sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Hans Sursillin jäljillä

Tänä viikonloppuna olen jumittunut arkistoihin. Olen kiivaasti etsinyt pitkän tauon jälkeen esi-isääni, jonka alkuperä on edelleen täysi mysteeri. Kun uuvahdin sitä tutkimasta, kaivoin kirjahyllystäni Perttu Immosen kiinnostavan kirjan "Suomen rahvaan historia." Koukutuin lueskelemaan  aluksi  kirkkoherra Carl Sursillin  ja  myöhemmin laajemminkin sukunsa elämästä.

Carl  (Carolus Erici) Sursill oli lähtöisin Ruotsin Länsi-Pohjasta (Västerbotten), Uumajan pitäjän Tegin kylästä. Hän oli syntynyt noin 1534. Hänen isänsä, Erik Sursill oli kuulunut rikkaimpiin talonpoikaiskauppiaisiin. Tuo sukunimihän aiheutui siitä, kun isä-Erik oli huiputtanut Ruotsin sotaväkeä myydessään heille suolasilakkaa. Härski temppu, sillä hän oli kätkenyt joukkoon halpaa hapansilliä ja sai siitä pilkkanimen Sursill.

Viisi Erikin lapsista muutti nykyiseen Suomeen, silloiseen Itä-Pohjaan (Österbotten) ensimmäisenä Pedersöreen sijoittunut Katariina, joka kutsui myös veljensä Carlin Pohjanmaalle ja avusti häntä pääsyssä oppilaaksi Turun katedraalikouluun.   Suvun avustuksella Carl eteni ensin  kappalaiseksi ja myöhemmin kirkkoherraksi kuningas Juhana III:n nimittämänä 27.2.1852. 

Carl värväsi Kokkolaan lukkariksi veljenpoikansa Hans Östeninpojan, joka oli  äpärälapsi. Hans mainitaan täällä lukkarina jo 1588. Löysin arkistoja kaivamalla tietoja, että Hans olisi saanut alkunsa Kokkolassa luvattomasta suhteesta isänsä, vouti Östen Sursillin  kyläillessään veljensä Carlin luona. Oletettavasti  Carl on ottanut veljenpoikansa suojatikseen. Hansin lukkarinpestiin suhtauduttiin yleisesti  mitä ilmeisemmin kielteisesti, koska nimityksen tueksi saatiin itse kuninkaalta turvakirje, jossa kiellettiin ahdistelemasta häntä.

Ajat olivat kovat ja lukkarin toimeentulo heikkoa. Vuosipalkkana hän sai ainoastaan tusinan viljatynnyrin verran, mikä oli viidesosa aikaisemmasta. Korvauksena Vaasa-kuninkaiden tekemistä leikkauksista Hans sai käyttöönsä kirkon lähistöltä Kallisnäsin maatilan. 

Nuijasodan aikana Karl ja Hans pysyivät maltillisina, eivätkä kovasti kallistuneet mielipiteineen mihinkään suuntaan. Kuitenkin vuonna 1597, kun Kaarle-herttua oli käynnistellyt vielä uudelleen kapinaliikettä, lähti Oulun seudulta nuijamiesjoukko, joka Hannu Krankan johdolla majoittui juurikin Hansin luo Kokkolaan. Historiassa puhutaan Suuresta olkivuodesta 1601, joka tunnetaan isona katovuotena. Halla tuhosi koko viljasadon Kokkolassakin. Vaikkei Sursilleja Kokkolassa varsinainen nälänhätä uhannutkaan, olot oli silti heikot. 

Lukkari-Hansin maatilalla sattui  vielä kaiken  lisäksi kohtalokas onnettomuus, kun kuumaksi lämmitetyn riihen  kiukaasta lensi kipinä tuhoten tulellaan  koko rakennuksen ja sen sisällä kuivumassa olleen viljan. Lukkari menetti kaikki tulonsa, eikä hänellä ollut varaa maksaa kymmenyksiä.  Kirkkoherra kirjoitti hänelle todistuksen tulipalosta, jotta Hans voisi anoa verovapautta ja korvauksia. 

Vuonna 1617 Hans Östeninpoika Sursill poistui Kokkolasta. Samoihin aikoihin hänen setänsä, kirkkoherra kuoli. Hans siirtyi lukkariksi Laihialle, jossa hänen sisarensa eleli kappalaisen rouvana. Lisäksi Hansin siskontyttö, Agneta, oli Laihian uuden kirkkoherran vaimo. Hans Sursill kuoli Laihialla noin 1633. 


LÄHTEET: 

Miettinen, T. Sursill-suvun alkupolvet Uumajassa ja Pohjanmaalla. Genos1/2017.

Immonen, P. Suomen rahvaan historia. 2017. Atena kustannus Oy.

Sursill, Carolus Erici (K 1618). SKS. Henkilöhistoria. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554. 1721. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/2412#!] Luettu 16.1.2022.



sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Jatulintarha Krunnissa

Minuun iski lumisateiden keskellä kova kaipuu kesän vihreyteen. Iltojeni iloksi selailin kesäkuvia. Mykistävän kaunista on kesäisin, totesin. 

Mieleen jäi kuitenkin vähän karumpi kuva. Näpsin sen toissakesäisellä veneretkellä Kokkolan Krunniin. Krunni on saari Kokkolan edustalla, jossa  jo 1550-luvulla mainitaan olleen kälviäläisten silakanpyyntipaikkoja. 


Kuvassa on siis niin kutsuttu jatulintarha - mielenkiintoinen kivirakennelma, jollaisia tavataan ympäri, ämpäri Suomen - toki muuallakin - , etenkin rannikkoseuduilla. Kaikkiaan niitä on pitkästi toistasataa löydettynä. 

Tämä jatulintarha on  spiraalinmuotoinen kivilabyrintti, jossa kuljetaan kävellen kivien muodostamaa ympyränmuotoista polkua  kuvion ulkoreunalta sen keskelle.  Se on siis ihmisen aikaansaannos ja rakennettu yleensä niin, että sen käytäviä pitkin mahtuu kävelemään. Yleensä näitä kuvioita on rakennettu kalliopohjalle. Niin Krunnissakin, mutta aikaa myöten aluskasvillisuus on lisääntynyt. Kivet rakennelmassa ovat noin ihmispään kokoisia. 

Jatulintarhojen ikää on haasteellista määrittää, mutta oletettavasti  osa on keskiaikaisempia tai myöhäisempiä, saattaapa osa olla vanhempaakin perua. Kooltaan nämä rakennelmat vaihtelevat, mutta ovat kai keskimäärin kymmenen metrin puolilla molempiin suuntiin. 

Etsin tietoa jatulintarhoista ja ilmeni, että näillähän on jos vaikka ja minkälaisia nimiä! Pietarin leikki, Laiskan Jaakon rinki,  junffuritanssi, Ninive, nunnantarha, jätinkatu, Pariisin kaupunki, Lissabon, Jerusalemi... Tuo junffuritanssi - nimi lienee tullut ruotsinkielisestä sanasta jungfrudans.

Jatuli sanana tarkoittaa jättiläistä tai jättiläisten tarhaa ja on saanut nimensä jatuleista, tarinoiden alkuperäiskansasta, jotka asuttivat Lappia ennen saamelaisia.  Jatulit kuulemma inhosivat ihmisiä ja harjoittivat noituutta. Saamelaiset lopulta onnistuivat pääsemään jatuleista, vaikka nämä saivat apuja itse hiideltä.

On mysteeri, miksi jatulintarhoja on aikoinaan rakenneltu. Ehkä ne ovat olleet osa rituaalia, tai saaristoissa asuneiden kalastajien pitkästyneiden iltojen tekeleitä tai metsästys- ja kalastusriitteihin kuuluneita rakennelmia. Ne ovat saattaneet olla myös hedelmällisyysriittipaikkoja tai liittyä maanomistukseen. Suomalaisen kansanperinteen mukaisesti niiden uskotaan olleen jättiläisten tekosia. 

Voi myös olla, että labyrinteillä on ollut tyystin eri merkityksiä eri aikakausilla. Etenkin nykyään voisi ajatella, että  kivirinki voisi olla myös meditaatiopaikka. Se, minkä laitoin paikalla käydessäni huomioon, oli se, kuinka polku kivien viereisillä reiteillä oli ruohottunut. Entisaikaan ihmisillä oli kaiketi paremmin aikaa kiertää ja kuljeskella näitä. Nyt aluskasvillisuus saa jalansijaa, kun ihmiset eivät tällaista leikkiä niin viitsi enää...Tällä menolla tämäkin kivirinki katoaa kasvillisuuden sekaan, eikä enää aja asiaansa. Niin harmi! Eiköhän oteta jokainen kynnelle kykenevä tulevana kesänä jatuliralli ja samalla tampataan kasvillisuutta ringin kohdilta matalammaksi!


Muinaismuistolain mukaan vähintään sata vuotta vanhat jatulintarhat ovat  rauhoitettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä, niin siis tämäkin Krunnin kivirinki!


LÄHTEET: Jatulintarha. Arkeologisen  kulttuuriperinnön opas. [http://akp.nba.fi/wiki;jatulintarha] Luettu 6.1.2022. 

Krunni. Genius loci. [https://geniusloci.chydenius.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=131:marikalastus&showall=&limitstart=3&Itemid=222&lang=fi] Luettu 6.1.2022. 

Mytologia: Jatulintarhat. Yle uutiset. [https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/06/23/mytologia-jatulintarhat] Luettu 6.1.2022. 

Puottula, K. Jatulintarhat - ajattomia ja arvoituksellisia muinaismuistoja.2011.  [http://kaukop.mbnet.fi/Jatulintarha3.pdf] Luettu 6.1.2022.

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Ohtakarissa jäärovaa ihastelemassa


Tänään lähdin ajelemaan kohti Lohtajan Ohtakaria. Pidän kovasti tuosta merellisestä paikasta yleensäkin ja tapaan silloin tällöin käydä siellä fiilistelemässä. Tällä kertaa sai liikkeelle riemullinen talvisää viiden pakkasasteen voimalla ja tieto luonnon loppuvuonna kuin lahjaksi ulkoilijoille  muovaamista jäärovista. 

Autojono mateli minua vastaan kaposella  Ohtakarintiellä. Ajelin hiljakseen eteenpäin. Olin lähtenyt liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen ja toivoin, ettei ennättäisi pimetä, ennen kuin ehtisin kuvaamaan. Lisäksi jäisillä tienoilla on vähän riskialtista hämärän hyssyssä liikkua.

Saavuin  perille kuitenkin oikein hyvään aikaan. Sää oli pilvinen, ei päässyt auringon kajoja kuvaamaan, mutta muuten oli tosi kaunista. Taivas oli saapuessani upean sininen. Olisin pysäyttänyt autoni jo edeltäville hiekkadyyneille, sillä siellä  oli upea kontrasti puhdasta lunta vasten kaislojen heiluessa ja sinisen taivaan pilkottaessa etäämpänä. En vain viitsinyt tukkeuttaa muutenkin kapeaa tietä autoineni. 

"Jäävuoria" kävin taivastelemassa samaisessa paikassa viimeksi vuonna 2017. Silloin oli kevättalvi ja kukkulat tämänkertaisia korkeammat. Vaan näyttävät oli jäämuodostelmat tälläkin kertaa. 

Kävelin kalastajamökkien ohitse. Huomasin kyllä monen ihmisen kävelevän vastapäiseen suuntaan seurakunnan leirikeskusta kohti, mutta ajattelin kuljeskella samaa reittiä kuin aikaisemminkin. Rantaan saavuttuani näinkin, että jäämuodostelmat olivat leirikeskuksen päässä ulompana, mutta se ei tahtia haitannut. Rantaa pitkin meni paljon polkuja, joita pitkin oli aivan ihana kiertää kaartuvaa rantaa. Ranta-alue oli turvallisesti jään peitossa ja jääröykkiöt muutaman kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Muutama kulkija tuli käveleskellessäni vastaan, mutta pääasiassa oli taivaallisen rauhallista.



Joskus matka on aivan yhtä ihana kuin se itse perille pääsykin. Etenkin kun on varustautunut lämpimin vaattein ja sopivin kengin!



Ihmisiä alkoi näkyä sakeammin, kun jäärovat tulivat näkyviin. Kello oli jo 15 ja silti oli vielä paljon ihastelijoita. Voi vain kuvitella, kuinka paljon aikaisemmin päivällä kulkijoita jäällä olikaan ollut.

Tuollainen jäärova vaatii suotuisat olosuhteet syntyäkseen. Tuulen täytyy olla melko voimakas, jotta jäämassa lähtee liikkeelle riittävällä voimalla kohti rantaa paiskautuen. Jäistä on mystisesti muodostunut kuin seinämä. Tämänkertaiset jäävuoret näyttävät yhtenäisiltä kasoilta ja ovat jonkin verran turvallisemmat liikkua kuin ne muutamaa vuotta aikaisemmin olleet, isoista lohkareista muodostuneet kasat. 

Tasaisemmalla jäänpinnalla röykkiöiden edustalla jää on muovautunut aivan upeiksi kuvioiksi lumen kanssa. 

Jäävuoret olivat pitkällä, ainakin 200 metrin matkalla. Oli upean näköistä, kun ihmisiä seisoskeli korkeimmilla kohdilla. Vesi oli  jo lähes umpeen jäätynyt. Ehkä parempi niin, sillä aina riittää uhkarohkeita jäätikön reunan yli kurkkijoita...Korkeimmista kohdista jäätikkö oli ehkä viiden metrin korkuinen. 

Edelliskerralla oli isoja jäälauttoja kiinni toisissaan. Jääkasojen päälle pääsee kyllä kiipeämään, mutta putoaminen alas voisi olla kohtalokasta. Meren kanssa ei koskaan voi olla liian varovainen. Luonnon voimia täytyy osata kunnioittaa!

Siellä täällä rannempana jää oli muodostunut pieniksi luoliksi, joissa lapsenmielisimmät näyttivät käyvän kurkistelemassakin.

Harmittelin hieman, että olin jättänyt järkkärini kotiin, mutta toisaalta olin tyytyväinen päätökseeni, sillä pelkäsin, että kompuroisin ja kamera rikkoutuisi.

Ylväimmillään jääkasat olivat seurakunnan leirikeskuksen majojen luona. Oi, mikä nostalgiapläjäys samalla! Taisin olla 15-vuotias, kun olin ystäväni kanssa samaisella paikalla Myrskyleirillä. Olikohan peräti lokakuu? Luonto elosalamoineen oli silloin upea!

Majojen luolta menevää ajotietä pitkin pääsi muuten vaivattomimmin jääkasoja ihastelemaan, jos ei halua pitkästi kävellä.

Sininen hetki---luonto puhukoot puolestaan!


Rova oli paikoitellen tosi jyrkkäseinäinen. Kuvaushetkellä avovesi oli lähes tyystin jo kadonnut pakkasten voimasta.



Joku järkevä oli tuonut ilmeisesti omasta mökkirannastaan pelastusrenkaan rotkon lähelle Tosi hyvä oivallus. Näkyi ottavan sen lähtiessään illan hämärtyessä mukaansa. Onneksi jäi silti käyttämättä!





Kyllä Suomen talvinen luonto vaan on kerrassaan upea, ajattelin pakkasesta punertunein poskin ajellessani takaisin kohti kotia!


sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Tapaninajelulla

Tänään on ollut jotensakin väsyttävä päivä. Joulukuun kiireiden jälkeen olen ollut yksinäni kotona ja en ole saanut oikein mitään aikaan. Ehkä onkin ollut ihan hyvä pitää 0-päivä. Nukuinkin edeltävän yön huonosti. Päätin kuitenkin sen verran terästäytyä, että ennen lumitöitä lähdin kaupunkiin tapaninajelulle. Ei ihan hevospelillä, mutta muuten...

Vanhassa kaupungissa ja Kirkonmäellä kiertelin. Oli kaunista. Lunta on viimeisen vuorokauden aikana satanut auton lumikuormasta päätellen likimain viisitoista senttiä ja jo sitäkin ennen lunta tuprutteli kovasti. Kaikkialla näyttää ihanan valkealta ja talviselta. 

Raatihuone on aina jouluisin kaunis, kun se saa kylkeensä  valoja välkkyvän kuusen. Koen, että tätä edustaa pitäisi rohkeammin käyttää erilaisissa tapahtumissa - jos ei muuten, niin  kuvataustana ainakin. Tämän Mannerheiminaukion läpi kulkee ajokaista, mikä jonkin verran estää sen hyödyntämistä tapahtumakeskuksena. 

Näin Tapaninpäivänä mieleen vilahtaa jostain ajatus, että paikalliset hevosenomistajat voisivat parkkeerata heppansa tuohon  keltaisen raatihuoneen edustalle ja ajeluttaa  maksusta kaupunkilaisia mukavissa kirkkorekiä kuvastavissa rattaissa, kellä sellaisia menopelejä vielä olisi saatavissa. Olisipa nostalgista! Hepoille kunnon aisakellot menoa kilkattamaan ja vanhan kaupungin katuja kolistelemaan.:) Koska Kokkola on nahkakaupunki, niin eiköhän jostain vielä saisi kaivettua kunnon nahkaset jalkoja rekeen lämmittämään!  Ja pollelle tietysti ruoaksi kauroja ja ihmisille silmän ruoaksi kauralyhteitä sinne tänne matkan varrelle...Uusi matkailuvaltti Kokkolalle?


Kun kulkee vanhojen puutalojen viereisiä kapeita mukulakivikatuja hiljalleen, ei voi kuin haaveilla, että pääsisi taloihin sisälle kurkistelemaan. Ruutuikkunoiden takaa näkyy kauniita paperitapetteja, kakluuneja, pitsiverhoja, laivakoiria, juorupeilejä. Yhden akkunan vieressä komeili tavallistakin syvemmän vihreän sävyisin havuin luonnonkaunis, aito joulukuusi, jonka oksilla ojentautuivat perinteiset suomenlippunauhat. 


Lumesta voi tulla vielä haaste tänä talvena, jos sitä satelee tasaiseen tahtiin  koko pitkän  talven ajan. Neristanin talojen kivijalkoja oli useampi omistaja  vuorannut lumella - vanha talon lattiat lämpöisempinä pitävä kikka!


Vanhan kaupungin  jokavuotiset joulukalenteriluukut on kivoja katsella. Tästä luukusta pidin paljon...Yksinkertainen, mutta kaunis toteutus. 


Piparia ja vaahtokarkkeja - tuovat jotenkin mieleeni kaupungin jouluvalot!




Vanhat puutalot hönkivät arvokkuutta ja esteettistä ilmettä ympärilleen. Valot ovat kauttaaltaan hillittyjä ja vanhaan henkeen sopivia. 


Monien talojen kulma- ja ikkunalautoja koristaa erilaiset lyhdyt ja havukoristeet. 


Koska nyt on ollut paljon pakkaskelejä, ovat ihmiset intoutuneet koristelemaan kadunvarsia myös jäälyhdyin. 


Kirkonmäen museoalueella astelen puhtaassa lumihangessa. Seison paikoillani etäämpänä päärakennuksesta ja kuvailen sitä. Tuo rakennus oli ennen tänne paikalle siirtoa siippani esivanhempien koti. Pidän siitä erityisen paljon ja nyt talvikuosissaan se näyttää vielä maalaismaisemallisemmalta kuin tavallisesti. Tämähän on kuin jokin Juhani Palmun maaseutumaalaus! Todella rauhoittavaa katsella...


Lopuksi ajan Kaarlelan kirkon pihapiiriin. Pidän kirkon valaistuksesta. Nyt lumen keskellä kontrasti on vielä vahvempi.


Kohta päivät pitenevät ja valkeus saa vallan. Ihanaa. Mieleen kumpuaa vielä vanhoja sanontoja:

"Tapanina päivä on kukon askelta pitempi, loppiaisena pirtti jo uutta päivää lämpiää."

"Talavipäiväseisauksen jäläkeen päivä on pitempi: jouluna kukonaskelta, tapanina tammanlaukkaa, uunnavuonna uuninlämmitystä."