Elban uudistetulla luontopolulla

Tarina menneeltä elokuulta...

Elban luontopolku on yksi lemppariluontopaikoista. Sinne on helppo päästä ja maisemallisesti se on monimuotoinen.5-vuotiaan kanssa täällä käydään silloin tällöin. Nyt epeli kysäisi, onkohan luontopolulla tonttuja vielä. Muisti edellistalven tonttupolun. Innostuin lähtemään polulle, koska olin lukenut juuri, että esteetön kulkureitti on rakennettu tänä kesänä aina Rummelön  lintutornille saakka. Vähän kyllä emmin, koska alkoi sataa.  Poika oli heti valmis, vaikka sää ei ollut kummoinen. Epeli kysyi,, miksi sadevaatteet pitää olla, jos ei kerran sateella voi olla pihalla. Niinpä! Siis matkaan!

Huomaan, että opastekyltitkin eri reiteille on uudistettu. Tosi siistiä!

Sade on oikeastaan aika huono tekosyy luonnossa liikkumiselle. Kastepisaroiden helmeily lehdillä on tosi kaunista. Silti olemme koko retken ajan ainoat kulkijat. Ihan luxusta meille!

Alkureitti on pojallekin hyvin tuttu. Hän muistelee, että polun varrella taisi olla paikka, johon pikkulapset saavat jättää tuttinsa. Ja kysyy, missä olikaan kohta, jossa sai ottaa pikajuoksun. Yksinkertaisia, huokeita ideoita toteuttaa, mutta elämyksiä!

Lautapolku on kuin kiitorata metsään. Lasken, että lautoja on rinnatusten kahdeksan. Miksi, oi miksi tätä paikkaa ei mainosteta enemmän esimerkiksi vanhuksille? Upea, esteetön kulku - vaikka rollaattorilla, jos ei muuten. 

Myös muita kivoja juttuja on metsän siimeksessä. Yksinkertainen köysiviritelmää kiehtoo kovasti. Aluskasvillisuuden vähyydestä voi tulkita, että paikalla on leikitty kerran jos toisenkin. 

Polun varrella olevat maalatut kivisienet herättävät pojassa ihailua. Punaisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä. Pistämme pojan kanssa pystyyn kisan, kumpi huomaa seuraavan maalatun kiven ja laskemme samalla eriväristen kivien määriä. 

Samalla reitillä kulkiessamme lueskelemme infotauluja alueen linnustosta. 

Hyttysiä vaan on haitaksi asti. Sää on poikkeuksellisen tuuleton sateisuuden lisäksi. On pakko palata autolle ja pukeutua ei-hyttys-ystävällisemmin. Sitten jatkamme taas matkaa. 

Vanhemman luontopolun pitkospuut näköjään tunnistaakin siitä, että laudat on naputeltu toiseen suuntaan. 

Joissakin kohdin kaislat koskettavat meitä sormenpäillään. Pojalla on sadevaatteet, hänen vaatteensa pysyvät kuivina. Minulla on vähän niin ja näin. 

Ja hahaa, täälläpä tuleekin vastaan se tuttipuu! Poika tunnistaa heti paikan. Tosin nyt tutteja ei näy. Ei liioin tonttuja. 

Polku haarautuu. Oppaista viimeistään tietää, minne päin kääntyä. Meille tosin reitti on selvääkin selvempi. 

Matkalla on huomioitu lapsikulkijat upeasti - miten olisi peikkoteatteri? Tällä kertaa ohitamme paikan ripeästi, sillä joka kerta pysähtyessä hyttyspari pörrää kiihkeästi kimpussa. 

Matkan varrella on myös laiska-Jaakon rinki. Kivaa puuhaa kiertää kivirataa! Pohdin mielessäni, onko ne näitä kiviä, joita Jaakko  vanhan sanonnan mukaan paiskoo veteen  Jaakonpäivänä 25.7.

Kuulemme naputteluääniä. Sitten laulaa jossain moottorisaha. Totean pojalle, että emme sittenkään taida olla metsässä aivan kahdestaan. Eteenpäin kävellessämme huomaamme vähän etäämpänä kaksi työhaalareissa  hommia paiskivaa miestä. He jatkavat luontopolkua toiseen suuntaan, wau! Täytyy tulla jonain toisella reissulla katsastamaan, minne uudet pitkospuut vievät. 

Kasvillisuus muuttuu selkeästi erilaiseksi rannan tuntumaan tullessa. Opaskylteistä on taas mahtavaa lukea infoa rantametsästä. 

Rantamaisemat alkavat. Vielä ei tosin näy vettä, mutta kasvillisuus muuttuu. Puut loppuvat. 

5-vuotias ei ole yhtään väsynyt, pikemminkin määränpää saa lisäämään vauhtia. 

Hän pistää juoksuksi. Poikaa ei näy, minä vasta astelen kohti lintutoria. 

Sitten ollaan perillä. Muistelen pojalle, että aikaisemmin nämä viimeiset kymmenet metrit oli aika lutakkoa. Nyt pääsee kuivin kengin tornille saakka. Jee!

Ylhäältä on kiva katsella. Tuolta päin me äsken saavuimme tornille. 

Ah, mikä luonnonrauha meidät ympäröikään! Lintuja ei tosin näy ensimmäistäkään. 

Laskeudumme alas tornista. On paluumatkan aika. 

Lintutornissa on alemmalla tasolla kengänmenevä aukko. Varoittelen pojalle, ettei astuisi - saati kyppäisi portailta alatasanteelle. Olisi todella ikävää, jos jalkoineen päivineen humpsahtaisi aukosta lävitse.  Tämän kohdan kyllä saisi kunnostaa!

Vaikka takaisin on matka kilometrin verran, se ei pojan intoa lannista. Nämä leveät pitkospuut selkeästi kiehtovat niin paljon tasaisuudellaan, että  poika juoksee oikeastaan koko paluumatkankin. 

Olipa kiva sadepäivän retki!