Muisto kesästä...

Kaunis heinäkuinen iltapäivä. Parkkeeraamme auton Päiväjärventien  parkkipaikalle. Heinikkoinen metsätie on kuiva kävellä.  Jossain pusikossa rahahtaa muutama oksa ja pieni lintu pakenee loitommas. 

Kiva yllätys, kun huomaamme rantaa lähestyessä, että pitkospuita on rakenneltu  hieman enemmän usean vuoden tauon jälkeen. Tosin aika kapoisasti  - kävelyesteinen ei tästä kyllä  yli kulkisi. Olisi voitu tehdä pari lankkua leveämpi, niin olisi sekin ongelma korjattu samalla vaivalla.

Kodan luona on hiljaista. Paikalla ei ole ketään muita. Uusi sahapukki uhkuu uljauttaan. 

Kodan sisällä on muutoin  siistiä, mutta aina sitä jää miettimään, mikä kivikaudenaikainen  töherrysvietti meissä ihmisissä elää...Piirrokset - kuten ihmisetkin -  vain ovat hieman pulskistuneet  maailman muuttuessa...

 Rantaan on tehty pieni  puutasanne, jossa on jopa pari penkinvirkaa toimittavaa  istuinta. Ehkä mallia hutera, mutta teksti ainakin on kaunis. Olen vuosikausia haaveillut muutaman metrin laiturista, jossa voisi kalastella huolettomasti. Ehkä tyydyn tähän. 

Jatkamme kulkua pitkospuiden suuntaan rannan suuntaisesti. Vaikka suossa on vain pari lankkua, sitä tuntee olonsa melkoiseksi suotorpeedoksi ja olon vakaaksi. . Mikäs tässä on astellessa kuivin jaloin. Suon heinät osuvat välillä sormenpäihin ja tuntuvat vähän  karkeilta  ja teräviltä käsiin. 

Kasvi, jota rakastan yli kaiken, on tupasvilla. Näin heinäkuussa niitä on jäljellä enää siellä täällä, mutta tunnelman kesäkuisen alun luonnosta pystyn näilläkin tavoittamaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka karulla suolla voi kasvaa jotain näin herkkää ja pumpulimaista.

Kuin suo, kuokka ja Jussi kuuluu suopursu suolle. Tuoksu on mieletön. Taitan mukaani muutaman varpuoksan. Vien ne isälleni. Hyvinä  vuosinaan hän liikkui usein soilla. Nyt ei enää siihen pysty, haaveilee vaan, että ensi syksynä minä sitten taas ....Rutistan "terapiaoksia" lujasti käsissäni ja toivon, että tuoksu johdattaa isän vuosissa kauas taaksepäin...

Sitten yllätys. Olimme aikoneet tulla kääntämään  pienen, vanhan venhomme talviteloiltaan vähän myöhässä, mutta meille sopivalla hetkellä. Joku on sen jo tehnyt...

Ei siinä mitään, en halua tätä paatia lukita, suon ilmomielin, että joku sitä lainaa, kunhan hellii ja hoivaa, kuin vanhusta ikään. Aina joskus joku soittaa ja kysyy, saako sitä käyttää. Ilomielin silloin lupaa. Paatti jo vähän vuotaakin, mutta omaan käyttööni se sopii vielä tänne eläkepäivikseen. Aina joskus harmittaa, jos joku lainaa jättää  veneeni  tuulten paiskottavaksi tai jopa soutaa vastarannalle ja hylkää sinne...Noutajia on sitten aika lailla vähemmän...

Teemme souturetken järven toiseen päähän. Vielä vanhus jaksaa kanssamme, vaikka  sen ryppyjä ja kauneusvirheitä onkin pakkeloitu suuripiirteisesti.  Sisäpohjassa kuuluu olevan vähän vettä, joten huolellinen veneen säilytys on tarpeen, jotta vesi pääsee valumaan levätessään  sieltä pois.

Suojärvi on  autio ja vailla kiirettä.. Etäämpänä näkyy paljon lokkeja. Lintujen ääniä lukuun ottamatta on hiljaista. Sitten huomaamme vedessä uiskentelevan kaakkurin. Yritän ottaa kuvaa, mutta lintu on  ovelampi. Se sukeltaa. Soudamme uudelleen sitä lähemmäksi ja taas se sukeltaa pitkästi. Tunnen itseni tyhmäksi kameran takana heiluessani. Vähän naurattaakin. Seuralaiseni kysyy, minne päin se sukelsi.  Hetken päästä se nousee esiin  veneen takaa, kaukana ja nauraa partaansa.... 

Vaikka Päiväjärvi ei iso olekaan, pohjoistuuli puhaltaa yllättävän voimakkaasti. Siitä on se hyöty, ettei tällaisella säällä hyttysistä ole kiusaa.

Airot vinkuvat ihanasti. Heitän vähän kämmenilläni vettä hankaimien ympärille. Vinkuna lakkaa.

Rannemmas soudeltua katselen veteen veden kasveja. Väkisinkin palaa lapsuuden kesät ja mökkielämä mieleen. Kun aikuiset soutivat, minä venytin käteni veteen pitkälle, pitkälle, vielä vähän pidemmälle. Kiskoin kukkasia ja tein niistä seppeleitä. Kiiretöntä kesää ja aikaa värkkäillä. Muuta ei  kaivannut. Muistan, kun eräänkin kerran kävelimme äitini, minä ja pikkusiskoni  metsän halki kylään kauppa-autolle. Edestakaksin matkaa oli yli kymmenen kilometriä, eikä meistä lapsista  kumpikaan tajunnut  edes valittaa. Se oli retki jos mikä.

Rantaudumme. Vene rantaan tiukasti köytettynä ja keula kohti taivoa, jotta  välipohja tyhjenisi.



Metsäpolkua kävellessä teen huomioita tulevasta marjavuodesta. Yllättävän monta lakan karttia on näkyvissä. Niitä ei tällä  rannalla yleensäkään ole montaa, mutta nyt näkyy  tavallista useampi. Karpaloiden syksy näyttä enemmän kuin lupaavalta.

Vilkaisen vielä taakseni. Pieni, punainen piste, paattini,  hymyilyttää minua kotiin päin kulkiessa. Minun vene, minun onni.:) Joskus onni on niin pienissä asioissa. 

Kaipauksella, kesälle...

Karpaloita keräämässä

Olen kasvanut pienestä siihen, että vanhempani kulkivat kesät ja syksyt marjastamassa. Aika usein  me lapsetkin olimme reissuilla  mukana. Ei aina niin aktiivisesti, mutta kuitenkin.  Muistan  eräänkin hillareissun Pohjois-Suomessa, kun notkuin siskon kanssa   monta tuntia autossa sen aikaa, kun vanhemmat keräilivät useamman tunnin hilloja suolta. Jos ei kerran lähtenyt mukaan poimintaan, oli toinen vaihtoehto sitten odotella jupisematta autossa...

Nuorempana ajattelin, että marjojen poimimiseni jäi lapsuuteen. Vaan vähänpä sitä tietää. Nykyään jopa  nautin siitä. Metsän hiljaisuus, luonnon tuoksut. Niissä on jotain, jota maaseudulla kasvaneena kaipaan.

Viimeiset vuodet olen kerännyt marjoja vanhemmilleni. Muutama ämpärillinen joka sorttia. Marjojen siivoamisen jätän aina vanhemmilleni, sillä olen todennut, että vanhuksille se on jopa terapeuttista. Kun ei enää itse pääse metsään, saa kuitenkin tehdä työtä, mistä pitää ja mitä vielä voi. Marjojen tuoksu, hypistely käsissä, roskien erottelu - ikänsä metsässä liikkuneille asioita, jotka pitävät arjessa kiinni.

Tykkäisin tarpoa metsässä yksikseni, mutta villi mielikuvitukseni kuulee joka puskan rapinassa vähintään karhun tai suden liikehdintää. Puolukkametsässä taannoin kun kävin ypöyksin, nappasin musaopen perusvarustuksiin kuuluvat kulkuset vyötäisille mukaan!  Ei näkynyt hirvikärpästä suurempia metsän elikoita...Kollegani tosin kertoivat, että uusinta uutta on varustautua tuoksuvilla Wunder baumeilla metsään - eläimet karttavat hajua. Joten jos joskus törmäätte metsässä johonkin joulukuusta muistuttavaan liikkuvaan  bling bling-olentoon, se saatan olla minä!

Syksyisen lokakuun sunnuntaina  maanittelin nuorimmaiseni kaverikseni metsään. Suostui lähtemään, kun "somessa" oli kuulemma tylsää:)))

Pakkasin autoon pari ämpäriä ja vähän evästä. Poika lompsi suon laitaan ämpärinsä kanssa äärettömän hitain askelin. Istahti ensimmäiselle kivelle, joka tuli vastaan. Sinne jäi. Minä jatkoin kauemmas.

Äärettömän raskasta oli tarpoa märällä suolla. Mutta onneksi ilma oli aurinkoinen ja lämmin. Ei tarvinnut kädet kohmeessa poimia.

Hetken ajattelin, että huudan poikaa mukaan etäämmälle, mutta sitten tuumasin, että mitäs turhia. Tulkoon, jos tulee...

Reilu puoli tuntia myöhemmin näin  13-vuotiaan harppovan määrätietoisesti suota eteenpäin. Karpaloista viis -  poika oli bongannut hirvitornin sadan metrin päästä. Kömpi tornin huipulle ämpäreineen ja eväineen. Siellä se sitten makoili lähes koko loppuajan. Harmitteli vain, kun jäi tyyny kotiin...Ensin ajattelin älähtää, mutta sitten oivalsin, että kukin nauttii omalla laillaan. Pääasia, että sain seuralaisen metsään mukaan.:)

Marjoja oli aika mukavasti, tosin hyvin haasteellisissa paikoissa. Karpalot löytyivät hieman  korkeammilta mättäiltä sankan heinikon keskeltä.

 Se ken on marjastanut, tietää sen äärettömän tyytyväisen tunteen, kun ämpäri lopultakin täyttyy...

Illansuussa kuskasimme marjat vanhemmilleni. Poikakin änkesi mukaan 41  kerätyn (!) marjansa kanssa. Vanhempani tuputtivat tuttuun tapaansa rahaa saamistaan  marjoista, mutta kieltäydyin vastaanottamasta. Pojalle kuitenkin lopulta sujauttivat parikymppisen vaivihkaa, kun olivat niin onnellisia marjoista. Tiesivät, että hän ei rahoista kieltäydy...

Kotona esitin pojalle laskelman, että hänellä on taatusti Suomen kalleimmat marjat -50 snt/kappale:)))



Friisinsaari - Isokari: lintutorni ja luontopolku

Välillä hieman kevyempiä aiheita.....Tämän kertainen postaus tulee Kokkolan Friisinsaaresta. Kuvat tosin ovat jo aikoja sitten, eli lokakuussa 2014, otettuja.

 

Friisinsaari on alkuperäiseltä nimeltään Isokari. Se sijaitsee Ykspihlajan lounaisrannalla.Saari on  nykyään rakentamaton ja kooltaan peräti 5,4 hehtaaria. Saarella on värikäs historia ja nykyään se on  saanut uutta nostetta ulkoilu- ja virkistysalueena. 

Saarelle on  kulku  pengertietä pitkin läheisen teollisuusalueen halki. Ensimmäistä kertaa saarelle ajaessani piti tosin hieman pähkäillä, mistä kohtaa käännyn  saarta kohti päätieltä...Jonkinlainen opastinkyltti voisi olla kova sana! Saarelle johtava tie on rakennettu 1950- ja 1960-lukujen kieppeillä.

Auton saa hyvin parkkeerattua  rannan tuntumaan luontopolun viereen.

Parkkialueen vieressä, pengertien päässä, komeilee massiivinen lintutorni, josta on kiva tarkkailla Ykspihlajanlahden linnustoa ja muutakin merellä tapahtuvaa ympäri vuoden.  Aina kun kiipeän tällaiseen torniin ja katselen ympärillä avautuva maisemia, minut valtaa tunne siitä, että olen osa isoa kokonaisuutta. Sangen pieneksi sitä itsenä tuntee, kun ympärillä aukeaa avara, ääretön maailma...

Isokarissa on matala, ruovikkoinen ranta, joka on omiaan houkuttelemaan rauhaisalle rannalle erityisesti kahlaajia, lokkeja ja vesilintuja.

Vuonna 1993 tehdyn linnustoselvityksen mukaan alueella esiintyy runsaasti naurulokkeja sekä jonkin verran taveja, silkkiuikkuja, heinäsorsia, telkkiä, tukkasotkia, tukkakoskeloja, tyllejä, meriharakoita, lapintiiroja, kalalokkeja,  pajusirkkuja sekä ruokokerttusia.

Saaren luonto on lehtipuuvaltaista ja lehtomaisen rehevää. Puustosta löytyy niin tervaleppiä kuin koivu- ja pihlajavaltaisia metsiä. Siellä täällä on myös kuusia. Metsässä on nähtävissä merkkejä entisaikojen laidunnuksesta. Aikoinaan karjaa uitettiin saarelle mantereelta.  Saaren pohjoisrannalla on  kivikkoista merenrantaniittyä.

Saarelle on rakennettu viime vuosien aikana hieno luontopolku, joka on 0, 8 km mittainen.  Sen lähtöpiste on parkkialueen vieressä. Luontopolun varrelle on kivasti ripoteltu infotauluja koskien saaren menneisyyttä ja nykytilaa. Reitin alkupäätä pystyy esteettömästi kulkemaan  irtolohkareelle saakka vaikka pyörätuolilla. Erityispisteet tästä reitin suunnittelijoille!

Luontopolku alkaa selkeän opastintaulun luota. Puisella kulkureitillä on jopa kaiteet. Jään ihmeissäni päällistelemään, mikä rakennus tulee hetimmiten vastaan... Näyttää pieneltä varastolta tai leikkimökiltä...

...Oven avattuani hymyilyttää...ekokäymälähän siellä - ja kertakaikkisen suuri hyyskäksi!! Hyvin suunniteltu, sillä  tuonnehan mahtuu liikuntarajoitteisetkin kulkupeliensä kera! Voi, kun tämä säilyisi näin siistinä.

Saaren  luoteispuolen rannalla on suuri siirtolohkare. Silittelen kiven  pintaa kaiteen yli. Se tuntuu lämpöisenä syyspäivänä aurinkoisen karhealta käteen. Joku näyttää  raapustelleen kiveen ikuiset nimmarit.

Siirtolohkare eli hiidenkivi on jääkauden jäämassojen mukanaan kuljettama iso kivi. Lohkare on  irtautunut aikanaan emokalliostaan hitaasti liikkuvan jään voimasta kulkeutuen nykyiselle paikalleen joko jään sisällä tai alla.

Lohkareen luota on esteetön näkymä Kokkolan satamaan. Sinne katsoessa tuntuu, kuin katsoisi kahta eri maailmaa samaan aikaan - teollistunutta ja luonnontilassa olevaa...

Ranta on kivikkoinen irtolohkareen lähettyvillä.  

  

Puinen kulkuväylä loppuu ja   jatkan polkua  lehtipuumetsää pitkin  eteenpäin.

  

Maaston  luonnonvadelmapensaat taipuvat tuulessa ohi kulkiessa. Vastarannan keltainen lehtipaljous  näyttää  aurinkoisessa säässä kultaisen kiehtovalta. Jokaisessa vuodenajassa on oma hurmansa.  

Luontopolun varrella on infotaulu Kokkolan satamasta. Siinä kerrotaan Kokkolan sataman olevan suurin pohjanmaan rannikolla sijaitsevasta neljästä satamasta ja yksi kolmesta syväsatamasta. Vuonna 2010 sataman kokonaisliikenne oli ennätykselliset 6,36 miljoonaa tonnia. Kyseisenä vuonna satamassa kävi kaikkiaan 562 alusta lasteinaan metalleja, rikasteita, kalkkia, nestemäisiä bulkkilasteja, sinkkiä, kemikaaleja, puutavaraa, kontteja sekä kappaletavaraa...

Ykspihlajan Potin rantaa vastapäisellä olevalla saaren reunalla on  sopiva taukopaikka pöytineen ja tuoleineen.

Taukopaikan kohdalla rantakivikko laskee veteen jyrkästi.

Seuraava opastekyltti kertoo, kuina Friisinsaarella on 1900-luvun alussa sijainnut Friisien kesähuvila. Huvila on aikojen saatossa purettu, mutta saaresta voi vielä nykyäänkin löytää vanhojen rakennusten kivijalkoja ja kellarin. Tästä Friisin veljesten toiminnasta  saarella tulossa myöhemmin erillinen postaus!

Luontopolun loppupäästä löytyy mainio onkipaikka! Vapaa-ajankalastajien sivustolla saarta mainostetaan onki- ja heittokalastuspaikkana. Alueelta on mahdollista saada koukkuunsa ahventa, säynävää, särkeä, haukea ja lahnaa. Kevättalvisin alueen ranta on tullut suosituksi pilkkipaikaksi. Silloin juuri ennen jäiden lähtöä pilkitään jopa siikaa...Syksyisin alueelta on hyvät mahdollisuudet saada meritaimenta.

Saaren virkistyskäyttöön suuntaava toiminta ei ole vielä valmista. Saari vaatii edelleen siivoamista, vaikka se onkin jo paljon siistiytynyt. Isokarista on myös tehty valtuustoaloite virkistyskäytön edistämiseksi. Kansalaisaloitteessa pyydettiin, että Isokari osoitettaisiin asemakaavalla kokonaan rakentamattomaksi virkistysalueeksi. Ainakin toistaiseksi alue on edelleen kaavassa kuitenkin satama-ja teollisuusalueena...

LÄHTEET:Geocaching. Cito Isokari eli Friisinsaari. [http://www.geocaching.com/geocache/GC5Q718_cito-isokari-eli-friisinsaari?guid=241f66fe-4045-4611-b157-c77314bc8797] Luettu 12.4.2015.

Kokkola.fi.Isokari. [http://www.kokkola.fi/palvelut/ymparisto_ja_luonto/luonnon_virkistyskaytto/ulkoilualueet/fi_FI/isokari/] Luettu 12.4.2015.

Suomen vapaa-ajankalastajien keskusjärjestö. Kalapaikkoja kaupungeissa. Friisinsaari eli Isokari. [http://www.vapaa-ajankalastaja.fi/kalapaikat/?svk=76998] Luettu 12.4.2015.

Yle uutiset. Kokkola rakentaa Isokariin virkistysalueen. [http://yle.fi/uutiset/kokkola_rakentaa_isokariin_virkistysalueen/5964615] Luettu 12.4.2015.

Äijansaaren kodalla hiihtelemässä

Aurinkoisena talvipäivänä intouduimme perheporukassa hiihtoretkelle.

 

Tällä kertaa kerron hiihtoreissumme alkumatkasta. Loppumatka jää seuraavaan blogipäivitykseen...

 

Lähdimme liikkeelle kotoa autolla ja huruuttelimme  parin kilometrin päähän metsäautotietä pitkin lähelle Perhonjokea ja aikaisemmin bloggaillessa mainittua Rimmin  rautatiesiltaa sivuten.  Sieltä oioimme Perhonjoen ylitse varsinaiselle latupohjalle joenvarren toiselle puolelle. Tähän aikaan vuodesta jäällä vielä tohti liikkua, kevättä kohti saa olla varovaisempi...

Varsinaiselle ladulle on virallisempiakin aloituspaikoja,  esimerkiksi  lähimpää  ladulle pääsee Vittsarin koulun vierestä, läheltä Suomen sodan muistomerkkiä.

 

Latu on moottorikelkkapohjalle tehty. Selvästi huomasi, että kevättä on  ilmassa, sillä joissakin kohdin ladulle oli jo ilmaantunut pihkaisia puiden neulasia, jotka innokkaasti yrittivät tarttua suksien pohjiin.


                


Äijäsaaren kodalle oli hyvin lyhyt matka lähtöpisteestämme. Aloitamastamme paikasta ehkä kilometrin verran. Varsinaisesta hiihtoladusta poikettiin sivummalle  opasteiden mukaisesti viitisenkymmentä metriä.

 

              


Tarkempaa kodan rakentamisaikaa minulla ei ole tiedossa, mutta olemme hiihdelleet alueella jokunen vuosi aikaisemmin ja silloin kyseistä rakennelmaa  ei paikalla vielä ollut.

 

Vaikka nyt olimmekin hiihtäen liikkeellä, on reitillä mahdollista kulkea lumettomaankin aikaan, sillä kota sijaitee ympärivuotisen ulkoilureitin varrella.

Tässä vielä navigoijille tarkempi osoite:

N63º49.97’ E23°15,62’

                   

Äijänsaaren kota sijaitsee Perhonjoen rannan lähetyvillä. Kodassa on penkit sekä keskellä kotaa tulisija.

Polttopuitakin näkyi olevan kodan sisällä kiitettävästi pilkottuina.

Rannan läheisyydessä on samoin  tulentekopaikka sekä istuinpenkit. Myös uudehko puuhyyskä näytti olevan kodan lähettyvillä.

 

 

Kota lienee kiva taukopaikka kalastajille, melojille ja tietysti muillekin kulkijoille. Joen rannassa on kesäaikaan suuria ruohoja ja pohja on kivikkoinen. Seuralaiseni kiinnittivät reissulla huomiota  ympäristöön ja sen menneisyyteen. Tarkemmin tietoa etsiessäni tuli vastaan asia, että Äijänsaaressa on 1700-luvulla ollut peräti kolme myllyä sen aikaisten isojakokarttojen mukaan - yksi näistä on mainittu pappilan myllynä.


                    

Sain myös selvyyden, miksi paikkaa kutsutaan saareksi. Äijänsaari oli  nimittäin vielä 1700-luvun loppupuolella saari Perhonjoen länsipuolella! Äijästä nimen yhteydessä sen sijaan ei ole aavistustakaan - varmaan jonkun sortin äijän mukaan nimetty kuitenkin.:) Saaren voi vielä nykyäänkin tunnistaa maastossa ympäristöstään hieman korkeampana alueena, joka on  n. 550 m pitkä ja enimmillään  180 metriä leveä.

Hihtoretki jatkui auringonpaisteen siivittämänä kodalta eteenpäin, siitä lisää myöhemmin...


 

 LÄHTEET:Äijänsaari. Mahdollinen muinaisjäännös. [http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000010119] Luettu 19.3.2013.