Para

 Para on lainasana ruotsin kielestä, siellä se tunnetaan nimillä bära tai bjära.

Wikipedian määritelmän mukaan para on kansanperinteessä esiintyvä,  Länsi-Suomessa   ja Ruotsissa esiintyvä talon tai maatilan  haltija, eräänlainen tonttu ja omistajansa apuolento. Para kuvataan usein  voimalliseksi ja pelottavan näköiseksi. Paraa on kuvattu pyöreäksi kuin lankakerä tai tuohirulla. Para saattoi ilmentyä myös eläimen, kuten kissan muodossa, ainakin Lohtajalla on tästä mainintoja. 

Paran tehtävä oli auttaa talon omistajaa sekä kasvattaa varallisuutta. Parat saattoivat varastaa toisten omaisuutta, esimerkiksi maitoa lehmistä ja toivat sen omistajalleen. Paralla ja sen omistajalla tiedettiin olevan sellainen yhteys, että jos joku vahingoitti paraa, niin myös sen lähettäjä vaurioitui.   

   

Maisteri Kerttu Hakunti on tallettanut muistiin tietoa, jonka mukaisesti para oli pieni kissantapainen itikka, jota sen emäntä piti kellarissaan. Kun emäntä kutsui kissaa syömään, hän sanoi:

"Para, para, tuu puuruuni höystähän. "

Tämän jälkeen emäntä teki jokaiseen  puurovatiin lusikalla kolon ja para ottaa oksensi jokaiseen puurovatiin höysteeksi. 

Uutta paraa piti synnyttää saunassa pohtimalla ja samalla takoen. Paran synnyttämistä ei kukaan saanut nähdä eikä kuulla.  Kun para syntyi, omistajalla oli vallassaan teettää sillä mitä tahtoi. Apuna käytettiin hokemaa:

"Synny para, synny para.

Saat puolen sielustani

ja puolen ruumihistani. "

Jos paran taikominen ja luominen ei tahtonut onnistua, saattoi paran takoja runoilla:

"Kukas on kuulemassa.

Kukas on näkemässä,

koskei paraa synnykään. "

Para saattoi olla apuvoimana myös trulleilla. Para tuotti trulleille onnea, mutta kaikille muille vahinkoa. Para saattoi kanniskella naapurustosta omistajalleen voita ja juustoa pilaten samalla naapurien voionnen. 

Esimerkiksi Lohtajalla paralla oli lisänimenä myös kermapara, jonka piirteenä oli maidon imeminen lehmistä. Kermapara kantoi näin saadun maidon emännälleen. 

Osa ihmisistä  uskoi, että para oli alkujaan vaihdokas. Uskottiin, että äiti oli saattanut jättää vielä  ristimättömän lapsensa varomattomasti hetkeksi yksikseen, jolloin noita-akka tai piru oli käynyt vaihtamassa sen kätkyessä omaan vajavaiseen lapseensa ja kasvattanut itselleen vaihdokkaasta paran. Osa ihmisistä taas ajatteli, että niin kutsutut myrrysämmät itse  tekivät pirun avulla paran. Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. 

Kerrotaan, että kun  pirulle oli luvattu joku uhriksi, meni tekijä riiheen - Lohtajalla paran kerrotaan erityisesti saaneen alkunsa riihessä.  Sieltä hän aloitti loitsunsa: "Synny para, synny para!" Hokija alkoi samanaikaisesti heiluttaa pohdinta, siis matalareunaista astiaa, jossa oli salaisia aineita, kuten ruumiinluita ja rautaa. Pohdinnan heiluttamisen seurauksena pohtimesta hyppäsi kynnykselle elävä olento tiedustellen, "Mitä sais kantaa?" Paran ulkoasu vaihteli näissä tilanteissa kovasti, välillä para ilmaantui kärpäsenä, toisinaan ruman linnun muodossa lennelleen kirkonmenojen aikaan sunnuntaina lakeistorvesta eli savupiipusta kirnun laidalle oksentaen samalla kirnuun kermaa. 

LÄHTEET: 

Noidat kaappasivat paran palvelukseensa - mikä ihmeen otus para on ja miten se synnytetään? Iijokiseutu. [https://www.iijokiseutu.fi/noidat-kaappasivat-paran-palvelukseensa-mika-ihmee/2708270] Luettu 29.12.2024.

Para ja muu vaurastumiseen liittyvä taikausko. [

https://www.kultainto.com/post/vaurastumiseen-liittyva-perinteinen-taikausko] Luettu 29.12.2024. 

Rasiallinen ehtoollisleipiä. Kansallismuseo.fi. [https://www.kansallismuseo.fi/fi/kuukauden-esineet/2020/rasiallinen-ehtoollisleipiae] Luettu 29.12.2024.

Vanhat uskomukset elävät Lohtajalla. Kerttu Hakunti. Keskipohjanmaa-lehti 20.10.1936. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2022925?term=Kokkolaa&term=trullien&page=4] Luettu 5.4.2021. 

Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti. 1.1.1928. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/890145?term=kermapara&page=169] Luettu 5.5.2024. 

Joululomalle lompsis

Taas tultiin jouluun, lauletaan joululaulussa. Koulussa vietettiin päättäjäispäivää perjantaina. Loma tuntui ainakin itselleni tulevan todella tarpeeseen. Syksy on ollut hyvin hektinen töiden osalta. Mutta jälleen kerran totean, että kasvatustyö on itselleni se THE JUTTU. Enpä tiedä toista ammattia, jossa palautteen - suuntaan jos toiseen, päivästä riippuen, saa näin  suoraan. Kun tulin aamulla töihin, löysin pöydältäni mm. tämän lappusen. 

Siinä hyytyy kaikki muu lahjaksi saatu. Lapsen omin käsin kirjoitettu, vihonreunasta rääpäisty lappunen on niin aito. Kävin halaamassa tämänkin oppilaan ja hänen silmänsä loistivat koko koulupäivän ajan. Ihan paras kiitos!

Äidin kanssa vein isän puolen sukuhaudoille jo ajoissa kynttilät. Se on jokavuotinen päivän reissu Etelä-Pohjanmaalle, josta en halua tinkiä. Lunta vain oli haudoilla niin paljon, että olin polviani myöten märkä. Äidin kanssa käytiin myös nauttimassa paikallisessa ravintolassa jouluateria ja vielä myöhemmin istuskelimme huoltoaseman kahvilassa. Mielettömän ihanaa katsella oman lapsuuspaikkakunnan ihmisiä. Suurinta osaa en enää tunne. Olen ollut lapsuuspaikkakunnaltani pois jo 35 vuotta. Aika tekee tehtävänsä. Silti sinne edelleen on joku side, vaikkei läheisiä siellä enää asukaan. 

Minulla oli  tänä vuonna visio aloittaa joulusiivoukset hyvissä ajoin. En ole koskaan pitänyt siivoamisesta, se on vastentahtoinen pakko. Toki fiilis siivouksien jälkeen on silti ihana. Siippa panikoi aina, saanko aatoksi kaikki valmiiksi, kun sukunsa tulee perinteisesti meille aattoa istumaan. Esitin siipalle vastakysymyksen:

-Onko yhtenäkään aattona ollut mulla hommat kesken, kun vieraat on saapuneet?

Siippa oli ihan hiljaa.:) Eipä tosiaan oo,. Olen valmis puskemaan vaikka vuorokauden ympäri, jos tuntuu, että jokin homma on kesken. 

Tänä vuonna olinkin itseeni tyytyväinen, että hommat tuli aloitettua ajoissa. Yllätysmomentit nimittäin voivat mullistaa täydellisenkin suunnitelman! Eilen selvisi, että anoppi oli kovassa kuumeessa. Oli ollut jo useamman päivän. Kun asuu yksin, eikä ollut ilmoittanut kellekään huonosta olosta, hälytyskellot alkoi soida.

Vein  anopin lopulta päivystykseen illansuussa. Totesimme, että olin ainoa mahdollinen saattaja, kun siippa on sen verran kovasti riskiryhmää, että häntä ei voitu sinne laittaa. Toinen veli perheineen taas oli sairaana. No, äkkiähän tästä, kun yötä vasten mennään, ajattelin...

Aamukuudelta lähdin kotiin, kun anoppi lähti jatkohoitoon. 9.5 tuntia vierähti odotellessa. Tämä päivä onkin sitten  mennyt unihuntu silmillä. Olen silti saanut kaiken aika lailla tip top, määrätietoisuus puskee näissä tilanteissa väkisinkin esiin. :)

Jospa tämä rauhoittuminen jouluun voisi alkaa! Tässä on vielä edessä kotoilua ja myös reissua. Toivotaan, että ollaan kaikki kunnossa! 

Hyvää joulua teille kaikille isäni sanoin:

Terävänä, ku Erkin Hannan porsas jouluaamuna. :))) 

(sitä ei ilmeisestikään lahdattu...)

Tonttu 2024

 Täällä taas jokavuotiset kuvat omasta kotitontustani. 6-vuotiaan kanssa ollaan  kaikkina hänen kuutena joulunalusaikanaan kuvattu jouluasussa. Joku joulutonttupäivitys on aiemminkin tänne blogiin päätynyt, jotta saan pysymään nämä tallessa. Blogi on siitä armelias alusta, että jopa minulla on kaikki täällä tallessa. 

Joulun alla tuumimme, mikä olisikaan tämänvuotinen kuvauspaikka. Joka vuosi olen pyrkinyt kuvaamaan joulutontun erilaisessa ympäristössä. Tänä vuonna päätimme pojan kanssa, että kuvauspaikka on taloani ympäröivät pellot. 

Pientä paniikkia vain lykkäsi, kun kuvauspäiväksi sovittu ensimmäinen adventti olikin lumeton. 

Mutta kun kerran on päätetty kuvata, niin kuvataan! Puimme tonttuvermeet pojan päälle ja juuri kun olimme astumassa ulos, tajusimme joulun ihmeen tapahtuneen. SATOIKIN LUNTA!

Olisimme olleet valmiita odottelemaan jonkin aikaa, että lunta olisi ennättänyt sataa maahan vähän enemmän, mutta lyhyt valoisa aika rajoitti. Oli lähdettävä heti. 

Kieppasimme lähipelloille varmaan vaikeimman kautta. Läpi kivien ja kantojen. Muutaman kuvan näpättyäni jatkoimme taivallustamme. Vastaan tuli oja, josta ei sitten pystynyt päättelemään, oliko vettä ojassa paljon, vähän vai ei lainkaan. Optimistiluonteeni päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja niinpä näytin pojalle mallia, kuinka fammu on valmis hyppäämään ojan jos toisenkin kautta eteenpäin. En tiedä, kannattiko, sillä jalkani painui polvea myöten uppeluksiin ruosteiseen vesiojaan ja mätkähdinpä vielä istuallenikin. Pojan ilme olisi ollut kuvauksellinen, mutta enpä ennättänyt kaivaa kameraa käsiini siinä hetkessä. Vaan ei se mitään! Pojan tonttuasu säilyi sitten ilman kuravettä, kun  osasimme paremmin ennakoida. 

Matkan varrella nousi mieleen vanha tontturuno. Leikin sitä omien poikieni kanssa, silloin kun he olivat pieniä. Siihen oli sormileikkikin lapsen vartalolle. Oi niitä aikoja!

Tonttu kiertää kartanoa, tonttu kiertää kartanoa. (piirretään ympyrä kasvojen ääriviivoihin)

Katsoo ikkunasta, katsoo akkunasta. (käsi silmien päälle, katsellaan suuntaan jos toiseen)

Kuulostelee, kummastelee. (käsi korvan takana käännellään päätä ja kuullostellaan)

Soittaa ovikelloa, pimpom, pimpom.  (painetaan sormella lapsen nenään 2 kertaa)

Pyyhkii jalat rappuralliin, (etusormella pyyhitään nenän ja ylähuulen väliin)

ja käy suoraan sisälle! (lykätään etusormi lapsen suuhun)

Meillä oli oikein riemukas retki. Lyhtykynttiläkin paloi onnistuneesti koko kuvausten ajan. Kuvasatoa kertyi varmaan toistasataa kuvaa. Täällä vain takaapäin punanutun kuvia kumminkin. 

                                                                No niin, kuvaukset valmiit, joten joulu saa tulla!

Kaikenlaista omaa hömpötystä

Oikein ihanaa Sibeliuksen juhlapäivää. Kaivoin esiin tallenteen  lähes kymmenen vuoden takaa. Silloin vielä toimin koulun musavastaavana ja puuhasteltiin rakkaan  silloisen kollegan kanssa kaikkea ihan intohimosta. Vaikka laatu ei paras olekaan ja musisointikin kotikutoista, niin joka kerta liikutun sitä kuunnellessa. Tunnistan vieläkin tosi monen oppilaan äänen erikseen laulun seasta. Oi niitä aikoja! Laulun on säveltänyt Aili Järvelä ja sanoittanut isänsä Mauno Järvelä. Kaustislainen svengi kyllä puree kansanmusiikkipoljennollaan!

 

Viikkoon mahtuu monenmoista. Sanottaisko, että on ollut enemmän kuin tunnepitoinen viikko. Sain lopultakin yllätysperintöni. Se ei siis ole vanhemmiltani, vaan vähän kauempaa. No, ei minusta miljonääriä sen vuoksi tullut, mutta episodi on niin kiemurainen, että kaksi vuotta tähän soppaan saatiin kulumaan. Helpotus ja ärsyyntyminen lienee suuntaa antavat sanat. Kun ajattelee, että perijöinä on kolmen eri myrskyisän liiton jälkipolvia, perikunnan osakkaat ei tunne toisiaan ja kaukaisimmat perijät, joita kukaan ei ole koskaan nähnytkään, ovat Australiasta ja Montenegrosta saakka, on  sakea soppa aika selvä.  Voinen tästedes toimia kokemusasiantuntijana tämänkin alan hommissa. :) Ainakin oma päänalunen on puhdas, en tiedä, onko ihan joka osakkaan kohdalla samat fiilikset.  

Viikkoon mahtuu toisenlaisiakin tunnelmia, joista olen syvästi kiitollinen. Tiesin aina, että isälläni oli Ruotsiin sotalapseksi adoptoitu serkku. Pikkuserkkuni aikoinaan mummonsa vinttiä siivotessa löysi tämän adoptoidun osoitteen, joka oli perua 1950-luvulta. Lähetti sen minulle, kun tiesin, että koukutun kaikesta tällaisesta. Osoite pyöri vuosia lipastonlaatikossani, mutta pari vuotta sitten hyvänä hetkenäni innostuin kokeilemaan, josko osoite vielä olisikin oikea ja voisiko adoptoitu olla vielä elossa. Hän oli syntynyt 1941. Niinpä väkersin osoitteeseen kirjeen på svenska. 

Ja kuvitelkaa, niin vain  adoptoitu vastasi minulle! Kertoi, että on käynyt kerran biologisten vanhempiensa haudalla, ei muista mitään Suomessa olostaan lapsena, ei tunne ketään Suomesta, mutta että tapasi pikaisesti osan isosta sisarusparvestaan 1970-luvun alussa. Kertoi myös  ettei tiedä, mistä heidät olisi myöhemmin tavoittanut. Tapaamisesta oli 55 vuotta aikaa...

Adoptoitu antoi minulle lapsensa,  ikäiseni pojan, siis pikkuserkkuni yhteystiedot ja niin välillemme kehkeytyikin oikein lämmin keskusteluyhteys. Tietysti på svenska, joten tässä koetellaan minun onnetonta kielitaitoani  taas kovemman kerran. 

Viime kesänä adoptoitu innostui viestittelyni jälkeen käymään poikansa kanssa Suomessa. Yritin kaikkeni, jotta olisin saanut yhteystietoja heille elossa oleviin sukulaisiin, mutta en tiennyt heitä nimiltä ja totesin, että Suomen henkilötietolait ovat niin vahvat, että elossa olevia on suhteellisen haastavaa etsiä. Etenkin, kun heillä vielä osoittautui olemaan salatut yhteystiedot. Löysin vain sukuhaudan ja kiveen kirjoitettuna viisi jo kuollutta sisarusta. Kiitokset maanmainiolle Turun seurakunnan hautakarttapalvelulle, se oli loistava! Adoptoitu löysi siis sukuhaudan, muttei mitään muuta. Sai kuvattua itsensä haudan vieressä. onhan sekin tietysti askel, mutta ei riittänyt minulle...

Olen tehnyt elokuusta asti tosi kovasti duunia, että saisin selville, onko joku sisaruksista elossa. Hullunrohkeasti laitoin Facessa saman sukunimen omaaville viestejä. Vain yksi luki. Hän osoittautui jo edesmenneen velipojan ex-vaimoksi. Nainen oli niin vakavasti sairas, ettei pystynyt muistamaan oikeastaan mitään, mutta kertoi, että hänen mielestään nuorimpien kaksossisarusten pitäisi olla vielä elossa. Toisen nimen muisti ja asuinkaupungin. 

Siispä taas soitellen sotaan! Aikani tuloksettomien etsintöjen jälkeen päädyin taas kirjeeseen. Sehän olisikin helppo, tällä kertaa suomeksi! Ainut ongelma vain, ettei ollut osoitetta. Mutta oli nimi ja kaupunki...niillä mentiin. Kirjoitin kyllä osoitekentän viereen, että toivottavasti henkilö löytyy, asia on tärkeä. 

Niin vain kävi, että kolme viikkoa kirjeen lähetyksestä WhatsAppini kilahti. Siellä oli mun uus pikkuserkku itärajalta! Kirjeeni olikin matkannut Kouvolaan, sillä adoptoidun veli on jo hoivakodissa ja lapsensa hänen edunvalvoja! Me vietettiin eilen oikein ihania keskusteluhetkiä. Hänen haaransa ei tiedä yhtään mitään mun isäni sukuhaarasta, joten tää on ihan uus seikkailu heille kaikille - puhumattakaan adoptoidun löytymisestä. 

Ja sitten se hetki, kun sain viestitellä taas Ruotsiin, että on löytynyt kaksi sisarusta, jotka molemmat ovat tahoillaan hoivakodissa. Sain liikuttuneet viestit Etelä-Ruotsista ja nyt siellä adoptoitu poikansa kanssa suunnittelee pikaista matkaa taas Suomeen, ennen kuin kukaan heistä ennättää menehtyä. 

Tässä taas osoitus, että jos pohtii jotain, mitä haluaisi tavoittaa, niin ainut reitti on tarttua ohjaksiin!

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

 Onnea, Suomi 107 vuotta alla olevan runon sanoin! Sinun päiväs koittaa. Siinäpä se!

Suomi on suota ja kuokka ja sisu,

Suomi on pettu ja pottu ja nisu.

Suomi on kuusi ja koivu ja petäjä,

punainen tupa ja polku ja veräjä.

Suomi on sauna ja lauantai-ilta,

Suomi on järvellä kuutamon silta.

Suomi on riiuu ja hääyöaie,

totinen mies ja hiljainen nainen.

Suomi on Lapua, Kollaa ja Karjala,

Suomi on Marski ja Rokka ja Koskela.

Suomi on perkele, puukko ja Alko,

sininen risti ja valkoinen salko.

Suomi on itä ja länsi ja pohjoinen,

Suomi on kylmä ja lämmin ja sohjoinen.

Suomi on lapsi ja kehtolaulu,

velka ja mökki ja tikkataulu.

Suomi on Nurmi ja jääkiekkohalli

Suomi on keihäs ja formularalli.

Suomi on Elmo ja voittoa toivoo

eukkoa kantaa ja suksitta sauvoo.

Finland är finska och Finland är svenska

Finland är sami och också fingelska.

Finland är fjärran och Finland är nära,

mobil och global och digi och kära.

Suomi on finska ja suomi on svenska,

suomi on saame ja hieman fingelska

Suomi on kaukana, Suomi on liki,

mobiili, globaali, hitech ja digi.

Suomi on alus ja maine ja infinitiivi,

Suomi on paikka ja verbi ja imperatiivi.

Suomi on koto ja Suomi on vento

ulkotulento ja sisäolento.

Suomi on vapaa, puhdas ja turva,

Suomi on taidetta, metsiä ja puita.

Suomi on sävel, rytmi ja runo,

kunnialla seisoo maa vankka ja sulo.

Suomi on äiti ja isä ja koulu,

Suomi on Muumi ja Rölli ja joulu.

Suomi on netti ja mese ja tsätti,

ihku ja fantsu ja namu ja nätti.

-Jukka Ukkola-

Postimestarin hommia: posti se kulki ennenkin!

Kokkolan viides pormestari, lainlukija Gabriel Ljungonpoika (1600-1652) asui Kokkolassa, kaupungin eteläpään parhaalla tontilla. Hänellä oli sukujuuria tunnettuun Sursillien sukuun. Pormestari oli lainsuomentajan poika ja hän omisti myös kirjoja. Pormestarin viran ohessa hän toimi myös  kaupungin postimestarina. Yleensä kaupunkien postikonttoreita määrättiin hoitamaan joku kaupungin luku- ja kirjoitustaitoisista porvareista. Heillä oli myös etuutena, ettei heidän tarvinnut maksaa veroja. 

                                               Yllä: Gabriel Ljungonpojan sinetti. 

Gabriel oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa. Eräs vaimoista oli Knut Wittingin Elsa-niminen tytär. Tämän vuoksi myös Gabriel Ljungonpoika oli päässyt omistajaksi Suntin kartanoon, jota kaupungin perustamisen aikoihin hallitsi Wittingin suku.  Kartano tunnettiin myös nimillä Sundgården ja Sundshemmanet. Vanhoissa tonttikartoissa paikka oli nimetty:Kortteli I, talo n:o 1, "Sundgården", eli Suntin kartano. Tuon kartanon  päärakennus sijaitsi korttelin ensimmäisellä tontilla Ristirannankylässä, nykyisen kaupunkikeskustamme sydämessä, siis eteläosassa Osuuspankin nykyistä kiinteistöä.  Suntin kartanon jälkeen samaisella  paikalla oli myöhemmin Boehmin talo, jossa jonkin aikaa oli myös yksityinen tyttökoulu. 

                                 

Gabriel Ljungonpojan kaudesta pormestarina ja muissa tehtävissä ei ole saatavilla kovin paljoa tietoa. Gabriel oli koko Pohjanmaan  lainlukijana 1629-1632 sekä 1637-1641. 1634-1636 hän istui käräjiä vain Pohjois-Pohjanmaalla.  Wiirilinna mainitsee  artikkelissaan, että Gabriel oli kerran ajaa hurauttanut hevosellaan suoraan tulliaidan läpi kaupunkiin. Tulliporttejahan oli eri puolilla kaupunkiin saapuessa ja jokaisen oli kuljettava niiden läpi. Ilmeisestikin Gabriel näin yritti välttää  verojen maksamisen. Gabrielin tiedetään myös joutuneen palkkakysymyksissä koviin riitoihin muiden porvareiden kanssa. Gabriel Ljungonpoika oli pormestarina kaupungissamme vuosina 1639-1651. 

Vaikka posti olisi kulkenut periaatteessa lyhyintä reittiä Tukholmasta Pohjanmaalle merireittiä, se oli kuitenkin arvaamaton ja vaarallinen väylä. Meri oli usein oikukas, joten turvallisin reitti olikin sen vuoksi kuljettaa kevyt posti  ratsumiehen mukana maitse Pohjanlahden ympäri. 

Keskiajan lopulta lähtien talvitie kulki Pohjanlahden ympäri. Se oli myös kelirikon aikana ainoa reiti Suomen ja emämaan välillä. Kesäisin ratsupolku meni Varsinais-Suomesta Tornioon ja sieltä Ruotsin puolen rannikkoa pitkin aina Tukholmaan saakka. 

                             

                              

Matkoilla saattoi olla huonoja sääolosuhteita, kelirikkoja ja monenlaista hidastetta, joten posti lienee kulkenut vaihtelevalla aikataululla. Tiedetään, että ainakin yksi tuomiokirja lähetettiin Kokkolasta säännöllisen postin mukana 16.1.1675 ja se saapui Turkuun 2.2.1675. Ei mikään pikaposti, mutta matka- ja tieolosuhteet huomioiden ihan hyvä. 

Postin kuljettamisesta huolehtivat postitalonpojat ja postiruodut,  ei siis itse Gabriel Ljungonpoika. Postitalosta toiseen nopeus laskettiin olevan viisi kilometriä tunnissa.  Yhteen postiruotuun kuului 2-6 taloa. Maksu määräytyi matkan ja kirjeen painon mukaan. Virkakirjeistä maksua ei peritty. Jos postia kuljetettiin vaaralliseksi tiedetyn meriväylän kautta, lukittiin arvoposti tynnyreihin ja näin posti jäi mahdollisessa haaksirikossa kellumaan tynnyrissä meren pinnalle. 

Oli tullut tavaksi, että postinkantaja töräytteli torveaan saapuessaan kaupunkiin. Se oli merkkinä pormestarille, että hän tiesi sinetöidä luokseen saapuneet kirjeet pakettiin ja täältä eteenpäin kuljetettavaksi. 

                               

                               

Posti toi maailmalta mukanaan Kokkolaan myös valtakuntamme ensimmäisen lehden, nimieltään Post- och Inrikes Tidningar. Sen ensi numerot julkaistiin 1645. Tuosta lehdestä pystyi lukemaan esimerkiksi  ulkomaisia sotia ja hoveja koskevia uutisia. Aika työlästä on näköjään valtakunnansanomia ollut lukea. Tämän kuvissa olevan lehden, joka on julkaistu  4.2.1695, etusivulla kerrotaan uutisia Wienistä  päivältä 9.1.1695. Tämä, tässä numerossa 8-sivuinen ruotsalainen sanomalehti, tai pikemminkin lehdykkä, näyttää olevan aika tiivistä tekstiä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tavan kulkija on sitä osannut tai jaksanut lukea. Toisaalta tieto ulkomaalaista oli varmaan kiinnostavaa. Meillehän se on nykyään vähän liian vaivatonta. Nykyään samanniminen julkaisu löytyy internetsivustona.

                                  

LÄHTEET:

HISTORIALLISIA TUTKIMUKSIA LI.
Yrjö Blomstedt: Laamannin- ja kihlakunnantuomarinvirkojen läänittäminen ja hoito Suomessa 1500-ja 1600-luvuilla.
Julkaissut Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1958.
Suomen laamannit, kihlakunnantuomarit, alilaamannit ja lainlukijat 1523-1680. Elämäkerrallinen henkilöluettelo
Teoksesta kopioinut ja muotoillut 10.2.2002 Ossian Mesterton. [https://juhasinivaara.fi/sinetit1600/lainlukijat/lainlukijat.htm] Luettu 1.12.2024.

Immonen, Perttu. Suomen rahvaan historia. Kokkola, 1640-luku. Atena Kustannus Oy. 2017. 

Pohjanlahden rantatieGenius loci. Paikan henki.[https://geniusloci.chydenius.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=286&Itemid=419&lang=fi ] Luettu 1.12.2024. 

Jaakkola, Reetta. Postin jakeluhistoria. Opinnäytetyö Liiketalouden koulutus Tradenomi (AMK). 2021. [https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/495573/Jaakkola%20Reetta%20-%20POSTIN%20JAKELUHISTORIA.pdf?sequence=2&isAllowed=y] 

Posti. Stadin friidu. [http://stadinfriidu.blogspot.com/2015/01/posti.html] Luettu 1.12.2024. 

Postin puvut kautta aikojen. Postimuseo. [https://www.postimuseo.fi/nayttely/postin-puvut-kautta-aikojen/] Luettu 1.12.2024. 

 Posttidningar 1695-02-04. [https://tidningar.kb.se/9tm2jdqm16bkclh/part/1/page/1?q=h%C3%B6gsta] Luettu 18.11.2024. 

Wiirilinna, Annikki. Boehmin talon historiaa ja kaupungin menneisyyttä. Kokkola-lehti22.2.1978. [https://www.porstuakirjastot.fi/items/show/37261] Luettu 1.12.2024.

Wiirilinna, Annikki. Purkaako kokonaan pois vai yrittää säilyttää? Keskipohjanmaa-lwhti31.10.1980. [https://porstuakirjastot.fi/items/show/37276] Luettu 1.12.2024.