Merille miehen mieli...ja joskus myös meriltä pois. Karanneita merimiehiä.

Kun katselee vanhoja merkintöjä eri historialähteissä, voi todeta suuren merimiesten määrän suomalaisten historiassa. Merille lähtö oli melkoinen päätös. Se ei ollut vakaata elämää. Moni  merimieheksi pestautuneista kuoli tai katosi matkoillaan. 

Kun merimies pestautui laivaan, ulottui pesti kotisatamasta kotisatamaan. Vasta vuoden 1873 merilaissa puututtiin tarkemmin  merimiesten työoloihin. Tätä ennen merimiehellä ei kotisatamasta lähdettyään ollut mitään varmaa tietoa, milloin hän saattaisi palata takaisin kotimantereelle. Pesti saattoi osoittautua jopa monien vuosien mittaiseksi. Suomalaisia ja ruotsalaisia purjealuksia köytettiin usein kansainvälisessä rahtaustoiminnassa. 

Uudesta merilaista vuonna 1873 seurasi, että merimiestä voitiin velvoittaa "seuraamaan laivaa" korkeintaan kaksi vuotta. 

Merimies vannoi erityisellä valalla  pestauksen ottaessaan. Näin hän vakuutti pysyvänsä laivan palveluksessa.  Kokkolassa  merimiehen vala muotoiltiin suomeksi 1800-luvun alussa näin:

”Minä myöskään ej pidä minun Suomen kaptenijn ja Suomen laiwoisa kansa ottetusta laiwan palveluxesta pois karata eli waldakunnasta pois olla, mutta rehellisesti pitää olla ja kotiin tulla” (KA, Vaasa, KMA, Merimiehen vala, Kokkola noin 1815. ”Formulaire til sjömans ed på Finska”).

Koska aiemmin oli epävarmaa, milloin meriltä pääsi kotiutumaan ja pestuuajat olivat vuosien mittaisia,  olivat nämä seikat  omiaan lisäämään motivaatiota karkaamisiin. Moni merimiehistä  karkasi ja jäi verekseltään kiinni karkaamisen jälkeen. Seuraamukset oli kirjavat. Osa palasi alukselleen, osa toimitettiin konsuleiden välityksellä takaisin kotimaahansa kärsimään rangaistusta.

Osan karanneista tiedetään palanneen vapaaehtoisesti. Elämä siellä sun täällä tuskin oli helppoa. Osa taas palaili niin sanotulla konsulinkyydillä. Konsuleiden tehtävänä oli nimittäin valvoa meriväkeä. He toimittivat  kiinni saatuja karkureita kotimaahan. 

Itse rangaistukset karkaamisesta olivat aluksi melko lieviä. Ja jos karkuri vapaaehtoisesti palasi kotiin, ei hän välttämättä saanut edes tuomiota. Vähitellen rangaistukset kuitenkin kiristyivät. Tiedetään, että 1800-luvun puolivälissä rangaistuksen lisäksi merimies saatettiin määrätä kuuden vuoden sotapalvelukseen tai pakkotöihin yleisiin töihin. 

Koska rangaistukset kovenivat, eivät karanneet merimiehet enää aina uskaltaneet palata kotimaahansa. Näin heistä kehkeytyi ikuisia karkulaisia, jotka vähitellen muuttuivat siirtolaisiksi. Monet laivoilta karanneet kuitenkin pysyivät kirjattuina kotikaupunkiensa merimieshuoneiden kirjoissa. Tämän vuoksi he usein säilyivät merimiehen eikä siirtolaisen  statuksella. 

Yhä useampi merimies päätyi 1800-luvun loppupuolella laillisesti siirtolaiseksi. Tähän vaikutti myös se, että Suomen oma merenkulku väheni ja kun lainsäädäntö muuttui, siirryttiin herkemmin  muunmaalaisten alusten palvelukseen. 

Yllä: Kuva Kokkolan merimieskirkon laivoista. Merimieskirkko on nykyään suljettu. 

Toki ne merimiehet, jotka olivat saaneet itselleen hyvän palkan, karkasivat keskimääräistä vähemmän. Sen vuoksi iällä oli myös yhteys hyvään palkkaukseen. Useimmiten karanneet olivat nuoria ja työskentelivät alemmissa asemissa. Kokkolalaisille laivoille  pestatut  karanneet merimiehet ansaitsivat 1830-luvulla reilun ruplan verran vähemmän kuussa kuin ne merimiehet, jotka pysyttelivät pestissään.

Kun tutkitaan Kokkolan pestattuja merimiehiä, huomataan, että purjehtiminen täältä Yhdysvaltoihin  nosti karkaustodennäköisyyden viisinkertaiseksi. Tosin kokkolalaisalukset eivät  osallistuneet kovin laajasti Atlantin purjehduksiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. 

Suuomalaisilta ja ruotsalaisilta aluksilta karanneista valtaosa oli jungmanneja ja alimatruuseja: esimerkiksi Kokkolan laivoilta karanneista 60 prosenttia

Sattui tosin tapauksia, joissa lähes koko miehistö päätti jättää aluksen New Yorkissa. Kokkolalaisfregatti Nordenilta tiedettiin karanneen toukokuussa 1851 samana päivänä kaikkiaan kymmenen merimiestä. Tiedetään, että suurin osa suomalaisista karkureista karkasi brittisatamissa. Etenkin kokkolalaisten merimiesten karkaamisprosentti siellä oli jopa 70. Etenkin Antwerpenn satamasta tiedetään karanneen sekä kokkolalaisia että myös ruotsalaista väkeä. Tilastoista selviää myös, että Kokkolan pestausaineistojen perusteella jungmannien ja matruusien karkaamisen todennäköisyys oli 5–6 kertaa suurempi kuin päällystössä olleiden merimiesten. Matruuseja karanneista kokkolalaisista oli 15 prosenttia.

Samaan pestiin  pestautuneen säätyläispojan ja  rahvaan pojan välille luotiin pestautuessa selvä ero. Säätyläispoikia opettivat  kapteeni ja perämiehet, muita poikia kurittivat ja ohjasivat myös kaikki merimiehet. Kokkolalaisilla aluksilla tiedetään olleen myös "paremman väen" piiristä - esimerkiksi kapteenin oma poika -  tulleiden kajuuttavahtien lisäksi  myös 7 – 12 -vuotiaita laivapoikia, jotka olivat taustoiltaan usein orpoja ja sosiaalisista syistä laivoille passitettuja. Kajuuttavahdeille maksettu korvaus oli vain nimellinen, usein vain ruoka ja vaatetus. Kajuuttavahdit saivat osakseen töitä, jotka olivat likaisia ja halpa-arvoisia, kuten päällystön hyttien ja käymälöiden siivous, kokin avustaminen ja ruoan kantaminen keittiöön. Kajuuttavahtien osaksi usein lankesi muun miehistön kiusanteko ja ruumiillinen kuritus. Kajuuttavahtien sosiaalisista lähtökohdista voidaan tehdä päätelmiä sen perusteella, majoitettiinko hänet kajuuttaan vai keulaskanssiin ja kuinka hänen uransa eteni kajuuttavahdin pestin jälkeen. 

Tutkitusti Liverpoolissa esimerkiksi majaili 1800-luvulla paljon suomalaisia merimiehiä. Karkaamisten syinä mainitaan alhainen palkka, huono, ravinneköyhä ruoka, majoittuminen laivoissa kosteissa ja ahtaissa tiloissa   tai erimielisyydet laivan päällikön kanssa. Vastapainona meri tarjosi mahdollisuuden seikkailulle ja jännitykselle. 

Kokkolan pestausaineistosta vuosien 1813-1913 aikana  selviää, että  pestatuista miehistä noin puolet oli naimisissa olevia.  Karanneistakin heitä oli peräti 25 prosenttia. Avioituminen kuitenkin selkeästi vähensi karkaamistodennäköisyyttä noin 50 prosentin verran. Samalla aikavälillä kokkolalaiset karkuteille lähteneet olivat keskimäärin 24-vuotiaita. Keskimääräinen merimiesten ikä kokkolalaisilla oli hieman korkeampi, eli 26 vuotta. Laivoille jääneiden kokkolalaisten keski-ikä puolestaan oli korkein, eli 29 vuotta. 

LÄHTEET;

Merenkulkijoiden siirtolaisuus. Näkökulmia 1700-luvulta nykypäivään. Toim. Pirita Frigen. Siirtolaisinstituutti 2019. [https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2019/12/pirita-frigren-toim-merenkulkijoiden-siirtolaisuus.pdf]  Luettu 21.10.2023.

Mäkiprosi, Paula. Kokkeja, kajuuttavahteja ja oppilaita. Miehistön nuorimmat jäsenet oululaisilla ja raahelaisilla purjealuksilla 1850- ja 1860-luvuilla. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/38131/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201207021989.pdf] Luettu 3.12.2023. 

Purjeet koulivat kapteenin. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/purjeet-koulivat-kapteenin] Luettu 3.12.2023.

Seksuaalihuumori koetuksella

 Ehkä nykyäänkin, mutta varsinkin entisaikoina, oli seksuaalisuus säädyllisyyden, maineen ja kunnian haavoittuvinta ja herkintä aluetta. Sen vuoksi näihin liittyvissä asioissa käytettiin myös tilannehuumoria. 

Lohtajan talvikäräjillä 1746 käsiteltiin huhupuhetta. Kaksi jo palveluksesta eronnutta ja humalassa olevaa kersanttia, saapuivat jumalanpalveluksen jälkeen taloon, jossa oli koolla kirkonväkeä. nimiltään Krook ja Lenhoff, 

Taloon sisään astuttuaan miehistä Lenhoff huomasi sotamies Springbergin. 

Käytiin seuraavanlainen keskustelu;

-Oletkos se sinä, joka olet julkisesti väittänyt ja levittänyt huhua, jotta tyttäreni aikoo naida Pekka Tuliniemen?

Sotamies Sprinberg myönsi väitteen todeksi. 

-Jos tämän jälkeen tulet Pekka Tuliniemen kanssa talooni, nuijin sinut, Tuliniemen ja tyttäreni, uhkasi Lenhoff. 

-Mikäli et halua naittaa tytärtäsi, voit ripustaa hänet ylös aitantappiin, kolohan hänellä on sitä varten jo entuudestaan, Sprinberg sanaili...

Paikalla olijat yrittivät kaikin keinoin hillitä nauruaan.

Lenhoff syöksyi raivoissan kohti seinällä riippuvaa kirvestä, joka kuitenkin ehdittiin piilottaa ennen, kuin kersantti sai sen käsiinsä. 

Pilkka ja iva ymmärrettiin jo sinällään sellaiseksi kunnianloukkaukseksi, että syytetyn täytyi puhdistaa maineensa. Haukkumanimien käyttö oli myös  yksi tunnustettu vallankäytön keino. Sukupuoliselle alueelle suuntautuvilla haukkumasanoilla ja - puheilla viitattiin  sukupuoliseen levottomuuteen. Oli asiassa sitten todellisuuspohjaa tai ei, voitiin  asia tulkita niin, että  pilkan kohde oli harjoittanut luvatonta sukupuolista kanssakäymistä. Nimen omaan naurulla  paljastettiin seksuaalimoraalin  toinen ja sopimaton puoli. 

Kun tapausta myöhemmin puitiin oikeudessa, nimismies huomautti, että Springberg oli tunnetusti rääväsuinen pilkaniskijä. 

Nimismies totesi myös, että Springberg oli samoilla käräjillä syytteen alaisena myös herjauksesta. Hän oli kutsunut juuri kolmatta kertaa kuulutuksiaan seurannutta Liisa Tuliniemeä täydeksi huoraksi. Sukupuolisuuden käyttö huumorissa  kohdistui vain harvoin miehiin. Sukupuolisen siveellisyyden varjelu oli nuorille miehenaluille tärkeää. Seksuaalisuus oli maineen ja kunnian sekä säädyllisyydenherkintä aluetta. 

Pilkkasanojen historia on varmaan yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historiakin.1600-1700-luvulla pilkkanimistä juurikin huora tai huoripukki olivat karkeimpia nimittelysanoja. Nehän sisälsivät sekä haukkumamielessä heitetyn oletuksenavioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä, joka samalla sisälsi vihjauksen avioliitossa olevien tekemästä aviorikoksesta tai naimattomien harjoittamasta  salavuoteudesta. Pahimmillaan tällainen syyte huoruudesta toteennäytettynä toi jopa kuolemantuomion. Juuri sen vuoksi näitä nimittelytapauksia puitiin käräjillä, jotta saataisiin takaisin kunnia. 

LÄHTEET.

Kustaa H. J. Vilkuna. Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500-1850. Historiallisia tutkimuksia 253.  Suomalaisen kirjallisuuden seura.Helsinki.2010. KA Lohtaja 1746, rr82a;1140-1155.  [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182965/HT253_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 18.10.2023.

Pilkanimi ei ole sanamagiaa. Lastuja Suomen historiasta. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen blogi. [https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/pilkkanimi-ei-ole-sanamagiaa/] Luettu 21.10.2023.

Joulunavauksessa jonottaen ja jonottamatta

Joulunavausviikonloppuna päätin lähteä luonani olleen 5-vuotiaan kanssa kiertelemään kaupungille joulunavausviikon tapahtumia aistimaan. 

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Draken talo, jossa on näin joulun alla vuosittain koko museotalo pistetty jouluiseen kuntoon. Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta päätin, että 5-vuotiaani voisi tästä ehkä saada kivoja aistimuksia. En ollutkaan väärässä. 

Paikalla oli pari Kokkolan matkaopasta ja ainakin meidän kiertelyaikaan pääosin ulkomaalaisia turisteja. Wau, tämä yllätti minut. 

On kiinnostavaa, mitä lapsi havainnoi tuollaisella museokäynnillä. Vähän piti avittaa, muutoin olisi ehkä monia aika keskeinen asia mennyt sivu suun. 

Perinteisen joululiinan, jollaisia muistan omassa lapsuudessanikin olleen, seurana on suloinen olkikoriste. 

Vanhassa keittiössä oli ensinnäkin ihana jouluinen tuoksu. Liekö kattilassa ollut glögimausteita. Poika kommentoi, että tuoksuu hyvältä. 

Vanhalla puuhellalla oli pellille sommiteltuna piparkakkuja paistovalmiina. 

Äidyimme tutkimaan puuliettä tarkemmin. Näytin pojalle luukun, johon kaadettiin vettä lämmitettäväksi. Poika tuijotti vempainta epäuskoisen näköisenä ja huudahti, että eikö vedet valu maahan, kun tuolta vettä ottaa. Vastasin, että paljon mahdollista. Astiassahan oli tyypillisesti hana, jonka alle  laitettiin astia, johon vettä laitettiin. Omassa mummolassa, jossa asuin 8-vuotiaaksi, oli vastaava laitos ja muistan, että ihaninta oli laittaa lasinen limsapullo vilustuneena hetkeksi vesisäiliöön lämpenemään...

Asia, joka on jäänyt aikaisemmasta kierroksestani kotimuseossa mieleen, on juurikin alla näkyvä joulukattaus. Pojan kanssa kierreltiin pöytää ympäri vanhoja jouluherkkuja katsellen. Nämähän ei olleet tietystikään oikeita, mutta tosi taidokkaita jäljitelmiä. Poikaa ihmetytti joululimpun seassa vilkkuneet tummat kokkareet - rusinoitahan ne!

Myös vanhat astiat olivat kiinnostavia. Näyttivät tosi arvokkailta. 

Myös perinteisiä kuusenkoristeita ihailtiin. 

Ja salin kahvipöydän kattaus! Oi, mitä feikkileivonnaisia. Poika sanoi, että ihania. Tällaisissa tulee aina kiusaus puraista ja kokeilla, onhan ne varmasti feikkejä!

Kristallikruunun lasisia koristeita myös tuijoteltiin niskat kenossa. 

Flyygelin päälle oli laitettu liina ja siinä oli perinteiseen tapaan joulukortteja. Kuva-aiheet  muistuttivat minua mummolan aikaisista joulukorteista. 

Myös lattianrajassa seisoskellutta olkipukkia pällistelimme. Minua nauratti, sillä muistan, kuinka nuoruudenystäväni kanssa  eräänä jouluna kauan, kauan sitten yritimme moisia värkätä. Minun pukistani ei tullut pukin näköisiä ensinkään. Joulumyyjäisistä ostin sitten ystäväni tekemän, soman olkipukin. Se on minulla vieläkin.  Ikää pukillani on jo yli 40 vuotta silläkin. 

Poikaa kiinnosti myös vuoteet, missä talon asukit olivat aikoinaan nukkuneet. En tied miksi. Ehkä se toi jotenkin asukkaiden inhimillisen ja tavallisen puolen esille.  Opas kertoi tuttavastaan, joka oli asunut aikoinaan Draken taloa vastapäätä. Talossa asuneet sisaruksethan olivat naimattomia. Opas mainitsi, että hän tässä puhuu talon Marta-emännästä, mutta oikeasti  naapuri oli kertonut, että entisiin aikoihin ei olisi voinut kuvitellakaan häntä näin kutsuttavan. Hän oli naapurille vielä iäkkäänäkin "Neiti Drake. !" Jotain rotia sentään!

Nämä ristipistoliinat ovat itselleni koukuttavia. Ennen nettiaikaa tykkäsin tehdä tällaisia. Mihin aika sitten loppuikaan?

Kipusimme myös yläkertaan. Pikkupojalle portaiden kapuaminen jo itsessään oli elämys. Samoin esimerkiksi kakluunien yläosien koristelut tekivät poikaan vaikutuksen. Yläkerrassa opas kyseli, haluammeko tietää paikasta jotain erikoista. vastasin että ei, kunhan aistimme yleisilmettä. En saanut sanotuksi, että olen täällä ennenkin useaan otteeseen kierrellyt ja blogiinkin tekstejä rustaillut.

 

Opas kertoi äsken käyneestä alakouluikäisestä pojasta, joka oli kysellyt, joko lähdetään. Oman pikkuepelin kanssa kiertelimme sopivan mittaisen ajan. halusin, ettei hän ennätä pitkästyä, jotta käynnistä jää kiva ja kiinnostava muisto.  Tähän alapuolen kuvan huoneeseen poika olisi halunnut mennä kokeilemaan sänkyä, se koukutti. Mutta huoneen oviaukko oli suljettu narulla. Keskustelimme pitkään, miksi niin joskus museoissa tehdään. 

Sitten kapusimme portaikon alas ja poistuimme astetta maallisempiin kierroksiin. oli ihanaa, kun väkeä ei ollut kierroksemme aikana liikaa, vaan kaikkeen pystyi tutustumaan rauhassa. 

Sitä vastoin jonoa jonon perään tuntui olevan joulunavaustapahtumissa. Poika oli piirtänyt edellisenä iltana valmiiksi tonttupiirroksen, jonka halusi viedä paikallisen kaupan  joulupiirrustuskeräykseen. Palkkioksi napsahti karkkipussi. Poikaa harmitti, kun piirroksia ei hetimmiten pistetty ikkunaan näytille. Täytyy käydä jokin toinen kerta niitä katselemassa. 

Kerroin pojalle piirustiskille jonottaessamme, että isänsä osallistui 3-vuotiaana jouluiseen piirustuskisaan, jossa voitti 3. sijan enkelipiirroksellaan. Poika tuijotti minua epäuskoisen näköisenä. Minulla on piirroksesta kopio jossain kehystettynä. Täytyisikin kaivaa se esiin. 

Kiertelimme tapahtumissa siellä sun täällä. Purjeella näytti olevan tonttudisko, mutta siihen menoon ei epelini lämmennyt. 

Joulupukkikin nähtiin. Ensi yrittämällä ei kohtaaminen pukin kanssa kuitenkaan onnistunut. Pukki viiletti kaupan käytävällä ohitsemme pikavauhtia. 

-Fammu, pukki meni vessaan! 5-vuotiaani totesi hämillään, kun yleisövessan ovi kutsui pukkia. 

Onneksi jokin aika myöhemmin tapaaminen melko juron pukin kanssa luonnistui. 

Jonotimme myös ilmaista hattaraa ja poniajelua. Hattaran saimme, mutta poniajelusta luovuimme pojan omasta toiveesta tunnin jonottamisen jälkeen. Ulkoilmassa oli sen verran viileää. 

Joulunalusreissu oli kuitenkin kokonaisuutena kiva. Harmillisesti tiernapoikaesitykseen emme ennättäneet, sen olisin itse halunnut nähdä. Lapsena olin monena vuonna tiernapoikakiertueessa ja olen sitä joskus musiikinopetuksessakin toteuttanut esityksiksi asti.

Kotona totesimme, että muualle täytyi jonottaa, mutta museoon pääsi suoraan. Suositteluni sille!

Isät, hei! Ja onnee!

Isäinpäivä. Ihan vaan kotosalla. Haudoilla on käyty muistamassa kynttilöin jo edesmenneitä isiä. Elossa olevia on muistettu pikkupaketein ja kahvitellen. Kun omat lapset on jo isoja, on juhlinta toisenlaista kuin pikkulapsiaikana.

Koulussakin keskityttiin isäinpäivään, tietty. Tänä vuonna huomioimme isät tarjoamalla isille aamukahvit ja laulaa luikauttamalla pari laulua. Isät olivat tosi otettuja. Heitä oli paikalla runsaasti. Osa oli jopa piipahtamassa paikalla kesken työpäivänsä!

Omassa luokassani tehtiin perinteiset kortit ja lisäksi oppilaat piirsivät iseille kangastusseilla uniikit aamutossut. Ope on näitä haalinut aikaisemmilta hotellireissuilta pitkällä aikajanalla. Toivotaan, että tossut tulevat käyttöön ja että niistä on iloa.

Oman lapsenlapseni lahjakirjeessä 5-vuotias kertoi, että isi on rakas ja että hauskimmillaan isi on silloin, kun hän pelaa isin kanssa jalkapalloa keittiön oviaukoissa. Vaviskoot astiakaapit!

Karkotetut kokkolalaiset Siperiassa

Oletkos koskaan kuullut, 

Siperian fangeista, 

Ja neuwotuksi tullut, 

Wälttämän pahuutta.

 Woi poijat pohjalaaset, 

Tyhmän elämäns kautta, 

Siperian itsens saattaneet,

 Nyt Wasan terwa-torilta kohta, 

Siperian förpassatan.

Woi woi onnetointa Pohjalaista, 

Joka Siperian joutunut,

 Isän maat aina muista, 

Sydän harmista patunut.

Otteita kauhavalaisen  viisurunoilijan,  upseeri Johan Sundellin (1766-1831) veisusta "Surullinen weisu Nytt tuomituista Siperiaan".

Olen taas uppoutunut vallan kiinnostaviin asioihin lukiessani fil. tri. Alpo Juntusen väitöskirjaa Siperiaan karkotetuista rikollisista ja irtolaisista autonomian aikana. Kiinnostus tähän aiheeseen tuli tietystikin oman suvun tutkimisen yhteydessä. Selvisi, että esi-isäni pojanpoika, Johan Gustav,s. 1830,  oli yksi niistä, jotka joutuivat matkalle Siperiaan. Oman sukuhaarani nuorenmiehen taival Siperiaan on pysynyt tähän päivään asti suvultamme salaisuutena. En usko, että edes aikalaisensa suvussamme tiesivät siitä. Johan Gustav vain aluksi katosi, kuten kirkonkirjoista selviää. Sitten ei kai kukaan häntä enää osannut kaivatakaan, kun vanhempansakin olivat jo kuolleet.

Oman sukuhaarani karut tapahtumat keskittyvät 1850-1860-luvun kieppeille, noihin köyhiin aikoihin. Suku oli ollut hyvin menestyvää, pojan isä oli jopa Viaporissa Suomen kaartissa. Pojalleen, Johan Gustafille,  ei käynyt aivan yhtä hyvin. Isän ollessa Viaporissa pojan äiti tekaisi aviottoman lapsen jonkun kanssa. Siitä alkoi alamäki. Vaimo potkittiin pois vauraasta  anoppilasta. Äiti kuoli lopulta pojan ollessa  vielä alaikäinen nuorukainen. 

Poika ajautui irtolaiseksi ja kätyriksi aikuiselle irtolaissakille. Löydän kirjauksen, jossa Johan Gustav on tuomittu alkujaan kuudesta riisipussin varastamisesta Turun Linnaan rangaistusta kärsimään. Myöhemmin hänet siirrettiin senaatin oikeusosaston päätöksellä Viaporiin vankileirille elinkautiseen tuomittuna. Kuvitelkaapa tilanne, että poika on Viaporissa vankina, isänsä tästä täysin tietämättömänä samaisessa Viaporissa tarkka-ampujana valiojoukoissa. Heidän tiensä ei Viaporissa kohtaa. Isä kuolee jo 1856, ja arkistotiedoista selviää päätös Johan Gustafin Siperiaan siirtymisestä syyskuussa 1862 ja myöhemmin vielä päätös nuoren miehen Viipuriin lähdöstä 27.5.1866. Matka alkoi yleensäkin Viipuriin ja Pietariin siirtymisellä, josta sitten jatkui taival kohti Siperiaa. Sen jälkeen Johan Gustafin tarinalle ei löydy loppua. Sen voi vain kuvitella. Karua ja surullista. Silti vielä joskus jaksan leikitellä ajatuksella, että ehkä hän joko karkasi tai selviytyikin ja suku jatkui siellä jossain.

Alpo Juntusen väitöskirjassa on mukana tutkimuskortisto. Sieltä löytyy luettelo karkotetuista rikollisista sekä irtolaisista autonomian ajalta. Luettelossa on kooste karkotetuista, vankiloiden, senaatin oikeusosaston, kenraalikuvernöörin sekä ministerivaltiosihteerin arkistoista. Kaikista karkotetuista on tehty oma kirjauskortti. Luettelosta ilmenee korttien yksityiskohtaiset tiedot.

Autonomian alkuvuosina Viaporin linnavankila ja työlaitos  oli ainut  suurehko vankila Suomessa, jossa vallitsi jatkuva tilanahtaus. Suurin osa Siperiaan  karkotetuista oli ollut aluksi Viaporissa. Moni vangeista suorastaan toivoi pääsevänsä Siperiaan, koska olot olivat kehnot Viaporissa.  Vuoden 1948 jälkeen tuli jatkuvasti anomuksia siirtolaiseksi pääsystä. Heikkokuntoisia ja huonotapaisia ei sinne suositeltu lähetettäväksi. 

Prosessi eteni niin, että aluksi vankilaviranomaiset arvioivat heille saapuneet anomukset päästä Siperiaan. Sitten he lähettivät ne kunkin läänin  kuvernöörin kautta kenraalikuvernöörille. Hän toimitti ne  ministerivaltiosihteerin kautta  keisarille. Keisarin ratkaisun jälkeen päätös tuli  senaatin oikeusosastoon, joka totesi tapahtuneen. Vasta tämän jälkeen toteutui varsinainen karkotus vuoteen 1856 saakka, jolloin  prosessia nopeutettiin ja kevennettiin. 

Sitten näihin nykyisen Kokkolan alueelta Siperiaan lähteneistä.  Löydän listauksesta kaikkiaan kahdeksan henkilöä. 

1. Jakob Ahlroth oli kotoisin Kokkolan pitäjästä. Hän oli  vuonna 1850 senaatin oikeusosaston päätöksen saadessaan 51-vuotias. Jakob oli alkujaan tuomittu nelinkertaisesta varkaudesta elinkautiseen rangaistukseen Viaporiin. Hänet oli tuotu sinne 28.6.1848. Jakobin mainitaan olleen rauhallinen. Jakob on anonut Siperiaan pääsyä, johon kenraalikuvernööri on suostunut. Keisari on hyväksynyt siirron 31.12.1849. 

2. Margareta Sofia Dufva oli kokkolalainen irtolainen. Margaretasta on maininta, että hän osasi suomea, ruotsia ja myös vähän venäjää. Margareta on ollut siirron Siperiaan saadessaan 28,5-vuotias. Irtolaisuus muuttui hänen kohdallaan keisarillisella päätöksellä siirtolaisuudeksi Siperiaan 11.6. ja 3.9.1857. Margaretasta kerrotaan myös, että hän on uskonnollisuudeltaan luterilainen. Hänet mainitaan myös varattomaksi. Kerrotaan myös, ettei hänellä ole kahleita.  Päätös senaatin oikeusosastolta on  Vaasasta 16.9.1857. Viipuriin lähdöstä on ilmoitettu 25.10./6.11.1857. 

Margaretan löysin   Kokkolan syntyneistä, tässä merkintä syntymäpäivästä, kasteesta sekä vanhemmista. Isä näyttää olleen merimies. 

7.4.1829

9.4.1829

Sjöm. Joh. Duwa

Eva

Marg. Sophia

Isänsä Johan näyttää kuolleen Revälissä 42-vuotiaana  jo 23.6.1832. Margareta on silloin ollut 3-vuotias. Margaretalle en löydä sisaruksia. 

3. Anders Jakobsson Hongell oli kokkolalainen. En ymmärrä ihan kaikkia lyhennyksiä häneen tekstistään. Siinä mainitaan kuitenkin vuosi 1894 ja teksti "P.E. Lindholmin paluukert. " mitä lie ikinä sitten tarkoittakaan. Andersin mainitaan syntyneen 1853. Hänen kerrotaan olleen kultasepän opissa Hämeenlinnassa, sen jälkeen Pietarissa. Jostain syystä hänen kohdallaan teksti on kirjoitettu kai jälkikäteen. Tekstissä mainitaan "Kuljetettu 17 v sitten Siperiaan. Andersin mainitaan olevan naimisissa kreikkalaiskatolisen kanssa ja kerrotaan hänellä olevan neljä lasta. Andersista kerrotaan lisäksi, että hän harjoittaa Blagovešenskissa kulta- ja kellosepän ammattia tullen hyvin toimen ja omistaa lisäksi ison talon. Kun katson kyseistä paikkaa kartalla, huomaan sen olevan aivan Venäjän itäosassa. Huh, mikä matka! Mutta hienoa kuulla, että hänen elämänsä kelkka on kääntynyt suotuisammalle polulle!

4. Johan Gustaf Häggblom oli kokkolalainen merimies. Päätös senaatin oikeudenosastolta löytyy vuodelta 1874. Johan on alkujaan tuomittu varkauksista 22.10.1861 elinkaudeksi vankeuteen ja hänen kerrotaan olleen aluksi Kuopion vankilassa. Ilmoitus Viipuriin lähdöstä on saapunut 1./13.10.1875.  Johanin kerrotaan tehneen anomuksen siirtolaiseksi pääsemisestä Siperiaan. Siihen on myös senaatti suostunut 19.5.1874.  Asia on esitetty keisarille, joka on myös hyväksynyt asian 8./20.8.1874. Johan on kuollut koleraan om-siirtolassa vuonna 1892.

Syntynyt	Kastettu	Kylä	Talo	Isä	Äiti	Lapsi
4.6.1823	5.6.1823			Sjöm. And. Häggblom	Anna   27	Johan Gust.

En ole varma, olenko tässä oikeassa henkilössä. Jos Johan on syntynyt jo 1823, hän on ollut Siperiaan siirtyessään jo 51-vuotias.

Om-siirtolasta tietoa etsiessäni sain selville, että jotta luterilaisista olisi ortodoksisessa maassa  kyetty huolehtia paremmin, pyrittiin karkotetut kokoamaan heitä varten perustettuihin siirtoloihin. Jokainen Siperian siirtola muodosti oman kappeliseurakunnan, jota Siperian varuskunnissa palvelevat divisioonakappalaiset sekä toisinaan myös palkatut opettajat ja diakonissat palvelivat matkoillaan. Om-joen varrelle perustettiin om-siirtola, jossa työskenteli suomalainen, teerijärveläissyntyinen pappi Granö, joka on kirjoittanut kirjankin työstään. 

Yllä; Johan Granö, kirkkoherr, Om-siirtolassa työskennellyt. 

Alla Granön kirjasta siteerauksia. Lienee ollut suhteellisen miellyttävä ja elinvoimainen alue!

Omsk on se paikka Siperiassa, jonne kaikki mielellään haluavat tulla, sekä sen vuoksi että elin- Omsk ja sen ympäristö. tarpeet täällä ovat halpoja ja siitä syystä että täällä on, kuten mainittu, tilaisuutta sivistyneesen seurusteluun. Erirotuisia, -kielisiä ja -uskoisia kansoja tavataan täällä. Siitä muistuttavat eri kirkot, jotka kohottavat torninhuippujaan taivasta kohdin...Monessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista Siperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan sanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka etelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2—1 metrin ruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat aikoinaan olleet" erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta ovat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti. Niityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää niittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista.

5. Kokkolalainen Josua Eliaanpoika oli 24-vuotias. Hänet oli tuomittu irtolaisuudesta puoleksi vuodeksi pakkotöihin Saimaan kanavalle. Josua oli tehnyt anomuksen  päästä siirtolaiseksi Siperiaan. Senaatti katsoi, ettei ollut mitään syytä olla päästämättä häntä sinne. Päätös oli kirjattu 21.7.1855. Ministerivaltiosihteeri yhtyi senaatin kantaan ja esitti asian keisarille, joka hyväksyi  sen 9/21.8.1855. Senaatin oikeuden osaston päätös  vuodelta 1855. Ilmoitus Viipuriin lähdöstä on saatu 21.11./3.12.1855. 

6.Kälviäläinen Juho Jaakko Wiritys oli 27-vuotiastorppari. Hänet oli tuomittuirtolaisuudesta määräämättömäksi ajaksi Hämeenlinnan ojennuslaitokseen. Juho oli tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Siperiaan ja senaatti katsoi, ettei ole mitään syytä olla päästämättä häntä sinne.  Päätös on tullut Helsingistä 7.9.1855. Ministerivaltiosihteeri yhtyi senaatin kantaan esittäen asian keisarille, joka hyväksyi anomuksen 9./21.11.1855. Ilmoitus Viipuriin lähdöstä  tuli 19./31.1.1856. Tekstissä mainitaan paikka "Jenisei 58 II; Krasnojarskin alueen Pogoretskin kunnassa 11.1.1857. Jeniseihän on suurjoki Siperiassa Venäjällä ja Mongoliassa. Juho kuoli 34-vuotiaana 1865. 

Juho Jaakola näyttää olleen jo huonot lähtökohdat syntyessään. Hän on isätön.Äitinä mainitaan piika Anna Lisa Annasdotter,joka hänkin lienee  ollut jo  isätön.

13.9.1828

14.9.1828

Wiritys

P. Anna Lisa Annasdr.

Johan Jacob

7. Sakari Abrahaminpoika Luikkukangas eli Luikku tuli Lohtajalta. Senaatin oikeudenosaston päätöksessä vuonna 1849 mainitaan hänet irtolaisena. Sakari oli tuomittu kuolemaan talollisen Emanuel Juhanpoika Salon taposta ja ryöstöstä 6.10.1848. Tämä rangaistus oli muutettu pakkotyöksi Siperiassa. Sakari anoi armoa vuonna 1850, mutta sitä ei suotu hänelle. Ilmoitus Viipuriin luovuttamisesta tuli 19.31.5.1850. Pietariin hänet lähetettiin5.6.1850. 1851 on tieto "ei tietoa Irkutskista." Irkutshan on kaupunki Etelä-Siperiassa Baikal-järven länsipuolella.

8. Axel Loren Långström oli 31-vuotias lohtajalainen. Senaatin oikeuden osaston kirjauksista  vuodelta 1826 käy ilmi, että hän oli ns. mustalainen. Axel oli tuomittu Paltamon Koukarin talossa talossa tapahtuneesta "mustalainen" Johan Långströmin taposta ja muista rikoksista 5.9.1822 kuolemaan. Rangaistus oli  muutettu pakkotyöksi Siperiassa vuonna 1826. Axel oli lähetetty Pietariin 21.8./2.9.1826. Senaatin oikeuden osastonpäätös on vuodelta1834. Tomskin kuvernementistä on tieto, että Axel on työssä Bogotolskissa Krasnoretškin viinanpolttimossa 2..9.1826.

Axel oli syntyjään Kainuusta, mutta  alkujaan hän oli kotoisin Lohtajalta. Axelin ja surmansa saaneen  Johan Laxströmin mahdollinen sukulaisuus ei ole selvillä. Koska noihin aikoihin ei enää otettu kuolemantuomioita, siirrettiin Axel vankeuteen ja muutettiin myöhemmin pakkotyöksi.

Yllä. ´Taidepainatus tekijältä   Julius Mandes Price. Russian Convict Prisoners in Siberia, Official Inspection of Newly Arrived Convicts at the Perasilny, Krasnoiarsk. Venäläiset vangit Siperiassa, äskettäin saapuneiden vankien virallinen tarkastus Perasilnyissä, Krasnoiarskissa ·Kuva lainattu täältä. 

LÄHTEET; 

Granö, Johannnes. Kuusi vuotta Siperiassa.1893. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/101219/Kuusi_vuotta_Siperiassa.pdf;jsessionid=FA87D2FCE843C975B2A05E6BBA53F035?sequence=1] Luettu 15.10.2023. 

Juntunen, Alpo. Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa. Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 3. 1983, 210 s. ISBN 951-46-6712-3. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/178224/A-10-ISBN-951-9266-22-4-Suomalaisten%20karkottaminen%20Siperiaan-Juntunen-1983.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Karkotetut suomalaiset Siperiassa. [https://asiakas.kotisivukone.com/files/konstansuku.kotisivukone.com/Tutkimus_Aineistoa/KarkotetutSuomalaisetSiperiassaAutonomianAikana.pdf] Luettu 3.10.2023.

Siperiaan karkotetut. Jaanailua sukututkimuksen havinoissa. [https://jaanasklukkari.com/2021/06/13/siperiaan-karkotetut/?fbclid=IwAR3XjliDaSVqUAhnnlpXK5K913txOZ6dTl34VrFu42lyCJY74LlJuFYxlT4] Luettu 4.10.2023.

Talvi tulee kaupunkiin...

Niin se tulla tupsahti talvi tänne Kokkolaan samaan aikaan, kun kellot kääntyivät kohti talviaikaa. Lumisen päivän kunniaksi kiertelin, kaartelin siellä ja täällä ja näpsin muutamia kuvia. Tässä alla kuva ihastuttavasta lumiukkoperheestä, jonka joku oli rustannut lumentulon kunniaksi. Korkeutta näillä lumihepuilla on parisen kymmentä senttiä. Kerrassaan verraton perhepotretti!

Kun lähdin kierrokselle, oli vielä aika valoisaa. Lunta oli tullut vasta vähän. Innoissani painelin kengänjälkiä kotipihan koskemattomaan lumeen. Ruohonvihreät pilkahdukset pyysivät minua vielä muistamaan kesää....

Takapihan isot kuuset saivat siipiinsä  hennon lumikuorrutteen. 

Sitten vilaisu Kaarlelan kotiseutumuseon pihapiiriin. Lähdin kyllä alkujaan kuvaamaan sieltä ihan muuta, mutta eihän sitä tulevasta koskaan voi tietää. Blogiini päätyi lopulta muutama luminen maalaismaisemakuva.

Ohi kulkiessa vilkaisin kauniita pitsiverhoja punaisen aittarakennuksen ikkunassa. Niostalgista!

Kaunista, kaunista - siis ihan pelkkä kattokuvakin, kun taivas on harmaa pian alas leijailevista  lumihiutaleista ja lumisen katon alta pilkottaa vielä vähäsen pohjaväriä.

Etäänpänä näkyi Kaarlelan keskiaikainen kivikirkko kaikessa valkeudessaan. 

Sitten ajelin siskoni mökille. Kuvailin siellä rakennuksia. Minun piti tehdä se jo kauan sitten kesällä, mutta unohdin sen silloin. Nyt lumen syleilyssä mökkielämä tuntui kaukaiselta. Meri ei vielä ole jäässä, mutta tällä menolla siihenkään ei mene kauaa.  

Sitten ajelin Lahdenperään. Kävin itse asiassa samaisessa paikassa perjantainakin, kun työpäivä oli päättynyt ja näytti siellä suunnassa niin kauniilta. Sain silloin aikaiseksi ainoastaan yhden  valokuvan, sillä  autoni ikkunaan tuli koputtamaan entinen oppilaani vuosien takaa. Meillä oli oikein ihastuttava puolituntinen. Aivan upeaa, että aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies rohkeni kertoa nykyisestä elämästään minulle niin avoimesti. Arvostan todella! Vähän kyllä nauratti, kun nuorukainen niin tosissaan minulle tuumasi "Kuule, jos olisit vielä meidän ope, niin en tiedä, kuinka kauhuissasi olisit, jos saisit kuulla kaiken, mitä ollaan tehty." Niinpä niin. Pidän luottamuksen osoituksena, ettei yhtään kaunistellut...Aina välillä iskee haikeus, kun mietin, olisiko järkeä kokeilla vielä joskus työtä nykyistä isompien erityisten  parissa. Ehkä se on omaa kasvuakin - viisitoista vuotta sitten olisin saanut slaagin pelkästä ajatuksesta. 

Joka tapauksessa Pihlajan rannoilla oli uskomaton usva ja kaunista. 

Koivuissa räpötteli vielä aika lailla lehtiä. Tuli mieleen eräs laulu juurikin tällaiseen talven alkuun ja koivun lehtimekkoon liittyen, jonka olen joskus vuosia sitten kirjoittanut ja säveltänyt. Pitäisiköhän joskus opettaa oppilaille? "Koivu ravistaa keltaisen mekostaan, lehtiä täynnä on maa..." Jotenkin noin se alkoi...

Sitten vielä lopuksi keskustaan, jossa oli ihan pakko käydä tarkistamissa, onko Hagströmin kulman kello uudessa ajassaan. Olihan se! Tervetuloa talviaika!