Blogihaasteita tekoälyltä, osa 4: historia

Jatketaanpas tätä sarjaa, jossa tekoäly on heittänyt eteeni kysymyksiä, joita se on tehnyt blogini perusteella.

Tällä kertaa teemana on historia.

Mihin historian aikakauteen haluaisit matkustaa ja miksi?

Tää on vaikee, sillä aika moni aika kiinnostaa. Mutta omaan kirjoittamaani kirjan kirjoittamiseen liittyen Suomen sodan aika nyt, siis vuodet 1808-1809. Pääsisin uppoutumaan oikeasti, millaista elo on silloin ollut. Olisi helpompi kirjoittaa sitten aiheesta...tai ehkä vielä myös muutama vuosi tuon sodan jälkeistä aikaa - vuoteen 1816 saakka. 

Olen sukeltanut arkistojen syvyyksiin etsiessäni kirjaan tietoja. Sodista voi lukea paljon eri lähteistä. mutta se on pääosin faktatietoa, missä sotilaat milloinkin taistelivat, kuka voitti ja mitä sitten tapahtui. Henkilöhistoria tavallisen ihmisen osalta jää väistämättä syrjään. Ja se kuitenkin antaa sodalle aivan toisenlaiset kasvot. 

Nyt juuri mieleen nousee esiäitini ensimmäinen puoliso, jonka kohtalo oli kuolla ruotusotilaana muutamaa viikkoa ennen Suomen sodan päättymistä riehuneeseen "kenttätautiin." Se oli monen sairauden sekoitus, jossa oli niin paleltuimia kuin keripukkia, keuhko- ja hengityselintulehduksia, puna- ja lavantautia sekä hermo- ja pilkkukuumeesta aiheutuneita sairauksia, jotka ahtaissa oloissa levisivät nopeasti. Sodan loppu ei ollut vain taistelukenttien tapahtumia, vaan taistelua oman kehoin kanssa. En tiedä, osaanko tätä ajatusta selittää. Joka tapauksessa noin 2000 sotilasta menehtyi kulkutauteihin 1808 loppuvuodesta Pohjois-Pohjanmaalla. Kenttäsairaalat toimivat tavallisissa maalaistaloissa, sairastuneet makasivat vieri vieressä, löyhkä mahtoi olla hirvittävä. Näin päättyi monen sotilaan matka.. Ei taistelutantereelle, vaan pimeisiin, ahtaisiin  huoneisiin ja sieltä talvipakkaseen kasaan heitettynä odottamaan  viimeistä matkaa vankkureilla joukkohautaan. Vailla nimeä, vailla muistopuheita. 

Niin, ja tällaista kurjuuttako haaveilen katsomaan? Ehkä, etäältä. En usko, että muuten sodan kokonaisvaltaisuus aukenee. Sotaan liittyy  niin paljon muutakin, kuin vain taistelut. Ilman noita tapahtumia minuakaan ei olisi. Se että esiäitini ensimmäinen puoliso menehtyi noissa oloissa avasi oven uuteen tarinaan esiäitini elämässä. Siksi olen. 

Onko jokin historiallinen henkilö, jonka haluaisit tavata?

Taas vaikea. Tarkemmin mietittynä en haikaile kenenkään arvohenkilön tapaamista. Olisi upeaa viettää päivä vaikka 1600-luvun  naisen vaatteissa. Siis seurata jonkun aikalaisen elämää. Tai joku niistä kirjani hahmoista. Ne ovat kaikki todenperäisiä ja ´lähes kaikilla on ollut dramaattinen elämä  sitä en voi lakata ihmettelemästä. Ehkä olisi upeaa saada istuttaa rivi suvun esipolvia yhteiseen keskustelutuokioon ja kysellä, mikä ajoi heidät tekemään valintoja, joihin elämässään päätyivät –nauran täällä itsekseni jo ajatukselle. 

Ehkä kirjani henkilöt olisivat oikeasti tarvinneet jonkinlaisen yhteisen istunnon, sen verran eriskummallisiin tapahtumiin kunkin valinnat elämässä johdattivat! Jään miettimään, miten suvun tarina olisi jatkunut, vai olisiko se edes jatkunut, ellei näitä hurjia ja eriskummallisia koukeroita olisi tapahtunut suvussani. Entä, jos nuo  ihmiset olisivatkin tehneet toisenlaisia päätöksiä elämässään? Onko olemassa vain yksi mahdollinen reitti kulkea? Päättyivätkö asiat sittenkin parhaalla mahdollisella tavalla, koska suvun tarina jatkui... ähh, en osaa pukea ajatuksiani edes sanoiksi. 

Mikä on kiehtovin historiallinen yksityiskohta, jonka olet oppinut tutkimuksissasi?

Hmmm..se, kun esivanhempani  olivat rakastuneet, heillä oli jo yhteinen lapsikin ja he menivät hakemaan vihkilupaa Korsnäsin kirkkoherralta. Kävikin niin, että kirkkoherra kieltäytyi vihkimästä heitä. Esiäitini ensimmäinen puoliso, se ruotusotilas, oli jo  menehtynyt sodassa. Mutta kun ei ollut esittää kentälle jääneestä virallista kuolintodistusta, niin avioituminen ei onnistunut. Ei edes vuoden suruajan jälkeen. Muutoin olisi voinut nousta syyte kaksinnaimisesta. Aivan karmivaa, kun ajattelee asiaa inhimillisesti esiäitini kannalta. Esi-isäni oli venäläinen, muttei sotilas. Velvoitettu kuitenkin kulkemaan sotilaiden vanavedessä muissa tehtävissä. Hän oli periaatteessa sodan vuoksi vihollinen, mutta inhimillinen elämä näyttikin toisenlaiset kasvot ja niin hänestä tuli esi-isäni. Jotenkin tosi koskettavaa. 

Tarina on pitkä (ja sen voi myöhemmin lukea kirjasta, ehkä...), mutta ähäkutti, esivanhempani pääsivät lopulta toisella paikkakunnalla avioitumaan viisi vuotta myöhemmin. Miettikää, miten pitkä aika odottaa ja salata suhteensa 1800-luvun alkuvuosina, kun kirkkokuri oli vahvaa. Aikana, jolloin ei saanut olla susipareja... Silti heidän rakkautensa kesti. Mietin, mikä sai ihmisen, esiäitini jatkamaan suhdetta, vaikka hän joutui moniin kirkollisiin rangaistuksiin ja maksuihin sen vuoksi. Ilman tätä sinnikkyyttä minuakaan ei olisi olemassa. 

Niin, opetus on kai  se, että kai kaikella on tarkoituksensa. 

Miten historia ja nykyhetki kietoutuvat elämässäsi yhteen?

Sanoisinko, että täydellisesti. Olen sukufriikki. Minulla on pieni suku, mutta perin kai isäni kuoltua jonkinlaisen suvun patriarkan maineen ja oikeastaan kaikki sukuhaarat molempien vanhempieni puolelta ottavat minuun yhteyttä, vaikka kaikki asuvat kaukana. Kaikki he haluavat kuulla tarinoita suvustaan. 

Minulla on kotonani aika paljon vanhoja huonekaluja ja esineitä, joihin jokaiseen liittyy tarina. Osa niistä on siippani suvun tavaroita. Minulle silti tosi rakkaita. 

Blogissani kirjoitan paljon historia-aiheisia tekstejä. Niiden kirjoittaminen on työlästä ja vie aikaa, mutta historia-aiheet ovat siksi hyviä, ettei niiden lukuaika vanhene. 

Uusin historiajuttu itselleni  on Kaarlelan kotiseutumuseo. Olen siellä jonkinlaisissa hommissa oikeastaan yllätykseksi itsellenikin. Mutta joskus näinkin. Uskon, että kohtalo kuljettaa paikkoihin, joita jotenkin tarvitsee...

Ja yksi asia johtaa taas toiseen. Jos en olisi mennyt hullunrohkeasti mukaan ruotsinkielisen museon hallitukseen sen ensimmäisenä suomenkielisenä jäsenenä, en istuisi nyt tietokoneeni ääressä naputtelemassa tulenpalavalla kiihkolla. Innostuin nimittäin kesälomani alkajaisiksi ilmoittautumaan museologian perusopintoihin. Se on ollut NIIN koukuttavaa, etten voi todeksi uskoa. Minä, vanha kääkkä, opiskelen taas silkasta intohimosta tutkia historiaa! Niin, kaikella on kai tarkoituksensa!

Carolina Montgomery, Snellmanin serkkutyttö Kokkolassa

Tänään tutustumme Carolina Gustava Montgomery-nimisen neidin tarinaan.

J.V Snellmanin isä, Christian Henrik Snellmanin, sisko oli Elisabeth Magdalena Snellman. Elisabeth oli naimisissa lipunkantaja Carl Georg Montgomeryn kanssa. Carolina Montgomery oli heidän tyttärensä eli J.V. Snellmanin serkku.

Kerrotaan, että Carolinan vanhempien, "Lisa Magdalenan" ja "Kaarlen" avioliitto oli hyvin onnellinen. Kaarlen isä tapasi jopa kutsua heitä tunturikyyhkysiksi. Heidän onnensa täydentyi tyttären, Carolinan synnyttyä. Myös suku iloitsi syntyneestä tyttärestä. Carolinan isänäidin mielestä Carolina oli oikea ihmelapsi.

Piti tehdä kyllä ylen määrin töitä, että löysin Carolinan kastemerkinnän. Koska Carolinan syntymä ajoittui aikaan vähän Suomen sodan jälkeen, on isän elämä ilmeisesti ollut melko liikkuvaista. Löysin kastemerkinnän lopulta Rantsilan seurakunnasta! Carolina on syntynyt Frantsilan kylän Partalassa 21.1.1810!

Carolinan isä oli palvellut Pohjanmaan rykmentissä vuodesta 1801 alkaen. Hän oli ollut furiirina, eli aliupseerina, joka huolehti majoituksesta, varusteista ja järjestyksestä. Vuonna 1809 hänestä oli tullut vääpeli samassa rykmentissä. Samana vuonna hän oli saanut "fanjunkarin" töistä eron. Siis varmaan Suomen sodan loppumisen yhteydessä ehkä. Fanjunkari oli korkea aliupseeri. Carolinan isä sai Suomen sodan muistomitalin ja hänet kirjjattiin myös Suomen Ritarihuoneeseen aatelissuvun jäsenenä numerolla 13.

Carolina muutti Ouluun äitinsä siskon, Anna Jacobina Snellmanin luokse. Anna-täti oli naimisissa värjärimestari Elias Piponiuksen kanssa, joka kuuluu olleen melko värikäs tyyppi.; kiivas luonteeltaan, suuttui nopeasti, mutta osasi myös anteeksi pyytämisen taidon. Sisukas ja ahkera työmies.

On muuten kerrottava tässä yhteydessä, että myös J.V. Snellman muutti samaisen Anna-tätinsä luokse noin 10-vuotiaana Ouluun vuonna 1816! Hän kävi siellä triviaalikoulua aina vuoteen 1822 saakka. Snellman oli Carilina-serkkuaan nelisen vuotta vanhempi, eli hän lienee jo asunut Oulussa tätinsä luona useamman vuoden, ennen kuin Carolina-serkku muutti myös sinne. Johan Vilhelmin mainitaan muuten myös jossain vaiheessa asuneen tädillään Rantsilassa, siis Carolinan äidin kotona.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutoin myös se, että Elias Piponiuksen ja Anna Jacobina Snellmanin tytär, Maria Piponius, avioitui myöhemmin Elias Lönnrotin kanssa vuonna 1849. Maria oli syntynyt vasta vuonna 1823 ja oli Lönnrotia 21 vuotta nuorempi.

Carolinan muutto Ouluun liittyi siihen, että hän kävi soittokoulua Oulussa. Noihin aikoihin musiikkia pidettiin erityisesti säätyläisneitien taitona, pianonsoittotaito etenkin oli iso etu ja valttikortti myös avioliittomarkkinoilla. Carolinaa pidettiin hyvin musikaalisena.

Vaan kuinka ollakaan. Piponiuksen perheen luona kävi ruokailemassa myös Bodin- niminen nuorukainen. Hän oli lääninkonttorissa piirrustajana. Bodinin kerrotaan olleen etevä ja kaunis, mutta köyhä. Mutta niin kuin aina käy, niin kävi nytkin! Carolina ja Bodin ihastuivat toisiinsa. Anna-tädin kerrottua tästä sisarelleen, Elisabeth Magdalena-äiti säikähti tilannetta. Hän tiesi, ettei Carolinan isä koskaan tulisi suostumaan tähän naimakauppaan.

Elisabeth Magdalena kertoi sisarelleen Carl-isän aikeista lähettää Carolina seuraavana syksynä Tukholmaan. Siellä häntä tulisi esitellä ylhäisille sukulaisille.

Vanhemmat eivät virkkoneet asiasta tyttärelleen, mutta pian hänet lähetettiinkin Kokkolaan sukulaisten luo. Yritin etsiä, minne hänet oli täällä sijoitettu, mutta äkkiseltään en löytänyt. se saattoi hyvin olla myös jonkun sukulaisen tuttavan talo. Kokkolaan muuton perusteena oli Kokkolasta löytynyt hyvä soitonopettaja.

Vaan kylläpä kävi onnettomasti! Carolina oli ennättänyt olla ainoastaan muutaman viikon Kokkolassa, kun hän sairastui. Carolina kuoli vain 22-vuotiaana. Hautausmerkinnässä kuolinsyynä lukee nerfeber eli hermokuume. Carolinalle rakas mummoisänäiti ja majurinrouva, oli kuollut juuri joulun pyhien aikaan, vajaat kaksi kuukautta aiemmin.

Carolinan äiti ennätettiin hälyyttää paikalle, ja hän ennättikin Kokkolaan tyttärensä luoksen vain muutamia tunteja ennen tämän kuolemaa. Äidin kerrotaan olleen suunniltaan surusta. Repi paperit seiniltä ja rikkoi kaiken, mitä käsiinsä sai.

Carolinan poismeno aiheutti vanhemmille niin ylitsepääsemättömän surun, että heidän kerrotaan suunnanneen voimavaransa tyttären kuoleman jälkeen hyväntekemiseen. Äiti perusti rohtolan ja vieraili köyhien ja sairaiden luona. Isä-Carl auttoi häntä näissä asioissa. Isän kerrotaan myös edistäneen eläinsuojelua, etenkin hevosten hoidossa, saaden siinä paljon aikaan.

Carolina kuoli siis 14.2.1832 Kokkolassa. Hänet kuitenkin haudattiin Rantsilaan, missä hän oli syntynytkin. Kuolinsyynä lukee nerfeber eli hermokuume. Carolina oli siis kuollessaan 22-vuotias.

LÄHTEET:

Carolina Montgomery. Geni.fi. ]https://www.geni.com/people/Carolina-Montgomery/6000000061755361860?through=6000000021603802362]Luettu 26.5.2026.

Holm, Liina. Suurmiesten sukulaisia - vanhoja sukumuistoja Pohjanmaalta.1931. Jyväskylä, Gummerus.

Oulun Wiikko-sanomia. 3.3.1832, No:9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411501?term=jolla-kulla&term=myyd%C3%A4&term=palasia&term=rikotuista&page=4] Luettu 26.5.2026.

Hupaisa kaupunkikierros vuodelta 1933 Kokkolasta

Tänään lainaan osan  tekstiä vuoden 1933 sanomalehdestä. Sieltä löytyi hupaisa kuvaus keskustamme kiinteistöistä ja kaduista. En puutu kirjoitusasuun, se kertoo meille tuon ajan kirjoitustyylistä. Erot kirjoitustavoissa voi huomata tosi monissa sanoissa. Valitettavasti en päässyt selvyyteen nimimerkki "Globetrotter" oikeasta nimestä. 

Vanhat kuvat tulevat tällä kertaa vuoden 2020 ETT:n valokuvanäyttelystä. 

Olkoonpahan miten hyvänsä, mutta minun piti sanoman, jotta jos sattuu, että vierasin jää jostakin junasta tähän asemalle, niin voihan siinä ottaa tämän aviisin käteensä ja lähteä aikansa kulkijaksi toijailemaan  tämän mukaan tätä Kokkolaa. 

Siinä on silloin ensin semmoinen suuri kivitalo, jolla on Kokkolinnan nimi, mutta ei tarvitse vielä sen  perusteella omaa kyläänsä vähetä, ei ne kaikki talot oo täällä sentään vielä sen kokosia, vaikka onkin  siihen pistetty semmonen  niinkuin vähän harmiksi.

Kun siitä sitten pistellään kulmaväli Isoakatua, joka on Kokkolan Broadway ja avioliiton vaalikatu, niin on oikealla puolella Keski-Pohjanmaan Osuuskauppa ja vasemmalla ruotsalainen yhteiskoulu. Siitä jo näkyy sitten ainoa puhuva ja laulava vakituinen elokuvateatteri Maxim oikealla talonmitan etäämpänä ja pian olet Kantolan Jussin kultapuotissa, jos niinkuin niin olis sattunut. .. sekin on siinä ihan seuraavassa talossa. Mennään nyt sitten, jollei kilkoille poiketa, Pitkänsillankadun poikki ja katellaan vähän Chydeniuksen Anttia, joka kuparisena seisoo nyt oikealla puolen katua olevassa omassa trekoolissaan. Antti se on on homman täällä pappina ollesaan tapulikylän oikeudet ja ja kirjoitellut maalisia taloustiedekirjoja.

Tuossa se onkin sitten Torikadun laidassa ja tämän Isonkadun kahen puolen se tämän kylän torikin, ovatkin osanneet sen laittaa samannimisen kadun viereen, että sen Kälviältäkin tullen löytää. Siinä se seisoo sitten torilla semmoinne alaston "kivikaudenmies", joka sympoliseeraa  tämän kylän veljesvihaa. Patsasta vastapäätä on Engelin piirtämä vanha talo, ossa kaupungin raati istuu maanantaisin, ojtta jos sattuisit niinkuin kärääasioilla olemaan. 

Ja tuossa sitten  vasemmalla on Libeckin sairaala, johon et enää  kyllä taida joutua, jollet vallan kiirettä sairastamisella pidä, se kun nyt muuttaa tuonne Torikadun itäpäähän Alkulaan. 

Niin tuolla se on se Hakalahti, joka nyt kuuluu kans tähän kylään, mutta joka ennen oli sitä esikartanoa, jolla oli monta lempinimeä, kuten Sörkkä, Broklyn, ja niin poispäin. Siinä on uuden torin laidassa myöskin semmoinnen komia Linna, vaikka onkin vain Niukkalinna, ja Meijerikin näkyy siitä takaa. Vartiolinnan ovat pykänneet tuonne tämän Torikadun länsipäähän, jojtta täytyy mennä ihan siitä Vesitornin juurelta, ois Ykspihlajaan lähtee. 

No, mennään tästä nyt Isoakatua kolme kulman väliä, niin siinä se on Englanninpuisto oikialla, jossa on semmoinen historiallinen paatti, jonka Kankkosen äijävainaa otti sakkinsa kanssa Ålannin soan aikana pois engelsmanneilta, kun tulivat tänne Bikiruukille härnäämään. Niin, tuo vesi tuossa puiston laidassa on sitten sitä Suntin vettä, jojta on pari kilometriä kaupungin keskellä ja ossa kokkolalaisten paatit kesällä sitä sekottelevat sorsien perässä uiskennellessa. 

Tästä sitten vain pohjoiseenpäin tätä Isoakatua alkaa Puurokarista eteenpäin Hollihaka, oka on  puolenkilometrin mittainen puisto, sopiva kahden hengen ilmoilla. Siellä on sitten Viinarännin siltakin, joka kantaa vielä entisen naapurinsa nimeä.  Siitä sillalta näkyykin jo  oikein se Pohjanlahti huvilaesikartanoineen ja uimahuoneineen. 

Mutta lähdetään me nyt tästä Uuttakatua pitkin kolmen kulman välin päässä olevalle Bulevardikadulle, ja katellaan onko koivuissa hiiret korvalla. Niin tässä se on sitten  a tuohon oikialle tämän  tämän uudenkadun laitaan sen pitäsi tulla tämän  kylän stadioonin, mutta kyllä se vielä saa kantaa Kustaa Adolfin torin nimeä, sillä hitaita näkyvät olevan herrojen kiireet. 

Tsjaa, tätähän meidän piti mennä Bulevaardia eteenpäin. Kolmen kulman päässä on taas komeahko länsipuisto, jossa pistäydytään ulkoilmaravintolassa virvoittelemassa ja kattomassa, kuinka ruiskuttaa suihkukaivo vettä ilmaan. 

Mennään takaisin nyt sitten, kun kurkistetaan tämän puiston kaakonpuoleisesta nurkasta. Rautatientorille, jossa saattaa Jymyn pojat olla pesäpallon lyönnissä. Niinpä näkyvät pojat olevan harjoituksissa.  mutta mennään me takaisin päin tästä kolmikulmalle, joka on tuossa sellainen puuton aukeama. Sen länsipäässä on Katariinan ruumishuoneet ja juhlallinen mäntypuistikko ympärillä. 

Niin, jos sinua olisi museot kiinnostanut, niin on se sellainenkin täällä  oikein myös Engelin piirtämässä vanhassa talossa Pitkänsillan ja Länsikirkkokatujen kulmassa. Sieltähän ne roistot veivät ne  kullat ja hopeat hiljakkoin. 

Siinä samassa on kaupungin kirjastokin, mutta kovin on kaksikielinen.  Kun me nyt ollaan tässä Kolmikulmalla, niin pistäydytään tätä Puistokatua kulmanväli pohjoiseen päin, niin vasemmalla puolella on Työväentalo, jonka kyllä löytää kilvestäkin seinällä. Mennään sisään kahville ja  turistaan vähän muustakin, jos sattuisi olemaan muitakin tuttua. 

Asemallehan sinä kyllä tästä takaisin osaat, kun menet Pormestarinkatua neljä kulman väliä itään päin ja käännyt Isoakatua oikealle päin, niin sitten et enää eksy kun kävelet suoraan, kunnes tulet asemataloon joka on siinä oottanut entisellä paikalla. Näkemiin. 

-Globetrotter-

Ps. Kiitos kaikille lukijoilleni - teitä on tässä kuussa ollut sivuillani piipahtamassa kaikkien aikojen ennätysmäärä: tähän asti kesäkuussa 2026 jo 55610 lukijaa, eikä kuukausi ole vielä edes lopussa! Olen vähän ihmeissäni!:))

LÄHTEET: Sattuuhan sitä...Pohjanmaan kansa. 11.5.1933 NO 53. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1891974?term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=elokuvateatteri&term=Maxim&term=Kokkolassakin&term=Kokkolaa&term=Kokkola&page=3] Luettu 28.6.2026. 

Kukkien tuoksua, viipyilyä ja lempeitä tuulia. KESÄ!

Vait on metsä. Niityt, pellot

vartoo yötä valkeaa,

kilkattavat karjankellot

suven aikaa suloisaa,

saunan savu rannan alta

kertoo raatajista työn,

hattara vain taivahalta

haavehista pohjan yön.

-Eino Leino-

Hyvää juhannusta Eino Leinon aatoksin! Minä vietän täydellistä kotijuhannusta liikkumatta oikeastaan missään, mitä nyt vähän luonnossa. Mutta tietoisesti pysytellen pois kaupungin vilinästä, autoteiltä tai muista "mieltä kuluttavista" paikoista.

Meillä lämpenee aattona puusauna, sellainen, jota lämmitetään useampi tunti ja löylyihin pääsee vasta, kun hiillos on hiipunut jo mustanpuhuvaksi. Ei mitään kiireisen hommaa. Mutta se hormista noussut savun tuoksu, joka leijailee illassa, on ihana.

Yksi traditioistani on kuunnella radio Suomen juhannusohjelmaa. Radio on päällä koko päivän terassilla. Puhetta, musiikkia, kesän juhlan sävyjä, jotka kuuluvat tähän yhteen viikonloppuun joka vuosi. Välillä pysähdyn kuuntelemaan keskittyneemmin, välillä annan musiikin ja sanojen vain lipua mukana tekemisen lomassa.

Juhannusaatto ja -päivä kulkevat eteenpäin ihanan kiireettöminä. Vähän tekemistä, paljon olemista. Kerään koivunoksia pihan laidalta ja valkeita, nuppuisia juhannusruusuja. Lehdet ovat täydellisen vihreitä, tuoksu on sykähdyttävä, niin suomalainen. Se kilpailee yhdessä savun kanssa suomalaisuuden ytimestä. Käsissä tuoksuu kesä. Pieni, vihreä mato pompsahtaa pois lehtien joukosta ja tepastelee hetken tuolini nojalla. Sitten se katoaa jonnekin jälkiä jättämättä. Kranssi ei ole täydellinen, mutta juuri sellaisenaan kaunis, vähän vino, vähän elävä. Sommittelen sitä hiuksiini ja esittelen nuoremmalle sukupolvelle aikaansaannostani. Poika kysyy, mistä sä noita ruusuja. Naureskellen vastaan, että etkö tiedä, mitä pihassamme kasvaa.

Ennen saunaan ja altaaseen menoa lilluttelen jalkojani jalkakylvyssä. Veteen laitan ruusunnuppuja, sitruunavettä ja merisuolaa. Tämä on myös juhannustraditioni. Tavallisesti olen lillutellut jalkoja perus vesiastiassa, mutta nyt otin äidiltäni vanhan, sähköllä pärisyttävän jalkakylpylaitteen. Tulipa sekin monen kymmenen vuoden päästä uusiokäyttöön. Aurinko on lämmittänyt pihan ja suloinen tuulenvire hyväilee ihoa. Lakkaan myös varpaankynnet. Jokainen siveltimen veto on hidas ja kiireetön. Ihana, ihana levollisuus!

Kymmenmetrinen altaani tasoittaa saunan jälkeisen kuumuuden. Vesi on viileää, 21-asteista. Alkukesä on ollut niin kylmä, ettei allas ole kunnolla lämmennyt. Mutta viileässä, lempeässä vedessä kiireetön uinti...Siippa tulee jo katsomaan, olenko hukkunut, kun kuulemma olen ollut vedessä niin kauan. Mutta juuri se tunne, ettei ole mihinkään kiire. Äkkiä keho tottuu siihen viileyteen, ja sitten se jo tuntuukin taivaalliselta, eikä millään malttaisi nousta sieltä pois.

Juhannusaattoiltana kaikki ympärillä on täydellisen hiljaista. Tuntuu, kuin olisimme kylän ainoat asukkaat. Naapurusto on varmaankin muualla kesäriennoissaan. Ainoita ohitse suhahtelevia ovat pääskyset ja altaan tuntumassa tepasteleva västäräkkiemo, joka haalii hyönteisiä nokkaansa viedäkseen niitä poikasilleen. Jotenkin ihailen lintuemon omistautuvuutta.

Niin, juhannuksena ei tarvitse lähteä kauas. Riittää, että saan kotoilun lisäksi juhannuspäivän iltana samoilla metsäpoluilla ja liikuskella pitkin peltojen reunamia kamera kaulalla. Se, että on aikaa enemmän, kuin tavallisesti, vaikka tunteja onkin sama määrä. Yötön yö. Pidän siitä!

Rannalla on vielä hiljaisempaa. Vesi on melkein liikkumaton, vain pienet väreet kertoivat tuulesta. Siellä oli helppo hengittää syvemmin.

Pysähdyn monia kertoja. Nuuhkin ilmaa, katselen. Kaikkea ei saa edes tallennettua kuviin. Suopursujen pienet tähdet, viisi terälehteä, ja raskas tuoksu. Kuin suon reunan oma hengitys. Suon laidalla kukat seisovat äänettöminä, eivät huutele itsestään, mutta silti ne huomataan. Vähän harmittelen samalla, että tupasvillojen kausi on jo auttamattomasti ohi. Ne yhdistettynä suohon ovat alkukesän lemppariyhdistelmäni.

Muutama hentoinen lakan kukka nousee sitkeän yksinäisenä sammaleen keskeltä. Siellä, missä maa on pehmeämpää ja askel painuu arvaamattomasti. Jokainen pieni ja hentoinen kukka on kuin oma kertomuksensa.

Suon laitamilla olisi muutoin täydellisen hiljaista, mutta pitäisihän se muistaa. Suolla et ole koskaan täysin yksin. Hyttysiä on ensin vain muutama. Ne kiertelevät pään juuressa, ensin kuin varoen, etsivät paikkaa laskeutua. Onneksi minulla on hyttystakki puolustuksenani. Olen turjustanut vihreään haarniskaan itseni niin tiukasti, että on aivan liian kuuma. Vetoketju harsoineen on vedetty pään ympäri. Tunnen läkähtyväni, mutten aio antaa hyttysille periksi. Tämän turnauksen olen päättänyt voittaa 5-0. Hyttyspuskaradio on kuitenkin sitkeä, miten niitä äkisti tuntuu olevankin koko ilma täynnä? On pakko liikkua, heilauttaa kättä hetki toisensa perään. Silti ne seuraavat mukana. Mutta metsällä on lakinsa. Olen ryöstäytynyt niiden valtakuntaan ja heillä on pääsymaksunsa. Nöyrryn tähän. Hyttysetkin ovat osa kesäsuomen maisemaa.

Vahvan vihreänä kasvava pelto levittäytyy metsän reunaan kuin omaan rauhaansa. Voimakas, kesäinen etelätuuli puhaltaa pellon henkiin. Tuuli kulkee pellon yli, heinät aaltoilevat hiljaa ja tekevät tuulen voimalle kunniaa. Pelto näyttää mielessäni tasapainoiselta. Vihreä peitto, joka kantaa koko näkymää.

Pellon laidassa kukkii jotain pientä ja vaatimatonta. Sellaista, jota ei edes osaa heti nimetä, mutta joka tekee kesästä kesän. Siellä missä vesi virtaa ja on kesäisen kosteaa, kasvaa käenkukkaa. Vaaleanpunaisena ja kevyenä. Pienet lehdet liikkuvat kesän tuulessa. Aivan kuin joku olisi sen tarkoituksella juuri tuohon istuttanut. Mutta ei. Siinä se huojuu, villinä ja vapaana. Itse päättäen, että juuri tähän minä jään.

Pellon reunassa, jos missä, kesä näyttää itsensä. Niittyleinikit ovat kuin aavistus auringosta. Kirkkaan keltaisina ja ohuine varsineen. Kuinka ne pysyvät pystyssä noin hennolla varrella? Koiranputket taas ovat kuin toista maata. Ne kohottavat valkeita kukintojaan korkeammalle. Yksi kukka ei ole juuri mitään, mutta yhden varren tuhannet, pienet kukat muodostavat kuin mummon virkkaaman pitsin. Koiranputkia katsellessa ei katso yksittäistä kukkaa, vaan kokonaisuutta. Koiranputkien yhteisö. Naurattaa!

Tienpientareella vahva lilanvärinen lupiini suurine, vahvoine kukkineen, on kuin luvaton kesävieras. Se näyttää kauniilta, kuin olisi siihen istutettu, mutta siinä on ristiriita. Lupiini on kaunis katsella. Se tekee tienposkesta näyttävän, melkein romanttisen. Se kerää katseet puolelleen, mutta samaan aikaan se vie tilaa muilta. Yksi täyttää tilan, eikä ole valmis jakamaan sitä muiden kanssa. Maailmaan mahtuu niin monenlaista - niin kukkiin, kuin meihin ihmisiinkin!

Pellon vieressä olevat vanhat rakennukset eivät ole oikeastaan vain rakennuksia. Ne ovat osa perinnemaisemaa. Rakennettua miljöötä ja kovin suomalaista. Vanha aitta seisoo uskollisesti paikoillaan. Se on ehkä jo tarpeeton, mutta silti niin lumoavan kaunis. Sen ajattelee kuuluvan maisemaan. Se ei liiku, ei vaihda paikkaa. Se vain on. Se on ollut siinä lukuisten kesien ajan ja ehkä sen paikka on siinä vielä pitkään. Ikään kuin aitta pitäisi maiseman ja maalaisidyllin lopullisesti kasassa.

Ojanpientareella heinät eivät kasva suorina. Ne taipuvat tuulessa. Koko kasvusto elää kuin yhdessä, samanmielisinä. Tuulen aalto jatkuu varresta toiseen.

Kotiin palatessa maailma tuntuu toisenlaiselta. Päivä on vielä iholla. Veden viileys, suon tuoksu, niittyjen lempeys ja auringon valo. Askel hidastuu pihassa. Ei haluaisi päästää kesästä irti. Tästä valosta ja kaikesta.

Salossa lippu hulmuaa vielä hetken. Sitten se viikataan ja pistetään pois. Kääritään tämäkin juhannus muistojen komeroon. Juhannus hiipuu vähitellen, kuin valo, joka ei malta kadota kerralla.

Sielun sisään jäävä kesän tuoksu jaksaa kannatella kauan!

Missä sinun juhannuksesi tuntuu eniten?

Kukkia ja keskusteluja!

Tällä kertaa astetta keveämpi kesäpäivitys. Tarvitsen aina välillä aikaa ihan yksikseni rauhoittuakseni ja pysyäkseni tasapainoisena ihmisenä. Tämä aamu oli sellainen. 

Kuvasatoni tulee tarinoinnin keskellä siis tällä kertaa Kokkolan keskustan puistoista sieltä täältä. 

Viikonloppuni on ollut oikein ihana. Eilen retkeilimme kotiseutumuseon hallituksen kanssa Stundarsin museokylässä virikkeitä saamassa. Tosi paljon tarttui mieleen ja aisteihin. Kerrassaan voimauttavaa! 

Tämä aamu valkeni sangen sateisena, mutta siitä huolimatta vääntäydyin sängystä luvattoman aikaisin ollakseen kesäloma ja viikonloppu. Minulla oli tapaaminen kirjailijatuttavani kanssa hotelli Kaarlen aamupalapöydässä. 

Kuinka tavattoman nopeasti aika voikaan juosta, kun on mieluisaa keskusteltavaa! Ystäväni, jota en ollut koskaan aiemmin kasvokkain tavannut, on juuriltaan yhtä lailla etelä-pohjalainen, kuten minäkin. Juuremme ovat itse asiassa naapuripaikkakunnilta, mutta omat juureni menevät myös hänen lapsuuskyliensä juurille.

Keskustelimme niitä näitä. Omasta elämästä, harrastuksista, työstä...mutta ennen kaikkea historiasta. Se, jos mikä koukuttaa meitä molempia. Keskustelimme Isostavihasta, keskustelimme Suomen sodasta. Isoviha etenkin oli paljon raakuuksia sisältänyttä aikaa. Ystäväni totesi, että oletettavasti Etelä-Pohjanmaan seuduille ajautui kaikista ronskeinta väkeä vihollisilta. Sen mukaista oli sitten jälkikin. Etenkin Kortesjärven Purmojärvellä, josta eniten keskustelimme. Myös esiäitini surmattiin tuolloin juoksuttamalla kaivon ympäri. Jälkeen jäi kaipaamaan puoliso ja joukko lapsia. Meitä pohditutti, miten esimerkiksi sellaisten perheiden lapset, joilta molemmat vanhemmat tapettiin, saattoivat selviytyä.

Kerroin ystävälleni myös kirjasta, jota kirjoitan. Totesin, etten tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista - ainakaan työelämän ohessa- mutta että itse tutkimusmatka on sekin ollut enemmän kuin  antoisa. 

Kerroin ystävälleni Pietarin haaran esi-isästä, joka matkasi Suomen sodan aikana  Suomeen, ja rakastui täällä esiäitiini, joka oli naimisissa. ja kuinka elämä heitä kuljetti askel askeleelta todella hämmästyttävien tapahtumien kautta avioliittoon kuusi vuotta myöhemmin. 

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon perimätieto yleensä ottaen pitää paikkansa. Mielenkiintoinen  pohdinta sekin. 

Jäin hetkiseksi yksin pöytääni. Ravintolan aamupalapöydät olivat kutakuinkin täynnä. Takanamme olleesta pöydästä rouva kurottui kohti minua ja sanoi jotain . Nostin katseeni häneen päin ja hän alkoikin kiitellä. Sanoi, että kerroit juuri aivan hämmästyttävän tarinan. Että kiitos todella paljon siitä. Olivat kuunnelleet puolisonsa kanssa tarinankerrontaani.

Ystävälleni totesin, että no niin, taas saatiin kokea opettajan kovan äänen vaikutus.Naurelimme molemmat. Naapuripöydän pariskunta tuli vielä juttelemaan kanssani pöytääni. Oli tosi nastaa. Tällaiset satunnaiset kohtaamiset ovat kyllä hauskoja.

Kokkolan kaupungin puutarhurit ovat jälleen kerran pistäneet parastaan! Kiva kierrellä ympäri, ämpäri. 

Mutta kaikista eniten minua kyllä sykähdytti se, että joku nosti tarinankerrontataidon esiin. Rakastan kertoa tarinoita. Uskoakseni taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle isäni sukuhaarassa. Muistan, että jo alakouluaikoina minulla oli itsellänikin aikoinaan tapana kertoa luokkakavereille tarinoita. En kyllä millään muista, mistä aihepiireistä - oletettavasti ei historiasta, mutta uskoakseni vauhdikkaita, humoristisia tarinoita, koska minulla on hatara muistikuva, että seurueeni nauroi usein näille jutuille

Varmaan pitäisi enemmänkin ylläpitää tuota taitoa. Sillä tavoin asiat siirtyisivät kiinnostavasti myös seuraaville sukupolville. Jotenkin sen vain tahtoo omassa elämässään unohtaa. 

Kaksituntisen tarinoinnin jälkeen halasimme kirjailijaystäväni kanssa. Olipa tosi antoisaa keskustella!

Ystäväni jatkoi matkaa eteläiseen Suomeen. Minä lähdin sandaaleissani kiertelemään yksikseni keveässä kesäsateessa kaupungin keskustan puistoja. Oli jotenkin ihanan kesäistä kulkea märällä nurmella ja haistaa ympärillä kesän tuoksuja. Märän koivun lehtien tuoksu! Voi että! Ihan super!

Useampi puisto tuli kierreltyä ja ihan satunnaisia kuvia napsittua sieltä  täältä.

Onneksi kesä jatkuu vielä - toivottavasti pitkään!