Voi hyvät hyssykkäiset taas! Mietin päivemmällä, mistä tänä viikonloppuna blogiini kirjoittaisinkaan. Inspiraatiota etsien lähdin ajelemaan metsäautotielle. Näinkin monikymmenpäisen kyyhkysparven, jota aion valokuvata. Päätin vain ensin ajaa metsäautotien kääntöpaikalle...
No ne suunnitelmat muuttuu nopeaan joskus. Tien vierustassa äkkäsin ukkometson. Metso soitimella - sellaiseen törmää sentään aika harvoin. Pakko oli pysäyttää auto. Siippa oli kyllä parisen viikkoa sitten kertonut nähneensä samaisen tien vierustassa yksinäisen metson pyrstö levällään.
Seurailin auton lasi alas veivattuna ukko-polon epätoivoiselta näyttänyttä kevätmenoa. Se kärvisteli nuorehkossa männikössä ypöyksin. Ei aavistustakaan toisista metsokukoista, koppeloista puhumattakaan. Ei tainnut käydä viuhka, ajattelin.
Päätin kuitenkin napata muutaman kuvasen, vaikka otus vähäsen etäämpänä olikin. Niinpä nousin ulos autosta, hiipparoin autoni taakse piiloon ja näpsin kännykällä kuvia kohti risukossa ja tien laidalla teputtelevaa metsoa. Metso ei reagoinut minuun mitenkään ja ajattelin poistuvani yhtä vaivihkaa pois, kuin olin paikalle saapunutkin.
Mutta kääk, metso lehahtikin lentoon ja juoksi loppumetrit kohti minua. Tiesin entuudestaan (heh, mulla on metsästystutkinto suoritettuna...), että metso saattaa joskus soidinaikana käyttäytyä arvaamattomasti.
Niinpä juoksin autoon minkä jaloistani ennätin ja olin enemmän kuin helpottunut, kun ennätin istahtaa autoon ja paiskata oven turvallisesti kiinni.
Mutta sittenpä tulikin ongelma. Metso nimittäin hyppäsi konepellilleni ja asettui siihen kuin kotiinsa konsanaan. Toljotin hämmentyneenä ja soitin siipalle, että täällä tuijotellaan silmästä silmään metson kanssa. Siippa panikoi, saisiko konepellin naarmuille. Totesin, etten taida mennä katsomaan.
Raotin ikkunaa sen verran, että kuulin metsokörilään ääntelyn ja örinän. Naksahduksia ja siiven leuhahduksia. Se oli tosimeiningillä kanssani!
Tämä metso oli niin sanotusti soidinkiihkoissaan. Sillä ei näytä olleen onnenkantamoisia tämänkeväisessä koppelotinderissä. Se ei ilmeisestikään ole saanut purettua aggressioitaan kilpakosijoiden niskaan, joten paremman puutteessa se päätyi mustaan Subaruuni.
Istuin kuin tatti paikoillaan rattini takana ja seurasin osallisena huikeaa esiintymistä. Kaikeksi onneksi metso teputteli pois konepelliltäni ja tarrasi kiinni pyyhkijänsulkiin. Ajattelin mielessäni, että eipä ainakaan konepelti niin naarmuuntuisi.
Seurasin otuksen kärvistelyä - olimme noin puolen metrin päässä toisistamme. Onneksi välissämme oli tuulilasi. Metso intaantui hakkaamaan jykevällä nokallaan tuulilasia ja minuun iski kauhu. Ei ole kokemusta, millaista paukutusta lasi kestää, meneehän se säröille lentävistä kivenmuruistakin. Entä jos lasi rikkoontuisi ja metso leuhahtaisi autooni? Loppukevääni menisi pää paketissa. Mietin myös jo hikikarpalot otsalla, miten seisoisin vakuutusyhtiön luukulla selittämässä rikkoutunutta lasia ukkometson raivonpuuskassa tapahtuneeksi. Luonnosta vähän vieraantuneempi ei uskoisi...
Keinot linnun karkottamiseksi olivat vähäiset. Toki ahdistuin jo ajatuksesta, että lintu jotenkin loukkaantuisi tässä hässäkässä. Se puristautui tiukasti pyyhkimensulkiin kiinni. Noh - sulka kuin sulka, ehkä lintu epätoivoisena ajatteli niin.
Meillä on kyllä kotona siipan 30 vuotta sitten metsästämä metso täytettynäkin, mutta olihan se kuitenkin huikeaa seurata lintua paraatipaikalta! Nähdä jok`ikinen kiekura höyhenpuvussa, dramaattisen komea pää ja täydellinen pyrstö levällään.
Mutta kun aikaa kului, olisin jo mieluusti jo soitellut erovalssia lintukandinaatilleni. Se vain ei suostunut häipymään. Yritin kaasutella tyhjäkäynnillä, kiihdyttää autoa eteenpäin, mutta ei. Siinä se tönötti.
Kun lintu taas siirtyi konepellille, päätin kaasuttaa. Se hyppäsikin alas auton nokalta, mutta asettautui naputtelemaan autoni eturengasta. Yritin kaasuttaa ja peruuttaa moneen otteeseen, mutta ei! Lintu oli kuin liimattu renkaani vieressä. En tohtinut raottaa ovea, jotta olisin voinut nähdä, tohdinko ajaa eteenpäin, vai ajaisinko lintu-reppanan ylitse. Mietin jo mahdollista metsästysrikosta linnun yliajamisesta...se tästä nyt enää puuttuisi!
Välillä otus suhahti auton keulan edessä, mutta vaikeahan sinne on ohjaajan paikalta käsin nähdä. Kun olin aikani tööttäillyt ja kaasutellut tyhjäkäynnillä ja lintu vain ei osoittanut merkkiäkään poistumisesta, päätin ajaa kylmästi nasta laudassa eteenpäin.
Harmi, ettei ollut toista kuvaajaa paikalla, sillä metso juoksi ensin autoni rinnalla ja sitten perässä pitkän tovin. Olin todella helpottunut, kun soidinleikkimme loppui ja pääsin pakenemaan paikalta.
Onneksi linnulle - se selvisi kukkotappelustamme ehjin nahoin ja toivoakseni vielä jostain löytää oikean koppelon kaverikseen!
