Oikein ihanaa Sibeliuksen juhlapäivää. Kaivoin esiin tallenteen lähes kymmenen vuoden takaa. Silloin vielä toimin koulun musavastaavana ja puuhasteltiin rakkaan silloisen kollegan kanssa kaikkea ihan intohimosta. Vaikka laatu ei paras olekaan ja musisointikin kotikutoista, niin joka kerta liikutun sitä kuunnellessa. Tunnistan vieläkin tosi monen oppilaan äänen erikseen laulun seasta. Oi niitä aikoja! Laulun on säveltänyt Aili Järvelä ja sanoittanut isänsä Mauno Järvelä. Kaustislainen svengi kyllä puree kansanmusiikkipoljennollaan!
Viikkoon mahtuu monenmoista. Sanottaisko, että on ollut enemmän kuin tunnepitoinen viikko. Sain lopultakin yllätysperintöni. Se ei siis ole vanhemmiltani, vaan vähän kauempaa. No, ei minusta miljonääriä sen vuoksi tullut, mutta episodi on niin kiemurainen, että kaksi vuotta tähän soppaan saatiin kulumaan. Helpotus ja ärsyyntyminen lienee suuntaa antavat sanat. Kun ajattelee, että perijöinä on kolmen eri myrskyisän liiton jälkipolvia, perikunnan osakkaat ei tunne toisiaan ja kaukaisimmat perijät, joita kukaan ei ole koskaan nähnytkään, ovat Australiasta ja Montenegrosta saakka, on sakea soppa aika selvä. Voinen tästedes toimia kokemusasiantuntijana tämänkin alan hommissa. :) Ainakin oma päänalunen on puhdas, en tiedä, onko ihan joka osakkaan kohdalla samat fiilikset.
Viikkoon mahtuu toisenlaisiakin tunnelmia, joista olen syvästi kiitollinen. Tiesin aina, että isälläni oli Ruotsiin sotalapseksi adoptoitu serkku. Pikkuserkkuni aikoinaan mummonsa vinttiä siivotessa löysi tämän adoptoidun osoitteen, joka oli perua 1950-luvulta. Lähetti sen minulle, kun tiesin, että koukutun kaikesta tällaisesta. Osoite pyöri vuosia lipastonlaatikossani, mutta pari vuotta sitten hyvänä hetkenäni innostuin kokeilemaan, josko osoite vielä olisikin oikea ja voisiko adoptoitu olla vielä elossa. Hän oli syntynyt 1941. Niinpä väkersin osoitteeseen kirjeen på svenska.
Ja kuvitelkaa, niin vain adoptoitu vastasi minulle! Kertoi, että on käynyt kerran biologisten vanhempiensa haudalla, ei muista mitään Suomessa olostaan lapsena, ei tunne ketään Suomesta, mutta että tapasi pikaisesti osan isosta sisarusparvestaan 1970-luvun alussa. Kertoi myös ettei tiedä, mistä heidät olisi myöhemmin tavoittanut. Tapaamisesta oli 55 vuotta aikaa...
Adoptoitu antoi minulle lapsensa, ikäiseni pojan, siis pikkuserkkuni yhteystiedot ja niin välillemme kehkeytyikin oikein lämmin keskusteluyhteys. Tietysti på svenska, joten tässä koetellaan minun onnetonta kielitaitoani taas kovemman kerran.
Viime kesänä adoptoitu innostui viestittelyni jälkeen käymään poikansa kanssa Suomessa. Yritin kaikkeni, jotta olisin saanut yhteystietoja heille elossa oleviin sukulaisiin, mutta en tiennyt heitä nimiltä ja totesin, että Suomen henkilötietolait ovat niin vahvat, että elossa olevia on suhteellisen haastavaa etsiä. Etenkin, kun heillä vielä osoittautui olemaan salatut yhteystiedot. Löysin vain sukuhaudan ja kiveen kirjoitettuna viisi jo kuollutta sisarusta. Kiitokset maanmainiolle Turun seurakunnan hautakarttapalvelulle, se oli loistava! Adoptoitu löysi siis sukuhaudan, muttei mitään muuta. Sai kuvattua itsensä haudan vieressä. onhan sekin tietysti askel, mutta ei riittänyt minulle...
Olen tehnyt elokuusta asti tosi kovasti duunia, että saisin selville, onko joku sisaruksista elossa. Hullunrohkeasti laitoin Facessa saman sukunimen omaaville viestejä. Vain yksi luki. Hän osoittautui jo edesmenneen velipojan ex-vaimoksi. Nainen oli niin vakavasti sairas, ettei pystynyt muistamaan oikeastaan mitään, mutta kertoi, että hänen mielestään nuorimpien kaksossisarusten pitäisi olla vielä elossa. Toisen nimen muisti ja asuinkaupungin.
Siispä taas soitellen sotaan! Aikani tuloksettomien etsintöjen jälkeen päädyin taas kirjeeseen. Sehän olisikin helppo, tällä kertaa suomeksi! Ainut ongelma vain, ettei ollut osoitetta. Mutta oli nimi ja kaupunki...niillä mentiin. Kirjoitin kyllä osoitekentän viereen, että toivottavasti henkilö löytyy, asia on tärkeä.
Niin vain kävi, että kolme viikkoa kirjeen lähetyksestä WhatsAppini kilahti. Siellä oli mun uus pikkuserkku itärajalta! Kirjeeni olikin matkannut Kouvolaan, sillä adoptoidun veli on jo hoivakodissa ja lapsensa hänen edunvalvoja! Me vietettiin eilen oikein ihania keskusteluhetkiä. Hänen haaransa ei tiedä yhtään mitään mun isäni sukuhaarasta, joten tää on ihan uus seikkailu heille kaikille - puhumattakaan adoptoidun löytymisestä.
Ja sitten se hetki, kun sain viestitellä taas Ruotsiin, että on löytynyt kaksi sisarusta, jotka molemmat ovat tahoillaan hoivakodissa. Sain liikuttuneet viestit Etelä-Ruotsista ja nyt siellä adoptoitu poikansa kanssa suunnittelee pikaista matkaa taas Suomeen, ennen kuin kukaan heistä ennättää menehtyä.
Tässä taas osoitus, että jos pohtii jotain, mitä haluaisi tavoittaa, niin ainut reitti on tarttua ohjaksiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti