Paavon päivän kauneutta

Tammikuun 25. Nopeasti on uusi vuosi lähtenyt kuljettamaan päiviä eteenpäin. Vaikka on vielä vahvasti talvi, luo  päivä päivältä lisääntyvä valo valkeutta myös mieliin. 

Kesästä ei muistuta juuri mikään. Tai no, ehkä naapurin pihassa kyyhöttävä tammi, joka on  tallentanut lehtiään talven keskelle. Kuinka sitkeitä ne ovatkaan. Niin kuolleen näköisiä, mutta silti niissä on karuudessaan kauneutta. 

Tänään on Paavon päivä. Se  oli etenkin entisaikoina tärkeä keskitalven etappi. Linnut säästelevät vielä ääniään, urhea närhi koikkkelehtii silti jo metsän reunassa takapihallani. Peråtjuve, sanovat paikalliset karlebydialektilla.  Perunavaras. Naurattaa. Tällä kertaa tosin näytti lintunen varastelevan  ruokia  koirahäkin kipposesta...

Tähän vuodenaikaan luonnossa ei tapahdu mitään, mutta kuitenkin tapahtuu. Se kauneus! Me suomalaiset emme varmaan aivan tajuakaan, kuinka kaunis vuodenaika talvi onkaan silloin, kun on pakkasta. Tarvitsemme tämän kylmyyden ja karuuden, jotta osaamme ajallaan arvostaa sitten taas kesää. 

"Paavo parasta talvea, " virkkoi vanha kansa. Kuulemma puolet talven lumista on nyt sadellut. Tämä vuosi ei ole runsasluminen. 

Vanha kansa uskoi, että jos Paavon päivänä aurinko paistaa kirkkaasti läpi päivän, tulee hyvä viljavuosi, kaunis kesä ja hyvä hernesato. No nyt ei kyllä paista! Valkeus silti voittaa.

Oppilaiden kanssa ei vielä ole päästy hiihtämään eikä luistelemaankaan. Erikoista, koska pakkasia on kuitenkin pidellyt koko tammikuun. Koulun jääkenttä tosin jo kertaalleen jäädytettiin, mutta kun viime viikolla piti lähteä luistelemaan, puski tekonurmi sitkeästi jääkentän läpi. Luonto päättää, mitä tekee. Pitää meitä omissa otteissaan.

Huurrepuita. Voiko olla mitään rauhoittavampaa katsella? Ja vaikka lumi on ne kruunannut, näkyy silti jokaisen puun ainutkertainen väritys lumenkin läpi.

Hengitän syvään. Tuijotan etäisyyteen. Rakastan mykistynyttä luontoa ja sen autiutta.

Jopa kauppareissulla - ison marketin pihassa kiireen keskellä - hiljenen. Pysäytän auton. Haluan ikuistaa nuo puut. Vaikka tuulilasin läpi. Siinä ne seisovat kuin rauhan ilmentymät. Keskellä kaikkea vilinää.

-Tästä et mene kiireen kanssa, ne huutavat.

Viikolla olin välituntivalvojana. Kouluni pihasta näkyy merelle. Oli kiva katsoa etäämpää pilkkijöitä, jotka saapuvat rannan tuntumaan istuskelemaan reppujensa päälle lähes saman tien kuin jäätkin.

Valoisuus. Taivaan vaaleansininen väri. Täydellisin väri talvessa.  Se on minulle kuin lupaus tulevasta kesästä. Lämmöstä, vihreästä. hiljalleen aaltoilevasta, sinisestä vedestä,  linnnlaulusta rantakallioista, kaikesta ainakin yhtä kauniista kuin talvikin! Vielä jaksan niitä odottaa. 

Uskomuksia. Niitä riitti entisaikoina. Kalenteri toimi silloin kuin vuosikello. Ajastaika. Jos "Paavona" oli tuiskusää, niin tulevana kesänä ei pellava, tupakka, hamppu tai perunakaan menestyneet. No, eipä tuiskutakaan nyt. Hiljakseen ripottelee kyllä lunta.

Paavon päivään on liitetty myös uskomus, että jos silloin on kova pakkanen, tulee keväästä aikainen. -8,6 näyttää lämpömittari nyt, niin kai se kesä saapuu ihan ajallaan, kun vain joutaa.

Paavon päivänä täytyi entisaikoina välttää turhaa melua ja suuria töitä. Keskitalven solmukohdassa ei sopinut rikkoa luonnon rauhaa. Juuri noin minäkin sen haluan. Luonto on niin kaunis, herkkä.

Eilisiltana kävelin autiolla kylätiellä. Seisahduin. Kuuntelin hiljaisuutta. Sitä, ettei missään kuulunut mitään. Ei näkynyt ketään. Koko maailma oli minun. Oi että! Eräs kansanruno pulpahti jostain syvyksistä mieleeni:

Lumi lankesi kuin siunaus,

ääneti, jälkiä vailla.

talvi piti maailmaa

hetken kädessään.

Asun maaseudunomaisessa paikassa, vaikkakin kaupungissa. Ideaalia, idylliä. Tajuankokaan, kuinka etuoikeutettu olen? Katuvalot loppuvat kotikulmilleni. Lumi narskuu kenkieni alla. Minustakin jää jäljet. Sataa hiljakseen lunta. Käännän katseeni taivaalle. Ketään ei näy tiellä. Avaan suuni. Muutama satunnainen, satumainen lumihiutale laskeutuu  - mikä nenälleni, mikä poskelleni, pari kielellenikin. Lumipastilleja. Hymyilen.Lapsellistako, vai elämän halaamista? En tiedä.

"Valkeat hahtuvat hiljaa leijaa

ylitse maan ja ylitse puun.

Kuuran kourissa seisoo kuuset

kullassa talvisen aamunsuun.

-Lauri Pohjanpää-

Lumi on kuin maan hiljainen vaate. Se peittää alleen kaiken, joka kohta jo taas kasvaa. Se pitää sisässään jäljet. Ketun jäljet, jäniksen jäljet, kenkieni jäljet. Meistä kaikista jää jonkinlainen merkki. Onhan sekin aika mystistä. Lumi jo kimmeltääkin aivan eri tavalla kuin vielä joulukuussa. Sitä en jaksa olla ihmettelemättä.

Valkoisuus,

Valoisuus.

Puhtaus.

Luonnon ihme!