Luen viikolla paikallislehteä ja bongaan sieltä ilmoituksen loppuviikon ajelusta "Black box-bussilla."
Saan kipinän ja ehdotan pojanpojalle, että lähdetäänkö fiilistelemään epätavalliselle bussiajelulle. Hän on heti valmis.
Siispä torstaina ajelemme keskustaan. Kyseessä on siis eräänlainen opastettu bussikierros epätavallisin elementein höystettynä.
Tapahtuma organisoidaan idean isän, kuvataiteilija Hans Hästbackan sekä Kokkolan matkaoppaiden ja Ingsva-bussien diilinä. Kyse on eräänlaisesta rakennetusta neulanreikäkamerasta, camera obscurasta. Pimeäksi tehtyyn tilaan päästetään pienestä reiästä valoa. Tällöin vastakkaiselle pinnalle muodostuu kuva. Valonsäteiden kulkiessa reiän kautta eteenpäin, näkyy kuva ylösalaisin.
Mitä tämä reissu sitten pitää sisällään? Odottelemme pojan kanssa Mannerheiminaukiolla bussia saapuvaksi. Kun se ilmaantuu paikalle, maksamme muutaman lantin ja toteamme, että bussin etuosan "tavistilassa" istuu kuskin lisäksi matkaopas. Heillä on norminäkymät bussin etuosasta ulos.
Sen sijaan me yleisö käpöttelemme bussissa eteenpäin. Kuskin penkin takaa tulee jonkinlainen peittävä, vaalea, pimentävä kangas koko bussiin, joten kuskia ja opasta ei voi nähdä, ei myöskään ulos bussista.
Kysäisen Hästbackalta, saanko kuvata bussissa. Hän antaa siihen auliisti luvan.
Hetken kuluttua hän palaakin luokseni kiinnostuneena ja kyselee blogistani. Juttelemme blogistin maailmasta, kirjoittelusta, tutkimisesta ja valokuvailusta pitkän tovin lähtöaikaa odotellessa.
Autoon astuessamme idean isä vinkkaa minulle, että tulkaa istumaan tuohon kohtaan, siinä on parhaat paikat. Niinpä änkeämme bussin etummaisille penkkirivistöille vasempaan reunaan. Saman puolen ikkunassa on peittävä kangas, jossa on pyöreä, pienehkö aukko. Ohjaaja varoittaa, ettei aukkoon juurikaan kannata tirkistellä, koska valo siellä on niin voimakas. Bussiin asennetussa aukossa on linssit kahdessa kohdassa ikkunoita.
Vastakkaisella puolta bussia ikkunat on kauttaaltaan peitetty suurin, valkein kankain.
Kyseessä on siis liikkuva kamera, jonka erikoisuus piilee siinä, että kuva piirtyy valkokankaalle ylösalaisin heijastettuna ja peilikuvana auton vastakkaiselta puolelta.
Reissunvetäjä kertoo minulle, että ajamme pienen reitin Kokkolan kaupunkikeskustassa. Bussin ajonopeus pidetään noin 15 km tunnissa eli todella maltillisena.
Reissunvetäjä kertoo, että jos kesken ajomatkan tulee huono olo, häneltä löytyy pusseja. Supatan pojalle, että kuulitko, reissunvetäjällä on sitten varuilta pusseja. Poika toljottaa iloinen virne kasvoillaan minuun kysyen:
-Pusseja, niin mitä pusseja?
-Varmaan karkkipusseja, vastaan ja repeän nauruun.
Poikakin äkkää, mistä pusseista puhutaan ja nauraa räkätämme asialle yhdessä.
Opastekstistä olen lukenut jo aiemmin, että hyvin sateisella ilmalla Black box-reissu ei onnistuisi. Onneksi nyt ei sada, pikemminkin paistelee. Pilvipouta olisi näkyvyyden kannalta kaikista paras.
Bussi nitkahtaa liikkeelle. Matkaopas kertoo, että bussia ajaa Esa ja matkaoppaan nimi on Marja-Leena.
Aina välillä joitakin kohteita tunnistaa aivan selkeästi...tässä taitaa olla Urheilutalo!
Olo on hieman omituinen. Opas tähdentää, että Kokkolaa hyvin tuntevat ehkä paremmin pystyvät nurinkurinbussissa havaitsemaan, missä milloinkin liikutaan. Täytyy myöntää, että tunnistaminen osoittautuu todella haastavaksi. Muutaman tunnetun maamerkin havaitsen ja hahmotan joten kuten, missä milloinkin liikutaan.
Kaduilla on tavattoman hiljaista. Matkaopas toteaa jossain välissä, ettei kadulla näy ensimmäistäkään kulkijaa. Sitten hän kertoo kolmen koiran liikkuvan kadunreunassa.
-On niillä mukana taluttajakin, opas jatkaa.
Matkaoppaan mukaan autoja suhahtaa harvakseltaan valkokankaalla ohi. Pyörittelen päätäni pitkin kangasta ylös ja alas. Idean isä, joka istuu lähistöllä, varmaan huomaa, että matkaaja ei oikein ole autoista nyt selvillä ja huikkaa minulle:
-Ne autot on aivan siellä alareunassa.
Kiertelemme aluksi Neristanissa. Sieltä matka jatkuu lähelle Venehuoneen barkassia.
Opas kertoo,että barkassi on sotasaalis englantilaisilta.
Poika kohottautuu hämillään penkistä ja kovistelee minulle:
-Mutta fammu, vasta aamullahan sanoit, ettei Suomi ole ollut sodassa Englannin kanssa.
-Öö, joo, mutisen.
Kuinka saatoinkaan unohtaa Halkokarin kahakan ja Oolannin sodan vuodelta 1854, kun poika minulta aamusella kyseli Suomen aikaisemmista sodista.
-Fammu unohti vaan, kuittaan.
Poika vaikuttaa havaintoonsa tyytyväiseltä.
Vaikkei minulle huono olo tulekaan, voisin olettaa, että jos matka jatkuisi pidempään, alkaisi päässä ehkä pyöriä. Poika vieressäni haukottelee. Hän ei tahdo malttaa olla vilkuilematta linssiin, koska näkymä on sieltä helpompi.
-SALE, huudahdan pojalle, kun tunnistan kadun varren liikkeen tekstin muodosta. Samalla kadulla on J.V. Snelmannin Lukeva poika-patsas, mutta se tulee niin liki kameraa, että minun on ainakin vaikea sitä hahmottaa.
Valkeahko kerrostalo näkyy selkeänä, mutten yhtään osaa ymmärtää, missä päin liikumme. Jalankulkija kuitenkin kävelee mielestäni päällään.
Havaitsen, että silloin, kun taivas näkyy kuva-aiheissa, on näkymä selkeämpi. Pelkät rakennukset näkyvät yllättävänkin suttuisesti.
Hupaisaa kyllä ajatella, että itse asiassa ihmisten päässä kuva on periaatteessa koko ajan näin nurinpäin. Aivomme vain sitten kääntävät kuvan toisinpäin.
Neristanin puutalot erottuvat erityisen muotokielensä ja värikkyytensä vuoksi melko selkeästi.
Reissu päättyy samaan paikkaan, mistä alkoikin, siis Mannerheiminaukiolle, josta nyt on helppo bongata pitkänmallinen Vapaudenpatsas.
Pomppaamme pojan kanssa pois bussin kyydistä.
-Se oli sellainen Peppi Pitkätossun nurinkurinpäivä, poika toteaa matkan päätteeksi.
-Kaikki on lopultakin paljon selkeämpää oikein päin katsottuna, tuumaan poistuessamme.
.jpg)
