Vuosi on ollut hektinen. En enää osaa laskea, monesko sellainen peräjälkeen. Työ vaatii omat veronsa, mutta kotonakin riittää juoksemista neljän sukupolven asioita avittaessa... Olen silti selvinnyt omasta mielestäni aika hyvin. Olen tajunnut olevani henkiseltä kapasiteetitani ja tasapainoltani aika rautainen..
Tai niin ainakin luulin. Viikon varrella paiskin töissä pitkää päivää. Töiden jälkeen muutama palaveri ja jäin vielä humahduttavasta lämpöaallosta huolimatta kolmeksi tunniksi korjailemaan koepinkkaa koululle. Sen selätettyäni kurvailin kotiin kiireellä, sillä olin sopinut illaksi hoitovuoron läheiseni kotiin.
Ennen sitä laitoin pikaisesti ruoan itselleni; spagettia, jonka sain valmiiksi jokusessa minuutissa. Kesken ruokailun kännykkä kilkutti. Siippa oli pojan kanssa polttopuita metsässä tekemässä ja heiltä oli loppunut juotava. "Voisitko mitenkään tuoda meille jotain, näännytään täällä janoon, kaapissa on ainakin tuoremehua..." Ja totta kai. Samalla kun lähtisin illan hoitovuoroon, kieppaisin pikapikaa metsäpalstan kautta. Pakkasin tuomiseni vauhdikkaasti pussiin ja menoksi saman tien!
Höyryhäyrysen nopeudella oioin mutkia suoriksi kuhmuraisella metsäautotiellä, kymmen kilometrinen suhahti vauhdilla. Naurelin itsekseni, että siippa varmaan tässä vaiheessa toteaisi, että tais olla puujalkasi Mikä Häkkisen metsästä...
Kun pääsin perille metsikköön, siippa ja poika olivat hymy naamalla. Vihdoinkin juomista! Nyt pidetään tauko...
Kun pääsin perille metsikköön, siippa ja poika olivat hymy naamalla. Vihdoinkin juomista! Nyt pidetään tauko...
Ojensin pussin pojalle, jonka ilme suorastaan venähti, kun sai pussin auki...
-Äiti, mitä sä taas oikeen...?"
Tuoremehun sijasta tajusin kuskanneeni metsään astiapesukonetabletteja!
Minäkö ylikierroksilla? Ei varmaan kannata tällä viikolla kirjoittaa enempää.:)))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti