sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Tuntolevyn numero 798682...kaatuneitten muistopäivänä

Elämä on joskus ihmeellistä. Niin kuin nytkin viikolla. Messengeriini kilahti viesti Ainolta, naiselta, jota en ole livenä koskaan tavannut. Silti olemme toisillemme läheiset. Ainon ja minun elämät kietoutuivat yhteen jo ennen kuin meistä kumpikaan oli syntynyt. Kirjoitin muutama vuosi sitten meidän sukujemme tarinan otsikolla "Rakas Rötiskö" ja sijoituinkin Suomen sukututkimusseuran kirjoituskilpailussa silloin kakkoseksi. Tämän päivän juttu liittyy samaan aiheeseen. 

Ainon  oli  promoottorini aikoinaan, niin että innostuin sukutarinaamme kirjoittamaan. Tarinan kirjoittaminen sai alkunsa siitä, kun Aino totesi, että voi kun kirjoittaisit tämän, tästä saisi niin upean tarinan. Sitten hän pohti "Vai voiko talo olla tarinan pääroolissa?" Siitä sitten sytyin tarinan otsikolle. Olimme netissä tutustuneet toisiimme vuonna 2019 minä ja Aino, samana päivänä, kun isäni kuoli. Tarinassa tosin muutin Ainon suvun nimet aivan muuksi, ettei kukaan tunnistaisi vielä elossa olevia. 

Niin, meidän suvun pieni tupa kauniin Lappajärven rannalla pistettiin sodan  jälkeen myyntiin, koska isoisäni oli kuollut sodassa, eikä mummoni pystynyt paikkaa lunastamaan. Sotilas numero 798682 oli kuollut. Ainon vanhemmat ja isovanhemmat - isänsä hänkin sodissa kolmesti haavoittunut, ajautuivat varakkaassa suvussaan sodan mainingeissa konkurssiin ja olivat pakotettuja hankkimaan pienemmän talon. Niin syntyi kaupat. Aino syntyi sitten  aikanaan taloon pahnanpohjimmaiseksi ja  eli ylioppilaaksi asti tuossa rakkaassa rötiskössämme, joka edelleen on Ainon suvun hallussa. Tosin nyt mökki olisi myynnissä. Arvatkaas vaan, haluaisinko sen ostaa takaisin! Mutta sitten realistina ajattelen, ettei minusta ole mökkiä hoitamaan sadan kilometrin päähän. Aika ei vain riitä. Ja pitäisi rakentaa uusi mökkikin. 

Aino otti minuun yhteyttä, sillä äitinsä jäämistöä siivoillessaan Lappajärvellä, hän löysi äitinsä kirjan väliin huolella tallennetun lehtileikkeen. Se oli isoisäni kuolinilmoitus vuodelta 1942! Olen sitä yrittänyt etsiä sanomalehtiarkistostakin ilman menestystä. Mutta nyt se on minulla! Kiinnostavaa, että Ainon äiti oli sen leikannut irti - tuolloin he eivät siis olleet vielä taloamme ostaneet, vaan vasta muutama vuosi myöhemmin. Ehkä hän tunsi isoisäni, koska asuivat kuitenkin samassa kylässä. Ehkä hänen surullinen kuolemansa, nuoren lesken ja pienten lasten tarina oli koskettanut häntä syvästi. Ja olihan hänen puolisonsa samassa kompaniassa. Ihanaa joka tapauksessa, että hän oli lehtileikkeen leikannut talteen, sillä omat muistomme vei 1950-luvulla julma tulipalo. Niin kuin ei jo kuolemassa olisi ollut kyllin. 

Isoisäni kuoli 29-vuotiaana palatessaan Mannerheimin 70-vuotissyntymäpäivän vuoksi järjestetyistä juhlallisuuksista. Juhlissa oli tarjottu leikattua konjakkia - myös kuorma-autolla näitä sotilaita kuljettaneelle. Juhlista palatessa auto sitten suistui tieltä tuhoisin seurauksin. Kaksi miestä kuoli heti, isoisäni kallonmurtuman saaneena kenttäsairaalassa. Sotilas numero 798682.  Arkkua ei saanut avata. Se varmasti kertoo onnettomuuden rajuudesta. Surullisinta, että autoa kuljettanut nuori mies tappoi tahallisesti itsensä myöhemmin ajaen kuorma-autolla vesistöön. Sen olisi voinut jättää tekemättä...



Isälleni kaatuneiden muistopäivä oli tärkeä. Hän muisti silloin erityisellä ylpeydellä ja kaipuulla isäänsä, jonka oli menettänyt turhaakin turhemmasta syystä  ollessaan ainoastaan 1-vuotias. Puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim oli määrännyt päiväkäskyssään keväällä 1940 talvisodan jälkeen, että toukokuun kolmatta sunnuntaita vietettäisiin "nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. " Tuolloin vaan ei vielä ollut tiedossa, että tulisi vielä Jatkosotakin, joiden uhreille myös tultaisiin liputtamaan...


Niin harmi, isä, ettet koskaan oppinut tuntemaan Ainoa, etkä nähnyt tätäkään leikettä. Etkä päässyt Lappajärven paikkaa ostamaan - se oli yksi elämäsi suurimmista haaveista - saada lunastaa tila joskus takaisin. Mutta tiedän, että te siellä jossain virnistätte minulle, kun vielä teitä muistelen. 

LÄHTEET: Kaatuneitten muistopäivä. Suomen sukututkimusseura. [https://www.genealogia.fi/l/blogi/kaatuneitten-muistopaiva/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTEAAR2mSrTt6vhWU_S7usUWyF1Tz-YXeJwE8FFpJvTR0EyUhZeImU0FeYISnP4_aem_AYGjpF8V4tIwl7sulbGwkxUJeRSoqMetRkidHpL18byhgfLx8EF2q0DnhssPLQ5NTKk6Z93m4nRy_mJgM7-1HQqp] Luettu 19.5.2024. 

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Vale-Österlund

Osasi ne ennenkin! Nyt nimittäin saatte kuulla melkoisesta petoksesta, joka tapahtui Kokkolassa  noin sata vuotta sitten!

Tämä todenperäinen tarina kertoo miehestä - tai oikeastaan kahdesta miehestä - nimeltä Karl Waldemar Österlund.

Kokkolalainen mies nimeltään Karl Waldemar Österlund  oli lähtenyt merille ja työskennellyt maailmalla jo vuosia. Eräänä koleahkona päivänä vuonna 1923 hän rantautui takaisin Suomeen Kotkan satamaan. Hetimmiten maihin päästyään Karl kuitenkin pidätettiin. Karlia syytettiin juopumuksesta sekä rähinöinnistä yleisellä paikalla. Löytyi myös merkintöjä Torniosta ja muuallakin oli määrätty  sakkoja juopumuksesta. Karl koetti kovasti tuoda esille puolustuksekseen, ettei hän  tokikaan ollut voinut tuollaisiin rötöksiin syyllistyä, koska hän ei vuosikymmeniin ollut käynyt jalallaan  kotimaansa kamaralla. 

Esivalta ei sääliä tuntenut, kysyi vain mieheltä, oliko hän Karl Waldemar Österlund ja kotoisin Kokkolan tapulikaupungista. Mies kertoi todellakin olevansa kysytty henkilö, mutta vannoi edelleen, ettei ollut esiintynyt juopuneena eikä rähinöinyt yleisellä paikalla. Esivalta totesi, että hän on joka tapauksessa tuomittu tapahtuneesta ja sen vuoksi on joutuva kärsimään hänelle määrättyä rangaistusta. Niinpä Karl joutui kärsimään rangaistuksensa Turussa - istumaan rajoitetulla alueella  juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla tuomitut 77 päiväsakkoa. 

Kun rangaistus oli istuttu viime hetkeen saakka, suuntasi Karl matkansa kohti Kokkolaa, jossa hän otti asian uuteen käsittelyyn. Nyt joutui virkavalta myöntämään, että löysin perustein ja selvityksin oli Karl tyrmään paiskattu. 

Todellisuudessa tuomion olisi pitänyt kärsiä aivan toisen miehen. Niinpä esivalta ryhtyi etsimään miestä, joka oli keksinyt käyttää itsellään väärennettynä Karl Waldemar Österlundin nimeä. 

Eräänä kesäisenä päivänä juhannuksen jälkeen 1923  matkusti juuri tuo väärä Österlund junalla kohti Kokkolaa. Mies liehitteli junassa matkustavia kielitaidollaan puhuen  vuoroin suomea, ruotsia ja englantia sekä  tehden kanssamatkustajilleen silmänkääntötemppuja. Eräs miesmatkustaja viehättyi kovasti Vale-Österlundin puheisiin ja temppuihin ja sen vuoksi he ryhtyivät juttelemaan enempikin. Kokkolan asemalle päästyään miesmatkustaja esittäytyikin etsiväpoliisiksi ja totesi keskustelun jatkuvan poliisikamarilla.

Karl Waldemarin äiti oli jo ennättänyt kuolla, joten hänen todistuksestaan ei nyt ollut apua. Kurjinta asiassa oli se, että Vale-Österlund oli jo ennättänyt törsäämään Karlin äidin jättämän perinnön uskotellen olevansa hänen perillinen. 

Asiat olivat edenneet vähän tahtomattaankin, kun Lindegren oli  meriltä palatessaan sattumalta rantautunut juurikin Kokkolaan. Hän oli mennyt kahvilaan, jossa oli jäänyt juttusille muutaman henkilön kanssa. Lindegren oli kertonut heille olleensa merillä peräti 19 vuotta. Kuin sattuman kauppaa, hän kuuli silloin rantauduttuaan, että oikean Karl Waldemar Österlundin morsian oli jo vuonna 1901 anonut Karlin  kuolleeksi julistamista, kun hänestä ei ollut vuosiin kuulunut mitään. Niinpä keksi Lindegren, että hän esiintyisikin Karl Waldemar Österlundina

Tapahtui sitten niin, että joku näistä kuulijoista kiirehti kertomaan Österlundin äidille, että hänen poikansa oli lopultakin palannut meriltä. Hyväuskoisena ja kovasti kaivattuaan poikaansa, äiti uskoi Lindgrenin pojakseen - olihan edellisestä tapaamisesta vuosia. 

Vale-Österlund onnistui jopa avioitumaan Österlundina ja joi itsensä päihinsä rähisten yleisellä paikalla. Tästä syystä hän joutuikin putkaan ja tuli tuomituksi, mutta liukeni paikalta. Niinpä siinä sitten oli käynyt, että oikea Österlund osui tavattoman huonoon aikaan kotimaahansa ja joutui kärsimään syyttömänä Lindegrenille tarkoitetun rangaistuksen. 

 Oikeasti  Vale-Österlund  oli 27.7.1871 Turussa syntynyt Johan Edvin Lindegren. Lindegren oli myös ollut vuosia merillä, aina vuoteen 1914 saakka. 

Karl Waldemar lähti myöhemmin uudelleen merille ja jätti  valtakirjan niitä toimenpiteitä varten, jolla saataisiin oikea rötöstelijä oikeuden eteen. 23.6.1923 pidätti Kokkolan poliisi tämän Vale-Österlundin, kun hän perheineen saapui Kokkolaan junalla. Vale-Österlund paljasti häntä kuulustelleille, että hän oli aikanaan ollut Turussa rakkaussuhteessa  sairaanhoitajattaren kanssa. Kun suhde oli hänen mielestään kehittynyt liian pitkälle, oli  Vale-Österlund päättänyt lähteä merille. Sairaanhoitaja oli sitten tuloksetta peräänkuuluttanut miestä, jonka seurauksena Turun raastuvanoikeus oli lopulta julistanut Johan Edwin Lindegrenin  kuolleeksi. 

Vielä kuulustelujen alettua väitti Lindegren olevansa Karl Waldemar Österlund todeten kuitenkin, ettei hän suinkaan ollut se sama Österlund, joka  muutamassa ulkomaisessa satamassa oli murhannut merimiehen. 

-Se Österlund oli vanhempi ja nyt jo kuollut, niin että häntä oli turha enää hakea, kertoi Vale-Österlund

Huomiolle pantavaa oli se seikka, että oikea Karl Waldemar Österlund oli ollut hyvin tunnettu mies kotikaupungissaan. Samoin ilmeni, että Karl tunsi hyvin kotikaupunkinsa asiat. Karl oli nuorena miehenä toiminut Kokkolassa kaupungintalon kellonvetäjänä. Siten hän tunsi ja hallitsi vetolaitoksen rakenteen, jota puolestaan Vale-Österlund ei tuntenut, vaikka väittikin nuorena olleensa myös kellonvetäjän hommissa. 

Niin joutui Vale-Österlund paljastamaan vääryydellä hankkimansa henkilöllisyyden, jota oli pitänyt hallussaan peräti kymmenkunta vuotta.

Vale-Österlund pidätettiin selvitystyön jälkeen ja häntä säilytettiin Kokkolan poliisivankilassa. Porin raastuvanoikeus antoi asian kuitenkin myöhemmin raueta, koska  tapahtunut rikos oli jo ennättänyt vanhentua. Niinpä Lindegren päästettiin vapaaksi. 

Kerrotaan, että oikea Österlund sai osan äitinsä perinnöstä takaisin. Kerrotaan myös, että olisipa hän  saanut Vale-Österlundin puolisonkin omakseen, vaan ei tätä huolinut!


LÄHTEET: Kaksi Österlundia - merimiehiä kumpainenkin. Toveri-lehti. 8.8.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2753200?term=%C3%A4iti&term=Kokkolaan&term=Kokkolan&term=%C3%A4idille&term=Kokkolasta&term=%C3%A4idin&term=Kokkolassa&page=2] Luettu 12.5.2024. 

Karl Waldemar Österlundiun tarina. Helsingin sanomat. 29.8.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1393691?term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlundin&term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlund&term=Karl%20Waldemar,%20%C3%96sterlund&term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlundiksi&page=4] Luettu 12.5.2024. 

Kuolleeksi julistettu turkulainen huijari tapetilla. Viikkosanomat. 14.7.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1735476?term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlund&page=4] Luettu 12.5.2024. 

Pakinoita. Kar Valdemar Österlund. Uudenkaupungin sanomat. 10.7.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498303?term=Karl%20Valdemar%20%C3%96sterlund&term=Karl%20Valdemar%20%C3%96sterlundista&term=Karl%20Valdemar%20%C3%96sterlundin&page=4] Luettu 12.5.2024.



sunnuntai 5. toukokuuta 2024

Kun Klingspor otti ja pakeni yön pimeyteen

Tällä kertaa palailen taas Suomen sodan pariin. Olen lukenut omaan sukututkimukseeni liittyen niin paljon Suomen sodasta, että kohta voisin kai jo väitellä siitä. Ihan sama, kumman osapuolen näkökulmasta milloinkin kirjoittelen. Näkökulmiahan riittää aina vähintään kaksi. Se ei ole minulle merkityksellistä. Rakastan hyviä tarinoita ja tässä taas luvassa yksi sellainen!

Tämä teksti tuli vastaan digitaalista sanomalehtiarkistoa selaillessani. Tarinan keskiössä on sotamarski Klingspor, joka johti seudullamme ruotsalaisia joukkoja.

Syyskuussa 1808 Oravaisten taistelun jälkimainingeissa  maamme lyöty  armeija siirtyi pohjoisemmaksi. Seuraavana tähtäimenä  päämajalla oli asettautua Lohtajalle armeijan marssiessa  vielä siitä eteenpäin kohti Himankaa. 

Ylipäällikön neuvonantajana toimi majuri Aminoff,  kenraali Adelcreuz ja kenraalimajuri Vegesack. He tekivät esityksen pääpuolustuslinjan perustamisesta rannalle, josta olisi ollut hyvä viivyttää vihollista, kun silta oli poltettu. Sotamarsalkalle ehdotus oli kuitenkin kauhistuttava, hänen tavoitteenaan oli vain paeta vihollista. Päädyttiin siihen, että Aminoff lähti eteenpäin valmistamaan  jo Kalajoen pappilaa seuraavaksi majapaikaksi Klingsporille päämajan jäädessä toistaiseksi Lohtajalle. 

Venäläiset lähettivät Lohtajalle ainoastaan kenraali Nikolai  Kamenskin adjutantit ja ylimajoitusmestari  van Suchtellenin tunnustelemaan, olisiko maaperä aseleponeuvotteluille suotuisa. Näennäisesti venäläiset esiintyivät vankienvaihtoasialla, mutta todellisuudessa haluttiin käydä aseleponeuvotteluja. Sotamarski Klingspor vastasikin myötämielisesti vastakäynnillä. Klingspor lähetti kaksi miestään vastaamaan esitettyihin kysymyksiin ja samalla vaivihkaa utelemaan aselevon ehtoja.  Varsinaiset aseleponeuvottelut käytiin Lohtajan pappilassa. 

Lopulta saatiinkin aselepo syntymään - tosin lähestulkoon venäläisten ehtojen mukaisesti. Samaan syssyyn Ruotsin kuningas erotti Klingsporin, mutta koska muut Klingsporin armeijan kenraalit  pitivät aselepoa tarpeellisena, he antoivat Klingsporin allekirjoittaa sen.  Klingsporin siipeensä saanut armeija tarvitsi kovasti lepoa ja  haavoittuneet hoitoa. Mutta lepo otettiin liiankin kirjaimellisesti. Haavoittuneet jäivät vaille tarvitsemaansa hoivaa ja huolenpitoa.  Myös joukkojen tiedustelutehtävät ja joukkojen kunnon kohentaminen jäivät. 


Klingspor tunnettiin herkkusuuna ja mukavuudenhaluisena. Sen vuoksi hän mieluusti majoittui pappiloissa. Niissä oli  tasokkaampi ruokatarjonta. 

Aseleponeuvottelun tuloksena 29.9.1808  oli, että aselepo tehdään epämääräiseksi ajaksi. Aselepo pitäisi sanoa irti kahdeksan vuorokautta ennen  sotaliikkeiden aloittamista. Suomalainen armeija lupasi vetäytyä Himangalle. Sopimuksessa sovittiin, että Lohtaja-Himanka-välinen alue jäisi puolueettomaksi. Näin jälkikäteen voi todeta, että aselepo kesti noin kuukauden verran. 

Sopimukseen kuului myös, että Savossa toimivan sotamarsalkka Sandelsin oli asetuttava Iisalmen kirkon luoteispuolelle. Siten itse kirkko jäisi puolueettomaksi alueeksi. Tämä kohta sopimuksessa oli venäläisille erityisen tärkeä, koska Sandels oli urhoollisesti puolustanut Savoa. Nyt Sandelsin olisi siis luovuttava Toivalasta. Lisäksi sovittiin, ettei sotaväkeä saa siirrellä. Jotta Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf suostuisi aselepoon, kuvailivat suomalaisarmeijan johtajat Aminoff, Adlercreutz ja Klercker tilanteen olevan täysin toivoton. 

Klingspor saattoi siis hetkiseksi vetää henkeä ja viettää päivänsä levollisesti pappilan hyvässä huomassa. Koska Klingspor tunsi itsensä melko raihnaiseksi, päätyi hän vaatimaan itselleen lämmitettyä huonetta Lohtajan  pappilasta. Pappilassa olikin iso koivuhalkopino takakartanolla, joten lämmitys luonnistui hyvin ja Klingespor saattoi nukkua yönsä levollisena hyvin kuumaksi lämmitetyssä huoneessa. 

Vaan keskellä syyskuista, pimeää yötä Klingspor heräsi karmivaan paukahdusääneen. Hän kutsui pikaisesti koolle adjutanttinsa ja  palvelusväkensä antaen heille peloissaan määräyksen: "Vaunut nopeasti! Vähääkään viivyttelemättä suoraan Himangalle!"

Niin hankittiin pikapikaa kuomuvaunut portaiden edustalle. Marski kiedottiin turkiksiin ja peitteisiin syysyön koleutta vastaan. Ja niin lähdettiin etenemään ajurin hoputtaessa hevosia matkaan. Himangalle saavuttuaan Klingspor pääsi tarkasti vartioituna jatkamaan keskeytynyttä untaan. 

Aamun valjettua huomattiin, että venäläiset olivatkin pysyneet entisissä asemissaan. Lähdettiin tutkimaan, mikä oikein  oli aiheuttanut pamahduksen. 

Ja selvisihän asia lopulta: kamarissa, missä marski oli Lohtajan pappilassa nukkunut, oli rovastin matka-arkun kansi pamahtanut kovassa kuumuudessa halki! Sitä ääntä oli marski säikähtänyt ja paennut hädissään pois paikalta. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paukahdus oli ollut viaton ja aselepo jatkui Klingsporin säikähdyksestä huolimatta!

LÄHTEET: 

Lohtajan aselepo. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Lohtajan_aselepo[Luettu 5.5.2024.].

Pelokas sotamarski. Hakkapeliitta no. 39. 26.9.1933. [ https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109645?term=Lohtajalta&term=Lohtaja&term=Lohtajalle&term=Lohtajan&term=parastaan&page=14] Luettu 5.5.2024. 

sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Blogihaaste: 20 juttua minusta ja elämästäni

Olen syntynyt… alle 3-kiloisena sirppuna ennen aikojani Vetelin pienessä synnytyslaitoksessa. Olin perheeni esikoinen. Isäni oli pyytänyt, voisiko hän päästä mukaan synnytykseen. Kätilö oli suuttunut ja todennut, että ennenkuulumatonta! Noo, isäni oli vain vähän aikaansa edellä. Hyvä, isä!

Kun täytin aikoinaan 25 vuotta, juhlin työpaikalla kollegani kanssa yhdessä 5-kymppisiä. Sattumalta nimittäin hoksasimme, että olemme molemmat syntyneet Vetelin laitoksella samana päivänä! Mikä yhteensattuma, olimme opiskelleet myös samaan ammattiin ja meillä molemmilla oli myös musiikkitausta. Nyt me oltais yhdessä jo yli 100!

Yllä: Oppilaani piirtämä kuvasta minusta, opettajastaan. Haluaisinkin nähdä maailman sydänsankojen läpi!

Pienenä olin varma, että isona minusta tulee…leipuri tai pankkineiti. Mummon kanssa oli kiva leipoa ja äitini oli pankin pääkassa. Voi kääk, en selviäisi kummastakaan. Nyt jälkeenpäin näen ihan selvästi, että olin alusta asti suuntautunut kasvatus- ja opetusaloihin sekä luoviin juttuihin. Opettaja laittoi mut ekalla luokalla opettaan toista oppilasta, joka ei ollut oppinut lukemaan. Minä taas luin sujuvasti. Ope ohjasi meidät aapisen kanssa eteiseen ja itse jäi opettamaan koko muuta luokkaa...Muistan, kuinka panikoin, luulin, että ope oikeasti ajatteli, että pystyisin tuosta noin vaan opettamaan hänet. Tein työtä käskettyä. Viime kesänä tapasin pojan, jota olin opettanut. 50 vuoden jälkeen. Kysyin, muistaako hän tapausta. "Se on paras koulumuistoni. Minna, minä oikeasti opin!" Olin liikuttunut, vaikka tuskin hänestä sen session perusteella ihan lukijaa tulikaan. Jotain merkityksellistä hetkessä on kuitenkin meille molemmille ollut, kun sen edelleen muistamme. 👦

Eräs nuoruudenystävä kertoi uskoneensa nuorena, että minusta tulee joko muusikko tai opettaja. En koskaan haaveillut nuorenakaan vielä opettajan urasta. Miksi muut näkevät kaiken vierestä selkeämmin? No, ehkä piti kulkea aika pitkä matka löytääkseen itsensä!

Parhaat piirteeni ovat… hmm. Riippuu ihan, kuka on arvottamassa niitä piirteitä. Mutta omasta mielestäni tulen kaikkien kanssa toimeen ja perusvireeni on optimismi, aitous, luovuus ja iloisuus. Olen myös sinnikäs siinä mihin alan ja pusken vaikka läpi harmaan kiven, jos niin päätän. Hmm, moni ympärilläni olevista voisi sanoa musta, että paineensietokykyni on aika kohdillaan. Kuulun maan hiljaisiin ja olen kuuliainen pitkälle, mutta iän myötä olen oppinut, että jos olen asiasta perustellusti eri mieltä, on kypsyyttä ja rohkeutta kertoa siitä rehellisesti. Se on myös  elämänhallintaa. Vaikka olen tietyissä asioissa pedantti, olen myös impulsiivinen. Reagoin aina nopeasti.

Viimeisin sisustusostokseni on… Apua, en ole sisustaja. En sitten ollenkaan. Hei joo, olen ostanut 1,5 vuotta sitten pojalle yöpöydän synttärilahjaksi. Omia kalusteita en ole aikoihin ostellut, mutta olen kyllä entisöittänyt sukujen vanhoja huonekaluja.


Haluaisin matkustaa… Ennen naapurimaan sotaa minulla oli haave lähteä selvittämään Pietariin sukuni saloja. Kaikkea kun ei edelleenkään löydä netistä. Jahkasin liian kauan. Ensin tuli korona, sitten sota ja rajojen sulkeutuminen. Italia minulla on vielä kurkkaamatta. Nuorena opiskelin yksinlaulutunneilla italialaisia lauluja. "E mi da morte." Italia, täältä tullaan!

Yllä: Esi-isäni kastemerkintä Pietarissa vuonna 1775.

Suosikkijuomani on…
tää on vaikea. Aamu ei käynnisty ilman kahvia. Töissäkin sitä on kiva hörppiä. Miespuolinen kollegani katsoo järkyttyneenä kyllä, kuinka paljon maitoa laitan lisukkeeksi. Raaka vesi on myös hyvä ja litkin vettä pitkin päivää. Jos ollaan viihdepuolella, niin kunnon konjakki oikeassa lasissa sitä pyöritellen hyvässä seurassa.

Lempiruokani on… rakastan pizzaa, jossa on poroa, aurajuustoa, valkosipulia, ja kaikkea ihanaa. Pohjan pitää olla ohut ja juuri oikeanlainen. Siippa osaa tehdä loistokkaat liha- ja kalaruoat. Minäkin osaan tehdä hyvää ruokaa, mutta minulla täytyy olla siihen hyvä syy, esim. kutsut. En ole ollenkaan muutoin keittiössä viihtyvä emäntä. Mutta olen aivan kaikkiruokainen. Rakastan kouluruokailua, sitä ihan syyttä suotta parjataan. Näkisittepä meidän koulun salaattipöydän!

Viikonloppuisin herkuttelen… Se on se valkosipuli, mitä en viitsi työpäivinä syödä. Tietty sen kanssa hyvä, tirisevä pihvi tai jotain suupalaa - juustoja, jälkkäriksi jäätelöä kermavaahdolla vaikka...

Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat…
niitä on monia. Rakas lapsuusystäväni piti muotiblogia vuosia. Seurasin sitä aina, vaikken niin muodin perään olekaan. Hän kirjoitti aina tosi hyvää tekstiä. Arvostin. Mutta tällä hetkellä hän pitää kirjoittamisesta paussia. Luen kaikki "Sukututkijan loppuvuosi"-blogin kirjoitukset. Arvostan hänen ammattitaitoaan historian alan blogipäivityksissä.

Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat…
Sain joululahjaksi kolme kirjaa. Marja Pirttivaaran dna-testiaiheisen, anopin siskon Seija Niemosen omakustanteen ja Tommi Borgin Evijärvi-teemaisen historiapläjäyksen. Ne kaikki on vielä vähän kesken. Olen viime viikkoina lukenut aivan liian vähän.

Lempilajini kirjallisuudessa on… todellisuuspohjainen historia ja elämänkerrat. Kirjoitan muuten myös itse tällä hetkellä historiaan liittyvää sukukirjaa. Voi viedä vuosia, ennen kuin se on valmis. Ehkä se on elämäntehtäväni. Toisaalta voisin kirjoittaa myös lasten- ja nuortenkirjoja. Voi, kunpa vain vuorokaudessa olisi enemmän tunteja!


Suosikkisovellukseni kännykässä on… Whatsapp. En ole liittynyt Instagramin tai Twitteriin. Notkun mielestäni jo nyt liikaa netissä. Olen siksi rajoittanut...mutta Whatsapp on mun juttu. Viestittelen hyvien ystävieni kanssa päivittäin. Mulla on pari opiskelukaveria, joiden kanssa puuhaillaan ääniviestejä monta kertaa päivässä. Se on mun työnohjausta ja terapiaa. En kaipaa enempää kontakteja vapaa-ajallani. Ahdistuisin, jos joku soittelisi kaiken aikaa.

Kahvini juon…runsaalla maidolla. Jos maitoa ei ole tarjolla, tympäännyn, mutta selvitän ongelman öysäämällä kahvin sekaan paljon vettä.

Viikkorutiineihini kuuluvat… olen lapsifriikki. Vietän joka viikko aikaa pojanpoikani (5v) kanssa . Se on minulle tapa rentoutua, laatuaikaa. Olen sitoutunut siihen, että haen hänet päiväkodista silloin kun vanhemmillaan on pitkät työpäivät. Minulle se ei ole rasite, vaan onni. 

Kirjoitan blogitekstin joka sunnuntai. Välillä se stressaa, välillä se on intohimo. Mutta haluan tehdä sen kerran viikossa. Ystäväni (terapeutti muuten...) kysyi äskettäin minulta, mikä olisi pahinta, mitä voisi sattua, jos jättäisin sunnuntaipäivityksen tekemättä. Reps, ei tapahtuisi yhtään mitään! Minäkö muka juuttuva ja kaavoihin kangistunut?


Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa… Öö,nyt on paha. Se oli jokin lastenelokuva, jonka katsoin sukulaislasten kanssa, en millään muista, että mikä. Olisi kiva käydä elokuvissa, mutta aina on niin paljon kaikkea muuta. Olen kotona viihtyvä introvertti.

Rentoutuakseni… selailen nettiä, luen paljon tai makoilen sohvalla katsoen ikkunasta ulos metsän puita. Olen kiirehtimättä mihinkään. Vain olen. Tai sitten kiertelen valokuvaamassa yksin luonnossa. Tarvitsen välillä aikaa olla yksin vastapainona työlleni.

                        

Lemmikkieläimeni… meillä on kaksi metsästyskoiraa. Suomenpystykorva ja tarkoituksellisesti risteytetty ajokoiracocktail. Olen aina korostanut, että jos asuisin yksin, minulla ei olisi yhtäkään lemmikkiä. Toisaalta pidän koiristamme, vaikken ehkä olekaan ihan koiraihminen. Ulkokoirina ja lenkkikavereina ne kyllä menee.

Lempivuodenaikani on… kevät, ei mitään poikkipuolista sanaa. Ja sehän alkaa NYT!


Ruokabravuurini on… onko tää nyt ihan ruoka - mutta kala-katkarapuvoileipäkakku. Teen niitä ihan tilaustöinäkin. Hassua, koska en edelleenkään ajattele olevani keittiöihminen....mutta sen minkä päätän, teen aina kympillä.

Koskettavinta elämässä… omat rakkaat. Jo edesmenneet ja myös vielä elävät. Sukututkimusharrastukseni on antanut niin paljon lihaa luiden ympärille. Uskomaton ajatus, kuinka pienestä kaikki on kiinni, että on ylipäätään edes olemassa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tuntuu, kuin jokainen esipolvien tekemä valinta olisi ollutkin se ainut mahdollinen, kun seuraa, miten elämä on meitä kuljettanut. Se on asia, jota en edelleenkään tahdo ymmärtää. Ajatus siitä, mitä jää ihmisestä jälkeen. Mitä sinä haluaisit itsestäsi muistettavan?

Yllä keskellä : isänisänisänäitini Liisa Vieresmäki/Kivikangas. Voi, kun hän olisi voinut kirjoittaa kuvan oheen tarinan tuosta hetkestä. Mutta eipä tainnut osata edes kirjoittaa...

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Lintujen kevät

Kotona hehkutin tässä päivänä muutamana, että tämä on taas se aika vuodesta, kun tajuan, miksi niin rakastan asua täällä peltojen keskellä. Linnut, ne linnut! Vaikka kevät toistaakin oikeastaan samaa kaavaa joka vuosi, se eri yhtään himmennä tätä tunnetta. Nähdä ensimmäiset kevään lintuparvet, kuulla niiden äänien kiirivän. Tai sitten saada seurata jonkin yksin liikkuvan linnun elämää. 

Tänään tarjolla teille pieniä pirskahduksia lintujen maailmasta. Pääosa viikon varrelta, mutta närhen kuvat jo vähän aiemmalta ajalta. 

Närhi, tuo melko arka lintu, ilmaantuu takapihalleni aina alkukeväästä. Sekametsien asukki, on kaunis. Siksi sanonta "näytän sille närhen munat", ei nyt oikein kolahda. Närhien määrä on kai yleisesti ottaen laskusuunnassa, mutta kotipihani ympäristö lienee sille pienen metsikön ja peltojen ympäröimänä aivan ihanteellinen. Lisäksi se mieluusti käy varkailla koira-aitauksissamme, josta löytää aina jotain pientä suupalaa. 

Tällä kertaa seurasin olohuoneeni ikkunasta, kun närhi suloisen reippaasti kävi kylvyssä vesilätäkössä. Seurasin sitä kauan. Kuvista ei näy, kuinka antaumuksellista tuo kylpeminen oli, mutta voitte vain kuvitella sen syvään vesiputtiin puhdistamaan itseään. 

Aika moni on varmaan nähnyt viikon varrella 8-tien liepeillä Vitsarissa, kuinka kokonainen peltoaukio on jäänyt veden alle. Olen asunut seudulla  reippaasti yli 30 vuotta ja aivan himmeästi muistan, että joskus -80- ja -90-lukujen taitteessa pyörätie kylpi edellisen kerran  kevätveden alla. Ei sen jälkeen. The swan lake! Tämä jos mikä on nyt se!

Ohi ajellessa näkymä on ollut tavattoman kaunis. Sitä ajattelee, että voi, olisipa tuossa tuollainen joutsenlampi aina. Mutta sitten tulee vähän huono omatunto. Pelto on tuttavani omistuksessa. Hänen maanviljelyksilleen tulva ei tee hyvää. Pelto lienee aika pehmeä vielä pitkään tulvavesien laannuttua. Tällä kertaa on käynyt niin, että valli pellon reunassa on talven aikana sortunut, kun puutavaraa on ajettu peltojen reunamilta. Ja vaikka uusi penger jo talvella kyhättiinkin paikalle, ei viereisestä joesta noussut tulvavesi pysynyt uomissaan. Sellainen on veden voima!

Maisema on ollut älyttömän kaunis, mutta samalla olen kyllä sydän syrjälläni pelännyt lasten puolesta, jotka ovat pyörineen joutuneet taittamaan koulumatkaansa 8-tien reunassa. Onneksi vesi on nyt selkeästi jo laskemassa. 

Tässä kuitenkin kuvia viime viikonlopulta, jolloin oli aika pilvinen päivä. Aurinkoisempina päivinä koko vesi näytti upean siniseltä. En vain ennättänyt sitä silloin kuvaamaan. 

Viikon varrella on näkynyt tässä kodin ikkunoita aukoessa monenlaista muutakin otusta. Orava asustelee olohuoneen ikkunan alla olevassa isossa kuusessa, fasaaninaaras näkyy sekin lähteneen liikkeelle. Eilen illalla punakettu jolkotti pihani poikki ja myös töyhtöhyyppä on saapunut vieraakseni. Huikeaa!

On jotenkin ihanaa, että eri lintulajit laskeutuvat pellolle sulassa sovussa. Viikon varrella tässä meidän keittiön ikkunasta katsoessa on nähnyt lintujen lisäksi tosi paljon luontokuvaajia ja lintubongareita. Eräs puolituttu lintubongari oli haikeutta äänessään todennut "Asutte kyllä aivan upeassa paikassa. " Niinpä! Tätähän hehkutin jo aiemmin siipalleni...jotenkin vain tällaisia näkyjäkin herkästi pitää itsestäänselvyyksinä.

Tuo bongari -  tunnetusti lähes ammattilainen lintuasioissa - oli kertonut, että oli laskenut, että enimmillään metsä- ja tundrahanhia oli pelloillamme ollut noin 3500. Määrä on vaihdellut suuresti. Joinakin päivinä olen nähnyt kerrallaan vain muutamia kymmeniä tai satoja hanhia. Hanhet ovat sen verran varovaisia, että lähtevät herkästi lentoon, kun yhtään lähemmäs niitä yrittää päästä.

Hanhien lisäksi myös kurkia on paljon - enemmän kuin koskaan ennen muuttomatkoillaan tähän laskeutuneina. Yhtenä iltana hain 5-vuotiaan kanssani bongailemaan lintuja. Ajelimme tunnin verran paikasta toiseen. Välillä nousimme autosta peltojen reunamille ihailemaan. Poika oli aivan haltioissaan. Näimme muuten myös, kuinka varis yritti kuljettaa pesäänsä risuja. Epätoivoisesti se yritti katkoa ohuita  paljaita oksia pihlajasta. Ei näyttänyt onnistuvan ja varis siirtyi aina uutta  oksaa taivuttamaan. Toivotaan onnea senkin pesänrakennuspuuhille!

Kurjista 5-vuotias totesi "No nyt tiedän sitten niiden nimenkin. Ihmettelin, mitä ne ovat, luulin strutseiksi.  Olen katsonut aamuisin päiväkotiin mennessä auton ikkunasta, kun niitä on lentänyt taivaalla. Ne on upeita!"


Myös joutsenten lento on upeaa katseltavaa. 5-vuotias kertoi pitävänsä niistä kaikista eniten. Ehkä niin minäkin. 


Siippa kertoi yhtenä aamuna, että pellolla oli paljon myös isokuoveja. No, kun minä ennätin paikalle, niin niitä oli tasan yksi urhea enää! No, aina ei voi olla täydellisiä ajoituksia.