sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Black box-ajelulla

Luen viikolla paikallislehteä ja bongaan sieltä ilmoituksen loppuviikon ajelusta "Black box-bussilla."
Saan kipinän ja ehdotan pojanpojalle, että lähdetäänkö fiilistelemään epätavalliselle bussiajelulle. Hän on heti valmis.

Siispä torstaina ajelemme keskustaan. Kyseessä on siis eräänlainen opastettu bussikierros epätavallisin elementein höystettynä.

Tapahtuma organisoidaan idean isän, kuvataiteilija Hans Hästbackan sekä Kokkolan matkaoppaiden ja Ingsva-bussien  diilinä. Kyse on eräänlaisesta rakennetusta neulanreikäkamerasta, camera obscurasta. Pimeäksi tehtyyn tilaan päästetään pienestä reiästä valoa. Tällöin vastakkaiselle pinnalle muodostuu kuva. Valonsäteiden kulkiessa reiän kautta eteenpäin, näkyy kuva ylösalaisin.  





Mitä tämä reissu sitten pitää sisällään? Odottelemme pojan kanssa Mannerheiminaukiolla bussia saapuvaksi. Kun se ilmaantuu paikalle, maksamme muutaman lantin ja toteamme, että bussin etuosan "tavistilassa" istuu kuskin lisäksi matkaopas. Heillä on norminäkymät bussin etuosasta ulos. 


Sen sijaan me yleisö käpöttelemme bussissa eteenpäin. Kuskin penkin takaa tulee jonkinlainen peittävä, vaalea, pimentävä kangas koko  bussiin, joten kuskia ja opasta ei voi nähdä, ei myöskään ulos bussista. 

Kysäisen Hästbackalta, saanko kuvata bussissa. Hän antaa siihen auliisti luvan.
Hetken kuluttua hän palaakin luokseni kiinnostuneena ja kyselee blogistani. Juttelemme blogistin maailmasta, kirjoittelusta, tutkimisesta ja valokuvailusta pitkän tovin lähtöaikaa odotellessa.


Autoon astuessamme idean isä vinkkaa minulle, että tulkaa istumaan tuohon kohtaan, siinä on parhaat paikat. Niinpä änkeämme  bussin etummaisille penkkirivistöille vasempaan reunaan. Saman puolen ikkunassa on peittävä kangas, jossa on pyöreä, pienehkö  aukko. Ohjaaja varoittaa, ettei aukkoon juurikaan kannata tirkistellä, koska valo siellä on niin voimakas. Bussiin asennetussa aukossa on linssit kahdessa kohdassa ikkunoita. 


Vastakkaisella puolta bussia ikkunat on kauttaaltaan peitetty suurin, valkein kankain. 


Kyseessä on siis liikkuva kamera, jonka erikoisuus piilee siinä, että kuva piirtyy valkokankaalle ylösalaisin heijastettuna ja peilikuvana auton vastakkaiselta puolelta. 


Reissunvetäjä kertoo minulle, että ajamme pienen reitin Kokkolan kaupunkikeskustassa. Bussin ajonopeus pidetään noin 15 km tunnissa eli todella maltillisena.

Reissunvetäjä kertoo, että jos kesken ajomatkan tulee huono olo, häneltä löytyy pusseja. Supatan pojalle, että kuulitko, reissunvetäjällä on sitten varuilta pusseja. Poika toljottaa iloinen virne kasvoillaan minuun kysyen:
-Pusseja, niin mitä pusseja?
-Varmaan karkkipusseja, vastaan ja repeän nauruun.
Poikakin äkkää, mistä pusseista puhutaan ja nauraa räkätämme asialle yhdessä.


Opastekstistä olen lukenut jo aiemmin, että hyvin sateisella ilmalla Black box-reissu ei onnistuisi. Onneksi nyt ei sada, pikemminkin paistelee. Pilvipouta olisi näkyvyyden kannalta kaikista paras.


Bussi nitkahtaa liikkeelle. Matkaopas kertoo, että bussia ajaa Esa ja matkaoppaan nimi on Marja-Leena. 

Aina välillä joitakin kohteita tunnistaa aivan selkeästi...tässä taitaa olla Urheilutalo!



Olo on hieman omituinen. Opas tähdentää, että Kokkolaa hyvin tuntevat ehkä paremmin pystyvät nurinkurinbussissa havaitsemaan, missä milloinkin liikutaan. Täytyy myöntää, että tunnistaminen osoittautuu todella haastavaksi. Muutaman tunnetun maamerkin havaitsen ja hahmotan joten kuten, missä milloinkin liikutaan. 

Kaduilla on tavattoman hiljaista. Matkaopas toteaa jossain välissä, ettei kadulla näy ensimmäistäkään kulkijaa. Sitten hän kertoo kolmen koiran liikkuvan kadunreunassa. 
-On niillä mukana taluttajakin, opas jatkaa. 

Matkaoppaan mukaan autoja suhahtaa harvakseltaan valkokankaalla ohi.  Pyörittelen päätäni pitkin kangasta ylös ja alas. Idean isä, joka istuu lähistöllä, varmaan huomaa, että matkaaja ei oikein ole autoista nyt selvillä ja  huikkaa minulle:
-Ne autot on aivan siellä alareunassa. 

Kiertelemme aluksi Neristanissa. Sieltä matka jatkuu lähelle Venehuoneen barkassia. 
Opas kertoo,että barkassi on sotasaalis englantilaisilta. 
Poika kohottautuu hämillään penkistä ja kovistelee minulle:
-Mutta fammu, vasta aamullahan sanoit, ettei Suomi ole ollut sodassa Englannin kanssa. 
-Öö, joo, mutisen. 
Kuinka saatoinkaan unohtaa Halkokarin kahakan ja Oolannin sodan vuodelta 1854, kun poika minulta aamusella kyseli Suomen aikaisemmista sodista.
-Fammu unohti vaan, kuittaan. 
Poika vaikuttaa havaintoonsa tyytyväiseltä. 

Vaikkei minulle huono olo tulekaan, voisin olettaa, että jos matka jatkuisi pidempään,  alkaisi päässä ehkä pyöriä. Poika vieressäni haukottelee. Hän ei tahdo malttaa olla vilkuilematta linssiin, koska näkymä on sieltä helpompi. 

-SALE, huudahdan pojalle, kun tunnistan kadun varren liikkeen tekstin muodosta. Samalla kadulla on J.V. Snelmannin Lukeva poika-patsas, mutta se tulee niin liki kameraa, että minun on ainakin vaikea sitä hahmottaa. 


Valkeahko kerrostalo näkyy selkeänä, mutten yhtään osaa ymmärtää, missä päin liikumme. Jalankulkija kuitenkin kävelee mielestäni päällään. 


Havaitsen, että silloin, kun  taivas näkyy kuva-aiheissa, on näkymä selkeämpi. Pelkät rakennukset näkyvät yllättävänkin suttuisesti. 


Hupaisaa kyllä ajatella, että itse asiassa ihmisten  päässä kuva on periaatteessa koko ajan näin nurinpäin. Aivomme vain sitten kääntävät kuvan toisinpäin. 

Neristanin puutalot erottuvat erityisen muotokielensä ja värikkyytensä vuoksi melko selkeästi. 












Reissu päättyy samaan paikkaan, mistä alkoikin, siis Mannerheiminaukiolle, josta nyt on helppo bongata pitkänmallinen Vapaudenpatsas. 
Pomppaamme pojan kanssa pois bussin kyydistä. 

-Se oli sellainen Peppi Pitkätossun nurinkurinpäivä, poika toteaa matkan päätteeksi. 

-Kaikki on lopultakin paljon selkeämpää oikein päin katsottuna, tuumaan poistuessamme. 


sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Hirviä ja kauriita suolan perässä


Meidän perheessä seurataan paljon ympäri vuoden luontoa. Siippa kiikuttaa uutterasti kevään korvalla riistakameran lähimetsään. Siellä on puunniskaan viety suolakivi, jonka lähelle usein asennamme kameran. Sen varmaan huomaa noista liitteenä olevien videoiden tallatuista maastoistakin, että ympäristössä on tiuhaan tahtiin teputeltu. Aluskasvillisuutta ei enää juurikaan ole.

Noihin kamerajuttuihin jää vähän kuin koukkuun. Välillä kännykässä on kilahdukset päällä kertomassa, että kameran luona on joku. Alkukeväästä äänet oli päällä öisinkin. Alussa on aina se uutuudenviehätys, että kun känny yösydännäkin kilahtaa, on heti valmis tarttumaan kännyyn katsoakseen, mikä siellä nyt on.. ajan mittaan tympäisee yöherätys kesken makoisimman unen ja siinä vaiheessa äänet yleensä sammutetaan.


Monenmoista elukkaa kameran luona on käynytkin Mäyrä oli yksi alkukevään kiinnostavimpia. Hirviä on viime vuosina ollut täällä aikaisempaa vähemmän. Siksi on ollutkin kiva havaita, että nyt loppukesää kohti useampia eri hirviä on seudulla kuljeskellut. Enemmän on kuitenkin tänä kesällä vieraillut kauriita.


Yllä:Hirvinaaras

On kiva seurata, miten eläimet liikuskelevat. Aika rauhallisesti saavat elikot metsässämme olla, siellä ei juurikaan ihmiskulkijoita ole häiriöksi asti. Paikka onkin tarkkaan mietitty ja  hyvä nuolukivelle, koska se ei vaaranna liikennettä eläimien liikehtiessä. 

                                                                        Yllä: Kauris


                                     Yllä: Hirvisonni

Pieni vasa kompuroi  kesäkuun  kahdeksantena kameran edustalla, silloin vain viipyili emäänsä lähistöllä sivummalla. 

Yllä: Hirviemo ja vasa. 

Mutta sittten. Sama hirviperhe liikuskeli parisen viikkoa myöhemmin uudelleen paikalla. Tosi liikuttava tämä video, jossa sama, pieni vasa  käy imemässä emäänsä. Se on tosin harmillisesti mustavalkoinen kuva, koska video on tallentunut öiseen aikaan. Näköjään maito menee suolan edelle!

Yllä: Hirvivasa imemässä maitoa hirviemolta

Meidän rustaama nuolukivi on aika korkealla.  Suola kestää näin jonkin verran kauemmin. Sama runko on palvellut jo vuosia. Vantterimmat hirvet toki yltävät lipaisemaan itse suolakiveäkin kielellään, mutta monen elikon suolantarve tyydytetään puun vartta nuolemalla. Sade valuttaa suolaa kivasti pitkin kuorittua  puunrunkoa. 


Mitä eläin sitten saa tällaista kiveä nuolemalla? Eläimet saavat siitä mineraaleja, hivenaineita ja suoloja. Erityisesti keväisin ja kesäisin hirville  suolakiven hyödyt ovat karvanvaihdon ja sarvienkasvatuksen vuoksi tärkeitä. Sarvet kasvavat suolan voimalla nopeammin. Talvisin hirvet eivät saa suolaa luonnosta. 

Yllä: Valkohäntäpeura

Tämä nykyinen nuolukivi on metsässämme ollut nyt kaksi vuotta, joten pitkään saa yhdestä kivestä elikoille suolaa. Meillä paikallinen hirviseura sponsoroi kivet ja hirviporukasta kukin käy sijoittelemassa kiviä sopiviin paikkoihin metsästysseuran alueelle. 


Tuttavan riistakamerassa pyöriskeli alkuviikosta mahtisonni (se sonni ei ole kuvissa...), jolla oli melko hulppeankokoiset sarvet. Kamera on omastamme vajaan parin kilometrin päässä. Saapa nähdä, kulkeutuuko sonni vielä meidänkin kameraan!


sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Kesäpäivän onkireissu

Mikäpä  kuulostaisi kesäisemmältä touhulta kuin onkireissu heinäkuun kunniaksi. Edellisestä kerrasta onkin aikaa jo vuoden verran. Pikkuepeli muistaa silloisen onkimisen vielä hyvin ja on pitkinä talven iltoina moneen kertaan muistutellut, että kesälomalla meillä on sitten aikaa onkia. 

Tuntuu ihmeelliseltä, miten aikuisena arvottaa omia menojaan. Tällaiselle keveälle ja leppoisalle kalastukselle ei oikein koskaan tahdo löytyä aikaa. Aina löytyy jonkinmoisia mukatekosyitä siirtää onkireissu seuraavaan päivään. Ikään kuin silloin olisi paremmin aikaa. Jäljestä päin sitten huomaa, ettei ole koko päivänä kovin kummoista saanut aikaan ja kalastusreissulle kyllä olisi ollut tilaa. 

Poika pitää huolen siitä, ettei lupaus unohdu. Silmäilemme seuraavan päivän merisäätä ja päätämme, että on aika lunastaa lupaukset. Onkireissu vain tarvitsee hieman valmisteluja. Siippa ehdottaa pojalle, että lähtisimme kaivamaan matoja jo valmiiksi. Ongelmaksi vain muodostuu se, ettei pihassamme tätä nykyä ole enää kasvimaata tai muuta passelia paikkaa kaivettavaksi. Poika muistaa vielä viime kesän kaupasta ostetut Motomadot. Se sana jäikin silloin  pysyvästi kesäsanastoomme. Niinpä käymme pojan kanssa hankkimassa purkillisen matoja. 
-4,99, toteaa poika. Edellispäivänä olemmekin tutkineet mainospostista euroja ja senttejä, joten on kiva havaita samoja summia kaupan hyllyiltäkin. 

-Siis viisi euroa, poika innostuu. 

Myhäilen mielessäni, kun huomaan pojan oivaltaneen senttien pyöristyksen. 

Innokkaina poistumme Motomatojen kanssa kaupasta ja poika kätkee kotona  takapihan varjoisaan paikkaan madot reissua odottelemaan. 

Seuraavana aamuna siippa onkin jo käynyt laittamassa onget ojennukseen. Meillä  onkin melkoinen arsenaali onkivapoja, painoja ja kohoja muistona menneistä vuosista. Kun omat poikani olivat kouluikäisiä, innostuin kesäkeskiviikkoisin käymään heidän kanssaan onkikisoissa Evijärvellä. Siitä kehkeytyi ajan mittaan niin kiva kesätekeminen, että nappasimme auton kyytiin myös siskoni lapset ja täyteen ahdetun auton ryydittämänä huruuttelin autolastillisen kera lapsosia tunnin ajomatkan päähän. Mikähän vuosi se viimeisin olikaan? pohdin.  Mieleen tulvahtaa, kuinka autoradiossa jumputti Pariisin kevään "Tämän kylän poikia" ja me kaikki viisi hoilattiin sitä samalla kun matkaa taitettiin. Googlailun perustella päädyn vuoteen 2010. Siitäkin on jo aikaa. 

Ei mitään tolkkua, jos taloudellisesti ajattelisi onkikisaan tunnin huristelua ja takaisin, mutta se elämyksellisyys, yhdessä puuhaaminen, välillä sadevaatteissa rannalla rymyäminen, katkennet siimat, kadotetut kalat ja kalastuskisan silloiset hulppeat palkinnot tekivät kesäreissuistamme ikimuistoisia. Kaikkea ei tosiaan voi laskea rahassa! 


Kiinnitämme oranssia uhkuvat pelastusliivit ylle. Irrotamme veneköyden, ja vene hurahtaa käyntiin. Päätämme ajella melko lähelle rantakivikon tuntumaan. Ihan matalaan veteen veneellämme ei  pääsisi. 

Kun sopiva paikka on löytynyt, siippa sammuttaa moottorin ja nakkaa metallinkalsean ankkurin veteen. Vettä näkyy olevan kolmisen metriä.  Tähän jäämme!


Siippa laittelee pojan onkivapaa kuntoon. Kaivaa matopurkista ensimmäisen madon. Koukku piiloon ja onki veteen. Poika on  innosta pinkeänä. Kovin vain ovat laihanlaisia oman maan matoihin verrattuna nämä kaupalliset Motomadot, tuumin. 


-Mistä tietää, että siellä on kala?
-Huomaanko varmasti, kun koho nykii?
-Mistä kala tietää tulla sinne?
-Mitä kalat muuta  syö?
Poika keskittyy kyselytunnille niin tiiviisti, että hädissään huudahtaa kohtapian: 

-Äää, mä en löydä mun kohoa, missä se on?


Kaikki kolme kumarrumme laidan yli ja silmäilemme hiljalleen kevyesti aaltoilevaa vettä. 

-Sulla on kala koukussa, vedä ylös! siippa julistaa. 

Jännitystä on kuin suuremmassakin tapahtumassa ja lopulta kiiskipahanen  kaartaa lentävän siiman perässä mätkähtäen veneen pohjalle. 

-Minä sain sen, mulla on ensimmäinen kala! Mikä tämä on? Poika huutelee.

Poika asettelee kalansa ylpeydellä kannelta löytyvään ämpäriin. 

-Kunpa pian joku saisi toisenkin, kalani saisi kaverin ja sitten ne voisi taistella tuolla ämpärissä. 

Miksi aikuisen maailmassa ei koskaan ajatella näin hupaisasti? Tämähän olisi melkoista elämyskalastusta, jos tämän valjastaisi tällaiseksi ohjelmalliseksi onkitapahtumaksi kalataisteluineen, kaikkineen! Hitti vai huti?


Kala ei ole kovin kummoisesti syönnillä. Silloin tällöin koho nykii, mutta monen monituista kertaa saamme nostaa veden pinnalle pilkistävän koukun, josta vain mato on lyhentynyt. No, sellainen kuuluu asiaan. Olennainen osa onkimista onkin madon asettelu uudelleen koukkuun. 

Kerron pojalle, kuinka matoon täytyy sylkäistä sitä veteen heittäessä ja huutaa " Anna Antti ahvenia!"

Poika ihmettelee, kenestä Antista puhun ja mistä kalat silloin tietävät tarttua. 

-Kuka sellaisen on muka keksinyt? poika utelee. 

Kerron, että tämä taitaa olla sellaista vanhaa perimätietoa.  Jo kauan, kauan sitten tavattiin tehdä niin, se on niitä menneiden aikojen hokemia, valjastan poikaa. Poikaa ällöttää sylkeminen. Minua naurattaa, tämähän on, kuin joulupukista esitelmöisi. Asiaan täytyy silti vain  uskoa hartaudella. 

Kalastus jatkuu. Ohi lipuu pieniä venekuntia. Hienona eleenä jokainen vene hiljentää vauhtia meidät kohdatessaan. Aivan kuin olisimme arvokaloja saalistamassa. Huomiointi tuntuu kuitenkin kivalta. 



Poika innostuu kuskailemaan muitakin kaloja ämpäriin. Siellä ne polskuttelevat. Naurelen, että nyt saa kalat sitten taistella. Mitenhän taistelun voittanut kala määritellään?

Katselemme ämpärin pohjalle. Siellä on nyt muutama kala. Kiiskiä, ahvenia ja pojan saama särkikin. Ihan mitä odotimmekin tulevaksi. Kalat ovat kuitenkin sen verran pieniä, että syöntikaloiksi näistä ei ole. 

-Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, valistan kanssakalastajiani entisaikain sanonnoilla. 

Siippa epäilee, että kissakaan tuskin kiiskeen koskisi. No, eihän meillä ole kissaakaan, joten asia jää testaamatta. 

Poika ojentaa vapansa välillä minulle ja käy juttelemassa kaloille. Nappaa yhden niistä käteensä. 
-Hyiii, mitä limaa tässä on? poika kauhistelee. 
-Luulin, että vain etanat ovat limaisia! poika jatkaa. 
Tässä oppiikin elämän totuuksia - jos vaikka  ja mitä!

Poika käy vaivihkaa pyyhkimässä mullasta mutaisia ja limasta tahmeita käsiään verkkopunkan kylkeen. Totean, että kotona sitten pestään kädet, pieni lika kuuluu asiaan. 


Minäkin saan kalan. Se on onnettoman pieni ahven. Iloitsen kumminkin, kun saan sen veneeseen asti. Tärkeintä ei ole koko vaan saalis!

Poika siirtyy siipan viereen veneen takaosaan. Jos sieltä tulisi paremmin. Syönti ei ole tosiaan mikään paras ja siippa jo ehdottaa kotiin lähtöä. Me kaksi olemme kuitenkin sinnikkäitä ja haluamme vielä jatkaa. 

-Mulla nykii kohta, poika ilmoittaa. 
Siippa ihmettelee, mistä sen voi tietää. 
-Musta tuntuu siltä, poika jatkaa. 


Poika haluaa kantaa kaikki saamamme kalat itse ämpäriin. Se käy hyvin. Kalat ovat kuitenkin niljakkaita ja yksi kaloista sinkoaa käsistä luistaen veneen pohjalle. Poika konttii  pitkin veneen likaista  kantta onnellisena kalan perässä ja saakin sen pian  kiinni. 

-Sinne ämpäriin takaisin, hophop, poika komentaa suu auki ihmettelevälle kalalle. 


Välillä siima lentää veneeseen vetäessä riemukkaasti kaaressa ja mätkähtää suoraan - minnekäs muuallekaan kuin verkkopunkassa olevalle verkolle ja istuu siihen tiukasti kiinni. Mikähän on tällaiselle todennäköisyys, että se takertuu juuri sinne, minne ei pitäisi? Siippa valjastetaan koukun irrottajaksi. Pian kalastus taas saa jatkua. 


Kesäpäivä on kaunis. Välillä paistaa, toisinaan on enempi pilvipoutaa. Sillä ei ole merkitystä. Viereisestä saaresta tulvii ilmoille taivaallisen ihanaa savun tuoksua. Joku  lämmittää puusaunaa. Nuuhkimme tätä huikeaa elämystä  ja mielikuvat Suomen kesäidyllistä ovat täydelliset. Heittäydyn oikein runolliseksi, sillä mieleen tulvii savun innoittamana Kaarlo Sarkian runo:

On ehtoo hämäräinen,
ja saunat sauhuaa.
Ruislintu yksinäinen
vain jossain narahtaa.

On luona tuvan seinän
yks valmu punainen,
ja jostain tuoksu heinän
ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu
kautt’ illan hiljaisen.
Suoniityn ylle sumu
jo kohoo valkoinen.

Ruislintu yksinäinen
taas jossain narahtaa...
On ehtoo hämäräinen
ja saunat sauhuaa.

Ruislinnun ääntä ei tosin kuulu, mutta olen vielä kuulevinani etäämpää käen kukuntaa. Siippa tosin jo alkuviikosta sanoi, että käki lakkaa taas pian kukkumasta, kun viljaan nousee tähkä. Sekin on sitä vanhaa perimätietoa parhaimmillaan!


Pian alkaa ropsia hiljalleen vettä. Päätämme pakata onkivermeet ja suunnata kohti rantaa. Siippa nostaa vedestä mutaisen ja tummanpuhuvan ankkurin veneen pohjalle. Iso kolahdus ankkurin iskeytyessä veneen pohjalle ja sitten moottori jo taas jo pian käykin. Poika tarkistelee vielä  paluumatkalla huikeaa saalistamme ja laskee kaloja olevan kaikkiaan kahdeksan. 


Vaikka on kesäloma, opettaja minussa pilkistelee  väkisin päätään silti. Annan pojalle tehtäväksi järjestää kalat pituusjärjestykseen. Poika tekee työtä käskettyä ja varmistaa vielä asiaa. 

-Siis toiseen reunaan lyhyin ja toiseen pisin, onko väliä, laitanko lyhyimmän vasemmalle vai oikealle? poika kysyy. 

Hymyilyttää, sillä pedagoginen puoleni olisi heti valmis vaikka millaisiin tehtäviin. Miten kaikilla muilla tavoilla kalat voisikaan järjestää? Matematiikkaa parhaimmillaan tällainen!

Pojan pelastus taitaa olla lähestyvä ranta. Veneen kolahdettua rantalaituriin  kömmin hytistä pikaisesti kiinnittämään veneen takapoijua. 


Onkireissu oli ihana, miksi tällaiseen ei  irrottaisi enemmänkin aikaa? Ehkä tämä on niitä stressin poistajia parhaimmillaan!

Heti rannalle päästyään poika jo kysyykin:
-Mennäänkö taas huomenna ongelle?

sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Lucina Hagman -veistos "Siina" Kälviällä



Hieman tavallista kiireisemmän viikon vuoksi tuppasi pitämään pientä vipinää tämän päivityksen suhteen. 

Alkuviikosta sain ylläripyllärinä Amerikanvieraita. Keskemällä viikkoa käväisin kotipaikkakunnallani Evijärvi-viikon tapahtumassa kertoilemassa juuristani sun muista. 


Kiitos vielä kuulijoille ja mukaan pyytäneille! Nuorimmaiselleni näytin kotiin palattuani lahjaksi saamiani  muistamisia. Hänen sanoin "aika siistiä." Ehkä nautinkin kahvini lomalla Evijärvi-mukista!


Tämän viikon teemana on Suomen ensimmäinen Lucina Hagmanille (1853-1946) omistettu rautalankaveistos Kälviällä.

Lucina Hagman (Cina) oli professori, koulunjohtaja, yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista sekä Martta- järjestön  ja Naisasialiitto Unionin perustajanainen. Hagman tunnettiin erityisesti  suomenkielisen koulutuksen edistäjänä. Hänen syntymästään tuli vuosi sitten kesäkuussa 170 vuotta ja sen kunniaksi "Siina" sai veistoksen synnyinkotinsa pihalle. 

Veistos on tilattu kuvanveistäjä Kaija Kontulaiselta. Se on valmistettu rautalangasta, kuten Kontulan jotkin aikaisemmatkin teokset. Teos on valaistu teräslankaveistos. 

Valitettavasti kuvani ovat hieman olemattomia. Veistos erottuu huonosti taustastaan, koska auringonpaiste kuvattaessa oli todellinen haaste. Käyn ehtiessäni kuvaamassa esteettisemmät kuvat teoksesta!


Veistos on nimeltään "Siina. "Se esittää Lucinaa lapsena, joka leikkii pihallaan. Lucina asui elämänsä 12 ensimmäistä vuotta juurikin tässä talossa. 

Veistos on todellakin omalla paikallaan juuri tässä pihapirissä, josta Hagman on todennut "Hyyppä ja Kälviä, oli, on ja on aina oleva minun oma isänmaani, kaikki muu on jotain muuta."


Lucinan ajatusmaailma lapsia kohtaan oli aikaansa edellä. Hän  halusi nähdä lapsen lapsena, ei oikuttelevana  pikkuaikuisena. Lapsia tuli kasvattaa ohjaten. Hänen kasvatusfilosofiansa keskeinen asia oli  yksilön hyväksyminen ja  kaikkien oppilaiden tasa-arvo. 

Lucina oli perheetön, mutta hän hoisi veljensä kolmea lasta sekä kasvattilasta lapsia aktiivisesti. Hän pääsi eduskuntaan jo vuonna 1907. Lucinan ensimmäinen lakialoite koski  avioliitossa olevien naisten oikeutta hallita omaisuuttaan. 


Myös kuvanveistäjä Kaija Kontulaisen juuret ovat Kälviällä. Paikka, jossa veistos on, on nykyinen Martta-koti. Sen ovenpielustassa onkin hieno muistolaatta Hagmanista. 



Veistos paljastettiin tässä pihapiirissä 5.6.2023. Veistoksen rahoitus onnistui  kotipitäjän kansalaiskeräyksen avulla. Veistosta ympäröi "Siinan kukkamaa, " mutta kuvausajankohtani toukokuun alussa ei anna Kokkolan kaupungin puutarhapalvelujen  kukkamaalle oikeutta. :)





 LÄHTEET: 

Lucina Hagman saa veistoksen ja Hagmanit näyttelyn. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/tiedotteet/lucina-hagman-saa-veistoksen-ja-hagmanit-oman-nayttelyn/} Luet4tu 30.6.2024. 

Neiti Lucina Hagman. Martat. [https://www.martat.fi/organisaatio/historia/henkilot/marttaliiton-puheenjohtajat/lucina-hagman/neiti-lucina-hagman/] Luettu 30.6.2024. 

Naisasianainen Lucina Hagman saa veistoksen Kälviälle 170-vuotisjuhlavuonnaan. Yle.fi. [https://yle.fi/a/3-12603439] Luettu 30.6.2024.

Tasa-arvoisen koulutuksen uranuurtaja  sai veistoksen Kälviällä. Senioriopettajat 4/2023. [https://osj.fi/wp-content/uploads/04_2023_Hagman.pdf] Luettu 30.6.2024.