisuus oppia heittäytymään yleisön eteen. Varmaan siksi en nykyään pelkää esiintymistä.

Penkissä istuessa ennättää ajatella monenlaista. Rakastan kirkkoja rakennuksina. Niiden vuosisataista kulttuuria,  kirkkotaidetta, valoja, seiniä, maalauksia, virsiä...En tiedä mistä se kumpuaa. Nuorena en  tiennyt, mikä minusta lopulta tulisi, niinpä hain useampaan paikkaan opiskelemaan. Uskoin, etten ikinä pääsisi mihinkään, koska olin vetänyt kouluajan riman alta (en vieläkään ymmärrä miksi...). Reps, pääsinkin jokaiseen hakemaani paikkaan:/ Tätä harva tietää, mutta kerron sen nyt tämän kerran: olisin päässyt opiskelemaan myös kanttoriksi! Valitsin sitten kuitenkin aivan toisen alan, johon olin pienestä asti tuntenut vetoa...Heh, 960 hakijan joukosta valittiin 96 opiskelijaa kasvatusalan mekkaan (naiiviuttani en ollut tajunnut edes hakevani vaikeimpaan paikaan - en olisi muuten ikinä hakenut, jos olisin tiennyt...). Olin niin otettu, etten edes miettinyt muuta vaihtoehtoa. Niin jäi kanttoriopinnot ja jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka erilainen työnkuvani olisikaan ollut. Hetken kuvittelen istuvani urkupenkissä, kun jykevä virsi soi...Upeaa...

Helgonen har funnit friden...Rauhan saivat pyhät Herran... En tiedä, kummalla kiellellä laulaa...

Anopin kanssa istumme penkissä. Minua hymyilyttää. Kaksi alun perin ummikkosuomenkielistä istuu vieri vieressä sopottaen pieneen ääneen uskontunnustusta toisella kotimaisella. Puolessa välissä tekstiä mietin taas, pitäisikö minun silti sanoa rämpsy suomeksi. En tiedä.

Koen koskettavana hetken, kun pappi lukee vuoden aikana kuolleiden nimet. Monta tuttua nimeä, monta ajatusta, paljon kynttilöitä syttyy. Appenikin. Puheessaan pappi kehottaa muistelemaan, jäikö jotain erityistä mieleen  vainajan pukeutumisesta. Ensimmäisenä muistan vihreän toppatakin, sitten villapaidan, jossa oli hirven kuvia. Ja ne kalsarit...perhepiirissä oli vitsinä, että appi ottaa kalsarit pois juhannusaattona ja pistää takaisin ylleen juhannuspäivänä. Sitten onkin kesä ohi. Rakkaita muistoja, joita ei tajunnut edes muistoiksi ajatella silloin kun appi vielä eli. Monta muutakin lämmintä muistoa nousee. "Nu är sista i tratten (Nyt on viimeiset suppilossa)", hoki appi aina, kun jostain kolotti. Tästä on tullut perheessämme uusi, jopa hupaisa juttu viimeisen vuoden aikana, kun elämä ei ole näyttänyt meille valoisimpia puolia.

Päivällä vaihdan toiseen tunnelmaan. Vanhemmillani on kultahääpäivä (siitä voi kevyesti laskea, että täytän 50  vuotta hämmentävän pian...) Lähdemme syömään juhlaruoan vanhempieni, oman perheeni ja siskoni perheen kanssa.

Olen iloinen tästä päivästä. Pelkäsin jo monta vuotta sitten, ettemme koskaan saisi juhlia tätä. Mutta tämä päivä annettiin kuin annettiinkin meille. Ruoka on hyvää. Kolme sukupolvea saman pöydän ääressä. Lopuksi siskoni tarjoaa vanhemmilleni konjakit. Nauran isän onnelliselle ilmeelle. Äiti juo häveliäästi omasta lasistaan hörpyt ja toteaa, ettei hänen niskansa taivu lasin tyhjentämiseksi. Isä mainitsee, että hänen niska kyllä taipuu vielä sen verran ja nenäkin mahtuu grogilasiin (nauramme, sillä  meidän suvussa nenävitseistä ei ikinä päästä:))) 

Iltapäivällä käymme haudalla. Sinne on saapunut uusi hautakivi. Totean, että kiveen mahtuisi neljä nimeä. Lieneeköhän tässä kivessä joskus minunkin nimeni? Sytytän kynttilän. Minulle tärkeää.

Päivän lehdestä luen Teemu Keskisarjan- ihailemani historioitsijan - tavasta tutustua uuteen paikkakuntaan. Hän kertoo kiertävänsä ensimmäiseksi  uuden seudun hautausmaan, koska se kertoo niin paljon historioitsijalle paikkakunnan historiasta: paljonko on menehtynyt, missä on taisteltu, onko isoja menetyksiä...Liikutun, sillä itse tunnen suunnatonta vetoa vanhoihin hautateksteihin.

Vuosi on ollut raskas. Ehkä raskain ikinä. Pyhäinpäivänä tämä kaikki jotenkin kulminoituu. Kotona sytytän pihaan kolme lyhtyä. Ne saavat loistaa pimeässä illassa läheisilleni...