sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Hirviä ja kauriita suolan perässä


Meidän perheessä seurataan paljon ympäri vuoden luontoa. Siippa kiikuttaa uutterasti kevään korvalla riistakameran lähimetsään. Siellä on puunniskaan viety suolakivi, jonka lähelle usein asennamme kameran. Sen varmaan huomaa noista liitteenä olevien videoiden tallatuista maastoistakin, että ympäristössä on tiuhaan tahtiin teputeltu. Aluskasvillisuutta ei enää juurikaan ole.

Noihin kamerajuttuihin jää vähän kuin koukkuun. Välillä kännykässä on kilahdukset päällä kertomassa, että kameran luona on joku. Alkukeväästä äänet oli päällä öisinkin. Alussa on aina se uutuudenviehätys, että kun känny yösydännäkin kilahtaa, on heti valmis tarttumaan kännyyn katsoakseen, mikä siellä nyt on.. ajan mittaan tympäisee yöherätys kesken makoisimman unen ja siinä vaiheessa äänet yleensä sammutetaan.


Monenmoista elukkaa kameran luona on käynytkin Mäyrä oli yksi alkukevään kiinnostavimpia. Hirviä on viime vuosina ollut täällä aikaisempaa vähemmän. Siksi on ollutkin kiva havaita, että nyt loppukesää kohti useampia eri hirviä on seudulla kuljeskellut. Enemmän on kuitenkin tänä kesällä vieraillut kauriita.


Yllä:Hirvinaaras

On kiva seurata, miten eläimet liikuskelevat. Aika rauhallisesti saavat elikot metsässämme olla, siellä ei juurikaan ihmiskulkijoita ole häiriöksi asti. Paikka onkin tarkkaan mietitty ja  hyvä nuolukivelle, koska se ei vaaranna liikennettä eläimien liikehtiessä. 

                                                                        Yllä: Kauris


                                     Yllä: Hirvisonni

Pieni vasa kompuroi  kesäkuun  kahdeksantena kameran edustalla, silloin vain viipyili emäänsä lähistöllä sivummalla. 

Yllä: Hirviemo ja vasa. 

Mutta sittten. Sama hirviperhe liikuskeli parisen viikkoa myöhemmin uudelleen paikalla. Tosi liikuttava tämä video, jossa sama, pieni vasa  käy imemässä emäänsä. Se on tosin harmillisesti mustavalkoinen kuva, koska video on tallentunut öiseen aikaan. Näköjään maito menee suolan edelle!

Yllä: Hirvivasa imemässä maitoa hirviemolta

Meidän rustaama nuolukivi on aika korkealla.  Suola kestää näin jonkin verran kauemmin. Sama runko on palvellut jo vuosia. Vantterimmat hirvet toki yltävät lipaisemaan itse suolakiveäkin kielellään, mutta monen elikon suolantarve tyydytetään puun vartta nuolemalla. Sade valuttaa suolaa kivasti pitkin kuorittua  puunrunkoa. 


Mitä eläin sitten saa tällaista kiveä nuolemalla? Eläimet saavat siitä mineraaleja, hivenaineita ja suoloja. Erityisesti keväisin ja kesäisin hirville  suolakiven hyödyt ovat karvanvaihdon ja sarvienkasvatuksen vuoksi tärkeitä. Sarvet kasvavat suolan voimalla nopeammin. Talvisin hirvet eivät saa suolaa luonnosta. 

Yllä: Valkohäntäpeura

Tämä nykyinen nuolukivi on metsässämme ollut nyt kaksi vuotta, joten pitkään saa yhdestä kivestä elikoille suolaa. Meillä paikallinen hirviseura sponsoroi kivet ja hirviporukasta kukin käy sijoittelemassa kiviä sopiviin paikkoihin metsästysseuran alueelle. 


Tuttavan riistakamerassa pyöriskeli alkuviikosta mahtisonni (se sonni ei ole kuvissa...), jolla oli melko hulppeankokoiset sarvet. Kamera on omastamme vajaan parin kilometrin päässä. Saapa nähdä, kulkeutuuko sonni vielä meidänkin kameraan!


sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Kesäpäivän onkireissu

Mikäpä  kuulostaisi kesäisemmältä touhulta kuin onkireissu heinäkuun kunniaksi. Edellisestä kerrasta onkin aikaa jo vuoden verran. Pikkuepeli muistaa silloisen onkimisen vielä hyvin ja on pitkinä talven iltoina moneen kertaan muistutellut, että kesälomalla meillä on sitten aikaa onkia. 

Tuntuu ihmeelliseltä, miten aikuisena arvottaa omia menojaan. Tällaiselle keveälle ja leppoisalle kalastukselle ei oikein koskaan tahdo löytyä aikaa. Aina löytyy jonkinmoisia mukatekosyitä siirtää onkireissu seuraavaan päivään. Ikään kuin silloin olisi paremmin aikaa. Jäljestä päin sitten huomaa, ettei ole koko päivänä kovin kummoista saanut aikaan ja kalastusreissulle kyllä olisi ollut tilaa. 

Poika pitää huolen siitä, ettei lupaus unohdu. Silmäilemme seuraavan päivän merisäätä ja päätämme, että on aika lunastaa lupaukset. Onkireissu vain tarvitsee hieman valmisteluja. Siippa ehdottaa pojalle, että lähtisimme kaivamaan matoja jo valmiiksi. Ongelmaksi vain muodostuu se, ettei pihassamme tätä nykyä ole enää kasvimaata tai muuta passelia paikkaa kaivettavaksi. Poika muistaa vielä viime kesän kaupasta ostetut Motomadot. Se sana jäikin silloin  pysyvästi kesäsanastoomme. Niinpä käymme pojan kanssa hankkimassa purkillisen matoja. 
-4,99, toteaa poika. Edellispäivänä olemmekin tutkineet mainospostista euroja ja senttejä, joten on kiva havaita samoja summia kaupan hyllyiltäkin. 

-Siis viisi euroa, poika innostuu. 

Myhäilen mielessäni, kun huomaan pojan oivaltaneen senttien pyöristyksen. 

Innokkaina poistumme Motomatojen kanssa kaupasta ja poika kätkee kotona  takapihan varjoisaan paikkaan madot reissua odottelemaan. 

Seuraavana aamuna siippa onkin jo käynyt laittamassa onget ojennukseen. Meillä  onkin melkoinen arsenaali onkivapoja, painoja ja kohoja muistona menneistä vuosista. Kun omat poikani olivat kouluikäisiä, innostuin kesäkeskiviikkoisin käymään heidän kanssaan onkikisoissa Evijärvellä. Siitä kehkeytyi ajan mittaan niin kiva kesätekeminen, että nappasimme auton kyytiin myös siskoni lapset ja täyteen ahdetun auton ryydittämänä huruuttelin autolastillisen kera lapsosia tunnin ajomatkan päähän. Mikähän vuosi se viimeisin olikaan? pohdin.  Mieleen tulvahtaa, kuinka autoradiossa jumputti Pariisin kevään "Tämän kylän poikia" ja me kaikki viisi hoilattiin sitä samalla kun matkaa taitettiin. Googlailun perustella päädyn vuoteen 2010. Siitäkin on jo aikaa. 

Ei mitään tolkkua, jos taloudellisesti ajattelisi onkikisaan tunnin huristelua ja takaisin, mutta se elämyksellisyys, yhdessä puuhaaminen, välillä sadevaatteissa rannalla rymyäminen, katkennet siimat, kadotetut kalat ja kalastuskisan silloiset hulppeat palkinnot tekivät kesäreissuistamme ikimuistoisia. Kaikkea ei tosiaan voi laskea rahassa! 


Kiinnitämme oranssia uhkuvat pelastusliivit ylle. Irrotamme veneköyden, ja vene hurahtaa käyntiin. Päätämme ajella melko lähelle rantakivikon tuntumaan. Ihan matalaan veteen veneellämme ei  pääsisi. 

Kun sopiva paikka on löytynyt, siippa sammuttaa moottorin ja nakkaa metallinkalsean ankkurin veteen. Vettä näkyy olevan kolmisen metriä.  Tähän jäämme!


Siippa laittelee pojan onkivapaa kuntoon. Kaivaa matopurkista ensimmäisen madon. Koukku piiloon ja onki veteen. Poika on  innosta pinkeänä. Kovin vain ovat laihanlaisia oman maan matoihin verrattuna nämä kaupalliset Motomadot, tuumin. 


-Mistä tietää, että siellä on kala?
-Huomaanko varmasti, kun koho nykii?
-Mistä kala tietää tulla sinne?
-Mitä kalat muuta  syö?
Poika keskittyy kyselytunnille niin tiiviisti, että hädissään huudahtaa kohtapian: 

-Äää, mä en löydä mun kohoa, missä se on?


Kaikki kolme kumarrumme laidan yli ja silmäilemme hiljalleen kevyesti aaltoilevaa vettä. 

-Sulla on kala koukussa, vedä ylös! siippa julistaa. 

Jännitystä on kuin suuremmassakin tapahtumassa ja lopulta kiiskipahanen  kaartaa lentävän siiman perässä mätkähtäen veneen pohjalle. 

-Minä sain sen, mulla on ensimmäinen kala! Mikä tämä on? Poika huutelee.

Poika asettelee kalansa ylpeydellä kannelta löytyvään ämpäriin. 

-Kunpa pian joku saisi toisenkin, kalani saisi kaverin ja sitten ne voisi taistella tuolla ämpärissä. 

Miksi aikuisen maailmassa ei koskaan ajatella näin hupaisasti? Tämähän olisi melkoista elämyskalastusta, jos tämän valjastaisi tällaiseksi ohjelmalliseksi onkitapahtumaksi kalataisteluineen, kaikkineen! Hitti vai huti?


Kala ei ole kovin kummoisesti syönnillä. Silloin tällöin koho nykii, mutta monen monituista kertaa saamme nostaa veden pinnalle pilkistävän koukun, josta vain mato on lyhentynyt. No, sellainen kuuluu asiaan. Olennainen osa onkimista onkin madon asettelu uudelleen koukkuun. 

Kerron pojalle, kuinka matoon täytyy sylkäistä sitä veteen heittäessä ja huutaa " Anna Antti ahvenia!"

Poika ihmettelee, kenestä Antista puhun ja mistä kalat silloin tietävät tarttua. 

-Kuka sellaisen on muka keksinyt? poika utelee. 

Kerron, että tämä taitaa olla sellaista vanhaa perimätietoa.  Jo kauan, kauan sitten tavattiin tehdä niin, se on niitä menneiden aikojen hokemia, valjastan poikaa. Poikaa ällöttää sylkeminen. Minua naurattaa, tämähän on, kuin joulupukista esitelmöisi. Asiaan täytyy silti vain  uskoa hartaudella. 

Kalastus jatkuu. Ohi lipuu pieniä venekuntia. Hienona eleenä jokainen vene hiljentää vauhtia meidät kohdatessaan. Aivan kuin olisimme arvokaloja saalistamassa. Huomiointi tuntuu kuitenkin kivalta. 



Poika innostuu kuskailemaan muitakin kaloja ämpäriin. Siellä ne polskuttelevat. Naurelen, että nyt saa kalat sitten taistella. Mitenhän taistelun voittanut kala määritellään?

Katselemme ämpärin pohjalle. Siellä on nyt muutama kala. Kiiskiä, ahvenia ja pojan saama särkikin. Ihan mitä odotimmekin tulevaksi. Kalat ovat kuitenkin sen verran pieniä, että syöntikaloiksi näistä ei ole. 

-Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, valistan kanssakalastajiani entisaikain sanonnoilla. 

Siippa epäilee, että kissakaan tuskin kiiskeen koskisi. No, eihän meillä ole kissaakaan, joten asia jää testaamatta. 

Poika ojentaa vapansa välillä minulle ja käy juttelemassa kaloille. Nappaa yhden niistä käteensä. 
-Hyiii, mitä limaa tässä on? poika kauhistelee. 
-Luulin, että vain etanat ovat limaisia! poika jatkaa. 
Tässä oppiikin elämän totuuksia - jos vaikka  ja mitä!

Poika käy vaivihkaa pyyhkimässä mullasta mutaisia ja limasta tahmeita käsiään verkkopunkan kylkeen. Totean, että kotona sitten pestään kädet, pieni lika kuuluu asiaan. 


Minäkin saan kalan. Se on onnettoman pieni ahven. Iloitsen kumminkin, kun saan sen veneeseen asti. Tärkeintä ei ole koko vaan saalis!

Poika siirtyy siipan viereen veneen takaosaan. Jos sieltä tulisi paremmin. Syönti ei ole tosiaan mikään paras ja siippa jo ehdottaa kotiin lähtöä. Me kaksi olemme kuitenkin sinnikkäitä ja haluamme vielä jatkaa. 

-Mulla nykii kohta, poika ilmoittaa. 
Siippa ihmettelee, mistä sen voi tietää. 
-Musta tuntuu siltä, poika jatkaa. 


Poika haluaa kantaa kaikki saamamme kalat itse ämpäriin. Se käy hyvin. Kalat ovat kuitenkin niljakkaita ja yksi kaloista sinkoaa käsistä luistaen veneen pohjalle. Poika konttii  pitkin veneen likaista  kantta onnellisena kalan perässä ja saakin sen pian  kiinni. 

-Sinne ämpäriin takaisin, hophop, poika komentaa suu auki ihmettelevälle kalalle. 


Välillä siima lentää veneeseen vetäessä riemukkaasti kaaressa ja mätkähtää suoraan - minnekäs muuallekaan kuin verkkopunkassa olevalle verkolle ja istuu siihen tiukasti kiinni. Mikähän on tällaiselle todennäköisyys, että se takertuu juuri sinne, minne ei pitäisi? Siippa valjastetaan koukun irrottajaksi. Pian kalastus taas saa jatkua. 


Kesäpäivä on kaunis. Välillä paistaa, toisinaan on enempi pilvipoutaa. Sillä ei ole merkitystä. Viereisestä saaresta tulvii ilmoille taivaallisen ihanaa savun tuoksua. Joku  lämmittää puusaunaa. Nuuhkimme tätä huikeaa elämystä  ja mielikuvat Suomen kesäidyllistä ovat täydelliset. Heittäydyn oikein runolliseksi, sillä mieleen tulvii savun innoittamana Kaarlo Sarkian runo:

On ehtoo hämäräinen,
ja saunat sauhuaa.
Ruislintu yksinäinen
vain jossain narahtaa.

On luona tuvan seinän
yks valmu punainen,
ja jostain tuoksu heinän
ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu
kautt’ illan hiljaisen.
Suoniityn ylle sumu
jo kohoo valkoinen.

Ruislintu yksinäinen
taas jossain narahtaa...
On ehtoo hämäräinen
ja saunat sauhuaa.

Ruislinnun ääntä ei tosin kuulu, mutta olen vielä kuulevinani etäämpää käen kukuntaa. Siippa tosin jo alkuviikosta sanoi, että käki lakkaa taas pian kukkumasta, kun viljaan nousee tähkä. Sekin on sitä vanhaa perimätietoa parhaimmillaan!


Pian alkaa ropsia hiljalleen vettä. Päätämme pakata onkivermeet ja suunnata kohti rantaa. Siippa nostaa vedestä mutaisen ja tummanpuhuvan ankkurin veneen pohjalle. Iso kolahdus ankkurin iskeytyessä veneen pohjalle ja sitten moottori jo taas jo pian käykin. Poika tarkistelee vielä  paluumatkalla huikeaa saalistamme ja laskee kaloja olevan kaikkiaan kahdeksan. 


Vaikka on kesäloma, opettaja minussa pilkistelee  väkisin päätään silti. Annan pojalle tehtäväksi järjestää kalat pituusjärjestykseen. Poika tekee työtä käskettyä ja varmistaa vielä asiaa. 

-Siis toiseen reunaan lyhyin ja toiseen pisin, onko väliä, laitanko lyhyimmän vasemmalle vai oikealle? poika kysyy. 

Hymyilyttää, sillä pedagoginen puoleni olisi heti valmis vaikka millaisiin tehtäviin. Miten kaikilla muilla tavoilla kalat voisikaan järjestää? Matematiikkaa parhaimmillaan tällainen!

Pojan pelastus taitaa olla lähestyvä ranta. Veneen kolahdettua rantalaituriin  kömmin hytistä pikaisesti kiinnittämään veneen takapoijua. 


Onkireissu oli ihana, miksi tällaiseen ei  irrottaisi enemmänkin aikaa? Ehkä tämä on niitä stressin poistajia parhaimmillaan!

Heti rannalle päästyään poika jo kysyykin:
-Mennäänkö taas huomenna ongelle?

sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Lucina Hagman -veistos "Siina" Kälviällä



Hieman tavallista kiireisemmän viikon vuoksi tuppasi pitämään pientä vipinää tämän päivityksen suhteen. 

Alkuviikosta sain ylläripyllärinä Amerikanvieraita. Keskemällä viikkoa käväisin kotipaikkakunnallani Evijärvi-viikon tapahtumassa kertoilemassa juuristani sun muista. 


Kiitos vielä kuulijoille ja mukaan pyytäneille! Nuorimmaiselleni näytin kotiin palattuani lahjaksi saamiani  muistamisia. Hänen sanoin "aika siistiä." Ehkä nautinkin kahvini lomalla Evijärvi-mukista!


Tämän viikon teemana on Suomen ensimmäinen Lucina Hagmanille (1853-1946) omistettu rautalankaveistos Kälviällä.

Lucina Hagman (Cina) oli professori, koulunjohtaja, yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista sekä Martta- järjestön  ja Naisasialiitto Unionin perustajanainen. Hagman tunnettiin erityisesti  suomenkielisen koulutuksen edistäjänä. Hänen syntymästään tuli vuosi sitten kesäkuussa 170 vuotta ja sen kunniaksi "Siina" sai veistoksen synnyinkotinsa pihalle. 

Veistos on tilattu kuvanveistäjä Kaija Kontulaiselta. Se on valmistettu rautalangasta, kuten Kontulan jotkin aikaisemmatkin teokset. Teos on valaistu teräslankaveistos. 

Valitettavasti kuvani ovat hieman olemattomia. Veistos erottuu huonosti taustastaan, koska auringonpaiste kuvattaessa oli todellinen haaste. Käyn ehtiessäni kuvaamassa esteettisemmät kuvat teoksesta!


Veistos on nimeltään "Siina. "Se esittää Lucinaa lapsena, joka leikkii pihallaan. Lucina asui elämänsä 12 ensimmäistä vuotta juurikin tässä talossa. 

Veistos on todellakin omalla paikallaan juuri tässä pihapirissä, josta Hagman on todennut "Hyyppä ja Kälviä, oli, on ja on aina oleva minun oma isänmaani, kaikki muu on jotain muuta."


Lucinan ajatusmaailma lapsia kohtaan oli aikaansa edellä. Hän  halusi nähdä lapsen lapsena, ei oikuttelevana  pikkuaikuisena. Lapsia tuli kasvattaa ohjaten. Hänen kasvatusfilosofiansa keskeinen asia oli  yksilön hyväksyminen ja  kaikkien oppilaiden tasa-arvo. 

Lucina oli perheetön, mutta hän hoisi veljensä kolmea lasta sekä kasvattilasta lapsia aktiivisesti. Hän pääsi eduskuntaan jo vuonna 1907. Lucinan ensimmäinen lakialoite koski  avioliitossa olevien naisten oikeutta hallita omaisuuttaan. 


Myös kuvanveistäjä Kaija Kontulaisen juuret ovat Kälviällä. Paikka, jossa veistos on, on nykyinen Martta-koti. Sen ovenpielustassa onkin hieno muistolaatta Hagmanista. 



Veistos paljastettiin tässä pihapiirissä 5.6.2023. Veistoksen rahoitus onnistui  kotipitäjän kansalaiskeräyksen avulla. Veistosta ympäröi "Siinan kukkamaa, " mutta kuvausajankohtani toukokuun alussa ei anna Kokkolan kaupungin puutarhapalvelujen  kukkamaalle oikeutta. :)





 LÄHTEET: 

Lucina Hagman saa veistoksen ja Hagmanit näyttelyn. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/tiedotteet/lucina-hagman-saa-veistoksen-ja-hagmanit-oman-nayttelyn/} Luet4tu 30.6.2024. 

Neiti Lucina Hagman. Martat. [https://www.martat.fi/organisaatio/historia/henkilot/marttaliiton-puheenjohtajat/lucina-hagman/neiti-lucina-hagman/] Luettu 30.6.2024. 

Naisasianainen Lucina Hagman saa veistoksen Kälviälle 170-vuotisjuhlavuonnaan. Yle.fi. [https://yle.fi/a/3-12603439] Luettu 30.6.2024.

Tasa-arvoisen koulutuksen uranuurtaja  sai veistoksen Kälviällä. Senioriopettajat 4/2023. [https://osj.fi/wp-content/uploads/04_2023_Hagman.pdf] Luettu 30.6.2024. 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2024

Hyvää juhannusta juuri sinulle!

Siniset järvet, salmien suut
ja kesänvihreät koivupuut.
Aaton toivomus pilvetöntä poutaa,
kaislikon suojaa sorsaperhe noutaa.
Luonto kaikkia lahjojaan antaa,
kukkaisniittyjä ja tyyntä rantaa.
Sieraimiin kantautuu saunan sauhu,
korvissa hyrisee hyttysten pauhu.
Pois on kiire ja arkinen työ,
on suvenjuhlat ja juhannusyö.
-B. Ahokas-

Oikein hyvää juhannusta! Sää on ollut mitä mainioin. Tätä kirjoittaessa olen ypöyksin kotona. Kuuntelen Aito Iskelmän radiota ja fiilistelen itsekseni. On keskiyö ja kellon viisarit jo hiljalleen taipuneet juhannuspäivän puolelle.


Päivä on ollut oikein ihana. Siippa istuskelee jo aamusta terassilla radiota kuunnellen. Radio kuuluu aina juhannuksiimme. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja on sellainen sopivan lämmin sää. Käveleskelen pihan reunoilla ja poimin jokusia kukkasia. Ajatukseni on poimia ne perinteiset 7 kukkasta. Eijei, ei tyynyn alle, varmaan panikoisin poimineeni mukaan punkkeja. Tyydyn vain haistelemaan niitä ja kimppua kädessäni puristellen tunnen kesän täyttävän mieleni. Mesimarjaa, mesiangervoa, puna- ja valkoapilaa, suolaheinää, ahomataraa, koiranputkea, niittyleinikkiä, nurmitädykettä, siankärsämöä, kesämaitiaista...jos vaikka ja mitä!


Päivemmällä innostun käymään raivaamassa pojan pihanreunustoja. Tiedänkin, ettei siellä ole ketään kotona, siispä on ihanan rauhaisaa rynniä trimmerin kanssa itsekseen pitkin pusikkoa. Tällaisesta työstä jää aina näkyvä kädenjälki. Pidän sellaisista töistä. Hiki virtaa ja hyttyset parveilevat pöheikössä kimpussani. Niin kesää!



Pojan pihasta bongaan juhannusruusujen lisäksi myös metsämansikkaa. Oijjoi, tästä tulee viimeistään lapsuusmuistot mieleen!


Siippa lämmittää aamupäivällä puusaunan. Meillä on Aitokiuas, jonka lämpö säilyy tunteja lämmittämisen jälkeen. Käymme saunomassa poikkeuksellisesti keskellä päivää.


Sitten uimme. Vesi on +20. Aluksi tuntuu hieman vilpoiselta, mutta kun veteen tottuu, se onkin  ihan luxusta.  Sitten taas saunaan. 

Juhannusruokana on  tietystikin uusia perunoita. Lisäksi grillaamme. Sellaista helppoa, mutta kunnollista ruokaa. Ruoan jälkeen lähden äidilleni, jolla on kipsi kädessä ja tarvitsee nyt apuja monessa hommassa. Kävelen äidin kanssa kahdestaan pitkin kaupunginosansa raittia jutellen niitä näitä maailman menosta. 

Kun palaan kotiin, on siippa jo lähtenyt töihin. Istahdan uudelleen patiolle ja kuittailen kollegojen viestiketjuun. 


"Minä istuskelen terassilla. Välillä käväisen uimassa ja sitten taas toviksi istuskeleen...
Vietän juhannusta ihan yksin kotona, siippa on duunissa. Kake laulaa radiossa "Neito nuori niin kuin kansanlaulu...yöttömässä yössä näin hän valvoo tuijottaen tielle vaan" ja käki kukkuu jossain etäämmällä kaihoisasti...mikäs tässä on ollessa."

Saan kollegalta kuittauksen:

 "Oi, kuulostaa ihanalta! Toivottavasti tuntuu hyvältä olla yksin . "

Juu, oikeasti ihan nautin tästä yksinolosta. Sitä on ehkä vaikea sellaisen ymmärtää, joka ei ole vielä sinut yksinolemisen kanssa. Vastaan, että kun pyörittää päivät pitkät neljän sukupolven asioita, niin takuulla osaa arvostaa. 

Loppuillasta taas avaan radion. Istun läppärin ääressä. Kirjoitan tekstiä sukutarinaan. Se vaatii tietyn mielentilan  ja yksinolon. Muutoin tekstiä ei synny. 



Ihanaa keskikesän juhlaa sinulle, lukijani!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Haltiain nostaminen

Tällä kertaa käsittelyssä  loitsurunot ja haltijat. Loitsuja ei mielletä kovinkaan varhaiseen aikakauteen. Pidetään kuitenkin  mahdollisena,, että levitessään ne ovat joutuneet kosketuksiin  vanhempien aikojen uskontojen kanssa, ts. pakanuuden. Ne on kuitenkin oletettavasti saaneet vaikutteita myös kristinuskosta.

  

Vuonna 1678 Kokkolan käräjillä käsiteltiin noita-akka-asiaa. 

Oli tapahtunut seuraavia:

Oli ilmennyt, että oli ollut eräs noita-akka, joka oli ottanut  vihdan ja heilutellut sitä.  Olipa sitten vielä vetänyt vihdan jalkojensa välistä ja  huutanut hyvin äänekkäästi. Noita-akka oli samalla tehnyt rumia eleitä juosten ulos saunasta. Noita-akka oli sitten kääntynyt selin taloon ja viskannut vihdan vasemman olkapäänsä yli. 

Sitten noita-akka oli sanonut:

"Joudu, Joudu, Pärkälä Isännällä Illallisäx,  ämändälä Hie Äxi. "

Oli tunnettua, että  noidat nostivat haltijavoimia  usein kirkossa tai kalmistossa noitumalla. 

Käräjäkirjoista löytyneen tiedon mukaan lohtajalainen  noita nimeltään Antti Tokoi taas  turvasi vuonna 1680 kirkonväkeen. Kun pappi ahdisti häntä noituusasioista, Antti meni kirkon taakse nurkkia nostellen ja sanoi:

"Dhe Synlige  och osynlige tahle för migh och försware migh der som Presterne Skrija och medh Book i handh ."

Antti Antinpoika Tokoi (Anders Andersson Tåckoi) oli  muutoinkin laajasti tunnettu noituuksistaan. Hän oli pohjoispohjanmaalainen talonpoika ja tervanpolttaja. Hänethän tunnetusti tuomittiin noituuteen vuonna 1681. Säilyneistä käräjäpöytäkirjoista voi tulkita, että välit jopa lähimpiin sukulaisiin ja naapureihin olivat kehnot.  Myös Antin isä tunnettiin parannustaidoistaan, mutta erotuksenaan poika-Antti teki enemmän vahingoittavia taikoja ja oli yleisen käsityksen mukaan liittoutunut noitana paholaisen kanssa.

Lohtajan kesäkäräjillä 25.7.1663 Antti Tokoin langonpoika, Juho Ollinpoika Luoma, kertoi seitsemän vuotta aikaisemmin tapahtuneesta tervahautapaikan etsinnästä Antin kanssa. Antti oli väittänyt Juholle, että hän pystyi ennustamaan saatavan tervan määrän tarkkailemalla haltijoita. Kävikin niin, että Antin ennustus keskinkertaisesta tervan tuotosta toteutui. Se oli selkeä osoitus Antin  seurustelusta pikkuväen kanssa. 

Juho myös kertoi, että toisellakin kerralla  tervanpoltossa haltijat olivat puuttuneet työhön. Antti oli silloin hakannut tervaksia ja osunut kirveellä jalkaansa. Kuinka ollakaan, Antti ei ollut saanut kuitenkaan tapahtuneesta haavaa jalkaansa ja oli selittänyt Juholle, kuinka haltija oli kääntänyt terän pois hänen jalastaan. Antti oli kertonut olevansa vakuuttunut, ettei teräs pystyisi häneen ja vaikka jostain syystä pystyisikin,  Antti kyllä selviäisi  noitarumpunsa avulla helposti mahdollisesta vammasta. Käräjillä Juho kertoi Antin selityksiin vastanneensa "huonå tietå."

Antti määrättiin puhdistusvalalle, jossa olisi pitänyt hankkia kaksitoista todistajaa. Antti oli kuitenkin onnistunut seuraaviin käräjiin mennessä (tammikuu 1664) hankkimaan ainoastaan kaksi puolestapuhujaa. Niinpä oikeus langetti hänelle 40 markan sakon noituudesta. Ilman riittävää  todistajien määrä syytetystä viimeistään kuoriutui syyllinen. 

Elokuussa 1680 Antti oli uudelleen käräjillä syytettynä noituudesta. Tuolloin hänen vävynsä, Kalle Jaakonpoika, Liisa-tyttären puoliso ja syytinkimies Antin talossa, esitti todisteiksi Antin lappalaistaidoista loitsun, jonka Kalle oli Antin kuullut lausuvan:

”Jämäkä jerfwen rauda, kumajaki kusen alus, tämän noidan noitaus, lappalaisen laskeisa”.

Kun Kalle oli kysynyt Antilta, mitä lausahdus tarkoitti, oli Antti selittänyt sanoen, että noin lappalaiset aloittivat loitsunsa. Syytettä ei tuolloin nostettu, mutta Antti vietiin Ouluun varmuuden vuoksi vangiksi joksikin aikaa. 


Mutta niin kävi, että vuoden 1681 kesäkäräjillä Antti kertoi nostaneensa hiiden väen (hiden wäki)  piinaamaan Mikko Roikoa niin, että tämä sairastuisi punatautiin. Antti oli kutsuttukin  auttamaan sairastunutta Mikkoa, mutta vasta siinä vaiheessa, kun Mikko oli jo kuolemaisillaan, Antti suostui  ajamaan naapuriansa kiusanneet pahat henget Toholampeen. 

Haltioita on pelätty ja varottu menneinä vuosisatoina. Haltioilla oli  useita nimiä ja muotoja.  Ne varoittelivat vaaroista ja suojelivat ihmistä hyvällä tuulella ollessaan, mutta aiheuttivat paljon vahinkoa ollessaan suuttuneita. 

Näin jälkikäteen on hyvä olla viisas ja todeta, että   parannuskeinot  olivat noihin aikoihin vähäisiä. Veikkaan, että moni halusi uskoa ehdotettuihin taikuuksiin, kun lähipiirissä joku oli sairas. Jos henkilö parani, haluttiin uskoa hyvien henkien parantaneen ja tällöin varmaan myös  loitsujen tekijä lunasti paikkansa. Toinen  tilanne oli tietystikin, jos usko laitettiin loitsujentekijään ja  loitsuttu menehtyi. Silloin nähtiin loitsujen tekijä herkästi  pahojen henkien välikappaleena. 


LÄHTEET: Pakanuutta loitsuissamme?  J. Lukkarinen. Suomi no 16. 1.1.1913. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/498420?term=Kokkolan&term=perij%C3%A4n%C3%A4] Luettu 8.6.2024. 

Sarjanoja, Katinka. Maine, myötävannominen ja shamanismi : Antti Tokoin noitaoikeudenkäynnit 1663–1682. Pro gradu 2017. Tampereen yliiopisto. [https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201712072877] Luettu 13.6.2024.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Silakkapilkillä

Kerrankin sattuu sopivasti aikatauluun silakkapilkki! Tai se kai tunnetaan virallisesti nimellä silakkalitka. Ennen aikoina homma tunnettiin myös  nimellä mutterionki. 

Meillä perheen miesväki on tätä lajia useampana kevätkesänä harrastellut, mutta minulle kokemus on ihka ensimmäinen. Neitsytpilkki, tih, jos niin voisi kuvailla!

Venesatamassa lähtiessä jutustelemme venenaapurin kanssa keväisestä hylkeenpyynnistä. 

Merellä näemme etäältä ainoastaan yhden moottoriveneen, joka surahtaa vauhdilla etäältä ohitse. Harvoin  sentään näin hiljaista. 

Lähdemme kalastusveneellämme puskemaan kohti avoimempaa merta. Sää on suopea ja minä istun shortseissa aluksen kannelle. Istua pönötän siinä koko menomatkan vailla ensimmäistäkään vilunvärettä. Sellainen on merisäässä kuitenkin aika harvinaista. 

Merellä on rauhallista - noh, kesäkuun alun arki-ilta. Kaikilla ei vielä tokikaan ole loma. 

Mennä huruutamme  aluksi Konginkarista avomerta kohden 7,5 kilometriä.  Siippa istuskelee hytissä, minä kannella. Ihana rauha molemmin puolin. Vain moottori puksuttaa uskollisesti. On kiva katsella pitkän talven jälkeen taas merimaisemia. Tuolla näkyy tuulimyllyt, tuolla tehtaiden piiput. 

Sitten olemmekin  jo   Munakarin tuntumassa. Siellä on tarkoitus kokeilla pilkkiä ensimmäiseksi. 

Meillä on yksi upouusi pilkki, joka on ollut kalastuspakissa vuosia elämänsä kevättä odottamassa. Jostain syystä siima ja koukut on jo valmiiksi suloisesti solmussa. Siippaa ei tässä vaiheessa yhtään laulata...vaatii hermoja sellainen vyyhdin selvittely...

Silakkapilkissäni on yhdeksän kiiltävän hopeaista koukkua. Tämä silakkapilkki on siitä hauska laji, että koukkuihin ei tarvitse asetella ensimmäistäkään syöttiä. Siippa kaivaa aluksemme varastotiloista kaksi pahoin ruostunutta, vanhaa silakkapilkkiä. Sanomattakin selvää, että jo hypoteesimme on se, ettei niillä särvintä tulisi. Mutta aina voi silti kokeilla!

Plotterissamme näkyy meriveden syvyydeksi vaihdellen kutakuinkin yli tai ali 10 metriä. Joskus meren tuulien keikuttaessa tuntuu aika kamalalta ajatella, kuinka syvästi vettä onkaan. Usein katselen, mikä olisi lähin paikka pelastautua, jos merihätä yllättäisi. Saaria on Kokkolan rannikolla harvakseltaan. Tietysti pelastusliivit on mukana, mutta silti...

Lopulta sotkut selkenee ja saan heitettyä siiman veteen. Siimakela pyörii, pyörii...sitten asettuu paikoilleen ja lukitsen avokelani. Kelaan vielä siimaa muutaman rullauksen sisäänpäin ja sitten alan siiman rauhallisen liikuttelun. Saalistus alkakoot!

Ajattelen aluksi, etten varmaankaan tunnista, jos kala käy koukkuun. mutta kun se ihme tapahtuu, tiedän sen heti.  Kun vain yhteenkin koukkuun tarttuu silakka, alkaa koko vapa hienokseltaan väristä. Tajuan ihmeen!

Siipan koukkuja mikään ei nyi. Kun ruoste, koi ja aika syö...lauleskelen huvittuneena vanhan virren sanoin...siippaa ei edelleenkään laulata. Tuumaa, että miksi silakka ottaisikaan tällaisiin ruosteisiin koukkuihin. 

Tulkoot kalaa tai ei, mutta onpas minulla kauniin värinen siima. Miksi ne yleensä on niin tylsän värittömiä? Voiko avokelaan tai siimaan rakastua?

Aika ihana olo. Tuulee tuskin nimeksikään ja siima keikkuu laidan yli huolettomasti. Otan kansituolissa paremman asennon. Tämä se vasta on elämää

Annan siiman lillua koukkuineen vedessä. Katselen kohti avomerta. Siellä jossain etäällä on Ruotsi.  Mieliin muistuu edelliskesäöiden kalastusretket. Ne on tunnelmaltaan ja valokuvauksellisesti ihan parhaita. Jossain vaiheessa lomaa  täytyy taas löytyä aikaa sellaiselle. 

Siippa nakkaa pilkkinsä omani viereen. Nyt testataan kalojen intressit! Sanomattakin on selvää, että olen nyt vahvoilla. Naurattaa ajatus, että lisäkseni myös eläinmaailma on hullaantunut kaikkeen kiiltävään, kuten nyt silakat ja harakat. "Kiiltävän varas on harakka paras." Pitäisi kaiketi keksiä silakastakin joku iskevä sananparsi. Miten olisi "Kii- kii- kiiltelöö kuin silakkapilkillä?" Parempaan en nyt juuri pysty.

Ei kalan kalaa. Nostamme mutaa tihkuvan ankkurin ylös köysineen meren syvyyksistä. Rautainen ja painava ankkuri kolahtaa kannen pohjalle. Siippa siirtyy hyttiin, moottori hurahtaa uudelleen käyntiin ja niin matkaamme eteenpäin kohti Savipauhaa. Siinä vaiheessa tulee aika velmeät aallot. 

Kei-kut-taa, kei-kut-taa...KÄÄK!

Huidon siipalle hyttiin äkäisiä sormimerkkejä. Olen jalostunut niiden käytössä vuosien aikana. Siippa tuntuu silti tulkitsevan edelleen niitä kuin vierasta kieltä.  Etelä-Pohjanmaan alkuperäisasukkina tunteet kuohahtaa pintaan siippaa nopeammin. En yhtään pidä järvien äärellä kasvaneena moisesta keinutuksesta. En kai kunnolla totu niihin koskaan. 


Savipauhaan  on matkaa vielä lähes pari kilometriä eteenpäin. Vene huruuttelee  nopeasti eteenpäin ja keikkuu aikamoisesti aallolta toiselle, vaikka kuvatessa näyttääkin tyyneltä. 

Asetumme saaren tuntumaan ja ankkuri saa taas sukeltaa veden syvyyksiin pohjamutiin saakka. Aurinko jää ikävästi tällä kertaa hytin taakse, mutta silti ei tunnu kylmältä. 

Tuota pikaa lasken siiman uudelleen veteen.

Niin, aivan pian jo nykiikin ja kuten sanottu -tunnistan, kun vapa värähtelee. Innoissani veivaan siiman sisään. Kokonaista kaksi silakkaa! Tavoite on joka tapauksessa nyt saavutettu. Siippa tosin muistelee, kun pojan kanssa sai ämpärillisen silakka ihan hujauksessa. Lohdutan, että mitä edes tekisimme isolla kalamäärällä, kun emme ole aikeissa paistaa kalaa tänään.

Veivaan pilkkini veneeseen innosta piukeana. Kokonaista neljä silakkaa lisää!  Silakkapilkki on myös siitä mieluisa laji, ettei kalastuslupaa tähän tarvita. 

Lokit huomaavat kalani tuota pikaa. Ne kiertelevät ja kaartelevat veneemme yllä. 

Olen riemuissani. Tätä enempää en halunnutkaan. Kädet ovat jo näistäkin täysin suomuissa. Suomuja yleensä riittää monta päivää, vaikka käsiä kuinka puhdistelisi. 

Siipan mitta ruostuneiden kalastusvehkeiden kanssa on nyt täynnä.  Päätämme palata rantaan. 

On jo ilta.  Nakkaan kaikki kuusi silakkaa veteen lokeille. Lokit kirkuvat ja  kaartavat vauhdikkaasti syöksyen vedenpintaan. Kuutta kalaa ei juurikaan kannata alkaa perkaamaan, saati paistamaan. Siippa tosin pitää silakkaa roskakalana, mutta minulle se kyllä yleensä kelpaa. Mutta odotetaanpa seuraavaan kalastuskertaan verkoilla... 


Merellä on edelleen hiljaista. Tosi rentouttavaa olla kaiken keskellä aivan rauhaisasti. 

Kalastusreissut on kivoja, joskin täytyy aina varautua siihen, että menee suoraan pesulle reissun jälkeen. Nämä kalastusjahdit eivät ole mitään siisteyden perikuvia...

Satamaan pääseminen on aina ihanaa. Niin nytkin. 

Kalastusaluksen kolahtaessa rannan laituriin nappaan kiinni poijusta ja kiinnitän veneen takaa paikalleen. Siippa sitoo aluksen keulasta huolella kiinni. Meren kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen. Astelen tukevalle maankamaralle auringon ja kalastusretken uuvuttamana. On aika palata kotiin.