Rakastaa, ei rakasta-näyttelyssä

 

Tällä kertaa tervehdys K.H.Renlundin museon elämyksellisestä näyttelystä "Rakastaa, ei rakasta!"

Se ei ole lainkaan perinteinen esinenäyttely, vaan kokonaisuus, jonka keskiössä on valitut Kokkolan porvariston tarinat ja ihmiset 1800-luvulla.

Kävelen portaat yläkertaan. Jo portaikossa on upeaakin upeampi silhuetti kolmesta tyttärestä, jotka heittelevät ilmaan ruusunlehtiä. Sama ruusunlehtiteema ohjaa näyttelyssä kulkijaa lattioilla ja seinissä huoneesta toiseen johdattaen kulkemaan tarinan juuri siinä järjestyksessä, kuin itse haluaa.

Näyttelyn oheen on sulautettu liikemies Karl Herman Renlundin museolle lahjoittaman taidekokoelman helmiä. Ohitan ne tällä kertaa tästä kirjoituksestani, mutta ne peilaavat kivaa ajankuvaa muulle näyttelylle. 

Museorakennus, Roosin talo on täydellinen miljöö tälle näyttelylle, koska tämä 1813 valmistunut keltainen rakennus, ja etenkin rakennuksen toinen kerros, oli aikanaan  Kokkolan seurapiirielämän keskus. Näyttelyyn astuva astuu samalla autenttisesti niihin huoneisiin, joissa liikesuhteita ja ihmissuhdekuvioita aikoinaan solmittiin.

Näyttely on minulle erittäin merkityksellinen siitä syystä, että kuvataiteilija Terhi Ekebom on luonut näyttelyn visuaalisen ilmeen ja tarinallisen kuvituksen.  

Terhi on tuttavani muutaman vuoden takaa. Sain silloin kunnian olla yhtenä jäsenenä taidehankintaprosessissa, kun uuteen, rakennettavaan kouluumme etsittiin   taideteoksia. Kokkolan kaupunki on panostanut rakennushankkeissa vuodesta 2012 lähtien  ja varaa aina osuuden taiteeseen rakennettaviin julkisiin kohteisiin niin kutsutulla prosenttiperiaatteella, millä tuodaan kulttuuria osaksi kaupunkilaisten arkiympäristöä. Upeaa!

Koulussani päädyimme taidehankintatyöryhmässä tilaamaan  Ykspihlajan kouluun tulevat taideteokset juurikin Terhi Ekebomilta. Olen edelleen ylpeä, että saimme juuri hänen työnsä uuteen kouluumme – töistä tuli erinomaiset!

Terhin kanssa sain ilon kiertää rakennushankkeen aikana kahdestaan yhden kokonaisen päivän Ykspihlajaa. Esittelin hänelle kaiken, jota suinkin osasin ja löysin. Terhi  muuten aivan rakastui Ykspihlajaan! Toimin silloin vielä luokanopettajana ja juuri minun oppilaani osallistettiin sitten noiden taideteosten ideointiin. Olihan huikea projekti, yksi elämäni kohokohdista! Terhi on toteuttanut myös kaupungissamme muraalin vesitorniin keskustassa. Olen todella iloinen, että juuri Terhi oli valittu nyt myös toteuttamaan tätä upeaa näyttelyä Roosin talolla.

Tässä Roosin talon näyttelyssä Ekebomin omintakeiset kuvitukset niputtavat draaman kaaren, esineet ja historialliset faktat suloiseksi ja esteettiseksi tarinaksi.

1800-luvun alkupuolella kauppias ja laivanvarustaja Andreas Roos nuorempi ja hänen vaimonsa Maria Sophia Lindskogin perheessä oli runsaasti lapsia, joista suurin osa oli tyttäriä. Lapset kasvoivat hienostuneessa ilmapiirissä ja heidät tunnettiin seurapiirikaunottarina. Heidän kotinsa  oli kolmas kaupunkiin kohonneista kivitaloista. 

Näyttelyn kukat viittaavat vuoteen 1819, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili  Roosin talossa. Siellä järjestettiin keisarille virallinen vastaanotto. Kun keisari  saapui Roosin talolle, oli ulkoportailla häntä vastassa Roosin tyttäriä. Vanhin tytär, tuolloin  vasta 10-vuotias  Catharina Sophia, sai kunnian sirotella kukkia keisarin jalkoihin astuessaan sisään rakennukseen. Tytär sai muuten keisarilta lahjaksi briljanttikoristeisen  fermoirin, rintasoljen, joka on esillä myös  vuoden 1828 tehdyssä muotokuvassa. 

Roosin perheen tyttäret oppivat nuoresta saakka tanssimaan, soittamaan ja seurustelemaan edustuskelpoisesti. Upean klaveerin  alla on upeaakin upeampi pyörivä alusta ja  se pyörii  ja pyörittää myös sen päällä olevaa soitinta. Paikalla ollut opas kertoi, kuinka perheen nuorinta tytärtä, Sophia Emelietä,  kutsuttiin Ruusunnupuksi. Ihanaa! "Ruusunnuppu " oli perheen iltatähti.

Yksi koskettavista seurapiiridraamoista kietoutuu Margaretha Elisabeth Roosin ja runoilija Frans Michael Franzénin rakkaustarinaan. Nuorena runoilijana Franzén saapui Kokkolaan ja rakastui intohimoisesti Margaretha Elisabethiin, joka oli Anders Roos vanhemman ja Margaretha Elisabeth Rahmin tytär. Siis Anders Roos nuoremman sisar.

Aika harvoin sitä kai vanhempien mielestä rakastuu oikeaan tyyppiin. Niin kävi Margaretha Elisabethinkin tapauksessa. Alkujaan Pietarsaaresta kotoisin ollut kauppias, leskimies,  Pär Malm, oli saapunut Kokkolaan kosimaan Roosin kaunista tytärtä. He itse asiassa olivat jo kihlautuneet. Mutta Lillin sydämen valloitti Franzén. Niinpä päädyttiinkin sopuratkaisuun, jossa Malm avioitui kaksoishäissä Lillin nuoremman sisaren, Brita Marian, kanssa. Nuoret muuten vihki 24.9.1799 kirkkoherra Anders Chydenius!

Franzénin ja Margaretha Elisabethin rakkaustarina kasvoi kirjeiden ja Margaretha  Elisabethille omistettujen herkkien runojen kautta. Rakastunut pari avioitui 1799. Perheeseen syntyi neljä  lasta, mutta onni jäi lyhyeksi, kun Margaretha Elisabeth menehtyi jo 1806. 

Yllä olevassa runossa Franzén käytti kahta esimerkkihahmoa, Semira ja Chlorinda, jotka olivat tuttuja klassisesta eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja teatterista.

Hän esitti,  että vaikka Semira tunnettiin  nokkelana viihdyttäjä ja Chlorinda ylhäisenä pyhimyksenä, he ovat molemmat teatraalisia ja  etäisiä arjen onneen. Lilly edusti parempaa: aitoa, yksinkertaista ja puhdasta rakkautta, joka toi ilon ja onnen elämään.

Tässä vapaa suomennos runon lopusta:

"Mutta Lilly, sinä! Sinun sileytesi, yksinkertainen, puhdas,

ei kenenkään kanssa kilpaile, ja kaikkien puolelleen voittaa.

Sinun iloinen järkesi, sinun hyveesi, jonka loisteessa

ei pienintäkään ylpeyden tai kateuden tahraa löydy,

tekee onneksi jokaisen hetken, jonka luonasi on.

Silmistäsi luetaan mitä ajattelet;

Se on sielu, joka ei hyveitä opettele,

vaan hyvettä ja iloa ympärilleen elämässään jakaa."

Näyttelyssä on myös aivan ihana, koko seinän täyttävä sukupuu, joka on tietystikin Terhi Ekebomin kädenjälkeä. Sukupuusta ei museolla haluttu perinteistä. Voisiko tämän ihanampaa sukupuuta ollakaan?!

Kipin kapin kaikki näyttelyyn, se on avoinna Kokkolassa Roosin talossa kaupunkikeskustassa!

Kansallispukukierroksella ja äkki-ihastus Lohtajan kotiseutumarkkinoilla

Viikonlopun visiittelihin kuului pistäytyminen Lohtajan kotiseutumuseon pihapiirissä. Siellä oli muun toiminnan yhteydessä kiva kansallispukujen tuuletus-tapahtuma. Sateinen keli yritti latistaa tunnelmaa ja niinpä kuvasatonikin on hävettävän kehno, kun lähes sokerisena tyyppinä peräännyin selkä seinää vasten katoksen alle vähän kauemmas pukukierroksesta. 

Mutta aina kannattaa kulkea avoimin mielin. Minulle nimittäin iski äkki-ihastuminen tällä reissulla. Tämä yllä oleva puku oli minulle tuntematon. Hämmästelin, kun kuulin sen olevan juurikin Kokkolan  seudun  - Gamla Karlebynejdens kvinnodräkt. 

Olen ollut siinä käsityksessä, että tällä seudulla  on ainoastaan Kokkolan ja Kaarlelan naisten puvut. En ole pitänyt niistä niin paljon, että olisin sellaiset hankkinut. Lähinnä olen haikaillut Järviseudun kansallispukua, joka on kerrassaan kaunis, mutta järisyttävän kallis, koska kankaan kutominen on tavallista työläämpää. . 

Mikä iloinen yllätys siis tämän puvun näkeminen, sillä pidin puvusta paljon! Näitä on kuulemma tehty työväenopiston kursseilla useita viime vuosina.

Tässä puvussa on yksivärinen, tummansininen florettihame. Sen väljyys on koottu takapainotteisesti vyötäisille. Takana on tiivis vetopoimutus, sivuilla sen sijaan myötälaskostus. Etupuolelta hame on sileä. Alushame on materiaaliltaan vuoripellavaa. Hameen  edessä runsaskuvioinen, punavoittoinen kukkakuosinen esiliina.  Puvussa on omaleimainen puna-valkoruudullinen liivi, jossa on piilohakaset. Kangas on villaparkkuumia. 

Liivin kangas on ihanan pirteä, ruudullinen, kamlotin  tyyppinen,  villapalttinakangas. Siinä on luonnonvärinen pohja ja erisävyisillä punaisilla, kudottuja ristiraitoja. Liivin malli on melko pitkä ja se on piilonyöritetty. Takana niin kutsutussa körtissä on laskoksia ja pyöreämuotoisia läppiä. 

Liivin alla on lyhyt ylispaita, jonka alle on puettu pitkä, hihaton hankkipaita. Ja röijyn alla on vielä alasellinen, puolipitkillä hihoilla varustettu kansanomainen T-paita. Paidat ovat yksivärisiä, eikä niissä ole koristeita. Materiaalina on pellava- tai puolipellavapalttina. 

Puvun röijy eli "takki"  on vadelmanpunainen,  kimonohihainen ja pitkä. Takana siinä  on laskoskörtti ja sivuissa kiilat. Röijy suljetaan neuloilla. 

Huivista en löytänyt tietoa samasta yhteydestä, kuin muusta puvusta, mutta jotain sentään! Asuun kuuluu kaunis, kuviollisesta silkkikankaasta  valmistettu, neliönmuotoinen huivi. Huivin väreinä on ruskeaa, sammaleenvihreää ja vaaleanruskeaa, leveää raitaa sekä valkoista ja ruskeaa, kapeampaa raitaa. Huivissa on myös runsaita tummanpunaisia ja sammaleenvihreitä  kukka- ja lehtikuvioita. Huivin reunoja kiertää pitkät, värienmukaiset hapsut., jotka on niiden tyviosasta ihanasti solmittu verkkomaisesti yhteen. 

Ja mikä upeinta, niin tässä pukukokonaisuudessa on peräti viisi eriväristä esiliinaa. Kuvissani näkyy punainen, painokankainen esiliina. Asussa voi olla myös vastaava sinisellä painokuvioitu esiliina. Vaihtoehtoina on myös musta, kuosiinkudottu , silkkinen esiliina, valkoinen paitakankainen esiliina sekä ruudullinen, silkistä tehty esiliina. Aivan huikeaa, jos omistaisi nuo kaikki, puvusta tulisi eri tilaisuuksiin kuin uusi! kaikki puvun esiliinat ovat kookkaita ja vyötäisiltä laskostettuja. 

Tässä kuvasadossani ei näy päähinettä, mutta sellainenkin siinä on. Aikuisen naisen päähine on valmistettu pellavapalttinasta. Se on valkoinen liinalakki ja sen etureunassa on nyplätty pitsi. Päähinettä kiertää valkea silkkinauha. Silkkinauhasta on tehty taakse ruusuke.  Tyttöjen asuun kuuluu punainen silkkinauha. 

Pukuun kuuluu  joko punaiset tai mustat sileäneuleiset puuvilla- tai villasukat. Kenkinä voi käyttää nauhakenkiä, mustia avokkaita tai kansallispuvun perinteisiä solkikenkiä. 

Tämä Kokkolanseudun puku on uudehko, sillä se on julkaistu vasta 1997. Puku on  perunkirjan mukaan tutkittu kokonaisuus.  Tutkijana on ollut Seija Johnson. Se perustuu Kokkolan  seudun naisten vaateomaisuutta  käsitteleviin perunkirjoihin 1700-luvun lopusta. Wau, taidan haluta tämän!

Puku edustaa sekä suomalaista että suomenruotsalaista kansanpukuperinnettä ja olisi siksikin minulle se täydellisin! Täältä tullaan, kansallispukukauppiaat!

Tämä puku edustaa vauraan rannikkokaupungin ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen pukuperinnettä.

LÄHTEET:

Kokkolan seudun naisen kansallispuku - mallipuku. Suomen käsityön museo. Suomen kansallispukukeskus. Suomen [https://www.kansallispuvut.fi/kansallispuvut/kansallispuvut/kokkolan-seudun-naisen-tarkistettu-kansallispuku] Luettu 6.9.2026.

Jäähyväiset kesälle

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua  haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera.  Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen. 

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika  lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina  erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään.  Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä. 

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

 "Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? " 

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa  jotain:

 "Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat  voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa  lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille   ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia.  On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi. 

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut. 

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu  pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy.  Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä. 

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.

Valtakunnallisena museopäivänä

 Tänään on valtakunnallinen museopäivä. Missä vietän sitä? No tietystipä museossa! 

Museopäivänä juhlistetaan museoiden työtä kulttuuriperinnön tallentajina, tutkijoina ja tiedon välittäjinä. Päivä muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää on säilyttää oman seudun tarinoita, esineitä ja muistoja tulevillekin sukupolville. Ja myös tätä hetkeä, jota herkästi emme tule ajatelleeksi. Meidän nykyisyys on tuleville sukupolville historiaa! Jokainen museo, olipa se suuri ammatillinen tai pieni paikallinen kotiseutumuseo, rakentaa yhteistä muistiamme.

Valtakunnallinen Museopäivä tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä kulttuuriperintömme äärelle ja pohtia museoiden merkitystä yhteiskunnassamme. Museot eivät ole vain esineiden säilytyspaikkoja. Ne ovat myös kohtaamisen, oppimisen ja elämyksien ympäristöjä, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaa.

Opiskelen tällä hetkellä museologiaa. Tämä on monen sattuman summa. Viimeisten parin vuoden aikana elämässäni on tapahtunut aikamoinen myllerrys, kun oikeastaan ajauduin oman asuinkuntani kotiseutumuseoon, Kaarlelan koriseutumuseoon. Se oli minulle tärkeä paikka jo pitkältä ajalta, mutta lähinnä seisoskelin ihmettelemässä joskus sen upeaa pihapiiriä. Olin käynyt siellä myös monta vuotta aiemmin kertomassa museon päärakennuksen historiasta, joka liittyy siippani sukuun.

Sitten, vuosia myöhemmin sain soiton ja pyynnön, voisinko tulla juuri tuon museon hallitukseen työskentelemään. Minä! Voisiko minulla olla jotain annettavaa? Museo edustaa ruotsinkielisten kulttuuriperimää ja toimii ruotsiksi, minä olen suomenkielinen. Mutta uskokaa tai älkää, se ei ole ollut este. Minut on otettu hienosti vastaan!

Ja se museologia...erään museokäynnin jälkeen viime kesänä löysin sen! Ilmoittauduin Jyväskylän yliopiston alaisiin opintoihin samana iltana. Olen opiskellut koko kesän. Vielä riittää opiskeltavaa, mutta olen niin onnellinen ja kiitollinen tästä uudesta aluevaltauksesta. Ilman hallitustyötä kotiseutumuseossa tätä ei olisi tullut vastaani.

Tässä palanen viimeisimmästä esseestäni museologian saralta: "Museovieras näkee oppaan asiantuntijana ja jotta museon maine säilyy, tulee oppaan tehdä parhaansa omaksuakseen opastettavan kohteen materiaali. Oppaat ovat museon käyntikortteja, väsymys ja uupumus oppaan työssä näkyy myös asiakkaille. On huomioitava, että perehtyminen on jatkuvaa työtä. Parhaimmillaan oppaat pääsevät jakamaan kulttuuriperintöä museovieraiden kanssa ja tekemään arkisistakin asioista merkityksellisiä..."

Tätä tahdon opetella!

Toivon kovasti, että osaan vastaanottaa ihan jokaisen museovieraan tänään niin, että käynnistä jää jälki - jokin muukin, kuin nimi vieraskirjassa. Tulkaapas haastamaan!

Tänään siis mahdollisuus tutustua museoiden toimintaan, tapahtumiin ja näyttelyihin ympäri Suomen. Meidän Kaarlelan kotiseutumuseo on museoipäivän kunniaksi avoinna 12-16. Minäkin olen siellä yhtenä museo-oppaana. Museopäivä kutsuu kaikenikäiset kävijät löytämään uusia näkökulmia historiaan sekä kokemaan, miten menneisyys voi puhutella myös tämän päivän ihmistä. Yhdessä vaalimme kulttuuriperintöä ja pidämme tarinat elävinä.

Hyvää museopäivää sinulle!

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 5: Inspiraatio ja arvot

 Jatketaanpas taas välillä tätä tekoälyn suoltamaa kysymyslistaa. Tällä kertaa näköjään inspiraatiot ja arvot - niin, tekoäly on luonut myös nämä väliotsikot, joten nöyrryn sen alle:)

1. Mikä on elämäsi tärkein arvo ja mistä se juontaa juurensa?

Tämä on mulle oikeastaan aika selvä juttu, vaikken tiedä, osaanko muotoilla sitä tekstinä. Joudun selittämään vähän kaukaa hakien, sitä ei voi sanoa yhdellä sanalla. Asuin 8-vuotiaaksi asti perheeni kanssa pienellä maatilalla, jossa asui lisäkseni mummoni ja hänen vanhapoikaveljensä, "Kalle", joka omisti tilan. Mummo oli muuttanut lapsuustilalleen takaisin sodan aikana kahden pienen lapsensa kanssa, kun jäi sotaleskeksi 26-vuotiaana ja jäänyt sinne pysyvästi. Kalle oli sairastunut sodassa mieleltään, mutta sen sain kuulla vasta aikuisena. Vanhempani halusivat, että me lapset suhtaudumme Kalleen "normaalisti", ei hajonneena. Nyt ajatellen myös sillä oli osansa arvoissani. 

Vanhempani työskentelivät muualla;  äiti pankissa ja isä asui kanssamme vain viikonloput, koska hän oli paljon reissutöissä Kokkolassa noihin aikoihin. Vanhempani olivat muuttaneet tilalle, kun olin 2 kuukauden ikäinen, koska äitiysloma loppui silloin. Äidin piti palata palkkatyöhön ja minulle piti saada hoitopaikka.

Päädyttiin ratkaisuun, että mummo hoiti. Se ei olisi onnistunut muutoin, kuin asumalla siellä maatilalla. Mummo kävi nimittäin navettatöissä aamuin, illoin veljensä kanssa. Päiväni rakentuivat niin, että heräilin silloin, kun mummo tuli aamunavetasta, mummo keitti puuron, äiti valmistautui samaan aikaan lähtemään töihin. Päivän vietin mummon ja hänen veljensä kanssa maatilan arjessa. Myöhemmin mukaan tuli pikkusiskonikin. Lisäksi tilallamme asui yhden vuoden  minua yhdeksän  vuotta vanhempi serkkuni, jonka äiti oli sairastunut vakavasti. Mummo ja Kalle ottivat vastaan meidät kaikki.:) Äidin työt loppuivat vasta klo 17, joten hän oli kotona tosi myöhään. Ainut mahdollisuus oli ottaa meidät lapset myös mukaan navettaan. 

Näen nyt tilanteen niin, että me lapset toimme myös iloa ja väriä mummon ja Kallen elämään. Heidän elämänsä olisi varmaan ollut aika yksinäistä ilman meidän kommervenkkejä:) Heh, tuskin kovin moni maatilan isäntä on ennättänyt leikkiä navettatöiden lomassa piilosta heinäsuojassa. Ajattelin joskus, että se oli vain Kallen hauskuutta, nyt tajuan, että mummon piti sillä aikaa lypsää ja Kalle sai meidät näin pois navettatöiden  jaloista...

Niin, summa summarum. Tästä oikeastaan kumpuaa arvoni. Voisi sanoa, että olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Sitä, että joku välittää ja on aikaa. Olen iän myötä huomannut, että olen imenyt jo lähestulkoon äidinmaidossa sen, että lapsuus on merkityksellistä ja että kaikkea ei saa rahalla. Moni ihmettelee, miksi vietän niin paljon aikaani lapsenlapseni kanssa. Tämä varmaan selittää sen. Olen saanut siihen kotoa mallin. Lapsi voi kulkea mukana, se ei rajoita omaa elämääni, vaan tuo siihen pikemminkin rikkauden, jota ei voi rahalla hankkia. Mä sanoisin, että lisäksi yks pääarvoni on tietynlainen vaatimattomuus. Olen oppinut siihen, että täytyy olla nöyrä ja kiitollinen kaikkia kohtaan. 

2. Kuka on ollut suurin inspiraatiosi ja miksi

Varmaan mun isä. Mä oon kuulemma kuin ilmetty isäni, joka kuoli liki seitsemän vuotta sitten. Niin ulkonäöllisesti, luonteeltani kuin harrastuksiltanikin. Mun isä on opettanut mulle kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkityksen ja harrastuksena sukututkimuksen kädestä pitäen, alusta alkaen. Lisäksi isäni oli tosi musikaalinen, mutta hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta opiskella musiikkia. Siksi hän ohjasi minut musiikin pariin, vaikka alkuaan pistinkin kovasti vastaan. 

3. Millainen neuvo on auttanut sinua vaikeina hetkinä

Mä ajattelen nykyään, että elämässä tulee yllätyksiä ja vastoinkäymisiä vähän joka tuutista ja ärsyttävän säännöllisesti. Varmaan jokaisella.  Tää ei oikeastaan oo neuvo, vaan asia, jonka oon tajunnut kaikkien vastoinkäymisten ja kompurointien jälkeen. Kun jotain yllättävää ja ei-mieluista tapahtuu, pyrin ajattelemaan, että vuoden päästä en enää tätäkään jaksa murehtia, elämässä pitää päästä eteenpäin. Asioilla on taipumus järjestyä, murehtiminen ei juurikaan auta.  Suohon ei kannata jäädä makaamaan. 

4. Mistä tiedät, että olet oikealla tiellä elämässäsi?

Voisin sanoa, että olen löytänyt minun oman tieni vasta 50 täytettyäni. Elin pitkään niin, että vähän niin kuin tuuliajolla ajauduin vain asioihin. Elämä on tuonut eteeni paljon hyvää. Olen jo nuorena tehnyt asioita, jotka kiinnosti, mutta rohkeus edetä kiinnostusten mukaan kasvoi kyllä vasta paljon myöhemmin. Voisin sanoa, että tavallaan usein ajauduin asioihin, joissa olinkin hyvä, mutta en uskonut itseeni. Mun laulunope sanoi mulle, kun olin nuori, että minusta voisi tulla jotain suurta, jos vain  uskoisin itseeni. No enpä uskonut. ja sitä suurta ei koskaan noussut kyllä esiin. Uskon, että tämä liittyy siihen vaatimattomuus-kasvatukseen myös, jonka sain lapsena. Ajattelin kauan, että moni muu on minua lahjakkaampi ja taitavampi ja ehkä vähän pidin jopa kynttilääni vakan alla. Näin minulle eräs esimieheni sanoi kerran. Silloin vasta jäin miettimään sitä. 

Mutta tällä hetkellä teen kyllä asioita, jotka on minua itseäni! Minulle riittää, että teen niitä omassa, pienessä kuplassani. Saavuttaa tasapaino elämässä itsensä kanssa, se on jotain!

5. Mikä pieni asia tekee sinut joka kerta iloiseksi?

Mä sanoisin tähän, että pienet kohtaamiset ihmisten kanssa, ei välttämättä kasvokkain. Työssäni roolini on olla paljon äänessä ja ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Siksi kotona  nautin hiljaisuudesta ja siitä, että saan tehdä omia juttuani kenenkään keskeyttämättä. Noooo, niitä hetkiä on aika harvoin. Eli jälleen se oma, pieni kupla...

Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"

Kun herää sadepäivän aamuun ja 7-vuotias on viimeistä päivää kesäkissana, fammu esittää kysymyksen, että mitäs tänään tehtäisiin. Joskus vastaus voi yllättää ihanasti "Mentäiskö museoon?"

No tämä fammuhan on heti  valmis ja pyysin, että jos voitaisiin käydä katsomassa sitten Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"-näyttely KH Renlundin näyttelyhallissa. Ja niin sitä mentiin!

Paula Pääkkönen on ammatiltaan lasinpuhaltaja ja lasitaiteilija, joka työskentelee Nuutajärven lasikylässä. Tällä kertaa töinä on karamellejä, purkkaa ja jäätelöjä. Mikä sopisikaan kesänäyttelyyn paremmin!

Sisälle rakennukseen astuessamme löydämme eteistilasta lapsille kohdennetun tehtävämonisteen. Kivakiva, nappaamme sellaisen mukaamme. Lisäksi olemme jo autossa pojan kanssa sopineet, että fammu keksii museossa tehtäviä, joita pitää suorittaa. Tällainen tuntuu uppoavan poikaan. 

Värimaailma lasikarkkien lisäksi on ihastuttava. Jokainen  huone on saanut mahtavan makeat ja eriväriset seinämaalit karkkien innoittamana. Upeaa! Kuvissa näyttää synkeämmältä kuin livenä, valaistus imi valon kuvista...

Annan pojalle haasteeksi etsiä ekasta huoneesta kauneimman karkin, toiseksi parhaan makuisen ja kolmanneksi sellaisen, jonka tarjoaisi kaverille. Kaksi ekaa me molemmat karkkihamsterit valitsemme yllätykseksemme samat karkit, kolmas menee sitten erilaisiin valintoihin.

On kiva, kun karkit ovat sellaisten karkkien näköisiä, joita oikeastikin on olemassa. Mikä ilo, kun tunnistaa sienikarkin, aakkoskarkin, ranskanpastillin, liitulakun. Jään miettimään, kuinka samanlainen maailma samaan aikaan elävillä on. Samat karkit ovat kaikkien huulilla niin sanotusti. 

Fammun lemppari on sienikarkki, 7-vuotias valitsee aakkoskarkin. Mutta on niin monia, jotka näyttävät kauniilta. Kuten kukkanen. 

Saamme tehtävämonisteen valmiiksi. Siirrymme värityspöytään, jossa saa värittää yhden jäätelökuvan. Poika haluaa tehdä todentuntuisen, joten ravaa ainakin neljästi toiseen huoneeseen tarkistelemaan, mikä olikaan taiteilijan värimaailma. 

Katselen ja kuuntelen pojan väritellessä Pääkkösestä kertovaa videota näyttelysalissa. Pääkkönen kertoo, kuinka karkkeja löytyy välillä mitä ihmeellisemmistä paikoista, kuten sohvatyynyjen takaa tai auton penkiltä. Naurattaa. Nämä tällaiset ovat varmaan aika monen kokemuksia. Teoksilla on myös hauskoja nimiä, kuten "Tasajako," josta Pääkkönen kertoo, kuinka tarkkaan lapsena karkkipussin karkit sisaruksen kanssa jaettiin. Joskus ylimääräisen sai jakaja, joskus äiti napsaisi sen itselleen. :) 

Viivymme näyttelyssä selkeästi kauemmin kuin muut kävijät. Ihanaa, ettei poikakaan hätäile. Olemme jo melkein lähdössä, kun poika muistaa, että yksi fammun haastetehtävistä on vielä tekemättä. Olen itse sen jo unohtanut, mutta poika valistaa "Sähän sanoit, että mun pitää etsiä kolme sellaista asiaa tai kohtaa  lasitöistä, joita muut kävijät eivät välttämättä huomaa!"

Selvä pyy. Lähdemme ravaamaan koko näyttelyä uudelleen alusta asti. Poika valitsee ekaksi kohteeksi "Pinkit purkkapisarat, " joka onkin aika kiva ja erilainen, katosta alaspäin riippuva teos. "Varmaan moni ei huomaa, että jokainen noista valuvista purkkanoroista on oikeesti vähän erivärinen. " Totta! Eka havainto on pinkki...

Samassa tilassa oleva lila purkka on pojan mielestä kakkonen, koska" purkkapallossa voi tarkalla katsomisella nähdä silmät ja suun. "Eihän moni huomaisi sellaista, fammu, eihän?" Eipä niin.

Kolmas kohde onkin sitten isolta seinäpinnalta löydetty liitulaku. Poika bongaa lakun taustasta mustaa väriä "Tuota ei ainakaan moni huomaisi!"

Olen tyytyväinen näyttelyn antiin, se oli kiva ja hieno, erilainen! Oli myös kiinnostavaa, että lähes kaikilla nyttelyssä samaan aikaan olleilla oli mukana lapsia! Tosi mahtavaa.

Syötkö sinä muuten karkkipussista ensiksi parhaat vai pahimmat karkit? Pääkkönen kertoo syöneensä pahimmat ensin. Pääkkönen kertoi, että hänen töissään on mukana huumoria ja lasitöiden tekeminen täytyy olla hauskaa, koska itse prosessi on rankka. Toden totta!

Me olimme niin hyvällä tuulella näyttelystä lähtiessämme, että jatkoimme intoa puhkuen vielä Kieppiin, eläinmuseoon, joka on meidän vakipaikka. Siellä meillä olikin sitten ihan omat, erilaiset tehtävät, mutta ne jääköön tällä erää kertomatta!

Vielä ennättää katsastamaan Pääkkösen näyttelyn . Sinne ei ole edes pääsymaksua! Terve menoa!

Vanhankaupungin tytöt ja muutakin elokuvaa menneiltä ajoilta

Selailin taasen vanhoja sanomalehtiä. Silmiin osui tällainen hupaisa ilmoitus Kokkolassa näytetyistä elokuvista. Siispä sitä tutkimaan! Kyseessä on ruotsalainen komediafilmi. 

Ilmoitus  oli vuoden 1935 lehdessä, eli siitä on jo 91 vuotta. 

Kyseessä on  vanha suomalainen elokuva Vanhankaupungin tytöt. Ruotsiksi Flickorna i Gamla stan. Elokuva on valmistunut vuonna 1935. Tosin ruotsinkieliseltä sivustolta löydän maininnan vuodesta 1934. 

Ensi-ilta elokuvalla on ollut 8. joulukuuta 1935. Elokuvan oli ohjannut Jorma Nortimo. Nortimo toimi 1930-luvulla Ylioppilasteatterin  johtajana, myöhemmin Turun  kaupunginteatterin johtajana sekä SF:n ja Suomi-Filmissä näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. 

Elokuvan päähenkilöinä ruotsalaisessa alkuperäisversiossa oli Edward Person, Gideon Wahlberg ja Ruth Holm. 

Kuva yllä: Erikoistietotoimiston valokuvanäyttelystä 2020. 

Elokuvan näytöspaikka Kokkolassa oli Maximin elokuvateatteri, joka sijaitsi osoitteessa Isokatu 8, Maximin liikekeskuksessa, joka oli rakennettu 1918. Rakennushan on Alvar Åkermanin suunnittelema ja somistaa edelleen keskustan katukuvaa. maxim rakennettiin kahden suuren, rapatun talon väliin. Rakennuksessa oli yksi Kokkolan ensimmäisiä valomainoksia, eli Pauligin  kahvipannu vuodelta 1937. maximin elokuvateatteria uudistettiin muutoinkin juuri vuonna 1937. 

Maximissa oli alkujaan puiset, pystyyn nostettavat tuolit. Teatterin aitiossa oli kuitenkin alkujaankin pehmeät tuolit. Rakennus näyttää vanhoissa mustavalkokuvissa melko vaalealta, nykyisellään väri on vaaleanpunainen. 

Tässä jugendtyylisessä Åkermanin rakennuksessa julkisivulla on leveähköt pilasterimaiset koristeet. Tiilirakennuksessa on sileäksi rapattu julkisivu, joka on koristeltu reliefein. Koristelu on pelkistetyn geometristä. 

Isokadun puolella fasaadissa on kaksi kolmiopäätyä, joiden keskellä on porttikäytävä. Katolla on kolme kattolyhtyä, jotka alkujaan olivat lunettimallisia. Rakennus on saneerattu 1983, jolloin myös elokuvateatteri poistettiin. 

Löydän toisaalta maininnan, että äänielokuvia on voinut katsella ja kuunnella Maximissa vuodesta 1929 alkaen. Silloin  on Kokkola-lehden uutisartikkelissa kerrottu: "Elokuvateatteri Maxim on aikaansa seuraten ryhtynyt puuhaamaan äänielokuvaa varten  tarvittavia laitteita, ja onkin nyt päässyt niin pitkälle,  että huomenna sunnuntaina  on kokkolalaisilla  tilaisuus omassa kaupungissaan nähdä kuulla äänielokuvaa. "

Ensimmäisenä äänielokuvana kaupungissamme mainitaan "Sydämen laulu." Muina elokuvina on noihin aikoihin nähty mm. "Pohjolan satakieli"  "Länsirintamalta ei mitään uutta," "Merihirviö" "Charlie Chase asettuu aviosäätyyn, ""Lauantai-iltoja," "Kaunis Sadie,"  "Tapahtuipa eräänä yönä," "Unkarilaista verta," "Kuolemaantuomittu" ja "Ford-tehtailta Amerikassa. " Suurin osa näytöksistä on lapsilta kielletty, siitä on ilmoituksissa erillinen maininta. Vuonna 1935  on Pohjanmaan suunta-lehdessä kuitenkin mainittu "Maxim järjestää lapsi- ja perhenäytännön  tulevana sunnuntaina päiwällä. "

LÄHTEET: 

Elokuvat Kokkolassa.  Pohjanmaan suunta. 6.12.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892385?term=Isonvihan&term=k%C3%A4lvi%C3%A4l%C3%A4isen&page=4] Luettu 28.6.2026

Kokkola. 7.12.1929, no 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1554582?term=Kokkolassa&term=Elokuvateatteri&term=Maxim&term=Kokkolan&page=3] Luettu 2.8.2026. 

Pohjanmaan suunta. 21.2.1935, no 22. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892355?term=Elokuvateatteri&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=Maxim&term=Kokkolaan&page=2] Luettu 2.8.2026. 

Puikko,Anna Katariina. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin  kulttuuriympäristöön 1906-1940. Jyväskylän yliopisto. 2021.  [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/76056/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-202105303301.pdf] Luettu 28.6.2026. 

Rakentajat: Kaupungin rakennusmestari Alvar Åkerman. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/376d44e4-2_rakentajat_akerman_fin.pdf] Luettu 2.8.2026. 

Äiti Airolan parempi maailma-kirjasta

Sain tämän kirjan jo joulupukilta, siis heti pian sen ilmestyttyä. Sen lukeminen oli suuri nautinto. Toki sen vuoksi, että Kokkolan Ykspihlajan asukkina Outi on minulle tuttu, mutta myös erityisesti kirjan sisällön vuoksi. Outi Airolahan on MTV3 uutistoimittaja, mutta myös Ykspihlajan asukasyhdistyksen päähahmo ja muutoinkin viiden julkisuudessa  menestyneen lapsen THE ÄITI  ja koko kylän keulahahmo. 

Kirjassaan Outi kertoo aluksi, kuinka Ykspihlajan suuri satama-alue suljettiin ja sen sisälle jäi vanhoja rakennuksia, jotka nyt olivat purku-uhan tai siirron  alla. Outi otti härkää sarvista ja lopulta pääsi sopimukseen  vanhojen hirsirakennusten ostosta ja pois siirtämisestä. Kaikkiaan kahdeksan rakennusta. 

Vei aikaa vuosia, mutta nyt  nuo uhanalaiset talot ovat tulleet todeksi. Vanha Rodenin satamakonttori on uljas ilmestys nykyisellään, nyt nimellä Ykspihlajan Matkustajakoti. Vierailin paikalla ensimmäistä kertaa silloin, kun rakennukseen ei ollut vielä kuin kiipeiltävä kulkureitti ja kaikki oli vaiheessa. 

Outi kertoo palanneensa 1980-luvulla opintojensa jälkeen kotikaupunginosaansa,  Pihlajaan,  menneisyyden haamujen kera, kun puolison  opinnot johtivat Kokkolaan. Outi kertoo pakottaneensa puolisonsa lupaamaan, että palaisivat Turkuun heti  opintojen valmistuttua. Nii sen vain ei sitten käynytkään. Outi kertoo, kuinka oli unelmansa äärellä huomaamatta sitä. Hän kuvailee, kuinka havainnoi  työläiskaupunginosan muuttuneen. Työväestön elintaso oli kohonnut ja sen myötä nyrkit oli laitettu taskuun ja elämä näyttäytyi erilaiselta kuin ennen. Ykspihlajan satamakulttuuri oli muuttanut muotoaan. Mutta ihmissuvun rouheus, raakuus ja alkukantaisuus jollain tapaa edelleen loistivat. 

Outi on ollut asukasyhdistyksen puheenjohtajan kengissä nelisenkymmentä vuotta. Huikea saavutus rakennusten lisäksi on työttömien toiminta. Outi on haalinut työelämästä syrjäytyneitä, raiteiltaan suistuneita, ulosottoon joutuneita. 

Outi kertoo myös, kuinka on huomannut, että ruoan ympärille kannattaa kehittää toimintaa. Kaikki eivät pilki, kuuntele musiikkia tai käy lenkillä, mutta kaikki syövät. Ruoka maistuu hyvältä, kun se nautitaan yhdessä. Siksi on myös  asukasyhdistyksen Saima-ruokala, jossa myydään ruokaa muutamalla eurolla ja on myös ruokajakelua.. 

Outi heittää ilmoille hyviä kysymyksiä: onko niin, että käden vamma suistaa ihmisen vuosikausiksi työtttömyysloukkuun tai masennus siirtää nuoren  putkeen, jonka ainut himmeä kajo on eläke. Nuoret mielenterveyskuntoutujat ovat sairauslomalla tai eläkkeellä, eivätkä siten voi osallistua kuntouttavaan työtoimintaan, työkokeiluun, eikä oikein mihinkään. Ja kuinka mielenterveyspotilaat ahdetaan betonikolosseihin ilman piha-alueita. Kuinka sellaisessa voi hengittää?

Tällainen on Outin malli yhteisöllisyyteen ja työttömien toimintaan. Ei laitosta,  jonne  vajaakuntoiset ja työttömät  saapuvat rakentamaan linnunpönttöjä, ei eristäytymistä omaksi työttömien ryhmäksi, vaan osana muita, jatkuvan  avun ja toiminnan kohteina: ruuan valmistajia, hävikkiruuan lajittelijoita, tasaveroisia toimijoita muiden asukkaiden kanssa. Osa yhteisöä, jonka työtä kaikki arvostavat. Tarvitaan vain muutama ihminen, jotka näkevät, mikä on tärkeää ja ryhtyvät toimiin sen tiimoilta. 

Outi puhuu myös taiteen voimasta. Siitä, kuinka hän on pitänyt laulua, soittoa, tanssia ja kaikenlaista  kulttuuria aina elämän eliksiirinä. Ihanasti Outi kuvailee, ettei kaiken tarvitse olla kallista salikulttuuria, jossa katsotaan toisten tekemiä esityksiä. Sama virtaus tapahtuu aivoissa, kun tekee itse. Mieli lähtee uudenlaiseen moodiin. Mä niin allekirjoitan tän! Ihminen tarvitsee kauneutta, kuittaa Outi. Kulttuuri  ei voi hyvin eikä kehity, ellei se ole osa tavallista elämää. 

Outin kotipiha on elämys jo sinänsä. En ehkä itse pystyisi samaan, mutta Outin pihapiirissä on kesäteatteri, tapahtumateltta, musiikkikahvila ja sauna. Outi kuvailee, kuinka ihmisten asettautuessa jonkinlaiselle leirinuotiolle, syntyy liikettä, joka saa veren virtaamaan ja sielut avautumaan. Oikeastaan ei mikään ihme, että juuri Outin lapset ovat kaikki luovia lahjakkuuksia. Outi kertoo kirjassaan, pitäneensä tärkeänä, että lapset saavat elää vapaata elämää, jossa on  leikkejä, lemmikkejä, ystäviä ja kylänmiehiä sekä ruokaa. 

Outi kertoo myös lapsuuden traumastaan, häpeästä, joka astui häneen ensimmäisellä luokalla kansakoulussa vanhan miehen hahmossa. Satamakatu on ollut hänen elämänsä päänäyttämö. Outi kertoo lapsuudessaan kokemasta hyväksikäytöstä. Tekstiä on siltä kohdin lähes puistattavaa lukea. Siitä, kuinka Outin lopulta ilmottaessa poliisille aikuisena tapahtuneesta, asia kuitattiin sillä, että rikos oli jo vanhentunut. Ihailen Outin rehellisyyttä ja kuvailua tapahtuneesta. Jos ihminen ei saa oikeutta, paha jää pyörimään sisuksiin ja jäytää.

"Tämän päivän outous on, että ihmisen pitäisi näyttää  siistiltä, silitetyltä ja laskostetulta. Oikeasti olemme henkisiä resupekkoja, jotka pyörimme omissa ristiriidoissamme ja murheissamme päivittäin. Satamakaupunginosassa on se mahtava puoli, ettei kenenkään tarvitse esittää fiinimpää  kuin on. Asiaan kuuluu tietty rouheus ja elämän kuluttama pinta niin pöydissä kuin naamoissa. "

Tuossa yllä olevassa typistyy se, minkä vuoksi myös minä pidän työpaikastani, joka sijaitsee tässä samaisessa kaupunginosassa!

Mitä kirjasta jäi käteen? Ihailen Airolan rohkeutta olla juuri oma itsensä, kyseenalaistaa asioita ja saada aikaan! Kun ihminen on hyödyksi tai iloksi  toisille, hän on hyödyllinen myös itselleen. 

"Kun puhutaan hyvinvoinnin lisäämisestä ja vaikkapa työttömyydestä tai yhdyskuntapalvelusta, pitää siirtyä makrotasolta mikrotasolle. "

Outi toivoo kirjassaan, että valtakunnan päättäjät ja kuntapoliitikot katsovat, missä hyvinvointia luodaan järkevästi ja edullisesti ja keräävät talteen toimivat mallit. Kirja on tehnyt vaikutuksen moneen muuhunkin kuin minuun. Kokkolalainen yrittäjä, Erik Hagström, vaikuttui kirjasta niin paljon, että halusi  omakustanteisesti ostaa ja lahjoittaa sen  kaikille 200 kansanedustajalle. Pitäisi melkein syksyn korvilla tehdä eduskunnassa kysely, moniko heistä kirjan on lukenut ja moniko vaikuttui kirjan ajatuksista. 

Löysin pikaisella googlauksella ainakin kansanedustajat Janne Jukkolan ja Jessi Jokelaisen ylistykset  kirjasta  ja kirjalahjoituksesta kesän kuumottaessa. "

"Teoksen ytimessä on pohdinta siitä, mikä kaikki on yhteiskunnassamme rikki ja kuinka voisimme korjata asioita, jotta kaikille, myös yhteiskunnan osattomimmille, olisi tarjolla työtä, toimeentuloa ja yhteisöllisyyttä. Upea kirja! Tämän lukemisen jälkeen tekee mieli lähteä kesäretkelle Ykspihlajaan."

-Jessi Jokelainen-

Niin hienoa, Outi!

KokkolaCupissa jännittämässä uudella KokkolaAreenalla

Terveiset Kokkola Cupista! Onpa ollut huikeat päivät jalkkista seuraamassa. Ja samalla ensi kurkistus uudelle Kokkola Areenalle! Suurin osa lapsenlapseni otteluista käytiin uudella hybridiareenalla, Kokkola Areenalla. Se oli tosi iso ja massiivinen rakennelma. Oli kiva päästä katsomaan, miltä siellä näytti, vaikka aivan valmista ei vielä ollutkaan. Perjantain ottelussa oli vähän ikävä viba, kun työkoneet jumputtivat lähellä ottelupaikkaa ja ikävä pöly kantautui osan pelistä  areenalle...

Mutta kokonaisuutena todella hienolta näytti!

Lapsenlapseni kunnostautui tänä vuonna melkoisena maalitykkinä. Joukkue pelasi 6 peliä ja sai kaikkiaan 14 maalia, joista lapsenlapseni tehtaili peräti 10! Hip, hei ja hurraa!! Silti ei ihan kirkkaimpia sijoituksia tainnut kokonaisuudessa tulla. Onneksi viimeinen peli päättyi selkeään voittoon, niin jäi pojille hyvä fiilis päällimmäiseksi. 

Lapsenlapseni ei selvinnyt aivan ilman kolhuja. Yksi polvi auki ja sormi vääntyi vähän ikävänlaisesti. Mutta isommilta haavereilta silti vältyttiin ja ensi viikko onkin sitten lomailua jalkkiksesta. 

Mutta minusta taitaa näin vanhemmiten kuoriutua oikea jalkkismummo. Oli niin huikeaa jännittää kentän laidalla, että!