sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Juhannuslepoa

 Keskikesällä

Lämpöä. oleilua lepoa. Viipyilyä ja latautumista. 


Sen suven suloisuutta olen nautiskellut kuurina  jussinpyhät. On ollut helle. Pääasiassa kotona yksikseen oleillen. Radiota kuunnellen.  Kesäillan valssia.  Suomen lipun päivää. Yötöntä yötä ja korkealla  kaartavia pääskyjä. 


Välillä uiden, myös kirjoittaen, kulkien ja kuvaillen. Miltähän tuntuisi olla vastakuoriutunut töyhtöhyypän poikanen ojanpientareella?


Siskon mökillä vietettiin ihanan lämmin päivä. Äitikin oli ja siippa ja lanko. Lahjoitin valkealierisen kesähattuni äidille. Aurinkolasien kanssa hän oli kuin  harmaahapsinen amerikatar.:)  

Uin ja voimaanuin. Löylyn äänet, kiukaan sihahdus. 

                          

Sauna ja kiukaan lempeästi loimottavat liekit. Sitten äkisti hiipuva hiillos. 

                          

Iholla kesän lämpö ja hiljaisesti inisevät sääsket yksi toisensa perään. Läps ja läps. Sain sen. Ja hetken päästä jo uusi ininä jossain lähellä. 

Rannalta katselin, kun naapuri onki.  Kesäaamuun herätessä koivun ja syreenin sieluun asti tulviva tuoksu. Tätä kaikkea oli juhannukseni. 

                                

Illalla saan viikoksi pojanpojan hoitoon. Silloin voisi kirjoittaa ehkä erilaisen jutun.:)

Tähän on ihana oikaista.
Kallion kämmenelle.
Alastomana.
Uimasta päästyä juuri.
Otsalla vielä
märkien hiusten liuta.



Tässä on kesä.
Vieressä, yllä ja eessä.
Neilikan terissä telmien.
Mansikan punassa posket.
Ilojaan ilmoille huutaen
lauluna rantarastaan.
Kurotat kätesi vain
ja kas — se on kesää täynnä!

Tässä on ihana olla.
Kesäkiireitä katsella muurahaisten.
Tämä on onnea, tämä.
Katsella.
Aatoksitta.
Taivas telttana yllä
niinkuin sininen silkki.
Katossa huikean kiiltävä kultaraha.

-Uuno Kailas-

                                      

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

10 Kysymystä kesästä - blogihaaste

Tällä kertaa astetta köykäisempi kesäpäivitys. Kuvamateriaali tulee pohjoismaisen yhteistyön merkeissä Norjan reissulta. :))


1. Mitä odotat eniten kesältä?

Joku järkevä varmaan vastaisi, että odotan, että saan ikkunat kotona pestyä...ja keittiön kaapit tyhjättyä ennen tulevaa keittiöremppaa, mutta...

REN-TOU-TU-MIS-TA! Tiedän rentoutuneeni, kun alan tuottaa kaunokirjallista tekstiä. Kirjoittaminen on minulle aina periaatteessa helppoa, mutta muokattu, kerronnallinen teksti vaatii tietyn mielentilan. En ole pystynyt siihen kokonaiseen vuoteen. Liiallinen aikataulutus ja kiire sotkee elämäni sillä tavalla, että se vaikuttaa luovuuteeni auttamatta.

Istuin autossa ja oltiin matkustettu yksi päivä siipan kanssa. Yhtäkkiä keksin seuraavan kirjoittamisen aiheen. Se vain tuli jostain ja huomasin ajattelevani aihetta monta sataa kilometriä. Aihe, josta kirjoittaminen ei ole koskaan aikaisemmin edes tullut mieleen. Niin harmi, ettei ollut mahdollista asettua saman tien koneen ääreen ja antaa tekstin laulaa. Mutta aiheen sain - ihmeellistä - se on paluu yhteen yöhön 1920-luvulla suvussani. Hetkessä koko aihe jo hahmottui. Tuskin maltan odottaa, että pääsen työstämään sitä tarinaksi.


2. Miten aiot viettää juhannusta?

Siippa on töissä koko jussin. Nuorimmaisenikin varmaan jussiriennoissa. Olen kotona yksin. Ehkä lähden grillailemaan siipan veljen perheen kanssa. Tai sitten osakseni lankeaa olla lapsenvahti. Kotona joka tapauksessa. En haluaisi olla missään muualla silloin. Radio päälle ja toivotaan lämmintä ilmaa, jotta saan uida kotialtaassa.




3. Aiotko matkustaa jonnekin?

Itse asiassa lähdin reissun päälle jo viikko sitten. Siipan kanssa kahdestaan ollaan ajeltu ikikohteeseemme Norjaan. Aloitettiin reissu ajelemalla Saariselälle, kun ei olla siellä koskaan käyty. Alkujaan oli tarkoitus siirtyä sieltä Kirkkoniemelle ja jatkaa Jäämeren rantaa kierrellen. Lennosta hylättiinkin sitten Kirkkoniemi ja lähdettiin ajelemaan ensin Suomen päälaella. Siirryttiin Karigasniemeen. Käytiin kuvaamassa siellä Muotkan ruoktu -niminen majoituspaikka, jossa muistin kymmenkesäisenä käyneeni vanhempieni kanssa. Kun olin lapsi, perheeni vaelsi joka ainut kesä lapissa.

Norjassa yövyimme ensin Altassa. Seuraavan yön Sommaröyllä ja lopuksi ajelimme kohti Senjan saarta. Se oli minulle todellinen paratiisi. Rakastan Norjaa - tämä oli kolmas pidempi reissuni Norjaan ja kaikki ovat olleet yhtä onnistuneita. Senjaan haluaisin vielä palata uudelleen.

4. Onko mielessäsi jotain hankintoja kesää ajatellen?

No ei kummoisia. Lahjoitin Roskalava Kokkola -ryhmässä kaksi puutarhapenkkiä. Ne löysivät ihanan, arvoisensa kodin erään timpurin käsissä.. Toisen romu on toisen aarre. Olin iloinen, ettei penkkini menneet kaatopaikalle. Niissä oli hyvä runko. Tarkoitus on hankkia pari uutta puutarhapenkkiä, mutta toistaiseksi en ole löytänyt mieleisiä. Muuta kummoista ei ole hankintalistalla.




5. Mikä on suosikkiasusi kesään?

Jokin helmoista heiluva tunika - lyhythihainen tai hihaton sellainen ja ei o-aukkoinen, silloin tunnen tukehtuvani. Ja caprit sekä sandaalit. Näillä mennään koko kesä.:)

6. Lempikesäkaupunkisi?

Sanotaan tähän Kokkola Karleby-blogistina "IHAN VAAN" Kokkola. Kokkolan puutarhurit tekevät Kokkolan kesästä tosi kauniin! Tykkään olla kotimaisemissa ja kierrellä yksikseni, "haahuilla" kuvaamassa ja katselemassa vailla määränpäätä. Löytöjä tekee ennalta arvaamattomasti joskus tosi läheltäkin.

7. Mitä kesäruokaa aiot syödä (lähes) kyllästymiseen asti?

Nyt on menty useampi päivä reissussa ihan vaan pizzoilla - mutta tämä käytännön pakosta. Majoituspaikoissa ei ollut juuri muuta tarjolla. Toisaalta - rakastan pizzaa. Kunnon salaattikin kotona on kyllä taas poikaa. Pitkästä aikaa voisikin tehdä mansikkasalaatin, jossa myös kurkkua, melonia, kotijuustoa, lehtisalaattia, rucolaa...

8. Oletko heittänyt jo talviturkin?

Jep, ajat sitten, uin kotialtaassani. Tänä vuonna aloitin toukokuun puolivälissä. Vesi oli silloin vielä aika viileää. Uin joka ilta - paitsi nyt lomamatkalla tietty. Toivon, että uintikauteni jatkuu lokakuuhun, kuten aikaisempinakin vuosina.

9. Mitä sellaista haluaisit tehdä, mikä on jäänyt aiempina kesinä tekemättä?

Olen viimeiset viisi vuotta unelmoinut matkasta rajantakaiseen Karjalaan. Ensin se vesittyi koronaan, nyt Ukrainan sotaan....Olen enemmän kuin pettynyt. Olin haaveillut käyväni 1942 sotatantereilla ja paikalla, jossa isoisäni menehtyi. Ja tietysti haaveilin reissuillani historioitsija Teemu Keskisarjan juonnoista.... Olen Teemu-friikki!:))


10. Pidätkö kesällä lomaa?

Pidän lomaa periaatteessa 2,5 kk. Mutta lomani on kytkyksissä niin moneen muuhun henkilöön, että...en ajattele sitä lomana, vaan elämänjaksona:)) Kesä on kyllä ihanaa - jo pelkästään valoisuuden vuoksi!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Huhdan kantatilaa ja Kaarlelan kotiseutumuseota tutkimassa


                   

Sain taannoin  mielenkiintoisen kutsun. Minua pyydettiin puhumaan siippani suvun kantatilasta. Suku on siis Huhta (Huchta, Huhtala) ja se sijaitsee  kotikylälläni puolen kilometrin päässä nykyisestä asumuksestamme. Siippani kotitila on tosin erkaantunut tuosta kantatilasta jo useita sukupolvia aiemmin ja nykyään tila ei ole oman sukumme hallussa. 

Tapahtumassa oli ilahduttavan paljon pääasiassa kylämme väkeä kuulemassa kotikylän historiasta. 


Huhdan tila on syntynyt heti Isonvihan (Stora ofreden) jälkeen, kun Mårten Thomasson Huhta (synt. n. 1673-1678) muutti autiolle tilalle.

Mårtenin alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Ehkä hän tuli lähiseuduilta, jonkun olettamuksen mukaan taas  Pohjanlahden takaa. Mårtenilla oli mitä ilmeisemmin elinaikanaan kaksi vaimoa, mutta naisista ei tuon ajan historiassa niin paljon kerrottu. Joka tapauksessa Mårten sai kuusi lasta.

Yllä: Huhdan rippikirjasivu vuosilta 1725-1736.

Kolme poikaa; Jacob, Johan ja Matts, jatkoivat  Huhdan tilalla, mutta Johan siirtyi myöhemmin Räbbin tilalle isännäksi.  Lapsista vanhin, Jakob, on meidän  sukuhaaran kantaisä. Jakobilla ennätti myös olla kaksi vaimoa, tosin kaikki 11 lasta olivat hänen ensimmäisestä liitostaan Eva Hendriksdotter Räbbin (1704-1766) kanssa. Jacob ja Eva viettivät kaksoishäitä  vuonna 1727. Samaan aikaan avioituivat Jakobin veli Johan ja Evan sisko Lisa keskenään. 


Kaarlelan kotiseutumuseo liittyy tarinaan siten, että toinen 1930-luvulla Huhdan tilalla olleista silloisista taloista joutui pakkohuutokaupattavaksi. Tilan osti Roikon perhe vuonna 1933. Tilaan kuuluneet maat ja metsät edellinen suku oli myynyt jo aiemmin. Talon vieressä oli myös toinen maatalo, joka oli edelleen Huhdan suvun omistuksessa, kunnes siitä uusjaon myötä isäntä hankki uuden talonpaikan hieman etäämpää kylästä ja muutti sukunimeksi Björgård. Näin koko kantatila jäi Roikon suvulle. Molemmat paikalla olleet talot purettiin ja Roikon suvun hallinnassa ollut talo siirrettiin 1960-luvun puolessa välissä Kaarlelan kotiseutumuseoksi. Talo oli vielä tällöin punainen. Nykyään museorakennus on keltainen. 

Tilan toista puolikasta viljellyt Matts (N. 1717-1791) on mitä ilmeisemmin Kaarlelan kotiseutumuseoksi siirretyn talon omistajien esi-isä.


Kaarlelan kotiseututalo lienee rakennettu 1853. Tutkimme kovasti museoväen kanssa, ketkä talon rakentajat ovat olleet. Päädyimme siihen, että se on  isä ja poika, Erik Andersson Huhtala (1814-1897) ja Matts Eriksson Huhtalan (1844-1896) rakentama. Mattshan on tuolloin ollut vasta lapsi. Viimeisenä isäntänä Huhdan mäellä tällä tilanpuoliskolla lienee ehkä  ollut isäntänä Johan  Huhta (s.1877)


Kaarlelan kotiseutumuseossa on ovenpielessä valokuva 1950-luvulta, missä on nuo kaksi maataloa vielä Ali-Korpilahden kylässä paikoillaan. Tuo kuvan valkoinen rakennus on ollut siis siippani sukuhaaran esivanhempien ja heidän jälkeläistensä. Heillä on ollut tuo vanha navetta kuvan ylälaidassa. Tummempi talo kuvassa on Kaarlelan kotiseutumuseoksi siirretty talo. Rakennuksista ainoa edelleen pystyssä oleva on etualan navettarakennus, joka kuului tummempaan taloon.



Nykyisin kylätie kulkee tuon vanhemman navetan takaa, mutta aiemmin kylätie kulki kuvan vasemmassa reunassa. Tilan viimeiset asukit asuivat siis tuossa talossa 1964 vuoteen saakka, jolloin perhe rakensi edelleen paikalla olevan talon tilalle. Perheessä silloin asunut mies muisteli, että näiden kahden talon ulko-ovet olivat lähes vastakkain.

Liitän tähän sekä oman sukuhaaramme, vaalean talon ja kotiseututalon sukuhaaran isäntien nimet, jotta asia on helpompi hahmottaa:

Oma sukuhaaramme:

1. Mårten Thomasson Huhta

2. Jacob Mårtensson Huhta

3. Jacob Jacobsson Huchtala

4. Abraham "Aapa" Jacsson Huhtala/Heikkilä 1785-1862

     "Aapa" asui vielä Huhdassa, mutta siirtyi nykyisen kotitilamme paikalle, Heikkilänmäelle asumaan, josta johtuu nykyinen sukunimemmekin.  Hänen lapsensa jatkoi tilaa Huhdassa. 

5. Matts Abrahamsson Huhta/Heikkilä (1828-1912)

    Matts on vielä syntynyt Huhdassa, mutta muutti samaan Heikkilän tilaan isänsä kanssa. Vaimo löytyi läheiseltä Prestin tilalta, mutta hänkin oli alkuperältään Huhtia!

6. Matts Alfred Mattsson  Heikkilä (1869-1924)

7. Bertel Runar Heikkilä (1904-)

Tämän jälkeen Heikkilän tila siirtyi siippani  isälle ja sitten siippani veljelle.

Siippani, omat lapseni ja lapsenlapseni elävät edelleen tässä samaisessa kylässä, joten nuorimmaisemme on jo 11. sukuhaaran asukki tällä kylällä! Aikasta hienoa!


Valkoisen talon Haaran asukkien  mieslinja menee näin: 

1. Mårten Thomasson Huhta (N. 1673/1678-1734)

2. Jacob Mårtensson Huhta (N. 1710-1778)

3. Jacob Jacobsson Huchtala (1749-1808)

4. Abraham "Aapa" Jacsson Huhtala/Heikkilä (1785-1862)

5. Eric Abrahamsson Huhtala/Prest (1838-1928)

6.  Erik Sanfrid Ericsson Huhta/Björkgård (s. 1882)

Kylässä asuu edelleen Sanfridin pojanpoikia Björgårdissa. 

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1943.

Ja tässä sitten nykyisen kotiseututalon  haaran  asukkaita: 

1. Mårten Thomasson Huhta

2. Matts Mårtensson Huchtala (N. 1717-1791)

3. Erik Mattsson Huhta (1743-1829)

4. Anders Ersson Huhtala (1781-1852)

5. Erik Andersson Huhta (1814-1897)

6. Matts Eriksson Huhta (1844-1896)

7. Johan Erik Mattsson Huhta (s. 1877)

Tämän Huhdan sukuhaara muutti pakkohuutokaupan jälkeen Rimmin/Vitsarin suunnille.  

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1950



Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1955.

Nykyisen kotiseututalon pakkohuutokaupasta ostivat 1933 Lohtajalta muuttaneet Väinö ja Taimi Roiko. Tilalla ei tällä hetkellä asu ketään, kun sen  viimeinen asukki kuoli viime vuonna, mutta tila onnekkaasti säilyy edelleen heidän suvullaan. 


Yllä: Ilmakuva Roikon tilasta 2022



sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

80 vuotta sitten...isoisän muistolle

Eilen oli koulujen päättäjäisviikonloppu. Todistusten jaon jälkeen lähdin ajelemaan kohti Härmää. Kävin siellä nuoruudenystävieni tyttären lakkiaisissa. Härmänraitti, seutu jossa juhlat pidettiin,  on muuten upea kokonaisuus kaksifooninkisia maalaistaloja. Isontalon Antin muisto pulpahtaa joka kerta lämpöösesti ohi tuosta ajellessa. 

                      

Juhlien jälkeen lähdin ajelemaan kohti Lappajärveä. Halusin viedä isoisäni sankarihaudalle ruusun. 4.6.2022 oli tasan 80 vuotta isoisäni kuolemasta.  Hänen matkansa katkesi sodassa, mutta ei luoteihin, vaan onnettomuuteen. Niin, niin surullista ja asia, joka on vaikuttanut paljon perheessämme - ja tavallaan vieläkin vaikuttaa. Mannerheimin syntymäpäivä 4.6. ja samana päivänä vuosittain liputettava Puolustusvoimain lippujuhlapäivä muistuttaa vuosi toisensa jälkeen meidän suvun synkästä päivästä. Hienoa sinänsä, että isoisän muisto pysyy hyvin esillä, kun siniristilippu hulmuaa salossa. Ja hienoa, että isoisä kuitenkin aikanaan saatiin saateltua oman maan multiin. 

Viime kesänä osallistuin valtakunnalliseen SSHY: sukutarinakilpailuun. Sijoituin siinä yllätyksekseni kakkoseksi. Liitänpä tähän  tuon  kirjoittamani tositarinan, koska se liittyy niin oleellisesti 80 vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin. Ihmisten nimet olen muuttanut tekstiini, koska osa toisen kirjoittamani perheen jäsenistä on vielä elossa ja halusin kunnioittaa heidän yksityisyyttään. 

Rakas rötiskö

Mulla ja Kaisalla onn`yhteinen rakkaus. Talopahanen, kaatumista vaille valamis puuröttelö. Kaisalle se talo järver`rannalla oli lapsuuskoti. Mulle s`oli kaipuu menneeseen iliman avainta oveen.

S`oli sulonen sattuma, että näin netissä Kaisan nimen. Pistin samantien viestin. Voisko Kaisan suku sivuta mun suvun menneisyyttä? Isä oli joskus sen`nimisistä maininnu. Oli nii ihimeellistä, että Kaisa sitte vastas samana päivänä, kum`mun isä kuoli. Se sano, että senn`oli ollu vaikee vastata, kun`ne asiat meni nii tunteisiin.

Kaisa oli hämmentynykki ja ihimeissään. S`oli monasti yrittäny ettii talon menneisyyvestä tietoo, muttei kukaan siitä tienny. Kaisa piti taloa omanaan, mäkin tavallaan, vaikken ollu koskaan ees`siellä sisällä käyny. Kerroin kaiken tietämäni, sitte Kaisaki. Kahen suvun surulliset tarinat.



Se pieni talo oli ihaj` järven rannalla. Liisa ja Antti, mun Juho-taatan vanhemmat, sen alakujaan hommas kakskytluvulla. Sen vetisen joutomaan sai halavalla. Ei siinä ollu maata nimekskään. Tuli päälle lama-aika ja rahan arvo romahti, niim`meni kaikki säästöt. Antti osti hevosenki velaks.

Juho toi vanhimman poijan elekein taloon vasta vihityn vaimonsa, Martan. S`oli kesä 1937. Seuraavana vuonna niille synty poika. Oli köyhää ja ahastaki, kus`siellä asu kaikki Juhon nuoremmat sisaruksekki. Kaks pientä kamarii ja keittiö. Ne aatteli, että ne asuis siinä vanhaks asti ja lapsiaki tulis palijon. Martta vaan orijaili vahavatahtosta anoppiaan.

-Semmone väkitukko se äiti on aina ollu ja tulee olemaanki, Ei siitä tarvin`nii mieltään pahottaa, Juho lohdutti.

Martta oli enempi hilijane. Liisa ei tykänny Martan mustista hiuksista. mutta Martta oli suutuspäissään sille sanonu, ettei mustan lampaan villoja tarvihte värijätä. Piti oppii sanoon takas, vaikka sanotut sanat jäiki Martam`mieleen kaivertaan. Appi oli hyväntahtonen ja säysee. S`ei juuri puhunu. Luki vaan sanomalehtee.

-Niim`minä paan sun arkkuski täyteen Ilikkoja, kun kuolet, saat sitte lukoo niitä siellä, tiuskahti Liisa.

Talossa oli yks lehemä, jolle riitti just ja just syömistä pihasta. Antti ja Juho karstas puita ja puun kerput Martta ja Liisa keräs visusti talteen takan lämmikkeeks. Vesi nous` keväisin liki rappusiin asti. Pyykit pestiin järvessä. Ne jätettiin korvoon likoon ja seuraavana päivänä keitettiin muurim`paassa. Talavisin varsinki s`oli kovaa työtä, kun`ne piti vielä viruttaakki kylymässä avannossa.

Sitte tuli se kaiken pahan alaku, sota.

-Meijän pitää kokoontua koulum` pihalle. Siitä me sitte lähetään eteem`päin, Juho kerto pöyvän ääressä.

Enää sitä kouluukaan ei oo olemas, pelekkä muistomerkki vaa siinä kokoontumispaikas, joka kasvaa ny villisti lupiineita. Sillon` niille sotaan lähteville lotat tarijos teetä ja voileipii ja laulettin “Jumala ompi linnamme.” Ne lähti marssiin yötä vasten kymmeniä kilometrejä kohti rautatieasemaa.

Martta oli kakskytkolome, kus` sota alako. Se asua kituutti siinä lasten ja muun väen kans. Päivät oli työntäyteisii. Iitan kyläkaupasta haettiin ostokortilla niitä vähiä, mitä siell`oli. Paitti kerran, kun Liisan piti lähtee kauppareisssulle, niin siit`ei tullukkaan mitään. Sen kukkaro oli kaonnu. Sitä kupsettiin koko väen voimin. Se löyty, kum` Martta veti hiiliä pois kuumasta uunim`pesästä. Löyty vaa kukkaron leuat. Liisa oli jemmannus`sen leivinuuniin. Unehti sitte sinne. Niim`meni kaikki ostokortikki mukana.

Martta ootti joka päivä, tulisko postissa kirijestä Juholta. Ne tuli aina niin myöhäss`, ettei tienny, oliko se enää ees elossa kirjettä lukiessa. Juholla oli kaunis käsiala. Iltasin Martta itki salassa, kun se luki niitä kirijeitä uuvestaan ja piilotti ne sitte takas tyynynsä alle.

Oli sentään onnenki hetkiä, kuj` Juho pääs rintamalta kotiin käymään. Mutta oikeen syämmeen sattu, kun sen taas piti lähtee. Koko ajan oli mielessä peleko, miten sen siellä soassa käy.

Ja sitte tuli lopulta se siunattu Välirauha. Aattelivat, että se pahin ois ny takana ja pian sai isäniki alakunsa. Ristiäispäivänä keväänkorvilla tälläsivät koko perheen valokuvaan siihe talon seinustalle.


Yllä: Isäni ristiäispäivänä koko perhe potretissa.


Isä oli vasta hyvän viis kuukautta, kun alakoki Jatkosota.
-Taas kokoonnutaan koululle, mutta kyläm`miehet sano, että nysse sota kestää vaam` muutaman viikon, älä huoli, tuun pian takas ja alotetaan yhess` syystyöt, Juho lohutti katellen samalla poispäin Martasta kesänkirkkalle järvenselälle.

Martta ei sanonu mitään, mutta sen silimät oli sumeet ja se nosti pienimmäisen syliinsä ja puristi sitä kovaa. Juho lähti hakkaan halakoja, se`i halunnu puhuu kenenkää kans. Sill`oli huoli, miten Martta pärijäis kahen pienen kans. Kyllä se pelekäs sitäki, joss`ei enää kotiin palaiskaan. Mutta eihän sellasta voinu ääneen sanoo.

Martta murehti isäänsä. Se, vanha keuhkotautine, oli jääny yksin kotitilaa pyörittään, kun poikansaki lähti sotaan, vaikka soli vielä iha lapsenkasvonen. Isä ei pärijäis yksin. Martta poikineen muuttikin sen luo. Poijat tuli navettaanki mukaan, kunn`ei ollu ketään niitten perään kahtomaan. Isän luona oli hyvä olla. Ja poijille s`oli hyvä miehemmalliki.

Juho pääs kotiin viimesen kerran toukokuun lopussa nelekytkaks. S`oli outo tapaamine. Sitä oli oottanu niin kovasti, mutta lapsekki vierasti ens alakuu, kun s`oli nii likane ja partane ja ahistunee olone. Vaikka s`oli kotona, niin ei se kummiskaa kunnolla ollu. Sen ajatukset oli jossain iham`muualla. Se ruuvas ratioo ja laulo mukana “Elämää juoksuhaudoissa” ja piti olla iha hilijaa, kun se kuunteli, mitä ne millonki kerto soasta.

Oli muutenki nii itkusta. Juhon veli kun`noli soassa kaonnu, ja sen takii Juho sen ylimääräsen loman oliki saanu. Että vois käyvä kotona kertomassa.

Korpiselkä, Loimola, Pitkäranta, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi ja Käppäselkä, Lisma.

-Mä yritin Eikkaa ettii sieltä Lismasta, sain luvan lähtee itekseni kierteleen. Mutt`ei sieltä mitään löytyny. Kunn`ei ees oikeen tiijä, missä se katos. Varmaan n`on ryssät sen vieny, Juho sanoi ja puristi käsiään nyrkkiin.

Murheinen matka s`oli kaikkineen. Peleko kasvo aina vaan suuremmaks.

-Ei sieltä kukaan palaa, Juho sano siskollee ja itki hilijaa sen olokaa vasten.

Ei se siitä pelostaan Martalle mitään sanonu. Juhon sisko kerto siitä vasta, kuj` Juho oli jo kuollu.

Liisaki näki vaa kaiket yöt unia siitä Eikasta ja sano, että jostain järven takaa se häntä unessa kahto, muttei sanonu mitään.

Isä kerto jäläkeem`päin, että sill`on vaan yks muisto isästään, kun se jäi isoisänsä syliin vilikuttaan Juholle, kun se lähti pyörällä polokeen pois ja taas rintamalle.

Ei siitä menny ku kaks viikkoo, kun kaikki muuttu iham` lopullisesti. Sem` piti alun alkuaan olla vähä juhulavampi päivä. Mannerheim täytti seitkytviis ja sotapäiväkirjoihi siitä jäi tällane maininta:

”4.6.-42 Poutaa. Hiukan viileämpää. Marskin syntymäpäivän johdosta vapaapäivä. Illalla Äänislinnan ympärijuoksu. Komppanian antama joukkueemme jäi 9:nneksi. Illalla lähti K.a. SA12183 viemään miehiä Äänisjärvelle. Kuljettaja oli noin 3 km päässä tienristeyksestä ja etupyörät joutuivat ojaan, joka tässä kohdin oli kivistä. Todennäköisesti kuljettaja oli saanut auton pian tielle, mutta ojassa oli kivi, johon auto törmäsi. Tällöin irtosivat autosta etupyörät, auto pyörähti ympäri ja jäi kumolleen kaatuneena tielle. lavalla olleet miehet sinkoutuivat tielle ja tien viereen, jossa on tällä kohtaa louhikkoa. Tällöin kuoli heti kaksi miestä ja yksi myöhemmin. [SPK 23666]”

Juhon arkkuu ei saanu ees aukasta, kun se viimen saapu asemalle. Martta ei uskonu vuoskymmeniin, että Juho ois siellä arkussa maannu. Ootti ja varto, että jos`se oiski ku ihimeen kaupalla sittenki selevinny. Juhon kuoleman jälkeen tuli vielä postissa kirijes Juholta.

-Älä huoli, kyllä minä sen Eikan vielä löyvän, Juho oli siinä kirjoittanu.

Korpiselkä, Loimola, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri ja Petroskoi.


Kuva yllä: isoisäni hautajaiset. Isäni on tuo pieni poika äitinsä sylissä.


Perinnönjako oli riitasa, anoppi halus omakseen Juhon polokupyöränki, vaikkei osannu sillä ees ajaa.

-Kyllä sun poikas vielä ennättää pyöriä saamaan, s`oli vaan tuumannu Martalle.

Juhosta jäi muistoks vaan muutama kuva ja se musta sururisti, kunniamerkki mustalla nauhalla. S`oli Martalla lopun ikänsä hyvässä tallessa piironginlaatikossa. Sitte sem`peri mun isä ja nys`se om`mun piirongis.


Se pieni talo jäi Liisalle ja Antille. Kolome poikaa oli sota niiltä vieny, kaks jäi henkiin. Kun`niitten nuorin poika palas soasta nuorikkonsa kans, niin nekin muutti siihe taloon. Mutta ei niilläkää anopin kans sujunu, eikä liijon keskenänkää. Isoja riitoja niill`oli vaikkei niistä nii huueltukaan. Velijeksilläki oli jotain eripuraa. Se sota oli teheny tehtävänsä niillekki. Kun`nois tajunnu, että ne sai jääjä ees henkiin.

Ei sitä velijesten riitelyä kukaan jaksanu. Liisa ja Antti rakensiki oman talon siihe lähelle ja niitten kans muutti se vanhempi poijista. Oli helepompi, kunn`ei olleet kaikki samassa talos.

Mut sitte nuorempi veliki muutti perheineen poijes. Talo pistettiin myyntiin, kunn`ei ollu sille enää jatkajaa. Martallakaan ei ollu rahaa, että s`ois voinus` sen talon lunastaa. Omassa koissa oli paree olla ja töiset paikat, kus`se Martan velipoikaki oli soassa sairastunu ja sitäki piti hoitaa.

Mun isälle jäi kaipio isäänsä, josta s`ei se muistanuk`ku sen käenheilautukse ja sitte sen talopahasen, jonka ohi se ajo joka kesä autollaan ja halus aina mulleki näyttää sem` paikan. Yhessä myö haaveiltiin, että voi kuj`joskus ois varaa ostaa se. Miten voi semmosesta pienestä rötisköstä tullakki niir` rakas!

Kaisan tarina oli ihan toisellaine.

Se sama talo tuli Kaisan sukuun vähäm` surullisella tavalla. Pakon eessä. Ei n`ois semmosta taloo ees ilimaseks enneh` huolinu, mutta sitte se oliki ainut vaihtoehto.

Kaisan isovanhemmat piti alakujaan kauppaa siinä samas kyläs. Isoisä Veikko senn`oli perustanu. Mutta se Veikko kuoli jo soan aikana. Iitan ja Veikon poijat jatko vielä sitä kaupan pitoo. Ei sitä tiijä, oliko puutteita osaamisessa, vai oliko vaan`nii vaikeet ajat. Joka tapaukses kaupanpito ei luonnistunu. Ja kunn`ei ihimisillä ollu varaa ostellakaan mitään suuria, niim`miten siinä ois voinu pärijätä?

-Saatekirijeessä sanottii, että talo ja kauppa menee pakkolunastukseen. Ei auta enää mikään, Iita vaikeroi pian soan jäläkeen.

S`oli sille kova paikka. Iita oli ison talon tyttö ja sill`oli isot myötäjäisekki ollu tullessaan. Iitan ja poikien oli nyp`pakko hommata uus asuinpaikka itelleen. Ja sattuki sitte nii, että siinä lähellä tuli pieni talo myyntiin, kun siitä oli soan jäläkeen väki lähteny.


-Me muutetaaki siihe järver`rantaan. Sev`verran saahaan rahaa kokoon, että saajaan se sentään omaks. Voij`jaan ees jatkaa elämää samassa kyläss, Iita kerto.

Ja niin`ne muutti siihe. Kaisa ei ollu sillon vielä ees syntyny.

-Tämmöseen röttelöön meijät ajoit. Siinä meni koko munki omaisuus ja sun myötäjäisekki hupes kaupan velekoihi, ärijähteli Iitan poika.

S`oli tosi katkera, kun kaupan mukana oli menny kaikki. Ja ny`oli vaan tämmönen pieni talopahane ja sen piti lähtee muualle töihi.

Talossa oli keittiö ja kaks kamaria. Iita asu järvenpuolimmaisess`. Kaisan vanhemmat ja niitten nelijä lasta asu keittiössä ja toisessa kamaris. Hyyskä ja savusauna oli ulukosalla. Veet kannettii sisään ja ulos. Kaisan äiti pesi pyykit siellä järvessä, ihan`niinku mun mummoki oli pessy.

Oli nii köyhää. Kaisan isä oli soan käyny ja ja kolomesti haavottunu mies.

Kiviniemi, Sakkola, Äyräpää, Korpiselkä, Loimola, Pitkäranta, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi, Uhtuan suunta ja Maaselän kannas.

Noinko mun taatanki reissu ois jatkunu? Ne varmaanki tuns hyvin toisensa, kunn`olivat melekeen saman ikäsii ja saman kylän poikii ja taisteli samoissa paikoissa.

Ei se Kaisan isäkään helepolla päässy, vaikka henkiin jäiki. Se`i siitä soasta koskaan sen enempää puhunu, mutta sen katse kerto niim`palijon. S`oli semmonen syrijäänvetäytyvä ja viinaam`menevä. Het sitte älykäs mies, mutta iha`avuton, kum` piti ihimisten kans olla tekemisis. Ei se mikään kauppamies luonteeltaan ollukkaan. Jossain muussa ois ollu parei. Se poltteli Norttia surutta kaiket illat ja Kaisa sairasteli varmaan siks järestään.

Koulupäivien jäläkeen Kaisa hakkas itte puut ja lämmitti niillä huoneensa. Työteliäs tyttö s`oli. Kun Kaisa pääs ylioppilaaks, nii Iita päästi itkun.

-Minoon niin ilone ja surune samaan aikaan. Minä nii aattelin sillon, kun Kaisan kuulin olevan tulollaan, että ois palijom parei, kun sei koskaan ees syntys tähä kurijuuteen. Äitinsä kans siitä oikeen otettiin yhteenki. Ja nysse tyttö sitte kirijottiki parhaat paperit. Ei sitä ois todeks voinu uskoa, Iita niiskutti.

Kuin Iita kuoli, nii Kaisa sai muuttaa sen kamariin. Pian se sitten kyllä muuttiki jo kaupunkii, kum`pääs oikee yliopistoon lukoon ja sen vanhemmat jäi siihe taloon kaksistaan, vaikka Iita oliki jo antanu sen talon perinnöks lapsenlapsilleen. S`oli niir` röttelö talopahanen, että kylän sotaveteraanit päätti kunnostaa sen talakootyönä, kun`nei ite pystyny. Kellari pistettii täyteen hiekkaa ja lapset hommas taloon uuvet tapetit ja maalia. Siiihe laitettiin oikeen vesijohto vielä yheksänkytluvulla. Kaisa osti äitilleen pesukoneenki. Kaisa sano, että hän oli sen äitilleen velekaa. Se pesukones oli ollu Kaisan unelma nuorempana, kun käet kohmees`soli niitä pyykkejä pessy. Enää ei tarvis äitinkää viruttaa pyykkejä avannossa.

Kun Kaisan vanhemmat kuoli, nii se talo toimitti enää kesäpaikan virkaa. Kaisan mielestä parasta oli mennä varain aamusta aamutakiss` rantaan ja kahalata sinne pitkim`matalaa hiekkapohojaa, uija alasti ja kastaa veestä viliposet käet naamaan. Vaikka s`oliki ihanaa, nii se talo tuntu sillon iha erilaiselta, pelottavalta ja yksinäiseltä. Aivan kus`siellä ois ollu muitaki, muttei ketään näkyny missään.

Kaisa kerto mulle, että se nukku siellä talossa kesäsin vielä parikytä vuotta sitte. Se kerto siitä viimesestä yöstään siellä. Soli ollu siellä iham` yksin loppukesästä. Uluko-ovee ei saanu enää ees lukkoon, niin Kaisa laitto rautakangen pöngäks ovem` päälle. Iltasin se penko paikkoja ja luki äitinsä kirijottamia papereita. Kaisa kerto, että siellä oli iha aavemmaine tunnelma.

-Mä nukuin huonosti ja melekeen pelekäsin siinä vanhassa talossa. Mull`oli tunne, että talo oli vanhoja henkijä pullollaan, Kaisa kerto mulle.

Se sano, että jos`sois tienny, mitem` palijon siinä talossa olikaan tapahtunu, niin s`ei ois uskaltanu jääjä sinne yöks ensinkään. Se kerto tienneensä sillon, että s`oli sen viimene yö siinä talossa.

M`oltais Kaisan kans oltu naapuruksii, jos meijän suvut ois saanu elää ja olla omissa kodeissaan. Oli varmaan tarkotettu, että me kuitenki löyvetään toisemme. Siinä vaan kesti yli puoli vuossataa. Se pieni talo järver`rannalla varmaan kaatua kupsahtaa pian, mutta sen tarina ov`vastarakennettu ja muurattu ikusiks ajoiks meijän syämmiin.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Sinisorsia nukkumassa

 Metsäautotiellä jälleen ajellessani  tienvierustalla lepäili kolme sinisorsaa. Ajatukseni oli aluksi pikaisesti näpätä niistä kuva, Nousin autosta etäämpänä ja auton takaa vaivihkaa varovasti kuvasin. Vaan sitten huomasin, että nämähän nukkuvat...Oli pakko kuvata lisää. 

Linnuilla on mahdollista nukkua tosiaankin seisoaltaan. Se mahdollistaa linnuille jatkuvan valppauden petoihin tai muihin vaaroihin varautumisessa. 

Löysinkin tietoa kiinnostavasta amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa fokuksena on ollut juurikin  sinisorsien nukkuminen.. Tutkimus on toteutettu  tutkija Niels  Rattenborgin johdolla  Indianan valtionyliopistossa. Tutkimusryhmä mittasi lepäävien sinisorsien aivojen  sähköisiä toimintoja,  joista selviää tietoisuus ja toimintavalmiusaste. 

Kokeen tulos osoitti, että sähköisesti aktiivinen puoli aivoista oli se puoli,  joka oli suljetun silmän vastakkaisella puolella. parvessa sijoittuminen levolle oli myös tutkijaryhmän oletusten mukainen. Lintu pitää auki sen puolen silmää, , josta peto voisi isommalla todennäköisyydellä hyökätä nukkuvaa eläintä kohti. Tutkimuksessa ryhmän reunoilla olevat linnut  pitivät avoinna parvesta ulospäin osoittavaa silmää. parven keskelle osoittavien silmien sulkeminen oli puolestaan sattumanvaraista.  Ryhmässä tapahtui yhtä usein tilanteita, joissa oli joko yksi tai kaksi silmää auki. 

Sorsat eivät reagoineet minuun yhtään mitenkään, vaikka seisoin alle metrin päästä niistä. Herättyäänkään ne eivät minua pakoilleen. Olin vähän jopa hämmentynyt. Tutkimuksen mukaan simuloitu peto aiheutti  pelkoreaktion 0,1 sekunnissa. Ehkä en vaikuttanut pedolta tai sitten nämä ovat tottuneet ihmisiin.


Sitten otukset lähtivät liikkeelle. Olin heille edelleen kuin ilmaa. 



Toinen koiraista asteli ojan veteen uimaan. 





Tovin päästä toinenkin koiras oli vedessä. 


Naaras katseli poikien touhuja tienpientareelta. 



Sinisorsa kuuluu puolisukeltajiin.  Ne siis hankkivat ravintoa vedestä kurottamalla kaulaansa veden alle. Näillä ei juuri nyt ollut kai nälkä.


Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sinisorsa - heinäsorsa - pullasorsa. useinhan nämä linnut kesyyntyvät helposti. En tiedä, mikä näiden sorsien tarina on, sillä ne viettivät kevätpäiväänsä påienen vesiojan varrella kaukana asutuksesta.


Sinisorsan tunnistaa helposti nimensä mukaisesti sinihohtoisesta siipipeilistään. Uros ja naaras on kuvan mukaisesti  aika helppo tunnistaa toisistaan. 


Sinisorsa tekee tyypillisesti pesänsä ruoikkoon tai rantaniitylle. Naaras munii huhti-toukokuussa 5-12 kellahtavaa tai vihertävänharmaata munaa. Päinvastoin kuin aikaisemman postaukseni käpytikka, sinisorsakoiras ei osallistu hautomiseen. Näitä kuvatessa viikko sitten poikaset tuskin vielä olivat kuoriutuneet, sillä haudonta-aika kestää noin kuukauden muninnasta. Uhkana naaraan hautomapuuhille on erityisesti ketut. 


Sinisorsa on elinvoimainen laji ja yleisin riistalintumme - toki jahtikauden ulkopuolella rauhoitettu.

Nämä lintuset lähtivät käpöttelemään kohti ryteikköistä metsänreunaa- ehkä pesä oli niillä suunnilla. 







LÄHTEET: 

Linnut varautuvat vaaroihin myös levätessään. Turun sanomat. [https://www.ts.fi/teemat/1074217449] Luettu 29.05.2022.

Niels C. Rattenborh´g.  Current Biology 28, R1365–R1381, December 17O& A. Cellpress. [https://www.cell.com/current-biology/pdf/S0960-9822(18)31358-7.pdf] Luettu 29.05.2022.