Lokakuun juttuja

Tällä kertaa lokakuun alun kuvia. Olen kuvaillut siellä sun täällä, esimerkiksi kotikulmilla, Laajalahdessa ja Harrbådassa. Vain pieni siivu kuvista päätyi tänään tänne. Vähemmän tekstiä, annetaan kuvien puhua. 

Kotikylän keltakultaiset pellot näkyy mun keittiön ikkunasta. On suorastaan  luxusta seurailla pellolle laskeutuvia lintuja - milloin kurkia, milloin hanhia tai milloin joutsenia. Aamuisin töihin lähtiessä on useana aamuna kiirinyt ilmoille ihana kaakatus lintujen joukosta. Tiedä, mitä juttelevat. 

Omenia tuli tänä vuonna sopivasti. Ne on jo poimittu ja lähes syötykin. Vain latvaoksiin jäi muutama  täydellisen punakka omena. Ehkä  pihan linnut minua  taitavampina kiipeilijöinä saavat  loput omenat tällä kertaa omikseen. 

Kylätien varrella on joka vuosi ihana keltakultainen haapojen lauma. Tässä  kuvassa ei näy koko kultaloisto kauneimmillaan, mutta livenä ohi ajaessa näky on järisyttävän kaunis. 

Tänä syksynä työpaikan tyhy-päivä pidettiin Laajalahdessa. Minä en lähtenyt luontopolkua kiertämään, vaan keskityin kuvailemaan lähimaaston ihanuuksia. 

Metsä oli täynnä kosteudesta pullistelevia hämähäkinseittejä. Voi ja wau! Että joku eliö luonnossa voikaan kutoa jonkin näin kauniin ansan ja kastepisarat vielä vain lisäävät sen loistokkuutta!

Myös viereisen veden pinta oli mystisen oloinen, etten sanoisi!

Aina haaveilen, että oppisin tuntemaan sieniä. Tiedän, en koskaan opi. Olisi kiva tunnistaa edes nimeltä muutakin kuin punainen kärpässieni tai kanttarelli!

Tuuli on sotkenut solmuille kaiken eteensä sattuneen. On puhallellut koivun lehtiä ja kuusen havuja minne tahtoo. Tulee mieleen hiukset, joita ei aamun jälkeen vielä ole kammattu.

Pihlajanmarjat. Mustanpuhuviksi käpertyneet lehdet ovat karuudessaan kauniit punaisten marjojen kaverina. 

Tässäpä luonnon helminauha...

Kuvailen puuparkaa, joka on jo kukkeimmat päivänsä nähnyt. Tästä saisi jonnekin kelotuvan pihaan ihanan luonnonnaulakon...

Tässä puussa taas voisi nuoruuden innolla kiipeillä ja pitää majaa. 

Aluskasvillisuus vesistön lähellä on jännää...

Tässä heinät huojuvat. Värimaailma on tavattoman rauhoittava ja kaunis. 

Syksyn viime marjat.  pakkanen tuli ja palellutti pienet vadelmat...

Illan hämärtyessä Harrbådassa on hiljaista. Luulen olevani niemessä ypöyksin, mutta hämärän keskeltä  asteleekin mies koiransa kanssa vastaan. Ohitamme toisemme sanomatta sanaakaan. Mietin, että mies ehkä ihmettelee, kuka naispolo  kulkee yksin tuulisella ilmalla takki auki. Mielikuvitukseni meinaa saada jo vallan ja mietin hetkisen, onko yksin turvallista liikkua tällaisessa syrjäisessä paikassa. Näen jo silmissäni lööpit, kuinka naispolo löytyy niemen pusikosta...

Loppumatkan saan onneksi silti kulkea yksin. On jo kuitenkin vähän liian pimeää, jotta nauttisin yksinolosta. Jokainen tuulessa taipuva puu saa minut säikähtämään. Rannalla voisi olla kyltti "Ei iltaseitsemän jälkeen heikkohermoisille," sillä onhan Harrbådasta liikkeellä aina kummitustarinoita. 

Kauempaa kajastavat valot tuovat turvaa. Tuulimyllytkin erottuvat jotenkin pimeyden keskellä paremmin. 

Etäämpää maisemaa halkoo tehtaiden piiput. Pimeässä nekin näyttävät kauniilta ja voimallisilta. 

Metsäautotiellä sen sijaan on  taas turvaisaa ajella ja katsella eteen tarjoutuvia maisemia. 

Metsän laidassa kohtaan hirviherran. Yritän  zoomailla tarkemmin sarvipään sarvien kokoa. Myöhemmin kuvaa suurentelemalla saan laskettua niiden kooksi 5-6 piikkiä. Sonni parhaassa iässä siis. Tuijottelemme toisiamme kauan. Minä auton ikkuna alas ruuvattuna. Hän ojan vieressä. Ei yhtään hätkähdä, vaikka kuvailen. Vartin toisiamme tuijoteltuamme hirviherra sukeltaa metsikköön. Minä jatkan matkaani eteenpäin. 

Syksy, mystisen  kaunista aikaa! 

Kovan kurin Caspar

 Caspar Neostadius syntyi  oletettavasti vuoden 1636 tienoilla Uudessakaarlepyyssä. Hänen vanhempinaan mainitaan Marcus Andersson Neostadius ja Margareta Caspersdotter Alstadia. Casparin äiti oli syntyisin Vähästäkyröstä ja hän oli kirkkoherran tytär. Isä puolestaan oli ollut Uudenkaarlepyyn kauppias ja raatimies sekä valtiopäivämies vuonna 1644. 

Caspar Markussonin elämästä ei lopultakaan tiedetä paljoa. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1653/1654 Turussa. 

Vuonna 1654 Caspar mainitaan jo Uudenkaarlepyyn triviaalikoulun  alempana kollegana. Sieltä hän on siirtynyt Kokkolan pedagogion koulumestariksi vuonna 23.1.1661. Ja kuten noihin aikoihin oli tapana opettaja oli myös pappi, niin nytkin. Joissakin tiedoissa Caspar mainitaan Kokkolan kappalaisena jo  vuonna 1661, joissakin lähteissä vasta muutamaa vuotta myöhemmin. 

Se, mitä Neostadiuksesta on jäänyt tietoon meidän ajallemme, on hänen ankara kurinpitonsa. Sen vuoksi Neostadius joutuikin koviin yhteenottoihin oppilaidensa vanhempien kanssa. Tuolloin nykyinen, kaunis punainen pedagogiorakennus ei ollut vielä   rakennettu. Opetus tapahtui pikylmissä ja ahtaissa tiloissa jossain päin kaupunkia. Rakennus siirrettiin uuden pedagogiotalon valmistuttua pajaksi Kolumäelle. 

Neostadius opetti lapsia koulussa vuosien 1660-1668 välillä. Tuomiokoirjoista on löydettävissä useampia merkintöjä oppilaiden vanhempien syytöksistä opettajaa kohtaan. Ruumiilliset rangaistukset ovat noihin aikoihin olleet kovia. Tämän päivän opettajan näkökulmasta tuntuu puiselvalta lukea merkintöjä siitä, että oppilasta saatettiin rangaista ihan vain puuttuvan  käsityskyvyn vuoksi. Ja vielä kun tietää tuon ajan pedagogiset valmiudet ja silloisen oppimateriaalin, niin...

Neostadiuksen aikoina erään pojan vanhemmat tulivat koulutaloon kirvein ja puukoin aseistettuna. Heidän tarkoituksenaan oli vapauttaa poikansa jalkapuusta. Vanhemmat saattoivat myös haluta ottaa lapsensa pois koulusta, jos katsoivat, että lasta oli kuritettu liian ankarasti. 

Caspar oli aviossa Elisabeth Eriksdotter Falanderin kanssa. Elisabeth oli alkujaankin kotoisin Kokkolasta ja hänen isänsä oli kirkkoherrana Kokkolassa. 

Caspar kuoli Kokkolassa jo vuonna 1679. Hänen vaimonsa eli leskenä yli kolme vuosikymmentä. Vaimon elämä päättyi murheellisesti Isovihan aikana 1714 kasakoiden surmaamana. Pariskunta oli mitä ilmeisimmin lapseton. 

LÄHTEET: Caspar Marcusson Neostadius. Geni. [https://www.geni.com/people/Caspar-Neostadius/6000000007511989105?through=6000000149243235934]. Luettu 18.8.2024. 

Caspar Marcusson Neostadius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554-1721. Henkilöhistoria. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1783] Luettu 18.8.2024. 

 Vanha pedagogio yhä paikallaan (Kokkolan koulujen historiaa I). Wiirilinna, A. Porstua. Kokkolan 350-vuoden erikoisreportaashi. [https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/ca2db71b91160089251112bf53f16a0b.pdf] Luettu 18.8.2024.

Elban uudistetulla luontopolulla

Tarina menneeltä elokuulta...

Elban luontopolku on yksi lemppariluontopaikoista. Sinne on helppo päästä ja maisemallisesti se on monimuotoinen.5-vuotiaan kanssa täällä käydään silloin tällöin. Nyt epeli kysäisi, onkohan luontopolulla tonttuja vielä. Muisti edellistalven tonttupolun. Innostuin lähtemään polulle, koska olin lukenut juuri, että esteetön kulkureitti on rakennettu tänä kesänä aina Rummelön  lintutornille saakka. Vähän kyllä emmin, koska alkoi sataa.  Poika oli heti valmis, vaikka sää ei ollut kummoinen. Epeli kysyi,, miksi sadevaatteet pitää olla, jos ei kerran sateella voi olla pihalla. Niinpä! Siis matkaan!

Huomaan, että opastekyltitkin eri reiteille on uudistettu. Tosi siistiä!

Sade on oikeastaan aika huono tekosyy luonnossa liikkumiselle. Kastepisaroiden helmeily lehdillä on tosi kaunista. Silti olemme koko retken ajan ainoat kulkijat. Ihan luxusta meille!

Alkureitti on pojallekin hyvin tuttu. Hän muistelee, että polun varrella taisi olla paikka, johon pikkulapset saavat jättää tuttinsa. Ja kysyy, missä olikaan kohta, jossa sai ottaa pikajuoksun. Yksinkertaisia, huokeita ideoita toteuttaa, mutta elämyksiä!

Lautapolku on kuin kiitorata metsään. Lasken, että lautoja on rinnatusten kahdeksan. Miksi, oi miksi tätä paikkaa ei mainosteta enemmän esimerkiksi vanhuksille? Upea, esteetön kulku - vaikka rollaattorilla, jos ei muuten. 

Myös muita kivoja juttuja on metsän siimeksessä. Yksinkertainen köysiviritelmää kiehtoo kovasti. Aluskasvillisuuden vähyydestä voi tulkita, että paikalla on leikitty kerran jos toisenkin. 

Polun varrella olevat maalatut kivisienet herättävät pojassa ihailua. Punaisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä. Pistämme pojan kanssa pystyyn kisan, kumpi huomaa seuraavan maalatun kiven ja laskemme samalla eriväristen kivien määriä. 

Samalla reitillä kulkiessamme lueskelemme infotauluja alueen linnustosta. 

Hyttysiä vaan on haitaksi asti. Sää on poikkeuksellisen tuuleton sateisuuden lisäksi. On pakko palata autolle ja pukeutua ei-hyttys-ystävällisemmin. Sitten jatkamme taas matkaa. 

Vanhemman luontopolun pitkospuut näköjään tunnistaakin siitä, että laudat on naputeltu toiseen suuntaan. 

Joissakin kohdin kaislat koskettavat meitä sormenpäillään. Pojalla on sadevaatteet, hänen vaatteensa pysyvät kuivina. Minulla on vähän niin ja näin. 

Ja hahaa, täälläpä tuleekin vastaan se tuttipuu! Poika tunnistaa heti paikan. Tosin nyt tutteja ei näy. Ei liioin tonttuja. 

Polku haarautuu. Oppaista viimeistään tietää, minne päin kääntyä. Meille tosin reitti on selvääkin selvempi. 

Matkalla on huomioitu lapsikulkijat upeasti - miten olisi peikkoteatteri? Tällä kertaa ohitamme paikan ripeästi, sillä joka kerta pysähtyessä hyttyspari pörrää kiihkeästi kimpussa. 

Matkan varrella on myös laiska-Jaakon rinki. Kivaa puuhaa kiertää kivirataa! Pohdin mielessäni, onko ne näitä kiviä, joita Jaakko  vanhan sanonnan mukaan paiskoo veteen  Jaakonpäivänä 25.7.

Kuulemme naputteluääniä. Sitten laulaa jossain moottorisaha. Totean pojalle, että emme sittenkään taida olla metsässä aivan kahdestaan. Eteenpäin kävellessämme huomaamme vähän etäämpänä kaksi työhaalareissa  hommia paiskivaa miestä. He jatkavat luontopolkua toiseen suuntaan, wau! Täytyy tulla jonain toisella reissulla katsastamaan, minne uudet pitkospuut vievät. 

Kasvillisuus muuttuu selkeästi erilaiseksi rannan tuntumaan tullessa. Opaskylteistä on taas mahtavaa lukea infoa rantametsästä. 

Rantamaisemat alkavat. Vielä ei tosin näy vettä, mutta kasvillisuus muuttuu. Puut loppuvat. 

5-vuotias ei ole yhtään väsynyt, pikemminkin määränpää saa lisäämään vauhtia. 

Hän pistää juoksuksi. Poikaa ei näy, minä vasta astelen kohti lintutoria. 

Sitten ollaan perillä. Muistelen pojalle, että aikaisemmin nämä viimeiset kymmenet metrit oli aika lutakkoa. Nyt pääsee kuivin kengin tornille saakka. Jee!

Ylhäältä on kiva katsella. Tuolta päin me äsken saavuimme tornille. 

Ah, mikä luonnonrauha meidät ympäröikään! Lintuja ei tosin näy ensimmäistäkään. 

Laskeudumme alas tornista. On paluumatkan aika. 

Lintutornissa on alemmalla tasolla kengänmenevä aukko. Varoittelen pojalle, ettei astuisi - saati kyppäisi portailta alatasanteelle. Olisi todella ikävää, jos jalkoineen päivineen humpsahtaisi aukosta lävitse.  Tämän kohdan kyllä saisi kunnostaa!

Vaikka takaisin on matka kilometrin verran, se ei pojan intoa lannista. Nämä leveät pitkospuut selkeästi kiehtovat niin paljon tasaisuudellaan, että  poika juoksee oikeastaan koko paluumatkankin. 

Olipa kiva sadepäivän retki!