sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Jaakko Kälviältä päätti maallisen matkansa

Onpa eräällä Jaakolla ollut surullinen kohtalo Amerikassa. Tämä tarina löytyi vuoden 1914 Amerikan Suometar-lehdestä pienenä uutisena.
 
Sanomalehtikirjoituksen mukaan Jacob Käri kuoli Hurleyssä, Amerikassa huhtikuussa 1914.Hän oli sairastanut keuhkotautia jo jonkun aikaa. Kuitenkaan hän ei liene ollut aivan kamalassa kunnossa sairastellessaan, koska mainitaan, ettei hän ollut vuoteen omana. Kuoleman kerrotaan saapuneen äkkiä.




Jacob haudattiin 9.4.1914 Hurleyssä. Kuollut Jacob oli lähtöisin Kälviältä, mutta en näin äkkiseltään päässyt hänen juurilleen. Jacobin mainitaan kuitenkin kuolleen noin 53-vuotiaana, joten laskennallinen syntymävuosi olisi noin vuonna 1861. Surullista, mutta lehti mainitsee, ettei omaisista ole tietoa.

Onkohan tämä yksi niistä kuolleista, joka on myöhemmin julistettu kuolleeksi Suomessa, kun kuolinaikaa ei ole täällä ollut tiedossa.

Noihin aikoihin uutisoitiin aika yksityiskohtaisesti. Tässäkin tapauksessa mainitaan uutisessa näin suorasanaisesti "Wainaja on ollut väkijuomain orja, kapakan piirissä päättyikin hänen maallinen matkansa. Surkeaa, säälittävää!"

LÄHTEET: Amerikan Suometar.  14.4.1914.

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Köyhäinhoitoa Elsa Aspin avulla

Joulukuussa 1809 oli  Suomen sota jo  loppunut, mutta  olot olivat aika köyhät monissa paikoissa. Sen lisäksi oli yksittäisiä tragedioita. Yksi niistä tapahtui Kokkolassa. 

Merimies Ahlbeckin perhe asui hyyryläisenä - eli meidän ajalla voisi käyttää  kai nimitystä vuokralaisena - Pakkahuoneenkadulla erään laivurin talossa. En tiedä tarkemmin taloa, siksi kuvamateriaali tässä päivityksessä tulee sieltä sun täältä Pakkahuoneenkatua. 

Perheen isä oli   luonteeltaan kulkija ja myös hieman viinaan menevä. Tiedettiin myös  kertoa, että mies oli jo kesällä 1809 karannut  ulkomailla satamasta jostain laivasta omille teilleen ja oli tietymättömissä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sillä miehen palkkatulot merimiehen työstä loppuivat saman tien karkuruuden vuoksi. Vaimo-paralla ei siten ollut tuloja ja hän oli pakotettu kääntymään merimieshuoneen kassan puoleen. Sieltä oli saatavissa pientä avustusta. 


Yllä: Ote rippikirjasta Gamlakarlebyn seurakunnassa 1806-1812. 

Vaikeissa oloissa nainen sairastui kovaan kuumeeseen ja kuoli myrskyisenä  yönä 1809. Annikki Wiirilinna mainitsee kuoleman tapahtuneen joulukuussa, mutta kun tarkistelin alkuperäislähteistä kirkonkirjoista, se tapahtuikin maaliskuussa 1809. Samoin Wiirilinna kertoo lasten olleen 1- ja 3-vuotiaat, mutta näin pikaisella otannalla löysin todenperäisyyttä vain 1-vuotiaaseen. Muut lapset olivat jo hieman iäkkäämpiä, osa heistä kuollut jo aiemmin. 

Naapurissa asusteli merimiehen leski, Elsa Asp. Elsa oli jo iäkäs, sillä hän oli naisen kuollessa jo 89-vuotias. 


Yllä: Kuvakaappaus Elsa Aspin perheestä rippikirjassa. 

Elsa oli käynyt hoitamassa naapurin naista hänen ollessaan sairas.  Aamulla Elsan mennessä tavalliseen  tapaan naisen taloon,  näkyi huoneeseen astuessa palavan vain pieni öljytuikku. Näky oli hurja, sillä 3-vuotias lapsi oli juuri herännyt ja yritti herätellä poisnukkunutta äitiään. Vuoden ikäinen pienokainen itki kätkyessään. 

Sana naisen kuolemasta ja orvoista lapsista kiiri ympäri  kaupunkia. Ei tiedetty, mihin lapset olisi sijoitettu, ei ollut ketään heitä luokseen ottamaan. Myöskään maistraatin jäsenet eivät tienneet, miten toimia. 

Koska aika oli köyhää, päätettiin, että avustetaan elintarvikkein, mikä paremmin takaisi lasten elossa säilymisen. 

Ihmiset pohtivat, eikö Elsa olisi heitä sopivin hoitamaan, koska oli hoitanut heitä jo aiemminkin. Hänen omat tyttönsä olivat myös jo muualla palveluksessa. Edeltävänä vuonna Elsalle oli myönnetty  eläke köyhäinkassasta. Se ei ollut suuren suuri, vaivaiset 6 riksiä. ja 32 killinkiä. 

Onneksi oli ympärillä hyviä naapureita. Lapsille kerättiin ruoan lisäksi vaatetta. Elsa oli tomera nainen ja mökkinsä oli sentään lämmin. Niinpä kasvattajan osa lankesi hänelle melkein luonnostaan. Ahlbäckin vähäinen omaisuus kerättiin  ja tuotiin Elsan vintille. 

No, naapurithan siinä ensiavun antoivat, vietiin vaatetta ja ruokaa sieltä täältä, ja kun Aspin Elsa kyllä oli tomera nainen ja hänen mökkinsä oli lämpimämpi lankesi kuin luonnostaan että sinnehän ne lapset vietiin. Ahlbäckin vähäinen omaisuus kerättiin  talosta ja tuotiin Aspin Elsan vintille - sieltä saa jos kehtaa mies vielä Kokkolaan joskus ilmestyä, karkuri ja heitteille jättäjä.

Valtaporvarit lupautuivat vuoroviikoin toimittamaan Elsan kotiin elintarvikkeita. Muodostettiin erilaisia ja useita ketjuja, jotka vuoroajoin vastasivat ruoan toimituksista. Kierron aloitti kauppiaat Donner ja Jan Riska sekä raatimies Rahm. Sitten olivat vuorossa raatimiehet Lithén ja Chorin, kauppiaat Kjemmer ja A. Kyntzell, Nils Rahm, Westring sejä A. ja J. Kjemmer. Lisäksi vastuussa olivat kupariseppä Björkman ja suutarimestari Wallin. Määräajan jälkeen lahjoituskierto aloitettiin jälleen alusta. 

Yllä: Ote Gamlakarlebyn rippikirjasta 1806-1812. 

Pyörittelen vielä rippikirjamerkintöjä koneellani. Näyttää siltä, että pienokainen Brita Caisa (Catharina)  on kuollut jo 1810. Isompi tyttö näyttää olleen elossa ainakin vielä 1812. tämän rippikirjan päättyessä. En tiedä, mikä hänen kohtalonsa on ollut, kun Elsa on kuollut jo 1813. 

Valitettavasti meille myöhemmin eläneille ei ole säilynyt tietoa, kuinka pitkän aikaa huoltorengasta ylläpidettiin. Joka tapauksessa toiminta on mitä ilmeisemmin ollut hyvä, koska samanlaiseen toimintaan turvauduttiin uudelleen melko pian, kun merimies  Frimanilta jäi orvoiksi kolme alaikäistä lasta. 


LÄHTEET: Wiirilinna, A. Kahden orvon kohtalo liikutti Kokkolan raatia. Porstua-kirjasto. [https://www.porstuakirjastot.fi/] Luettu 11.2.2024.

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Lunta, lunta!

Nyt voi varmaan todeta, että on kunnon talvi! Mutta kaikella on tietysti rajansa. Pakanen on paukkunut kovin ottein, ja kun lopultakin vähän lauhtuu, tulee lunta tupaan. 

Talomme on aika aukealla paikalla peltojen keskellä. Mitä nyt takana pieni metsäpläntti vähän tuulilta  suojaamassa. 

Lumitöitä on tehty tämän viikonlopun aikana pitkään ja hartaasti. Yksi tai kaksi kertaa ei ole riittänyt. Mönkijän aura on laulanut useampaan otteeseen. Harmi, ettei ole traktoria, sillä mönkijän voima ei oikein enää riitä kippaamaan viereiseen vesiojaan lumimassoja. Auratut tien reunat ovat niin tulvillaan lunta. 

Ongelmahan tässä on se, että pian ei isommalla autolla enää pääse kulkemaan yksityisliittymäämme. 

Tuuli on pyörittänyt ja puhallellut aukealle tienpätkälle lumipursuja oikein toden teolla.  Hämärästi muistan lapsuustalviltani jotain vastaavaa, mutta en pitkiin, pitkiin aikoihin. Eräs vanha kylänmies tulla teputteli tiellä vastaan ja totesi, ettei muista näillä seuduilla näin lumista talvea. No, minä olenkin vähän enemmän sisämaasta kotoisin, kuin ikänsä rannikolla asuneet. 



Kaunista silti on. Ja voisihan tuota lunta hyödyntää tekemällä oikein ison kukkulan, josta olisi kiva lasketella tampattuna pulkalla. Siippa yritti minulle myös ehdotella pehmeään  hankeen hyppäämistä, mutta en oikein lämmennyt ajatukselle. 



Porraspääkin alkaa olla aika kaposen näköinen. Siippa äsken lueskeli kymmenen päivän sääennustetta ja kertoi vähän kauhistuneena, että lisää lunta on luvassa. 




Tänään oli joka tapauksessa mainioista mainioin talvi-ilma. Pakkasta -4 ja aurinkokin paisteli. Käveleskelin Vartiolinnan ympäristössä. Oli niin kirkasta, etten nähnyt kameran näytöltä, mitä kuvasin. 

Puiston hyljepatsaat oli kruunattu talvikuosiin valkeiksi lumikasoiksi. 


Puiston käytävät oli silti jo ajeltu käveltävään kuntoon. Ihanaa!


Istukaa kiireimmäksi aikaa, naureskelin puiston penkkien ohitse kulkiessa. Teki kyllä mieli raivata tie penkille ja puhdistaa penkki istuttavaksi. Mutta ehkä siinä ei talvella kulkiessaan  kukaan kumminkaan huilaisi?


Vartiolinnan pihassa patsailla oli myös valkeat vetimet. 


Jotenkin koko patsaan olemus muuttuu lumen keskellä. 


Vanhassa kaupungissa ajellessa piti oikein tarkistaa, onko katu varmasti kaksisuuntainen. Niin kapeilta ne nyt näyttivät.  Vanhoja taloja toki suojaa lumivuoraus kylmältä.



Vilkaisu Santahaan viralliseen lumimittariin osoitti, että eilen, 17.2.24 lunta oli siellä 68 cm, tänään hieman laskeneena 64 cm. No, vielä on metriin matkaa!

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Isovihan vaurioittama

Luin Kustaa Vilkunan teosta "Viha" jälleen kerran. Sieltä sattui matkaan tällä kertaa lohtajalainen Lauri Laurinpoika Pitkänen. Hän oli kotoisin Lohtajan Välikannuksesta. 

Venäläisten kerrotaan kiduttaneen, piiskanneen verille ja kaltoinkohdelleen häntä Isovihan aikana. Pahoinpitelyn kerrotaan olleen niin rajua, että hänen ymmärryksensä vaurioitui, mitä lie se sitten ikinä tarkoittaakaan. 

Vian seurauksena Lauri sattui nukahtamaan kirkossa adventtisunnuntaina vuonna 1722. Kirkkokansa oli hyvin hämmentynyt huomatessaan, että Lauri parkui kirkon penkissä unissaan. Käyttäytyminen oli säädösten  vastaista, mutta päädyttiin jälkeen päin siihen, ettei tapaus ollut varsinaista kirkkopahennusta, joka olisi ollut rangaistava teko. 

Nimismiehen virkaa toimittanut  rykmentinkirjuri  Henrik Holst, kappalainen Jacob Sipelius sekä koko lautakunta ja myös enin osa käräjäväestä vahvistivat käräjillä Laurin kärsivän vihollisen aiheuttamasta heikkopäisyydestä. Suomisanakirjan mukaan heikkopäisyys määritellään "typerä, hoopo, vähäjärkinen."

En tiedä, mikä oli Lauri Laurinpojan kohtalo. Mutta usein juuri sota-ajat olivat synkimpiä mielisairauksiin johtaneita ajankohtia. Etenkin pohjalaisessa ympäristössä Isoviha julmuuksineen, tauteineen ja nälänhätineen muodosti  sellaisen ajanjakson, joka laukaisi monen ihmisen mielissä voimakkaan ahdistuksen. Sen aikaisessa yhteisössä herkästi leimattiin tällainen niin pahaksi hulluudeksi, ettei heitä voitu pitää enää avoimesti oman yhteisön jäseninä, vaan heidät toimitettiin herkästi hospitaaleihin pois silmistä. 


LÄHTEET: 

Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 2. Toim. Heikkui Roiko-Jokela ja Timo Pitkänen. Jyväskylä 1996. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/978-951-39-9760-1_JHA_vol_2_jyx.pdf] Luettu 18.10.2023.

Kustaa J. Vilkuna. Viha, s. 480. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 10.4.2023. 


sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Taidemaalari Johan Erik Lindh

Kuka hän oli? Hän oli ruotsalainen, Foslagenin maakunnassa syntynyt  (1793-1865) taidemaalari. Miten hän sitten liittyy Kokkolaan? 

Johan Erik Lindh oli tunnettu muotokuvamaalari ja koristemaalari ja myös ainut 1830-luvun taiteilijoista, joka pystyi elättämään itsensä taiteella. 

Johan Lindh oli alkujaan opiskellut koristemaalausta Ruotsin taideakatemiassa E. Limnellin johdolla. Hän valmistui 1814 kisälliksi Tukholman maalariammattikoulusta. Johan muutti Kokkolaan vuonna 1817 hakeutuen tänne koristemaalariksi. 

Johan avioitui Kokkolassa 14.6.1821 Hedvig Christina Liljebergin kanssa. Heillä oli poika nimeltään Johan Victor Lindh (1822-1892). 

Yllä: omakuva Johan Erik Lindhistä. 

Johan Lindin tiedetään maalanneen mm. Kokkolan vanhan kirkon, Munsalan, Tenholan  ja Oravaisten kirkkojen alttaritaulut. Hän on maalannut myös Vaasan hovioikeusrakennuksen koristemaalaukset. 

Kokkolan kirkkoon maalattu alttaritaulu valmistui 1819 ja se oli nimeltään "Kristus ristillä. " Harmillisesti tuo kirkko tuhoutui kokonaan tulipalossa loppiaisyönä 1958. 

Yllä: Kuvakopio Kokkolan vanhan kirkon alttaritaulusta. 

Johan Lindh muutti myöhemmin aluksi  1827 Turkuun ja sitten Helsinkiin. Lindh ansioitui erityisesti tehden satoja muotokuvamaalauksia pääasiassa aatelisista ja säätyläisistä. Hän teki maalauksistaan aina kirkasihoisia ja maalasi korut ja  vaatteet tarkasti teoksiin. Hänellä oli Helsingissä ateljè, josta tuli suosittu salonki. Johan Lindh on maalannut useita tunnettuja kasvoja, kuten Donner-, Armfelt-, Aminoff- ja Ehrnrooth-sukujen edustajia. Lindhin työt olivat suhteellisen edullisia. 

Ateneumissa Helsingissä on pysyväisnäyttelyssä 1800-luvun alun muotokuvamaalauksissa  kaksi Lindhin maalausta. Ne on maalattu Helena ja Jacobina Simelius- nimisistä sisaruksista. Sisaruksista jälkimmäinen on testamentannut taulun Ateneumille. 1896. Muotokuvia on säilynyt yli 200 kappaletta ja Ateneumin museossa on kaikkiaan kahdeksan hänen työtään. Töitä on tallessa myös Cygnaeuksen galleriassa, kansallismuseossa ja Turun historiallisessa museossa. 

Lindh toimi myös opettajana, sillä hän perusti koristemaalareille tarkoitetun antiikkikoulun yhdessä maalarimestari Lars Källströmin kanssa 1840-luvulla. Hän antoi myös yksityisesti piirustuksen ja öljyvärimaalauksen ohjausta.

Johan Erik Lindh kuoli Helsingissä1865 71-vuotiaana.


LÄHTEET:

Helena ja Jacobina Simelius. J.E. Lindh, 1820-luvulla. Galleria familiaris. Simelius-Simojoki sukuseura.[https://simeliana.fi/suku/galleria-familiaris/] Luettu 3.1.2024.  

Johan Erik Lindh. Ostetaanmyydään.fi. [https://www.ostetaanmyydaan.fi/johan-erik-lindh/] Luettu 3.1.2024. 

 Johan Erik Lindh. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Erik_Lindh] Luettu 3.1.2024. 

Taideart. Teosesittely. [] Luettu 6.1.2024. 

sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Talvella...

Jo monen viikon ajan on ajatuksessani ollut tehdä postaus vain, ihan vain talvisista kuvista, Se on jäänyt viikko toisensa jälkeen. Mutta ehkä nyt...





Tämä talvi on ollut kylmä. Tällainen pakkastalvi kyllä toisaalta on ihana, mutta toisaalta ahdistavakin, sillä lämmityskuluihin se tietysti vaikuttaa. 


Joka tapauksessa lunta on ollut riittämiin ja maisemalliset näkökulmat on olleet ihanat. Viikolla töissä olin välituntivalvojana ja näin niin kauniin taivaanrannan, että melkein itku pääsi, kun en ennättänyt sitä kuvailemaan. Taivas helotti  pehmeän vaaleanpunaisena valkohuurteisten puiden takaa. Kaiken kauneuden kruunasi ylimpänä  keltaisuuttaan säteillyt täysikuu. Joku oppilaistani huudahti "Oi, aivan samanlainen maisema kuin siinä meidän tekemässä kuvistyössä. Totta, sellaista maalasimme joku viikko aiemmin...



Oppilaideni kanssa olen joka viikko tutkinut säätiedotuksia. Siitä on oikeastaan tullut hauska yhteinen jatkumo. Veikkaan, että luokassani osataan sääkarttoja tulkita keskimääräistä paremmin. Ollaan juteltu myös tuulien vaikutuksesta pakkaseen ja siitä, paljonko hyinen tuuli voikaan lisätä pakkasen purevuutta. Kaikki tietous ei siis löydykään pelkästään lämpömittarista.


Olen kuvannut talvikuvia sekä kotipihastani että läheisiltä metsäautoteiltä. Kauemmaksi en ole ennättänyt. Toisaalta runsaassa lumessa tarpominen olisikin aika työlästä. 






Joku on sentään jaksanut tarpoa lumessa jopa ylämäkeen. Sitkeä, tasainen polku kulki  kohti ylämäkeä.  En tiedä, minne lie ollut kulkijalla matka. Mäen päällä tai takana kun ei ole mitään muuta, kuin asumatonta. 


Moni metsäautotie on saanut talven ajaksi jäädä lepotilaan. Aika harvaa pikkutietä aurataan, ellei metsänomistajalla ole puutyöt metsässä käynnissä. 



Lumiset puut on kuin pukeutumisleikki. Metsä saa ylleen aivan uuden värin. Niin kaunista!


Eläimillekin lie talvisessa hangessa tarpominen melkoinen voimanponnistus. Jälkiä näkyy paksussa lumessa vain vähän. 


Puut seisovat nekin paikoillaan. Näyttävät jylhiltä ja jykeviltä suorine runkoineen. Melkein hipovat taivaita. 


Eräänä iltana käväisin isäni haudalla. Siellä oli satumaisen kaunista. Isä toivoi joskus, että hän pääsisi Lappajärven kauniiseen hautausmaahan viimeiseen lepoonsa. Siellä hän piti elämyksellisen kauniina hautausmaan vieressä laineillutta järveä. Käytännön syistä isä haudattiin kuitenkin Kokkolaan. Uskon, että hän arvostaisi myös tämän paikan kauneutta. 



Vanhan kaupungin kadut ovat kaventuneet entisestään. Lunta on haastavaa aurata - tai etenkin sijoittaa aurauksen jälkeen. Toisaalta lumikasat vanhojen talojen laitamilla lämmittävät. Lumi on myös lämmittävä elementti!








Kaupunkialueella etenkin aurauskalustolla on kyllä isoja haasteita. Sivuihin aurattu lumi kerätään ensin kasoiksi, mutta katujen varsilta se on vielä  kuljetettava muualle, jotta kaikki sujuu liikenteessä...







Meren rannalla bongailen etäämpänä pilkkijöitä. He istuvat repputuoleissaan urhoollisina kylmyydestä huolimatta. Töissä joku ihmetteli, miten joku voi harrastaa jotain niin tylsää, kuin pilkkiminen. Istua nyt tuntikausia pieni pilkkivapa kädessään ja tuijotellen pilkkireiän syövereihin. Uskon, että juju onkin rauhoittumisen tunne. Ei suinkaan se mahdollinen saalis. 


Vastaan tuli V.A. Koskenniemen vanha runo "Talviaamu. " Samaistuin paljon sen tunnelmaan kuvatessani. 

Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan
huurtehisten puiden unelmoissa,
aurinko kun talviaamun koissa
katsoo metsän korkehimpaan honkaan!

Autuaasti kaikki metsän henget herää,
pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.
Niinkuin luottain onneen ikiomaan
hymyy luonto kohti päivän terää.

Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys
kirkkautehen talviaamun koiton.
Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton,
valon suuri siunaus ja hyvyys.