Vanhaa syytinkisopimusta tutkimassa

Oletko koskaan päässyt näkemään syytinkisopimusta? No nyt sinulla on sellaiseen oiva mahdollisuus!

Kaivoin kaappieni kätköistä tämän alkuperäisen syytinkisopimuspaperin. Anoppini joskus lahjoitti minulle vinon pinon kaikenlaisia asiakirjoja, kun pelkäsi niiden tuhoutuvan ajan mittaan. Nyt aukomaan kääröä! Naistenpäivän kunniaksi tarinaa naisen historiasta!

Syytinkisopimus ja muutkin käärössä olevat asiakirjat liittyvät Kokkolan Alikorpilahdenkylän historiaan. Ne ovat pala siippani suvun historiaa. Asiakirja on tietysti kirjoitettu alkuperäisesti  ruotsiksi.

Syytinki oli järjestely, joka usein liittyi maatilan sukupolvenvaihdokseen. Kun tila luovutettiin nuoremmalle polvelle, sai syytinkisopimuksen tehnyt talon asukki lupauksen elinikäisestä ylläpidosta, asumisesta ja muista sovituista ehdoista. Näin turvattiin vanhuuden ajan asuminen ja toimeentulo aikana, jolloin ei vielä tunnettu eläkkeitä. 

Syytinkisopimuksen teki aina tilan omistaja ja luopuja. Käytännössä kuka tahansa, joka omisti tilan, saattoi tehdä sellaisen. Yleisin syytinginsaaja oli talon vanha isäntä tai emäntä, mutta syytinki voitiin antaa myös  muille perheenjäsenille, jotka tarvitsivat elatusta. Niin tässäkin tapauksessa. Marian veljet omistivat tilan, jossa Maria asui koko elämänsä ja hän   oli myös työskennellyt tilailla koko ikäänsä. 

Syytinkisopimusta tehtäessä talon vanha isäntä - Marian isä, Abraham Jacobsson Huhtala, oli vielä elossa. Ilmeisesti noihin aikoihin perheen tilan omistajuutta on jaettu, sillä löydän tiedon, että siippani esi-isä ja Marian pikkuveli, Matts Abrahamsson, asui kolme vuotta sopimuksen tekemisen jälkeen  omalla, lähellä olleella tilallaan, johon oli rakentanut  oman talon. Olikin yleistä, että syytinkisopimus tehtiin juuri omistajuudenvaihdosten yhteydessä vanhuksen loppuelämää turvaamaan. 

Maria Abrahamsdotter Huhtala/Prest syntyi perheensä vanhimpana lapsena silloisen Kaarlelan, nykyisen Kokkolan,  Ali-Korpilahdessa 27. helmikuuta 1812. Hänen isänsä, tuo Abraham, oli naimisissa Elisabeth (Lisa) Johansdotter Heikkilän kanssa. 

Näyttää siltä, että Maria Abrahamsdotter eli koko elämänsä Huhdan tilalla avioitumatta koskaan. Vuonna 1846 hänen pikkuveljensä, Johan, on avioitunut  Brita Johanna Mattsdr. Kotkan kanssa. Isä-Abraham on silloin myös vielä ollut elossa. Rippikirjan lehdellä  Maria on  yksittäin merkittynä rippikirjan sivulle. Hän oli tuolloin 34-vuotias. Toinen veli, Erik, asui  kuvan valkoisessa talossa Huhdan mäellä. Samassa pihapiirissä siis tuolloin. Erik oli huomattavasti Mariaa nuorempi, sillä hän oli syntynyt1838. Erik oli avioliitossa Britta Johanna Simonsdotter Rasmuksen kanssa. 

 

Vuosien 1873-1882 Marian rippikirjan tietojen perään on kirjoitettu "svag syn" eli heikko näkö. Maria on tuolloin ollut 51-60-vuotias. Olisikohan kaihi vaivannut?

Tämä syytinkisopimus oli tehty 27.9. 1873. Maria näyttää pikaisen kirkonkirjojen  selailun  perusteella kuolleen 30.3.1890 keuhkotautiin. Viitenä viimeisenä vuotenaan Maria ei ole enää käynyt ehtoollisella, mikä kielii siitä, ettei hän enää ole kyennyt liikkumaan. Elämänsä loppuun asti hän on elänyt omassa rauhassaan Huhdan tilalla, veljensä Eric Huhdan, tilalla syytinkisopimuksensa turvin. Toinen veli, joka oli  syytinkisopimuksessa mainittu, oli kuollut jo paljon aikaisemmin. 

Vuonna  1873 siis  päätettiin, että olisi ajankohtaista tehdä syytinkisopimus Maria Abrahamsdotterin kanssa. Maria oli naimaton ja oli koko ikänsä asunut Huhdan tilalla. Syytinkisopimus turvaisi Marian elämän loppuun asti. 

Maria oli sopinut, että hän luopuisi kaikesta siitä perinnöstä, joka vielä oli hänen elossa olleella isällään. Tällainen ratkaisu oli hyvin tyypillinen. Mutta Maria ei siis luopunut vastikkeesta, vaan turvasi loppuelämänsä syytinkisopimuksen turvin. 

Sen pääkohdat näet tässä: 

Syytinkisopimus (Sytingskontrakt)

Me, veljekset Johan Matts ja Erik Abramssoninpojat, teemme seuraavan:

Minä, Maria Abramsdotter Huhta, luovutan kokonaan takaisin sukukunnalleni minulle kuuluvan perintöni vanhemmiltani, jotka olivat verotalonpoikia Korplaxissa ja vanhassa Karlebyssä, sekä muut siihen kuuluvat etuoikeudet.

Samoin, kuolemani jälkeen, mainitut veljeni saavat jakaa keskenään kaikki minun käyttö- ja pitovaatteeni, ilman että muut, etäisemmät perilliseni siihen puuttuvat.

Minä pidätän kuitenkin itselleni elinikäisen ylläpidon heidän tilojensa säädetystä osuudesta:

1. Asuminen ja ylläpito

Minulle tulee antaa:tupa ja lämpö, sekä
seuraavat määrätyt elintarvikkeet ja tarvikkeet:

kaksi kappaa viljaa
kaksitoista naulaa voita
kolme naulaa kahvia
kolme naulaa sokeria
yksi ja puoli naulaa villaa
kolme naulaa pumpulilankaa
kenkämateriaalia yhden markan edestä
yksi naula kynttilöitä

Kaikki nämä veljieni tulee antaa yhteisesti.

Lisäksi minulle on annettava päivittäin:kolme puolistooppia makeaa maitoa.

Jos kuitenkin haluan ottaa maidon sijasta rahaa, niin sen tilalla minulle maksetaan 15 penniä päivältä.

2. Hevospelit

Minulla tulee olla oikeus hevoseen kuutta kirkkomatkaa varten.

3. Sadon osat

Edellä mainitut viljat ja muut tuotteet on annettava vuosittain uuden sadon mukaan.

4. Hoito

Minulle tulee antaa:hoitoa ja lääkkeitä sairastumisen sattuessa.

5. Hautaus

Kuolemani jälkeen on veljieni toimitettava minut haudan lepoon.

Paikka ja aika: Kaarlela, 27. syyskuuta 1873.

Maria Abramsdotter Huhta

Allekirjoitamme tyytyväisinä yllä mainittuun:

Johan Matts ja Erik Abramssoninpojat Huhta

Todistajat:Matts Jakobsson Heikkilä

Alexander Witick, samasta pitäjästä

                                xxx

Todistajana syytinkisopimuksesssa ollut Matts Jacobsson Heikkilä oli saman kylän isäntä viereisellä Heikkilänmäellä, syntynyt 1832. Alexander Jacobsson Witick asui myös samassa kylässä ja oli syntynyt 1830.

Tässä vielä tietoa, mitä syytinkisopimuksessa mainitut mitat tarkoittivat: 

1 kappa = 2,1 kannua ≈ 5,5 litraa

1 naula=425, 076 grammaa

1 puolistooppi= käytännössä pienempi ja epävirallisempi mittayksikkö kuin tuoppi tai kannu. Noin 0,15–0,30 litraa per puolistooppi (paikallisesta stoopin koosta riippuen)

Jos Anders Chydenius eläisi tänään:)

Tänään tällainen hupaisa ajatusleikki: Entä jos Anders Chydenius, tuo 1700-luvun suurmies ja ajattelija, joka kuoli 1800-luvun alkuvuosina, pomppaisikin katselmuskierrokselle keskuuteemme. Chydeniushan kuoli Kaarlelassa yli 200 vuotta sitten, vuonna 1803, joten hyvinkin hän voisi jo  haikailla katsastaa, mitä täällä on  puuhailtu parin viime vuosisadan aikana ja kuinka hänen oppejaan  on ylläpidetty!

Mitä Anders tuumisi, kun hän  ponnahtaisi keskelle kaupunkikuvaamme Kokkolassa?

Hän löytäisi katukuvasta Anders Chydeniuksenkadun, näkisi nimikkopatsaansa Chydeniuspuistossa ja huomaisi, että yliopistokeskus Chydeniuskin kantaa hänen nimeään. Kauppakeskus Chydenia, Chydeniuksen alakoulu, yliopistokeskuksen Chydenius-kokoelma ja Linnusperän Chydeniuksen muistokivi kertoisivat kaikki samaa tarinaa: hänen perintönsä elää  keskuudessamme vahvana, vaikka tuskin tavallinen kaduntallaaja sitä tulee hevillä  ajatelleeksikaan. 

Ja kaiken kruunuksi hän saattaisi tunnistaa itsensä vanhasta tuhannen markan setelistä,  puhumattakaan lukuisista julkaisuista ja hankkeista, jotka yhä tänäkin päivänä nojaavat hänen ajatuksiinsa ja elämäntyöhönsä.

Chydeniushan oli vapauden ja valistuksen puolestapuhuja. Ehkä häntä hymyilyttäisi, kun hän  näkisi  kirjastomme, julkiset taideteokset, koulut ja museot. Omista patsaistaan ja muistokivistään en uskoisi tämän tyypin niin innostuvat, Hän voisi tuumata, että vapaus on patsaita tärkeämpää. Chydeniuksen ajatusten keskiössä oli ennemmin yhteinen hyvä, kuin oma maine. Chydenius puolusti jo  omana aikanaan avoimuutta, sananvapautta ja maahanmuuttoa. Kokkolan kaksikielisyys, monikielisyys tai -mielisyys sekä kansainvälisyys saisivat häneltä arvostusta avoimuuden nostona.

Ehkä myös tehdas- ja  satama-alue tekisivät Andersiin vaikutuksen.  Kemianteollisuus ja erilaiset teknologiayritykset olisivat osoitus  hänen ajatustensa elossa olosta.  Onhan meillä tämä kaupunkiympäristö muutoinkin kasvanut aikasta lailla parin sadan vuoden aikana. Vanha kaupunki, Neristan, ehkä sykähdyttäisi vielä Chydeniusta. Ja Pedagogiotalo. Ne sentään olivat hänen aikanaankin olemassa. Ilman juuria ei kasva mitään hyvää, hän ehkä tuumailisi. 

Chydenius arvosti kulttuurin vaalimista. Mitähän mies tuumisi Konservatoriosta tai Rokkikoulusta? Chydeniushan arvosti musiikkia ja soitti myös itse viulua, selloa ja oboeta. Hän olisi varmaan mykistynyt ihastuksesta musiikkikasvatusta koskien. Puhumattakaan (kesä)teatterista, Talviharmonikasta, Kamariorkesterista tai hulvattomista Ykspihlajan kulttuuriviikoista... Chydeniushan ajoi vahvasti sitä, että koulutuksen ja kulttuurin tuli kuulua kaikille.

Ja koska merenkulku  oli 1700-luvulla keskeinen elementti Kokkolassa sekä  Chydeniukselle elinkeino-,   ja vapaakauppa tärkeää, niin hänelle taitaisi Tankarin risteily olla mieluinen retki  kesän korvilla. Tankarin kirkkokin oli jo olemassa jo Chydeniuksen aikana. Silloinhan paikallisia pappeja jopa kehotettiin  pitämään saarella saarnoja. Käviköhän Chydeniuskin? Toki se oli enemmänkin kai pitäjänapulaisen harteilla. Olisihan se tietysti ollut vähän hankalaa, jos myrsky olisi yllättänyt ja kirkkoherra olisi jäänyt kalastajasaarelle viikoiksi erityksiin. :)

Koska Chydenius oli kuulu siitä, että hän taisteli sananvapauden puolesta ja myös köyhien oikeuksista, niin hän varmaankin tarkkailisi, miten ihmiset tulevat kohdatuiksi. Ehkä  yksin olevien ihmisten kohtalo huolettaisi häntä. Ja  monin eri tavoin syrjäytyneiden joukko. Demokraattiselle päätöksenteolle hän  nostaisi hattua. 

Lääkäreidemme ja lääketieteen tasosta Chydenius takuulla innostuisi. Nykyiset lääkkeet, rokotukset  ja hoidot olisivat hänelle suuri hämmästyksen aihe. Hän itsehän rokotti kyllä jo isorokkoa vastaan, mutta että vesirokko- , tuhkarokko ja koronarokote. Kaikkea sitä... Chydeniusta kiinnostaisi erityisesti silmien hoito, olihan hän itsekin puuhastellut  jopa silmäoperaatioita ja kehittänyt oman silmäveden. Piilolinssit ja  laserleikkaukset olisivat hänen sanavarastolleen tuiki  tuntemattomia juttuja. 

Vanhusten hoitolaitoksista Chydenius  ehkä olisi hyvillään, koska ne on tarkoitettu  tasapuolisesti kaikille, mutta nostaisiko huolta resurssipula tai hoitajamitoitukset? Koska Chydenius tunnettiin humanistisenä ajattelijana, hän vaatisi arvokasta kohtelua ja inhimillisyyttä  ihan jokaiselle Einari Epätoivolle. Viimeiseen hengenvetoon asti. 

Vaan jatketaanpa leikkiä!

Toki Anders Chydenius jalkautuisi myös Kirkonmäelle. Asustelihan hän siellä vuosikymmeniä. No niin. Koti. Se onkin yhä pystyssä! Punahongasta aikoinaan rakennettu.  Olikin kiva hänen huomata, että vanha pappila on hyvässä maalissa. Ja että rakennuksessa pyörii demokratiakoulu. Tämähän nyt onkin!

Koska Chydeniuksen aikana Kaarlelan kirkkoa suurenettiin ristikirkoksi, olisi hän varmaan tyytyväinen, että sellainenkin tekonen tuli joskus tehtyä. On parempi akustiikkakin nyt. Ja ihmiset näkevät toisensa paremmin, ovat kuin ykseys kirkon penkeillä istuessaan. Väkeä vain näytti olevan vähänlaisesti. Mutta katto sentään näytti olevan oikein hyvässä tervassa!

Chydenius tepastelisi Kaarlelan kotiseutumuseon suuntaan. Pyörittelisi kultanuppisella varrella varustettua vanhaa kävelykeppiään, kopsauttelisi sitä pihakiveen  ja hengittäisi syvään. Että on se vanha kivinen talousrakennuskin vielä pystyssä. Mitäs minä sanoinkaan!, Että kivirakennus kestää aikaa. En tainnut olla väärässä." Minähän rakennutin tämän panimoksi ja leipomoksi. Te teitte siitä museon. " Anders harppoisi muutaman askeleen kohti Chydeniuksen muistohuonetta ja pyörittelisi hämmentyneenä päätään nähdessään seinillä Annie Krokforsin maalaamat freskot. "Ahaa- minusta tehtiin siis  seinämaalaukset. Eipä olisi tullut itselleni moinen  mieleen. "

Loppuhuipennuksena Anders Chydenius vietäisiin AI-ohjatulla nelivetotraktorilla maaseutukierrokselle. Hulppea, korkealaitainen peräkärry  viimeistään  nostattaisi hien  Chydeniuksen otsalle. Mikä mahtavuus!  Peltojen kiveäminen näyttäisi tehokkaalta ja leveä kyntöaura noin kymmenen  kyntösiipiparin kera kummastuttaisi. Missä piileskelivät hevoset, joilla hänen aikanaan kyntöauraa vedettiin?  Viimeistään lypsyrobotit ja pyöröpaalit saisivat hänet läähättämään innostuksesta.

Chydeniushan oli itse aikanaan  kehitellyt kärryjä ja kuljetusvälineitä tehokkaammiksi. Mitään tällaista hän silti tuskin oli visioinut.   Hän siunailisi ojittuja soita, sillä hänhän oli itse ajanut  ajatusta soistuneiden alueiden tuottavaksi tekemisestä. Romahtaneiden heinälatojen näkeminen ehkä kuitenkin vähän kostuttaisi Chydeniuksen silmäkulmaa...

Kun maaseutukierros olisi valmis, tuumailisi Chydenius että on jo nähnyt aivan tarpeeksi. Hän pudistaisi viiden riikintaalerin arvoisiksi aikanaan arvioidut käyntivaatteensa  liepeet suoriksi, kävelisi vielä kerran  Kaarlelan museopihan halki. Askel olisi kevyt - aivan kuin maaperä olisi tunnistanut hänen askeleensa. 

Lopuksi Anders Chydenius hymyilisi ja huudahtaisi vielä haihtuessaan pois maankamaraltamme hyväntahtoisesti:  "Te hupsut! Kuka teistä olikaan vastuussa näistä kaikista nykyajan lomakkeista? Miksi teillä nykyään täytyy olla ihan kaikkeen lupa? Muistakaa, että talous kukoistaa, kun ette  keksi liikaa sääntöjä! Te annoitte tämän tapahtua. Minä poistuin vain 223 vuodeksi ja koko maailma ehti täyttyä lomakkeista. "

Talven rauhaa ja alkukevään varovaista kurkistelua

Minulla on hiihtoloma! Tänään, sunnuntaina, sain herätä aikaisin kauniiseen ja aurinkoiseen aamuun. Päivemmällä oli pakko taas kerran päästä toteuttamaan omaa intohimoa - rauhoittumista ypöyksin luonnon keskellä. Tällä kertaa matka kulki metsäautoteille.

Tänä talvena lunta on ollut tuhottoman vähän, vaikka pakkanen onkin muistuttanut olemassaolollaan. Jotenkin erikoinen talvi. Tavattoman kylmä ja lähes lumeton. Ei ole ollut liukkaita kelejäkään. Loppuvuoden Hannes-myrskyn jälkiä näkyy vielä muutamilla metsäpalstoilla. Tästä ei nyt vaan kuljeta, vaikka myrsky meni menojaan jo iänpäivää sitten!

Tämän aamun huikeus on säteilevä aurinko. Talvi kulkee metsän halki. Vaikka lunta on vähän, se kattaa silti maat ja lunta riittää vähän puiden oksillekin eilisen, kevyen, lumisateen jäljiltä.

Pienten puiden oksat kaareutuvat ja taipuvat kuin voimistelunäytöksessä hiljaiseen ja nöyrään kumarrukseen. Lumi vetää nuoret teinitaimet kauniiksi kaariksi.

.

Ajelen eteenpäin. Metsäautotietä ei ole aurattu. Hymyilyttää., kun bongaan tien yli kulkevat hirven jäljet. Eläimille tie ei ole itseisarvo, ne kulkevat, miten  ja missä haluavat. Tämäkin tien yli, vaikka helpompi kai olisi tietä pitkin. Siinä näkee luonnon ylväyden ja vahvatahtoisuuden.

Välillä ajelen eteenpäin nähden lumen valon, mutta niinä hetkinä, kun aurinko yllättää ja pääsee siivilöitymään korkeiden puunrunkojen välistä, sytyn luonnolle. Metsä kimaltelee kuin pysäytetty hengenveto. Aurinko siivilöityy puunrunkojen välistä. Lumen pinta loistaa kylmän sinisen, puhtaan valkoisen ja hennon kullan sävyissä. Varjot luovat tien yli omat, hiljaiset verkostonsa.

Pysäytän autoni monen monta kertaa. Peltojen reunoilla talvi on toisenlainen. Isäntien säntillisesti pellon laidoille kesällä asetellut valkomuoviset pyöröpaalit sopeutuvat täydellisesti tähän säähän. Pomppaan autostani ojan reunalle ja kuvaan näitä maitohampaita, tai sellainen mielikuva minulle nousee nyt. Maidonvalkoiset hampaat! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni koen, että nämäkin paalit istuvat kuin osaksi kaunista maisemaa. Paalien pinnalle jäätynyt valo muodostaa pehmeitä, sulavia pintoja, jotka kuiskivat talvesta, mutta myös lämpötilan muutoksista. Tässä on tämän talven paras hymy!

Metsäautotie jatkuu suorana ja kirkkaana sinisen taivaan alla. Aurinko on alkanut jo tehdä tehtäväänsä – näkymättömin, mutta määrätietoisin käsin. Sähkölinjojen johdot kulkevat rinnalla kuin viivat kartalla.

Tiellä näkyy vain  oman autoni jäljet. Jos joku seuraisi, en pääsisi piiloon. Mietin sitä, että jokainen ihminen jättää itsestään jälkiä. Minun jälkeni tänään ovat suoraviivaisen yksinkertaiset. Tämä kapea tie on kuin talven rauhan tie - ja samalla reitti kohti valoa ja kevättä.

Nousen taas autosta. Tien varrella, pientareella, ohut ja herkkä kasvinrunko kannattelee palloksi muotoutunutta lunta. Se on kuin metsän oma koru. Luonto tekee  pieniä taideteoksia, kun kukaan ei ole katsomassa. Hiljaa. Itsekseen. Suunnittelematta. Katsoja on sattumalta oikeassa kohdassa oikeaan aikaan - kuten minä nyt olin. Paljon kauneutta jää silti meiltä näkemättä.

Kuusten oksilla lumi on vahvasti läsnä. Tämä hetki on sydäntalven ja alkavan kevättalven välissä. Se on siirtymä, jossa on molemmat läsnä samaan aikaan.

Myrskyn voimasta on puita puoliksi  kellahtaneina. Kuitenkin toisiinsa tukeutuneet. Mielessäni hyräilen Juha Tapion  laulun sanoja:

"Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään.
Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään.
Ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

Kaksi ylvästä ja nuorta varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet.
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet."

Tien vieressä säntillisen  matkan päässä toisistaan on hirviseurueen  tekemiä hirvitorneja. Lumi on kruunannut nekin. Pakkastalvi on rakentanut uuden muodon, pehmeän ja hiljaisen. Vaikka lunta ja puuta on silmämääräisesti yhtä paksusti, painuisi lumi siihen nojaavan alla.  Puu vasta sitten, kun se on ajan pehmentämä. Hauras ja vahva kohtaavat. Lumi lepää nyt koskemattomana, kuin valkea sametti.  Jo harmaantunut puu on  nähnyt monta vuodenaikaa ja kantaa vuosien tarinoita selässään. Mutta lumi sen pinnalla on uutuuttaan puhkuva. Kun kevät koittaa, lumi katoaa, puu jää ja ottaa vastaan taas uudet tarinat. 

Kevät alkaa lisääntyvästä valosta. Linnuista. Eilen pihalla kulkiessani kuulin ensimmäisen kevättä laulavan pikkulinnun. Talitiaisen kirkkaat säkeet etsiytyivät kaikessa herkkyydessään suoraan sieluuni. Lintujen laulussa on sävy, jota ei kuule sydäntalvella: varovainen, mutta päättäväinen lupaus lähestyvästä keväästä ja kesästä. Valo ja luonnon herkät äänet voimauttavat minut.

Metsä, pelto ja tie. Jokainen niistä kertoo talven omasta näkövinkkelistään. Seuraavaksi pienet sulapaikat avaavat uuden, pulputtavan maailman. Mutta niiden aika ei ole aivan vielä. Yksi pisara ja yksi talitiaisen säe kerrallaan. Minulla ei ole kiire minnekään. Hiljaisella metsätiellä vedän henkeä syvälle sisälleni. Tätä on talviloma parhaimmillaan.

Laskiaisriehaa sadan vuoden takaa

 Tällä kertaa silmäys sadan vuoden takaiseen Österbottningen-lehteen. Siellä on julkaistu lyhyt kirjoitus 12.2.1926 Kaarlelan nuorisoseuran naamiaisista. Tai itse asiassa, löytyi myös ilmoitus kyseisestä tapahtumasta saman päivän lehdestä. 

Yllä: Tekoälyn luoma kuva tanssiaisnaamiaisista

Vallan innostuin tästä lehtileikkeestä (taas kerran innostun jostain, heh!). Onpa siis kerrassaan kiva tapahtuma ollut Laskiaisen (Fastlag) yhteydessä!

Kyseinen tapahtuma  on ollut Jungsborilla laskiaistiistaina 16.2. iltakahdeksalta. Siis silloisella Kaarlelan suojeluskuntatalolla, joka onneksi  edelleen elää ja voi hyvin. 

Kaarlelan nuorisoseurayhdistys järjesti sata vuotta sitten naamiaiset - tai naamiaisiltamiin. " Maskeradbal on vanhaa ja juhlavaa ruotsia ja se  tarkoitti kutakuinkin juhlavaa naamiaistapahtumaa. 

Naamiaistansseihin oli ilmainen sisäänpääsy naamiaisasuun pukeutuneille. Naamiaisasuun pukeutuneet saapuivat sisään puoli tuntia juhlan alettua. Tämä kuulostaa tietysti omassa mielessäni hieman oudolta - vai oliko niin, että mukana oli katselijoina maksavaa yleisöä naamiaisasuun pukeutuneita odottamassa. Pääsymaksun hinnasta ei kyllä mainittu ilmoituksessa...ilmeisesti tapahtuma oli seudullamme perinne. Olisi kiva tietää, millaisia naamiaisasut tarkemmin ottaen olivat - tuskin mitään peikkopoikia kuitenkaan.:)))

Lehtileikkeessä kerrottiin kivaan sävyyn, kuinka tulevaa naamiaistapahtumaa täytyisi hieman hillitä, koska se tulisi mitä ilmeisemmin olemaan vallan uskomaton tapahtuma. 

                 

                    Yllä: Jungsborg nykyisellään.

Meidän aikakaudellamme laskiaisen merkitys ei enää ole ehkä aivan sama, kuin sata vuotta sitten. Lehtijutussa laskiaista kuvattiin ajaksi, jolloin voi päästää menemään täysillä. Öö - kuulostaa ennemminkin meidän aikakautemme Vapulta ehkä...Laskiainen oli  lehtijutun mukaan todellinen  nuorten päivä suksien, pulkkamäkien ja punaisten poskien kera. 

Lehtileikkeessä mainittiin, että salissa tulisi olemaan hyvä tunnelma hämärän laskeutuessa saliin. Teksti on melko runolliseen ja vanhaan  muotoon kirjoitettua, mutta ymmärrän asian niin, että paikalla on paljon tuttuja jokaiselle tulijalle ja siellä on myös mahdollisuus tuntea olonsa kotoisaksi. Tärkeää oli juuri ystävien kohtaaminen. Ja soiton luvattiin raikuvan niin pitkään, että lopulta jalat eivät enää jaksisi enempää! Huh, huh!

1920-1930 lienee ollut melko tavallista, että Suojeluskunnan puhallinorkesteri vastasi musiikista soittaen  kepeitä, virkistäviä ja iloisesti soivia säveliä. Tekstissä kuvataan orkesterin soittavan  "hiestä märkänä oleville" tanssijoille. :) Se kuitenkin kuvasi intoa ja tanssin iloa. Tällaista kielikuvaa tuskin nykyään kirjoitettaisiin. Tyypillisimpiä tansseja seudullamme tuolloin taisi olla  valssi, hambo, jenkka ja masurkka. 

Lisäksi buffetpöydän kerrottiin lähes notkuvan etelän hedelmistä ja höyryävästä, vastakeitetystä kahvista. Todella houkuttavaa tuohon aikaan!

Naamiaisjuhlissa oli myös palkinnonjako kolmelle parhaiten pukeutumisessa onnistuneelle: 75, 50 ja 25 markkaa. Nykyrahassa nuo summat vastaisivat tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan 33, 22 ja 11 euroa!

"Hi och hej, go’ vänner, här vilar inga ledsamheter." :)) Tässä oli juhlat, joissa ei ollut tarkoitus synkistellä!

Aika kiva ajankuva, vai mitä!

LÄHTEET: Österbottningen. 12.2.1926, No. 12.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1729817?term=Maskerad&term=maskerade&term=Karleby&term=Ungdomsf%C3%B6rening&term=Maskerade&term=1926&page=4. Luettu 15.2.2026. 

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 2; ammattikasvattajana ja moniosaajana

Palaillaanpas tähän blogihaasteketjuun, jonka aloitin viime vuoden lopulla. Pyysin silloin tekoälyä luomaan minulle kysymyksiä sen perusteella, mitä olen blogissani kirjoittanut aikaisemmin! Kysymystulva oli melkoinen. Näistä riittää blogitekstejä hamaan tappiin saakka! 

Tällä kertaa tekoällin aihepiirinä oli ammattikasvattajuus ja moniosaaminen  - vähän naurattaa, mutta noin tekoäly tulkitsi blogiani...

Ammattikasvattajana ja moniosaajana

1. Mikä on paras kasvatusneuvo, jonka olet koskaan saanut – ja kuka sen antoi?

Varmaan on ollut monia neuvoja ja neuvojia. Jossain koulutuksessa varmaan on sivuttu sitä, että lapseen saa otteen sitten, kun luottamus häneen on lunastettu. Jos lapsella ei ole turvallinen olo, oppiminen ei ole mahdollista. Eikö olekin helppoa? Nostaisin tähän rinnalle myös oppilaan itsesäätelyn taidon kasvattamisen ja huumorin  sekä aitouden hyödyntämisen työssä.

2. Millainen on ollut yllättävin oppitunti, jonka oppilas tai kasvatettava on sinulle antanut?

Voi apua, lähes jokainen tunti tuppaa olemaan sellainen. On niin vaikea ennakoida. Mutta nostetaan tähän  koulupudokas, jonka sain parin vuoden kotonaolon jälkeen palaamaan  kouluun. Se side, joka välillemme syntyi, oli jotain absurdia. Aloitimme tyhjästä. Luulin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia. On  aika koskettavaa, kun tällainen nuori puskee matikan tehtäviä sitten lopulta nopeammin ja taidokkaammin kuin kukaan muu luokassa,  katsoo syvälle silmiin ja sanoo " Ope, olet ihana ja hauska." Ihme tapahtui ja sain - ainakin hetkittäin - vahvistuksen,  että ennakkoluuloille ei saa antaa valtaa. Ei saa luovuttaa. Jokainen - erityinenkin -ihminen haluaa olla huomioitu ja hyväksytty. Näin haluan uskoa.  Jos saamme edes muutaman koulupudokkaan nostettua suon syövereistä, se maksaa kyllä kaiken vaivannäön takaisin. 

3. Jos voisit palata ensimmäiseen työpäivääsi ammatissasi, mitä sanoisit silloin itsellesi?

Ekaa työpäivääni en muista, mutta voin kuvitella, kuinka epävarma mahdoinkaan olla. Niin, kaikissa niissä kolmessa ammatissani ekana työpäivänä... Toisaalta olin aina  hyvin innostunut. Minulla on ollut onni saada työskennellä hyvin monissa työyhteisöissä ja erilaisten kollegojen kanssa. 

Ehkä kehottaisin itseäni liittymään jonkun hyvänoloisen ja ammattitaitoisen  työkaverin vanaveteen ja imemään häneltä hyviksi koettuja keinoja. Sanoisin, että selviät kyllä, kunhan jaksat olla nöyrä ja sydän avoinna. Kasvatustyötä tehdään oman persoonan kautta. Se on rankkaa, mutta se on myös huikea mahdollisuus toteuttaa työtä omista persoonallisuutensa lähtökohdista. Se pointti, että jokainen vanhempi lähettää kouluun tai päiväkotiin rakkaimpansa. Minulle on annettu iso luottamus.

4. Miten eri ammatit, joita olet tehnyt, täydentävät toisiaan elämässäsi?

Lukion jälkeen valmistuin perhepäivähoitajaksi, yhden tutkinnon sivussa. Se homma poiki jokusia koulutustehtäviä myöhemmin perhepäivähoitajien kouluttajana. Itsessään perhepäivähoitajana en ole koskaan toiminut. 

Olin lukiossa laiskantöhkeä oppilas, koska minulla ei ollut motivatiota. Sitten pääsin opiskelemaan silloiseen  unelma-ammattiini, lastentarhanopettajaksi. Lastentarhanopen ammatti oli minulle hyvä. Olisin mainiosti voinut jatkaa siinä, mutta työn ohessa tehdyt aika laajat opinnot, kun lapseni oli pieniä, poltti takataskussa. Mutta joo, en olisi koskaan jatkanut tästä eteenpäin, ellei työyksikköäni päiväkodissa olisi suljettu homeiden vuoksi. Lähdin jatko-opintoihin, koska työyhteisöni oli hajonnut. En ole hetkeäkään katunut. 

Luokanopettajan ammatissa oli paljon samaa kuin lastentarhanopenakin, mutta asia, mihin oli vaikea totuttautua, oli koulun oppituntien lyhyys. Päiväkodissa ei  tarvinnut katsoa kelloa kuin ruoka- ja nukkuma-aikoina. Lastentarhanopen työstä minulle on jäänyt taskuun vahvuus tiimityössä sekä yhteistyö huoltajien kanssa. Nämä ovat huikeat voimavarat aikaisemmista työtehtävistä, joita arvostan päivä päivältä yhä enemmän. Koulumaailmassa huoltajia näkee vähemmän, mutta taustani antoi siihen uuden näkökulman ja pidän edelleen vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä erittäin tärkeänä. 

Olen onnellinen aikaisemmista ammateistani nykyisessä erityisluokanopen työssä. Kun on vahva kokemus, ei oikeastaan mikään enää yllätä ja toimintatavat tulevat vaikeissakin tilanteissa kuin selkäytimestä. Ohjaajani pohti, mikä on vahvuuteni työssä ja sanoi minulle "Sinun vahvuutesi on vahvuus. Pystyt hallitsemaan tilanteen kuin tilanteen ja kun astut luokkaan, kaikki tietävät hiljentyä." :) Joku tuttu kysyi multa, miten saan luokan kuin luokan rauhoittumaan. Hih! Se aikaisempi vuorovaikutus, huomiointi, selkeät toimintatavat ja se, että lapsi tietää, mitä häneltä odotan. Helppooko - joskus:)

5. Perhe ja isoäitiys; 
Mikä on rakkain perinne, jonka haluat siirtää lapsenlapsillesi?

Voi että. Se on yksinkertaisesti yhdessäolo. Minulle on tärkeää, että jälkipolveni tietää luottaa siihen, että haluan auttaa, kun apua tarvitaan. Parasta on yhteinen arki, ei mikään extraviihdyke. Haluaisin myös opettaa tarinan kertomisen taidon. Huomaan, että lapsilleni tein sitä liian vähän, ehkä seuraavalle sukupolvelle se on jollain tavalla helpompaa. Yhdessäolo lapsenlapsen kanssa on erilaista kuin omien lasten, kun oli nuori ja elämä kiireisen perheenäidin roolissa. 

Olin myönteisesti yllättynyt toissa jouluna. Molemmat poikani olivat silloin luonani viettämässä joulua. Minulla on kotonani paljon vanhoja huonekaluja, jotka on esipolviltamme. Pojat eivät ole niitä koskaan aiemmin oikeastaan mitenkään kommentoineet tai edes huomioineet, mutta joulupukin käynnin jälkeen lienevät saaneen jonkun herkkyyspaketin, sillä alkoivat jutella vanhoista kalusteistamme ja keskenään pohtimaan, mitä haluaisivat noista perintökalleuksista itselleen, sitten kun meistä vanhemmista on aika jättänyt. Tämä yllätti - ehkä jonkinlainen rakkaus menneeseen silti kytee ja on saatu viritettyä! Arvostus menneeseen elämään ja esipolvien työhön!

6. Mikä on ollut hauskin tai yllättävin hetki isoäitinä?

Taas tulee vaikeita. Mutta joo, olen paljon maltillisempi kuin omien lasteni kanssa. Minulla on aikaa. Ainakin haluan luoda sellaisen kuvan. Kiireinen olen toki edelleen, mutta jotenkin se oivallus, että vuodet ovat kultaa, ne lipuvat niin äkisti ohi. Tänään on se päivä, joka jää muistoksi huomiselle. Ja onhan se koskettavaa, kun lapsenlapsi pois lähtiessään katsoo silmiin ja kysyy:"Fammu, monenko yön päästä me taas nähdään?"

7. Miten oma lapsuutesi eroaa siitä, millaista lapsuuden viettäminen on nykyään?

Asuin hyvin pienessä kylässä maalla. Minulla oli vain yksi kaveri, joka oli neljä vuotta minua vanhempi. Hänen kanssaan touhusin paljon. Siihen aikaan vain luotettiin, että olemme tallessa, vaikkei kukaan tiennyt, missä milloinkin liikuimme. kaikki tiesivät, että kuljimme yhdessä ja pärjäsimme.  Mummo hoiti minua päivisin siitä lähtien, kun olin 2 kuukauden ikäinen. Ei maaseudulla oikein muunlaisia hoitopaikkoja olisi ollutkaan. 

Lapsuuteni oli turvallinen. En muista, että perheelläni olisi koskaan ollut kiire minnekään. Ei ollut harrastuksiin kuskaamista. Viikon kohokohta oli kaksi kertaa viikossa maitolaiturin luo kurvaava kauppa-auto!:)

8. Jos perheesi olisi kirja, millainen sen nimi ja kansikuva olisi?

Huh ja hei! "Hullunkuriset perheet" varmaankin. Kysyin tekoälyltä, se ehdotti kuvaukseni perusteella kirjan nimeksi ""Kaksi kieltä, yksi koti – ja aina joku jää yöksi."

Tekoälli kuvasi kirjaa näin: 

Tässä kodissa arki on kuin monikerroksinen romaani: yksi luku kirjoitetaan suomeksi, toinen ruotsiksi – ja joskus murteella, jota vain harvat ymmärtävät.

Kaksikielinen perhe elää kahden sukupolven risteyskohdassa: nuorempi poika opiskelujen ja uuden rakkauden pyörteissä, vanhempi jo oman perheen arjen keskellä. Isoäiti hoitaa lapsenlasta enemmän kuin paljon – ja mielellään.

Talossa riittää tarinoita ja ääniä. Erityisopettajan, prosessimiehen, historianharrastajan, metsästäjän ja kalastajan elämät kietoutuvat yhteen kuin vanha perheraamattu, jonka sivuille on kertynyt merkintöjä, kuvia ja kahvirenkaita.

Tämä on kertomus kodista, jossa ovi käy usein, kahvi ei lopu, ja yhteiset illat jatkuvat pitkälle yöhön. Se on tarina siitä, miten kaksi kieltä voivat olla yhtä sydäntä – ja miten koti voi olla enemmän kuin talo.

Pyysin tekoälyä kuvittamaan kirjani kannen. Apua, näytän kuvassa (toivottavasti)  vanhemmalta kuin oikeasti olen...