Kukkien tuoksua, viipyilyä ja lempeitä tuulia. KESÄ!

Vait on metsä. Niityt, pellot

vartoo yötä valkeaa,

kilkattavat karjankellot

suven aikaa suloisaa,

saunan savu rannan alta

kertoo raatajista työn,

hattara vain taivahalta

haavehista pohjan yön.

-Eino Leino-

Hyvää juhannusta Eino Leinon aatoksin! Minä vietän täydellistä kotijuhannuksen liikkumatta oikeastaan missään, mitä nyt vähän luonnossa. Mutta tietoisesti pysytellen pois kaupungin vilinästä, autoteiltä tai muista "mieltä kuluttavista" paikoista.

Meillä lämpenee aattona puusauna, sellainen, jota lämmitetään useampi tunti ja löylyihin pääsee vasta, kun hiillos on hiipunut jo mustanpuhuvaksi. Ei mitään kiireisen hommaa. Mutta se hormista noussut savun tuoksu, joka leijailee illassa, on ihana.

Yksi traditioistani on kuunnella radio Suomen juhannusohjelmaa. Radio on päällä koko päivän terassilla. Puhetta, musiikkia, kesän juhlan sävyjä, jotka kuuluvat tähän yhteen viikonloppuun joka vuosi. Välillä pysähdyn kuuntelemaan keskittyneemmin, välillä annan musiikin ja sanojen vain lipua mukana tekemisen lomassa.

Juhannusaatto ja- päivä kulkevat eteenpäin ihanan kiireettöminä. Vähän tekemistä, paljon olemista. Kerään koivunoksia pihan laidalta ja valkeita, nuppuisia juhannusruusuja. Lehdet ovat täydellisen vihreitä, tuoksu on sykähdyttävä, niin suomalainen. Se kilpailee yhdessä savun kanssa suomalaisuuden ytimestä. Käsissä tuoksuu kesä. Pieni, vihreä mato pompsahtaa pois lehtien joukosta ja tepastelee hetken tuolini nojalla. Sitten se katoaa jonnekin jälkiä jättämättä. Kranssi ei ole täydellinen, mutta juuri sellaisenaan kaunis, vähän vino, vähän elävä. Sommittelen sitä hiuksiini ja esittelen nuoremmalle sukupolvelle aikaansaannostani. Poika kysyy, mistä sä noita ruusuja. Naureskellen vastaan, että etkö tiedä, mitä pihassamme kasvaa.

Ennen saunaan ja altaaseen menoa lilluttelen jalkojani jalkakylvyssä. Veteen laitan ruusunnuppuja, sitruunavettä ja merisuolaa. Tämä on myös juhannustraditioni. Tavallisesti olen lillutellut jalkoja perus vesiastiassa, mutta nyt otin äidiltäni vanhan, sähköllä pärisyttävän jalkakylpylaitteen. Tulipa sekin monen kymmenen vuoden päästä uusiokäyttöön. Aurinko on lämmittänyt pihan ja suloinen tuulenvire hyväilee ihoa. Lakkaan myös varpaankynnet. Jokainen siveltimen veto on hidas ja kiireetön. Ihana, ihana levollisuus!

Kymmenmetrinen altaani tasoittaa saunan jälkeisen kuumuuden. Vesi on viileää, 21-asteista. Alkukesä on ollut niin kylmä, ettei allas ole kunnolla lämmennyt. Mutta viileässä, lempeässä vedessä kiireetön uinti...Siippa tulee jo katsomaan, olenko hukkunut, kun kuulemma olen ollut vedessä niin kauan. Mutta juuri se tunne, ettei ole mihinkään kiire. Äkkiä keho tottuu siihen viileyteen, ja sitten se jo tuntuukin taivaalliselta, eikä millään malttaisi nousta sieltä pois.

Juhannusaattoiltana kaikki ympärillä on täydellisen hiljaista. Tuntuu, kuin olisimme kylän ainoat asukkaat. Naapurusto on varmaankin muualla kesäriennoissaan. Ainoita ohitse suhahtelevia ovat pääskyset ja altaan tuntumassa tepasteleva västäräkkiemo, joka haalii hyönteisiä nokkaansa viedäkseen niitä poikasilleen. Jotenkin ihailen lintuemon omistavautuvuutta.

Niin, juhannuksena ei tarvitse lähteä kauas. Riittää, että saan kotoilun lisäksi juhannuspäivän iltana samoilla metsäpoluilla ja liikuskella pitkin peltojen reunamia kamera kaulalla. Se, että on aikaa enemmän, kuin tavallisesti, vaikka tunteja onkin sama määrä. Yötön yö. Pidän siitä!

Rannalla on vielä hiljaisempaa. Vesi on melkein liikkumaton, vain pienet väreet kertoivat tuulesta. Siellä oli helppo hengittää syvemmin.

Pysähdyn monia kertoja. Nuuhkin ilmaa, katselen. Kaikkea ei saa edes tallennettua kuviin. Suopursujen pienet tähdet, viisi terälehteä, ja raskas tuoksu. Kuin suon reunan oma hengitys. Suon laidalla kukat seisovat äänettöminä, eivät huutele itsestään, mutta silti ne huomataan. Vähän harmittelen samalla, että tupasvillojen kausi on jo auttamattomasti ohi. Ne yhdistettynä suohon ovat alkukesän lemppariyhdistelmäni.

Muutama hentoinen lakan kukka nousee sitkeän yksinäisenä sammaleen keskeltä., Siellä, missä maa on pehmeämpää ja askel painuu arvaamattomasti. Jokainen pieni ja hentoinen kukka on kuin oma kertomuksensa.

Suon laitamilla olisi muutoin täydellisen hiljaista, mutta pitäisihän se muistaa. Suolla et ole koskaan täysin yksin. Hyttysiä on ensin vain muutama. Ne kiertelevät pään juuressa, ensin kuin varoen, etsivät paikkaa laskeutua. Onneksi minulla on hyttystakki puolustuksenani. Olen turjustanut vihreään haarniskaan itseni niin tiukasti, että on aivan liian kuuma. Vetoketju harsoineen on vedetty pään ympäri. Tunnen läkähtyväni, mutten aio antaa hyttysille periksi. Tämän turnauksen olen päättänyt voittaa 5-0. Hyttyspuskaradio on kuitenkin sitkeä, miten niitä äkisti tuntuu olevankin koko ilma täynnä?On pakko liikkua, heilauttaa kättä hetki toisensa perään. Silti ne seuraavat mukana. Mutta metsällä on lakinsa. Olen ryöstäytynyt niiden valtakuntaa ja heillä on pääsymaksunsa. Nöyrryn tähän. Hyttysetkin ovat osa kesäsuomen maisemaa.

Vahvan vihreänä kasvava pelto levittäytyy metsän reunaan kuin omaan rauhaansa. Voimakas, kesäinen etelätuuli puhaltaa pellon henkiin. Tuuli kulkee pellon yli, heinät aaltoilevat hiljaa ja tekevät tuulen voimalle kunniaa. Pelto näyttää mielessäni tasapainoiselta. Vihreä peitto, joka kantaa koko näkymää.

Pellon laidassa kukkii jotain pientä ja vaatimatonta. Sellaista, jota ei edes osaa heti nimetä, mutta joka tekee kesästä kesän. Siellä missä vesi virtaa ja on kesäisen kosteaa, kasvaa käenkukkaa. vaaleanpunaisena ja kevyenä. Pienet lehdet liikkuvat kesän tuulessa. Aivan kuin joku olisi sen tarkoituksella juuri tuohon istuttanut. Mutta ei. Siinä se huojuu, villinä ja vapaana. Itse päättäen, että juuri tähän minä jään.

Pellon reunassa, jos missä, kesä näyttää itsensä. Niittyleinikit ovat kuin aavistus auringosta. Kirkkaan keltaisina ja ohuine varsineen. Kuinka ne pysyvät pystyssä noin hennolla varrella? Koiranputket taas ovat kuin toista maata. Ne kohottavat valkeita kukintojaan korkeammalle. Yksi kukka ei ole juuri mitään, mutta yhden varren tuhannet, pienet kukat muodostavat kuin mummon virkkaaman pitsin. Koiranputkia katsellessa ei katso yksittäistä kukkaa, vaan kokonaisuutta. Koiranputkien yhteisö. Naurattaa!

Tienpientareella vahva lilanvärinen lupiini suurine, vahvoine kukkineen, on kuin luvaton kesävieras. Se näyttää kauniilta, kuin olisi siihen istutettu, mutta siinä on ristiriita. Lupiini on kaunis katsella. Se tekee tienposkesta näyttävän, melkein romanttisen. Se kerää katseet puolelleen, mutta samaan aikaan se vie tilaa muilta. Yksi täyttää tilan, eikä ole valmis jakamaan sitä muiden kanssa. Maailmaan mahtuu niin monenlaista - niin kukkiin, kuin meihin ihmisiinkin!

Pellon vieressä olevat vanhat rakennukset eivät ole oikeastaan vain rakennuksia. Ne ovat osa perinnemaisemaa. Rakennettua miljöötä ja kovin suomalaista. Vanha aitta seisoo uskollisesti paikoillaan. Se on ehkä jo tarpeeton, mutta silti niin lumoavan kaunis. Sen ajattelee kuuluvan maisemaan. Se ei liiku, ei vaihda paikkaa. Se vain on. Se on ollut siinä lukuisten kesien ajan ja ehkä sen paikka on siinä vielä pitkään. Ikään kuin aitta pitäisi maiseman ja maalaisidyllin lopullisesti kasassa.

Ojanpientareella heinät eivät kasva suorina. Ne taipuvat tuulessa. Koko kasvusto elää kuin yhdessä, samanmielisinä. Tuulen aalto jatkuu varresta toiseen.

Kotiin palatessa maailma tuntuu toisenlaiselta. Päivä on vielä iholla. Veden viileys, suon tuoksu, niittyjen lempeys ja auringon valo. Askel hidastuu pihassa. Ei haluaisi päästää kesästä irti. Tästä valosta ja kaikesta.

Salossa lippu hulmuaa vielä hetken. Sitten se viikataan ja pistetään pois. Kääritään tämäkin juhannus muistojen komeroon. Juhannus hiipuu vähitellen, kuin valo, joka ei malta kadota kerralla.

Sielun sisään jäävä kesän tuoksu jaksaa kannatella kauan!

Missä sinun juhannuksesi tuntuu eniten?

Kukkia ja keskusteluja!

Tällä kertaa astetta keveämpi kesäpäivitys. Tarvitsen aina välillä aikaa ihan yksikseni rauhoittuakseni ja pysyäkseni tasapainoisena ihmisenä. Tämä aamu oli sellainen. 

Kuvasatoni tulee tarinoinnin keskellä siis tällä kertaa Kokkolan keskustan puistoista sieltä täältä. 

Viikonloppuni on ollut oikein ihana. Eilen retkeilimme kotiseutumuseon hallituksen kanssa Stundarsin museokylässä virikkeitä saamassa. Tosi paljon tarttui mieleen ja aisteihin. Kerrassaan voimauttavaa! 

Tämä aamu valkeni sangen sateisena, mutta siitä huolimatta vääntäydyin sängystä luvattoman aikaisin ollakseen kesäloma ja viikonloppu. Minulla oli tapaaminen kirjailijatuttavani kanssa hotelli Kaarlen aamupalapöydässä. 

Kuinka tavattoman nopeasti aika voikaan juosta, kun on mieluisaa keskusteltavaa! Ystäväni, jota en ollut koskaan aiemmin kasvokkain tavannut, on juuriltaan yhtä lailla etelä-pohjalainen, kuten minäkin. Juuremme ovat itse asiassa naapuripaikkakunnilta, mutta omat juureni menevät myös hänen lapsuuskyliensä juurille.

Keskustelimme niitä näitä. Omasta elämästä, harrastuksista, työstä...mutta ennen kaikkea historiasta. Se, jos mikä koukuttaa meitä molempia. Keskustelimme Isostavihasta, keskustelimme Suomen sodasta. Isoviha etenkin oli paljon raakuuksia sisältänyttä aikaa. Ystäväni totesi, että oletettavasti Etelä-Pohjanmaan seuduille ajautui kaikista ronskeinta väkeä vihollisilta. Sen mukaista oli sitten jälkikin. Etenkin Kortesjärven Purmojärvellä, josta eniten keskustelimme. Myös esiäitini surmattiin tuolloin juoksuttamalla kaivon ympäri. Jälkeen jäi kaipaamaan puoliso ja joukko lapsia. Meitä pohditutti, miten esimerkiksi sellaisten perheiden lapset, joilta molemmat vanhemmat tapettiin, saattoivat selviytyä.

Kerroin ystävälleni myös kirjasta, jota kirjoitan. Totesin, etten tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista - ainakaan työelämän ohessa- mutta että itse tutkimusmatka on sekin ollut enemmän kuin  antoisa. 

Kerroin ystävälleni Pietarin haaran esi-isästä, joka matkasi Suomen sodan aikana  Suomeen, ja rakastui täällä esiäitiini, joka oli naimisissa. ja kuinka elämä heitä kuljetti askel askeleelta todella hämmästyttävien tapahtumien kautta avioliittoon kuusi vuotta myöhemmin. 

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon perimätieto yleensä ottaen pitää paikkansa. Mielenkiintoinen  pohdinta sekin. 

Jäin hetkiseksi yksin pöytääni. Ravintolan aamupalapöydät olivat kutakuinkin täynnä. Takanamme olleesta pöydästä rouva kurottui kohti minua ja sanoi jotain . Nostin katseeni häneen päin ja hän alkoikin kiitellä. Sanoi, että kerroit juuri aivan hämmästyttävän tarinan. Että kiitos todella paljon siitä. Olivat kuunnelleet puolisonsa kanssa tarinankerrontaani.

Ystävälleni totesin, että no niin, taas saatiin kokea opettajan kovan äänen vaikutus.Naurelimme molemmat. Naapuripöydän pariskunta tuli vielä juttelemaan kanssani pöytääni. Oli tosi nastaa. Tällaiset satunnaiset kohtaamiset ovat kyllä hauskoja.

Kokkolan kaupungin puutarhurit ovat jälleen kerran pistäneet parastaan! Kiva kierrellä ympäri, ämpäri. 

Mutta kaikista eniten minua kyllä sykähdytti se, että joku nosti tarinankerrontataidon esiin. Rakastan kertoa tarinoita. Uskoakseni taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle isäni sukuhaarassa. Muistan, että jo alakouluaikoina minulla oli itsellänikin aikoinaan tapana kertoa luokkakavereille tarinoita. En kyllä millään muista, mistä aihepiireistä - oletettavasti ei historiasta, mutta uskoakseni vauhdikkaita, humoristisia tarinoita, koska minulla on hatara muistikuva, että seurueeni nauroi usein näille jutuille

Varmaan pitäisi enemmänkin ylläpitää tuota taitoa. Sillä tavoin asiat siirtyisivät kiinnostavasti myös seuraaville sukupolville. Jotenkin sen vain tahtoo omassa elämässään unohtaa. 

Kaksituntisen tarinoinnin jälkeen halasimme kirjailijaystäväni kanssa. Olipa tosi antoisaa keskustella!

Ystäväni jatkoi matkaa eteläiseen Suomeen. Minä lähdin sandaaleissani kiertelemään yksikseni keveässä kesäsateessa kaupungin keskustan puistoja. Oli jotenkin ihanan kesäistä kulkea märällä nurmella ja haistaa ympärillä kesän tuoksuja. Märän koivun lehtien tuoksu! Voi että! Ihan super!

Useampi puisto tuli kierreltyä ja ihan satunnaisia kuvia napsittua sieltä  täältä.

Onneksi kesä jatkuu vielä - toivottavasti pitkään!