Lunta ja latua

Uskomaton takatalvi saapui viikolla. Ei sulaneetkaan entiset lumet, vaan tuli oikein kunnolla lunta tupaan. Valkeaa, pehmeää, kevyttä pakkaslunta, niin että hanget silottivat tuulen kanssa lumikenttien pinnan tyyneksi ja tasaiseksi lumiavaruudeksi.

Siippa se alkujaan ehdotti jo eilen, että eiköhän lähdetä hiihtelemään keväthangille. Pistäydyin kuitenkin jalkaisin ulkosalla ja totesin palattuani, että tuulee niin kylmästi luihin ja ytimiin, että eiköhän siirretä reissu huomiselle. 

Yöllä lämpömittari sukelsi uskomattomaan -23.5 asteeseen, mutta  ihana, ihana kevätaurinko jo loi lämpöään ja päivemmällä mittari punnersi itsensä lukemaan -1.

Siippa ehdotti monta paikkaa, minne voisimme lähteä hiihtelemään. Minä puolestani annoin kaksi rajaavaa ehdotusta: sinne, missä ei juurikaan ole mäkiä ja väkeä  olisi mahdollisimman vähän. Päädyimme Lohtajalle, jonka mainioista latupohjista olin aiemmin netissä nähnyt kuvan. Mäettömyyttä perustelin sillä, että töissä on niin paljon tärkeitä menoa, ettei ole nyt varaa kompuroida kohti sairaslomaa ja muutoin vain vapaa-ajallani en halua olla osa isoa ihmismassaa. 

Parkkeerasimme auton hautausmaan kupeeseen ja sukset jalkaan ja menoksi. Lähdimme suuntana Houraatti. Aurinko kiilteli kilpaa vähänkäytettyjen suksieni kanssa. Oli kiva päästä ladulle.

Latu-ura oli ihanan puhdas ja hyvin ajettu. Se mahdollisti myös luistelutyylin, mutta minulle se ei enää niin kovin nappaa. 

Oli ihanan rauhaisaa. Alkumatkasta ainoastaan yksi kilpaurheilijan näköinen ampaisi edellemme. Vastaan hiihteli iäkkäämmän puoleinen rouva, joka ventovieraudestaan piittaamatta jäi juttelemaan kanssamme. Totesimme yhteen ääneen, että latu on ihana, mutta luisto ei tällä kertaa paras mahdollinen.

Kauniita, hyvin hoidettuja metsiä vilisi ohitsemme. Laduilla ei ollut vielä keväiseen tapaan puunkaarnaa. Latu-uran reunoissa vilahteli muutamia puolukanvarpuja.  

Olimme jo lähtiessä sopineet, että käännymme takaisin heti kun tuntuu siltä. Mikä ihanan salliva vapaus lopettaa juuri silloin kun haluaa. 

Tienvarren liikennemerkit jopa vähän huvitti sunnuntaihiihtäjää. Nopeus oli tarkoitettu kaiketi autoille, mutta olisihan tuossa tavoitetta. 

Opasteet ainakin olivat selkeät ja eri vaihtoehtoja jos minne, olisi ollut mielin määrin. 

Kyllä Suomen talvi vaan on elämys ja kaunis!

Reissun jälkeen vielä innostuin ajelemaan pojanpojan luo. Valjastin 4-vuotiaalle sukset jalkaan ja poika hiihteli pois tiehensä kotiympyröissä. 

Maunu Viinikka Nuijasodassa

Maunu Viinikka (Winicks Mångs) oli kokkolalainen talonpoika, jonka kohtalo oli menehtyä Nuijasodassa 27.1.1597 Isokyrön  Kontsaan saarella Kyrönjoessa. 

Nuijasotaa käytiin vuosina 1596-1597.  Se oli maamme ensimmäinen sisällissota, talonpoikien kapina  aatelisia vastaan.  Talonpojat taistelivat Jaakko Ilkan johdolla  tavoitteena maamiehen vapaus elää omanlaista elämää. Talonpojat vastustivat Ruotsi-Suomen asiainhoitajan Klaus Flemingin  sotajoukkojen  linnaleirejä, joka tarkoitti kovia verotuksia armeijan hyväksi. 

Nuijasodan taustalla oli Ruotsi-Suomen kuninkaan Sigismundin ja hänen Kaarle-setänsä  välienselvittely. 

Nuijasotaan osallistui pääosin Eteläpohjanmaan talonpoikia, mutta jonkin verran oli mukana myös miehiä Keskipohjanmaalta. Alussa talonpoikien taistelut sujuivatkin hyvin, mutta heidän huono varustus vaikeutti kahakoita ja lopussa he hävisivätkin taistelut. 

Maunu Viinikasta ei ole valitettavasti jäänyt paljonkaan tietoa. Tiedetään hänen olleen kotoisin Närvilän kylästä. Aikaisemmin olen kirjoitellut toisesta paikallisesta päälliköstä, Olli Ollinpojasta [Olavi Niemelä), joka on haudattu Lohtajan kirkkomaalle. Olli ja Maunu menehtyivät samassa kahakassa Isossakyrössä. Heidän lisäkseen kuoli siellä myös isot talonpoikaispäälliköt Jaakko Pentinpoika  Ilkka Ilmajoelta,  härmäläinen Pentti Piri sekä Isokyröläiset  Abraham Pernu ja  Yrjänä Kontsas. Kontsas oli Jaakko Ilkan lähin mies.

Maunu Viinikan ja muiden päämiesten menehtymistä edelsi taistelu Nokialla, jossa menehtyi iso määrä talonpoikia. Kun Nokian kartanoa oli ammuttu tykein, kehotti Klaus Fleming talonpoikia luovuttamaan Jaakko Ilkan hänen käsiinsä ja lupasi, että siten toimien talonpojat säästyisivät rangaistuksitta. Ilmeisesti miesten keskuudessa syntyi kuitenkin eripuraa ja Jaakko Ilkka karkasi  Ilmajoelle miestensä edellä.

Vouti Abraham Melkiorinpoika sai kuitenkin muutama päivä myöhemmin ajojahdin jälkeen kiinni Jaakko Ilkan miehineen. Miesten kohtalona oli joutua mestatuiksi Isossakyrössä. Klaus Fleming oli lähettänyt käskykirjeen, jossa kerrottiin Jaakko Ilkan vangitsemismääräyksestä, mutta tämä tieto saapui liian myöhään Abraham Melkiorinpojalle. Miehet oli jo ennätetty mestauttaa. 

Teloitus oli julma toimenpide. Aluksi  teloitettavan jalat ja kädet loukutettiin. Sitten  katkaistiin erityisesti oikea käsi, joka oli  rohjennut nousta  esivaltaa vastaan. Lopuksi irrotettiin mestattavan pää. 

Isokyrön vanhan kirkon pihapiirissä komeilee yksi Nuijasodan muistomerkeistä. 

Yllä: Kaarlelan kirkon pihapiiriä.

Ei tiedetä, minne Maunu on haudattu, mutta joka tapauksessa hänet kuljetettiin mestauksen jälkeen Kaarlelan kirkonmäelle ja laitettiin esiin teiliin. Teilauksen tarkoituksena oli luoda varoittavaa pelkoa muille ihmisille. Voi vain kuvitella tapahtuman karmeuden ruumiin riippuessa teilipyörässä aikoja lintujen syömänä. 

LÄHTEET:

Jaakko Ilkka.  Punainen Turku. [http://punainenturku.blogspot.com/2014/01/jaakko-ilkka.html] Luettu 12.3.2023. 

Luotettujen piiri - Ilmajoki. [https://ilmajoki.fi/asuminen-ja-ymparisto/puistot-ja-yleiset-alueet/jaakko-ilkan-leikkipuisto/luotettujen-piiri/] Luettu 12.3.2023.

Nuijapäälliköiden kolkko kohtalo – Olli Ollinpoika Lohtajalta ja Maunu Viinikka Närvilästä teloitettiin julmasti. Kokkola-lehti. [https://www.kokkola-lehti.fi/uutinen/630772] Luettu 12.3.2023. 

 Nuijasoturien ja Jaakko Ilkan muisto. Ilkka-Pohjalainen. [https://ilkkapohjalainen.fi/yleisolta/nuijasoturien-ja-jaakko-ilkan-muisto] Luettu 12.3.2023. 

Tassunjälkiä hangella

Hiihtolomaviikolla kävin töllistelemässä läheisellä metsäautotiellä tassunjälkiä lumessa. Lumi on oiva juttu - etenkin umpihanki jota ei ole entuudestaan tallottu. Nytkin oli yöllä sadellut pakkaslunta. Jäljet olivat metsämieheni mukaan tulleet aamun aikana tien yli. Ne olivat siis vielä tosi tuoreet. 

Lunta on vaikea kuvata, mutta paikan päällä jäljet erottuivat hangessa tosi selkeästi. Nappasin autosta mukaan tulitikkurasian, josta voi  suhteuttaa tassun kokoa.  Sen kummoisempaa mittaa ei sattunut tällä kertaa mukaan. 

Nämä jäljet osoittautuivat ilveksen tekemiksi. Onkin ollut juttua useampaan otteeseen viime viikkoina, että Kokkolan seudulla liikuskelee ilveksiä. Siippa löysi jälkiä lähitienoilta muualtakin. 

Ilveksellä on neljä varvasta ja jäljet ovat kissamaisen pyöreät. 

Tällä hetkellä seudullamme on kauriita niin hulppeasti, ettei mikään ihme, että ilveksiä on tänne tullut...
Toisaalta - ilveksellä on kiima-aika helmi-maaliskuussa. Uros saattaa vaeltaa silloin pitkiäkin matkoja naarasta etsien.

Sinne se oli loikkinut radan yli metsikköön. Minne lie ollut määränpää...

Hiihtolomani oli hyvä - onnistuin nähdä toisella metsäautotiellä  tien yli vauhdikkaasti kipittävän valkeaakin valkeamman  lumikon. Tai sanotaan, että mitä ilmeisemmin se oli lumikko eikä kärppä, koska oli kooltaan niin pieni, enkä ainakaan havainnut mustaa hännänpäätä. Pomppasin ulos autostani, kun  satuin tienylityskohtaan. Mutta lumi oli sen verran vanhaa, että lumikon keveitä jälkiä ei näkynyt lainkaan. 

Christian Willbrandtin enkelimaalaus Lohtajalla

Kävin viime syksynä Lohtajan kotiseutumuseossa. Ihastelin siellä katonrajassa ollutta maalattua lautaa, näppäsin muutaman kuvan ja päätin tutkia kuvia joskus tarkemmin. Myöhemmin sitten tuli asia sattumalta vastaan, kun lueskelin kirkkotaiteista. Sieltä pompsahti esiin nimi Christian Willbrandt ja oivalsin, että maalaus kotiseutumuseon laudassa täytyy mitä ilmeisemmin olla hänen kädenjälkeään! Mistään en löytänyt lihaa luiden päälle tälle olettamukselle, mutta olen lähes varma, että täytyy olla saman miehen maalaus. Willbrandtin tiedetään maalanneen enkeliteemoja Lohtajan vanhaan kirkkoon. 

Tämä lauta on peräisin  Lohtajan edellisestä kirkosta, joka on rakennettu vuonna 1644. Kirkko sijaitsi lähellä nykyistä seurakuntakotia. Se oli pohjakaavaltaan suorakaiteen muotoinen eli ns. pitkäkirkko. Kirkossa oli iso torni ja useita pieniä torneja. Tuo kirkko on purettu keväällä 1768 lahovikojen ja tornin kallistuman vuoksi. Maalattua lautaa oli haasteellista valokuvata, koska se sijaitsee kotiseutumuseon katonrajassa, ja  on pitkä lauta kattohirren takana. Selkeästi kuitenkin on nähtävissä, että maalaus on osa isompaa maalausta. 

Nykyisen kirkon kattolaudoituksessa on muuten käytetty tuon edellisen kirkon seinälautoja, joissa mainitaan olevan maalauksina Christian Willbrandtin maalaamia enkeleitä. Harmillista, ettei ole säästetty sellaisenaan. Olisipa mielenkiintoista tietää, onko maalaukset niissä edelleen nähtävissä! Ja jos on, niin olisipa mahtava nähdä niistä kuvia - vai onko kuvat niin piilossa, ettei niitä  voi kaivaa esille, vai peräti maalauksiin maalattu päälle.... 

Christian Heinrichsson  Willbrandt oli syntynyt noin 1600 Mecklenburgissa, Saksassa. En tiedä, miksi, miten tai milloin Christian oli Suomeen saapunut, mutta hänellä oli kokkolalaissyntyinen vaimo, Anna Carlsdotter. Annan isä oli pormestari ja nimismies. Christianilla ja  Annalla oli lapset Niels ja Gertrud. Christianin isä  Heinrich oli myös koristemaalari. Mitä ilmeisemmin Christianin veli oli  Erich Heinrichsson Willbrandt ja hän  on myös asunut Suomessa.  Erich oli ratsutilallinen

Christian oli raatimies, maalarikillan johtaja  ja kuuluisa kirkkomaalari, joka tuli Korsholmaan vuoden 1630 tienoilla. Willbrandt on vanhin nimeltä tunnettu kirkkomaalari Suomessa.

Willbrandt oli Vaasan edustajana Tornion maakuntakokouksessa vuonna 1657. Hänen maalauksiaan on ollut useissa kirkoissa, itse asiassa hän oli Pohjanmaan johtava kirkkomaalari, mutta valitettavasti moni kirkoista on nykyään jo tuhoutunut ja maalaukset niiden mukana.

Barokkihenkisiä maalauksia Willbrandt on tehnyt ainakin seuraaviin Pohjanmaan  kirkkoihin: Uusikaarlepyy 1637, Kalajoki 1639, Kokkola 1640, Ilmajoki 1640, Lohtaja 1641, Saloinen 1641, Vähäkyrö 1642, Sulva 1643, Laihia 1643, Veteli 1657, Oulu 1658, Hailuoto 1659, Maalahti 1662, Pyhämaa 1667, Saltvik 1667, Lappfjärd 1668, Lohtaja 1675 ja Ii 1676. Koko maalauskokonaisuus on nähtävillä edelleen upeaakin upeammassa Pyhämaan uhrikirkossa. Tuossa kirkossa ei ole lämmitystä, joten maalaukset ovat säilyneet kirkon puupinnoissa hyvinä. 

En tiedä, miksi kotiseutumuseossa ei ole tämän tarkempaa tietoa maalauksesta.

Willbrandtin maalaustyyli on erittäin runsasta. Siinä on tyypillisesti kasviornamentteja ja enkeleitä. 

Christian Willbrandtin kerrotaan olleen luonteeltaan temperamenttinen. Oli kuulemma usein käräjillä perimässä saataviaan tai tapeltuaan humalassa. 

Willbrandt kuoli Oulussa, mutta hänet haudattiin Vaasaan  1677. 

Pieni harras toive mulla ois, että jos joku asiantuntija tämän Willbrandtin lautamaalauksen vahvistaa oikeaksi, se saisi näkyvyyttä ja nimen myös tuonne laudan viereen! Näitä ei ole paljoa säilynyt ja kyseessä on erinomaisen historiallinen maalaus, joka ansaitsee lisänäkyvyyttä. Vuonna 2041 tulee kokonaiset 400 vuotta Willbrandtin Lohtajan kirkkomaalauksista! Siihen on enää 18 vuotta. 

LÄHTEET: 

Christian Willbrandt. Geni. [https://www.geni.com/people/Christian-Willbrandt/6000000148613235842] Luettu 26.2.2023. 

Lohtajan kirkon historia. Lohtajan seurakunta. [https://www.lohtajanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/lohtajan-kirkko/lohtajan-kirkon-historia] Luettu 5.3.2023.

Marjon matkassa. Pyhämaan "ihmeitä tekevä"  uhrikirkko on kirkkotaiteen helmi. [https://www.marjonmatkassa.fi/2022/07/pyhamaan-ihmeita-tekeva-uhrikirkko-on.html} Luettu 26.2.2023. 

 

Meripuistossa talvipäivänä

Upee ja aurinkoa vallattomasti tulviva talvipäivä. Ja minulla hiihtoloma. Sellaiset kortit tälle päivälle, että ihan pakko vetää ässä hihasta ja lähteä meren jäälle. Eilen nimittäin luin jostain, että Meripuiston, Elban ja Mustankarin välille on aurattu jäätiet liikkumiselle - ei siis autoille vaan talviliikuntaa harrastaville. 

Siispä sinne! Auto parkkiin ja aluksi pyörätien suuntaisesti Meripuiston rantaan. 

Jää pursuili liikkuvia ihmisiä. Seurailin Kokkola- maisemapenkin seutua. Siellä oranssitakkinen  mies asteli puukehyksen luokse koirineen, pyyhki lumet penkiltä ja asetteli koiraansa kuvattavaksi. lopulta pöydälle. Jestas, oli niin kivaa seurattavaa, jäin kuvailemaan heitä.

Jäälle astuessa nauratti. Ihmiset olivat kuin pyhiinvaelluksella. Onnellisen näköisiä ihmisiä käveli ja juoksi ohitseni. Eräskin rouva hymyili kilpaa auringon kanssa. 

 

Aurinko tahtoi sokaista kamerani. Näppäilin silti, vaikken oikein edes nähnyt aina, mitä kuvailin.  Oma varjoni oli tänään pitkänpuoleinen. 

Viereisten talojen väki näkyi raahanneen kunnon maalinkin ja auranneen pienen, kivan kentän. Ihan luxusta!

Etäämpänä tuulimyllyt halkoivat ilmaa, yksi myllyistä oli sotkeutunut siipineen pilvisumuun. 

Taivaallisen kaunista...

Sininen on taivas,

Siniset on silmänsä sen.

Siniset on järvet,

Sinisyyttä heijastaen.

Valkoinen on hanki,

Valkoiset on yöt kesien,

Valkoiset on pilvet,

Lampaat nuo taivaan sinisen...

---Kyllä Kuoppamäen Jukka sen jo laulussaan tiesi!--

Kävelin siis Meripuistosta kohti Elbaa. Olin varustautunut vähän liian heppoisesti talviseen kävelyyni. Ilman nastakenkiä selvisi hyvin, sillä auratulla alustalla oli sentin verran lunta. Ei ollut yhtään liukasta, vaan täydellistä kävellä. Ihmisiä kulki kävellen, juosten, pulkalla, kelkalla, suksilla...Tuuli oli raaka ja kaulalleni oli kylmä. Käsineet kun piti ottaa pois kuvatessa, niin meinasi sormet jäätyä. 

Siinä kuvaillessani tajusin, kuinka upea kohde tämä olikaan. Historiaa silmänkantamattomiin joka suuntaan. Viistosti oikealla Mustakari. 

Viistosti vasemmalla edessä puolestaan Elba. 

Taaksepäin palatessa minulle tuli lämmin. Aurinko kikatteli kasvoilleni. Ei tuullut yhtään. Viistosti oikealla näkyi nyt Halkokarin rannan uusi kahvila ja mökit. 

Sitten suoraan edessäpäin uudet korkeat kerrostalot. Hienot maisemat etenkin ylemmistä kerroksista merelle. 

Ja asuntomessualueen talot oikealla. 

Viistosti vasemmalla taas M/S Jennyn satama ja Burger Village. 

Lähestyin kohti rantaa. Talot näyttivät  nyt suuremmilta. 

En malttanut olla käymättä Tuuli-patsaan luona. Pidän siitä kovasti. Nyt oli ihanaa tarkastella sitä meren suunnasta - päinvastaisesti kuin avoveden aikana.

Joku oli kulkenut omia reittejään. 

Tietä käyden tien on vanki - Vapaa on vain umpihanki.
_A. Hellaakoski-

Saavuin rantaan. Oli vielä pakko käydä kuvailemassa kivan Kokkola-logon luona!

Tänne voisin lähteä huomenna fiilistelemään uudelleen!

Kälviälle palanneet isovihan lapsisiepatut, osa 2

Isoviha-aiheisen tarinan toisessa jaksossa tutustumme Beata Henrikintytär Iso-Peitsoon. Beata oli toinen niistä Kälviän onnekkaista lapsena siepatuista, joka pääsi palaamaan vuosien päästä kotiseudulleen. 

Beata syntyi Kälviän Ruotsalossa Iso-Peitsoon  Henrik Henriksson  "Stoorpeizon ja  Anna Michailsdotterin tyttäreksi 2.6.1700. Äiti Anna oli lähtöisin Lohtajan Antilasta. Beatan vanhemmat oli vihitty 1692. 

Löysin pikaisesti katsottuna Beatalle useampia sisaruksia: Margareta, Elisabeth, Johannes, Henrimus, Lijsa,Erick, Petrus... Monen kohtalo on ollut kuolla pienenä.  Beata oli sisarussarjan puolivälistä. Karua, mutta totta, että myös Beatan sisaruksista kolme vuotta vanhempi Marketta ja  viisi vuotta nuorempi veli, Heikki, vietiin  vankien mukana.  Kolme lasta samasta perheestä! Voisi kuvitella sisarusten yrittäneen turvautua toisiinsa, sikäli mikäli se tuollaisissa oloissa on edes mahdollista. Ehkä 12-vuotiaan Heikin kohtalo oli ennemmin joutua työjuhdaksi ja hän ehkä on ajautunut muista sisaruksista erilleen jo varhaisessa vaiheessa. Kukapa tietää. Heidän kohtalonsa ei ole selvinnyt. He eivät palanneet kertomaan. 

Uuno Huhtala kertoo kirjassaan Juuret Kälviällä isovihan ajasta ja kuinka Pohjanmaalta vietiin peräti 4784 henkeä kohti Venäjää. Kälviälle tiedetään palanneen kahden nuorukaisen. Viimeksi kirjoitin Kälviän toisesta palanneesta lapsisiepatusta, Juho Grelsinpoika Hyypästä. Beata oli heistä se toinen palannut. Beata lienee ollut noin 14-vuotias, kun hänen vapautensa on riistetty.

En tiedä, kauanko on kestänyt matka Kälviältä jonnekin päin Venäjää. Kustaa Vilkuna on kertonut kirjassaan "Viha" koskettavaa kuvausta matkojen julmuuksista, rasittavuuksista, pelosta ja nälästä. Vankeja kuljetettiin ensin joukko-osastojen miehittämiin kyliin. Koottiin esimerkiksi navetoihin. Jotta vankeja olisi lamautettu pelolla, saatettiin osa vangeista raiskata muiden nähden. Vilkuna kertoo, kuinka Keski-Pohjanmaalta vankeja koottiin aluksi Kokkolaan, mistä heitä ryhdyttiin laivaamaan Poriin ja Varsinais-Suomeen ennen kuin vesistöt jäätyivät. Vilkunan mukaan laivauksiin päädyttiin kuitenkin niin myöhään syksyllä, että suuri osa kaleereista joutui Kristiinankaupungin edustalla syysmyrskyihin. Kerrotaan, että venäläissotilaita pelastautui, mutta vangit, joita oli sidottu, menehtyivät. Joidenkin tarinaa kohtalo oli silti päättänyt jatkaa...

Beatan tarina on kiinnostava. Hänen tiedetään todistetusti olleen rajan takana, sillä hänestä on löydetty kirkonkirjamerkintöjä Viipurista. Beata on ollut jossain siellä täysi-ikäisyyden ylittäen ainakin vuoden 1720 tietämillä, sitä aikaisempia merkintöjä ei ole. Mutta kohtalo on kohtalo. Beatan kohtalo oli löytää vankeusaikana jostakin ja jotenkin myös puoliso! Mikko Pietarinpoika oli alkujaan Juutilainen ja lähtöisin ehkä  Limingasta. Hänen elämästään ei ole jäänyt dokumenttejä varhaisajoista, mutta ehkä hänkin oli siepattu Isovihan aikana. Tämä jäänee selvittämättä. Joka tapauksessa Mikko ja Beata avioituvat 11.2.1722 Viipurin Pyhäjärvellä! Vihkitiedoissa mainitaan syntyneeksi Pohjanmaalla.

                               Sabro Michel Pett.s. Juustinen ja Pijg. Beata Peitza

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5918293398&aineistoId=1227382761

Tämä tarina joka tapauksessa jatkuu onnellisissa merkeissä. Huhtikuun 1. päivänä 1722 on Viipurin Pyhäjärven kirkonkirjassa merkintä, jossa on kirjattu  Maria-tytär syntyneeksi Beatalle ja Mikolle.

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5918293494&aineistoId=1227382761

Varmaan kaipuu kotiin on ollut kova. Isoviha on loppunut Uudenkaupungin rauhaan 1721. Beata on silloin jo täysi-ikäinen. Ehkä hänen onnensa on  ollut päästä turvattuun paikkaan. Beata on oletettavasti ikävöinyt kotiin ja palanut halusta näyttää itsensä ja pienokaisensa kodissaan. He ovat tämän tarinan voittajia. Beata palaa Marian kanssa Kälviälle 1723 vuoden alussa, tai ainakin silloin hänestä löytyy rippikirjamerkintä Kälviältä. Varmuudella saapumisaikaa ei tiedetä, ovathan he voineet saapua jo tätä aikaisemminkin. Mikkokin palaa Suomeen, mutta kirjausta paluusta ei pystytä todentamaan kirkonkirjoista vielä tuohon aikaan. Uuno Huhtalan kirjassa mainitaan kuitenkin pariskunnalle syntyneeksi toinen tytär Anna 1724, mikä tukisi Mikon  aikaisempaa paluuta. Kirkonkirjoista sitä ei kuitenkaan voi todentaa. Aika oletettavaa kuitenkin luulisi olevan, että pari on saapunut Pohjanmaalle samoihin aikoihin, kenties yhtä matkaa. Vai onko Mikko käväissyt ensin kotiseuduillaan - ei tietenkään suoraan vävyksi  ja tilan isännäksi Kälviälle ole tiennyt tulla, vaan ehkä jonnekin lähistölle asettunut ensin.  Peitsolta pariskunnan nimet kuitenkin löytyvät Tapaninpäivän kirkon aikaan 1728. Mikko on tullut vävyksi Beatan kotitilalle. 

Beatan äiti Anna kuolee vasta 1741 ja isä Mikko, kuolee  1743 (ehtiipä vielä toiseen avioonkin leskeksi jäätyään), joten Beatan paluu kotiin on ollut heille varmaan erittäin iloinen asia. Toisaalta silloin on varmaankin varmentunut sekä Beatalle että hänen vanhemmilleen, että sisarukset, siepatut Margareta ja Heikki, eivät kotiin enää koskaan palaisi. On oikeastaan yllättävää, kuinka vähän perimätietoa näistä paluista on tallentunut. Luulisi, että ovat olleet tyyliin "lööppien pääotsikoita" pidemmän aikaa kylällä. 

Kun katson vuosivälin 1714-1720 välisiä kirkon  kirjauksia, niin tajuan, että Beatan perheessä ei ole jäänyt henkiin ketään muuta lasta, vaikka lapsia oli alkujaan ollut useita. Tosi monen kohtalona oli menehtyä pikkuisena ja loput vietiin  pois. Mikä onni ja ilo Beatan paluu onkaan siis ollut. Ja nyt ymmärtää myös, miksi Mikosta kuoriutui isäntä taloon. Kaikella on tarkoituksensa!

Beata ja Mikko elävät kaiketi hyvän loppuelämän. Heille syntyy useampia lapsia. Vanhin tytär Maria avioituu Lohtajan Kerolaan, tytär Anna avioituu Ruotsaloon ja tunnetaan myöhemmin Kiempe (Kemppe) -nimellä, Liisa avioituu Lohtajan Ala-Viirteelle ja mainitaan nimellä Vihtari. Matti-niminen poika on avioitunut Ruotsaloon, mutta hänen kohtalonaan on kuolla Suomenlinnassa (Sveaborg) yli 5-kymppisenä. Reeta -nimiselle tyttärelle löydän peräti kolme aviomiestä. Hän on  ollut nimillä Maajärvi, Högbacka, Mansikkamäki ja Krook, mutta en löydä hänelle syntyneitä lapsia. Mikko-niminen lapsi on ollut Ruotsalossa aviossa. 

Lapsina on kuollut ensimmäinen Mikko-niminen ennen vuotta 1744 ja tytär Liisa 1731. Marketta-tytär kuolee 10 päivän ikäisenä 1733 ja Kaisa-tytär pariviikkoisena 1734, Taneli parikuisena vuonna 1735, Beata 3-vuotiaana 1735.  Myös Johannes-niminen lapsi on todennäköisesti  kuollut lapsena. Viimeisenä lapsikatraaseen on syntynyt  vielä toinen Johannes 1745, joka elää seitsemän kuukauden ajan.

Lapsia on siis ollut Beatalla ja Mikolla ajan tapaan paljon, viitisentoista,  mutta löydän heistä vain viidellä lapsella jälkeläisiä. Nykyään lienee vielä  elossa paljon Beatan ja Mikon jälkipolvia. Tunnistautuuko kukaan lukijoista?

LÄHTEET:

Kustaa Vilkuna. Viha. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y]Luettu 19.2.2023.

Kälviän joulu, 2021. Uuno Huhtala: Juuret Kälviällä, osa 1. Kälviän kotiseutuyhdistys. Gummerus, Jyväskylä.

Vanha Kälviä.Facebook. Luettu 9.10.2022.

Muistatko sinisen sotkan? [https://muistatkosinisensotkan.blogspot.com/2020/12/beata-henrikintytar-iso-peitso.html] Luettu 19.2.2023.

Muistatko sinisen sotkan?[https://muistatkosinisensotkan.blogspot.com/2020/02/mikko-pietarinpoika-isopeitso-e.html] Luettu 19.02.2023.

Kälviälle palanneet isonvihan lapsisiepatut, osa 1

Te etsitte koivua. Se merkitsi isänmaatanne. 

Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne

päämäärä koko elinaikanne.

Te etsitte tähteä. Se merkitsi iäistä elämää. 

Olkoon se valonanne koko elämänne ajan. 

-S.Topelius; Poika ja tähti-

On aivan uskomatonta, että Isovihan aikana lapsia vietiin venäläisten sotilaiden mukana Venäjälle. Ehkä on onni, ettei noista matkoista ole säilynyt paljoakaan dokumentteja. Ne olisivat arvatenkin ahdistavaa luettavaa. Monen kohtalona on varmaankin ollut menehtyä jo rankan matkan aikana. Osan kohtalo on ollut jäädä lopuksi ikää vieraaseen maahan ja aloittaa siellä uusi elämä tapaamatta enää koskaan lapsuuden perhettään. Niin, jos on edes säilynyt hengissä matkan rasituksista ja stressistä. Osa lapsista kuljetettiin vielä kauemmaksikin, siitä olen kertonut aiemmin kirjallisuuden kautta.

Kälviältä vietiin 80 henkeä  (tähän lukuun on laskettu myös silloinen Ullavan kylä) vankeina Venäjän suuntaan. Mutta on olemassa myös aivan uskomattomia tapahtumia muutamien vangeiksi otettujen kohdalla. Ja uskomatonta, mutta totta - heistä kaksi lapsukaista palasi kotiseudulleen. Se jos mikä on ihme! Nämä palanneet lapset, joista on jäänyt tietoa, olivat kälviäläiset Juho Grelssinpoika Hyyppä ja Beata Henriksdotter Iso-Peitso. Keskityn kirjoitukseni ensimmäisessä osassa Juhon elämään. 

Yllä: Hyypän tila on ollut suurin piirtein kaiketi näillä mailla,lähellä Kälviän keskustaa, missä nykyään on Martta-koti ja Lucina Hagmanin synnyinkoti, ns. nimismiehen talo. Näitä rakennuksia ei tosin ole ollut vielä Johanin  aikana. 

En tiedä, mistä saakka lapset ovat kotiseudulleen palanneet, mutta tietysti yksi potentiaalinen mahdollisuus, joka tulla tupsahti omaan mieleeni on tällainen: Pietaria rakennettiin kovasti 1700-luvulla ja sinne myöhemmin vielä 1800-luvullakin meni paljon työläisiä uutta kaupunkia kunnostamaan. Osa noista Isovihan lapsisiepatuista on aiemman lukemani perusteella ehkä myös päätynyt Pietarin työmaille. Olisikohan ollut mahdollista, että Kälviälle palanneet olisivat  saaneet määränpääkseen Pietarin ja sieltä hypänneet jonkun rahtialuksen kyytiin salamatkustajina ja päässeet vähän vaivattomammin taittamaan ainakin osan taipaleesta takaisin Kälviälle? 

Seurataanpa tovi Juhon elämän varren askeleita. . 

Juho syntyi Hyypän talossa 12.9.1700. Vanhemmat olivat Grels Ericsson Hyyppä ja Brita Mattsdotter Kårpi. Vanhemmat vihittiin 14.2.1700, joten "Johan," Juho, on heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa. Isä-Grels mainitaan tällöin nimellä Grels Ericsson Crumbalo. Äiti-Brita mainitaan vihittäessä leskeksi. Isä on ollut naimisissa aikaisemmin Brita Johansdotterin kanssa, joka on kuollut 1697. Lapsia toisessa liitossa, Johanin sisaruksia, tyttöjä, syntyy vielä Johanin jälkeenkin. Grels Ericsson kuolee vuonna 1725 61 vuoden ikäisenä. Äiti Brita kuolee vasta vuonna 1750 88-vuotiaana vanhuuteen. 

Isovihan ajaksi lasketaan vuodet 1713-1721. En tiedä tarkkaa ajankohtaa, milloin Juho vietiin Venäjälle - ehkä vuoden 1714 tienoilla, kun seudullamme oli sodan vuoksi kova pöhinä.  En tiedä,  mitä reittiä hänen meno- ja paluumatkansa kulki. Uuno Huhtala kertoo Juuret Kälviällä -kirjan ensimmäisessä osassa, että Johan palasi Kälviälle noin vuonna 1721. Hänen vahvuutenaan on varmaankin ollut nuoruusikä. Palatessaan hän on ollut aikamies, 21 vuotta. Mies parhaassa iässä fysiikkansa puolesta ja ilmeisestikin tarpeeksi kypsä tekemään päätöksiä ja ratkaisuja haastavassa tilanteessa. 

Paluun voi kuvitella olleen hämmentävä. Onhan vuosia vierinyt ja Juhon on täytynyt tehdä itsensä tunnistettavaksi. Oli nimittäin olemassa myös ihmisiä, jotka tekeytyivät palanneiksi. Eräs kiinnostava kirja tällaisesta on Vale-Jaakko, kannattaa lukaista! Varmaan on ollut ristiriitaista, tohtiiko luottaa palanneen olevan se, miksi itseään väittää. Tohtiiko luottaa?  Havitteleeko palaava vain  maita ja mantuja viekkaudella ja vääryydellä?  Mitkä ovat niitä tuntomerkkejä, josta oman lapsensa  tai veljensä voi tunnistaa vuosien jälkeen? Vai onko paluu ollut sittenkin helppo, kaikki ovat tunnistaneet palaavan pojan oitis, kuka tietää!

Juho Grelssinpoika Hyyppä palasi siis Kälviälle, ja mikä ihaninta, hänen vanhempansa olivat tuolloin vielä elossa. Olipa onni ja upeaa kaikkinensa, että molemmat vanhemmat vielä ennättivät nähdä palaavan poikansa. Juho oli mitä ilmeisemmin talon ainut poika, joten senkin vuoksi tuohon aikaan paluulla on varmaan ollut iso merkitys. 

Juhon elämä palasi kuitenkin joka tapauksessa uomiinsa Kälviällä. Juho avioituu  1730 Elsa Thomasdotter Lassilan kanssa ja asettautuu loppuelämäkseen Hyypän maille. 

Lapsia syntyy varmuudella ainakin kaksitoista, ellei enemmänkin, tähän liittoon. Mathias, Erick, Jacob, Olaus, Gustavus, Thomas, Anna, Matthias, Margareta, Maria, Michael, Abraham, Isac, Susanna...Ainakin kymmenen poikaa, joista tulee ainakin osasta nimen kantajia jälkipolvillekin. 

Sukua lapsista jatkavat ainakin:

 Jaakko, joka asuu myöhemmin Marinkaisisssa, 

Tuomas, joka asuu Ullavassa nimellä Ahokangas

Riitta, joka elää Vähä-Hyypässä ja kuolee Kälviällä. 

Matti, joka elää elämänsä Kälviällä Vähähyypässä. 

En tiedä, onko Juhon perhe ollut paossa vainolaisia piilopirtillä. Joka tapauksessa liitän tähän kuvan, jossa on Kälviän eläinpuistossa oleva piilopirtti. Elämä on ollut vaatimatonta ja pelonsekaista. Kuvasta voi aistia, kuinka hyvin piilopirtit on kätketty maisemaan. Niitä on ollut vaikea löytää, paitsi jos paikalla on ollut nuotio, joka kai oli välttämättömyys...Ehkä Juhonkin kohtalo on ollut löytyä piilopirtiltä - vai onko hän kenties ollut kotitilansa paimenessa, kuten jotkin muutkin Kälviältä samoihin aikoihin siepatut?

Yllä:Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa.



Yllä:Piilopirtin katto näkyy rakennelmasta kuvassa sammaleen peittämänä kivivallina, mutta osaisitko nähdä ja katsoa sen, ellet tietäisi...

Hyyppä sijaitsi lähellä Kälviänjoen rantaa. Asutusta siellä on ollut 1500-luvulta saakka. Mistä Juho siepattiin kasakoiden mukaan? Mikä oli hänen viimeinen näkymänsä kotiseudustaan, oliko se läheinen kirkko ja kirkkoranta? Mistä hän näki unia kotiseudusta haaveillessaan jossain siellä kaukana?

Jälkeläisiä näillä Juhon lapsilla lienee vielä nykyäänkin - monikohan heistä on kuullut tarinan esi-isänsä Juhon matkasta? Toivon kovasti, että se on siirtynyt sukupolvelta rakkana tarinana eteenpäin. Olisikin kiva kuulla, jos joku suvun edustaja tästä tietäisi kertoa!

Ja sen toisen tarinan Kälviälle palanneesta  Beatasta voit lukea täältä!

LÄHTEET: Kälviän joulu, 2021.

Vanha Kälviä. Feácebook. Luettu 9.10.2022.

Museovirasto. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuuriympäristöt RKY. Kälviän kirkonkylä. [http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2067]Luettu 12.2.2023.

Vanhat perintöhuonekalut muuttumisleikissä

Pari kesää sitten siipan suvusta oli lähdössä kaatopaikkakuormaan siipan isovanhempien häälahjaksi saatu peilipöytä. Keräilijä minussa nosti taas päätään. Vaikka tiesin, että  vanha huonekalukalusto vie tilaa ja on työ ja tuska löytää sille oikea paikka kotoani, niin taas vietiin ja lujaa...Ei vaan voi lähettää kaatopaikkakuormaan!

Siinä hässäkässä selvisi, että peilipöytä onkin osa laajempaa kalustosettiä. Muut osaset vain ovat olleet vuosikymmeniä joko ullakolla tai navetan vintillä huilailemassa. Tämä kalusto, johan kuuluu parisänky, yöpöytä, tuoli, komuutti ja peilipöytä, on häälahja siippani isovanhemmille Korpilahden kylässä. Pariskunta on vihitty juhannuksena 1927. Ilmeisestikin hääpari on saanut sen häälahjaksi jomman kumman vanhemmilta, oletettavasti Sally-morsiamen suvun puolelta. 

Siippa pohti, voisiko kaluston tekijänä olla Dahlströmin suku, joka oli Sally-mummon vanhaa sukua. Siippa muisteli, että Nisse Dahlström veisteli ruumisarkkuja ja hänen isänsä oli puuseppä Biskopsbackenilla. Nimensä vain jäi arvoitukseksi toistaiseksi. Täytyy selvitellä ajan kanssa Valmistaja  ehkä jää kysymysmerkiksi, koska kalusteissa ei ole nimimerkintöjä, ja tietäjät ovat jo kuolleet. Toki voi päästä jäljille vielä hyvällä tuurilla - näin juuri nettikirppiksellä erittäin vahvasti samankaltaisen peilipöydän Kokkolasta   myynnissä. Sen hintapyyntö entisöimättömänä oli 150 euroa, eli minun entisöintiprojektissani hintaa kalusteille tulee kyllä moninkertaisesti. No, kaikkea ei voi laskea rahassa. Tunnearvo, se!

Siipan suvun käytössä viime vuosikymmeninä oli setistä ollut siis  ainoastaan peilipöytä. Se oli maalattu jossain vaiheessa valkoiseksi, kuten myös setin muut kalusteet komuuttia lukuun ottamatta. Siippa kertoi kalusteiden olleen valkoisia hänen muistinsa ajan, eli ainakin -70-luvulta saakka. Komuutti lienee kätketty vinttiin jo aiemmin, sillä se oli eri värinen. Ehkä sen kohtalona on ollut siirtyä vinttiin jo -50 luvulla, kun vanhaan taloon on asennettu vessanpönttö ja kylmävesihana.

Tässäpä peilipöytä valkeana, sellaisena kun sen muistan vielä Sally-mummon ajoilta. Hän eli vielä silloin, kun seurustelin siippani kanssa. Sally-mummolla oli peilipöydän kaappeihin kätkettynä suvun vanhoja valokuvia.

Parisänky, se löytyi navetan vintiltä. Kai se oli sinne lykättiin uuden ja leveämmän sängyn tieltä, muttei raaskittu lahjana tullutta kokonaan kuopata. Siippa kertoo muistavansa hetken,  kun sänky roudattiin navetan ylisille, joten joskus -70-luvulla. 

Tämä päästävedetttävä, siellä se oli viettänyt hiljaiseloa navetan vintillä viimeiset 50 vuotta. Kömmin peloissani tikapuita vintille (aivan kamalaa...) ja sain näpättyä kuvan sängystä orsilla ikivanhojen heinien peitossa. . Miesväki sitten avitti sängyn alas. Ja ajatelkaa - parisängyllä

on leveyttä  maksimissaan noin 105 cm.  Kuinka ikinä, ihmeessä pariskunta on siihen nukkumaan mahtunut!

Myös tuoli on maalattu valkoiseksi ajan saatossa. Settiin on alkujaan kuulunut kaksi samanlaista tuolia, mutta toisen kohtalona oli joutua jokunen vuosi sitten roskalavalle huonokuntoisuutensa vuoksi. Nämä tuolit ovat olleet käytössä koko elinkaarensa ajan eli ei vintissä. Toisen tuolin kohtaloksi koitui, että sen oli joskus joku nostanut pihalle. Sade ym. olivat koituneet sen surmaksi. 

Komuutti kaivettiin henkiin vintiltä. Komuuteissahan on tyypillisesti alaosassa kaapisto ja päällä paikka pesuvadille. Nimi komuutille juontanee sanoista kom ut. Ainakin joissain malleissa on ollut avattava taso. tason päällä säilytettiin tyypillisesti posliinista pesuvatia, vesikannua ja saippua-astiaa. 

Lisäksi settiin kuului yöpöytä, ilmeisestikin alkujaankin vain yksi. Sekin löytyi ullakolta. 

Rahtasimme tavarat toissakeväänä siipan kaukaiselle sukulaiselle entisöitäväksi. Siellä olimme aiemmin kunnostuttaneet myös piirongin, joka sekin löytyi siipan kotitalon vintiltä. Entisöijälle totesimme, että setin kunnostuksella ei ole niin kiire, kun ei niillä tähän astikaan ole kiire vintillä minnekään ollut. 

Puolitoista vuotta myöhemmin saimme noutaa settimme. Entisöijä oli  fiksannut ne alkuperäisen värisiksi. 

Kaikki oli muutoin kuin alkuperäisisssä kalusteissa, mutta helat peilipöytään jouduttiin uusimaan ja komuutin kansi rakentamaan vanhan mallin mukaiseksi  ja väriseksi puusta uudestaan. 

Oli työ ja tuska löytää koko setille paikka talostamme. Kalusto on niin korkea peilipöydän ja sängyn osalta, ettei niitä voi laittaa esimerkiksi ikkunaa vasten. Yhdestä kammaristamme raivasimme sitten tilaa sen verran, että tavarat istuivat sinne. Komuutti on käytävällä olohuonetta vastaanottamassa, sille ei tilaa enää kammarista liiennyt. 

Entisöinti maksoi kaikkinensa 1300 euroa. Toinen entisöijä olisi pyytänyt samasta työstä 3000 euroa, jotenhinta on näköjään veteen piirretty viiva.  Ehkä tällä hinnalla olisi saanut jo monenmoista uuttakin huonekalua, mutta tunnearvoa ei lasketa rahassa. Lisäksi oli tilattava muotoon-ommeltu erikoisvalmisteinen patja sänkyyn. 105-senttisiä patjoja ei juurikaan löydy kauppojen hyllyiltä, Lisää haastetta tuotti, että koska sänky on päästävedettävä, se rakentuu kolmesta pohjaosasta, jotyka obvat kaikki eri levyisiä, jotta sänky on mahdollista laittaa "kasaan" itsensä sisään. Eli uusi patja, johon siihenkin erityisvalmisteisena patjanpäällisineen kaikkineen  upposi 500 euroa, on leveydeltään kolmea eri lukua. Onnekkaasti patja istui erinomaisesti sänkyyn ja se on niin laadukas, että sängyssä on ilo nukkua. 

Sängyn päiväpeitoksi kaivoin vaatehuoneeni kätköistä vanhan kudotun peitteen, silmikkoraanun, , jonka olen saanut isänäidin veljeltä. Hän on perinyt sen aikanaan äidiltään. Ei ole tietoa, onko tämä isoäitini äiti kutonut itse sen, vai onko se ehkä perua hänen veteliläiseltä äidiltään. Tämä esiäiti Hilda, siis mummoni äiti, on kuollut 1923, joten joka tapauksessa tällä käsityöllä on ikää yli sata vuotta. Kun aukaisin peitteen sängylle, se sopi siihen mielestäni täydellisesti. Näin aika tavaran kaupitsee! Tosin peitto on ollut vuosikymmeniä viikattuna kaapeissa samassa asennossa, joten tarkkasilmäinen voi kuvasta havaita, kuinka valo on tehnyt tekosiaan kohtiin, jotka ovat olleet huoneenvalossa - vaikkakin hämärissä tiloissa. 

Peilipöydässä on jotain tavattoman kaunista. Tunnustan, vielä ei ole tullut hetkeä, että olisin peilin ääreen ennättänyt istumaan. Ehkä sekin päivä vielä koittaa! Peilipöydän vieressä komeilee jo aiemmin entisöimämme tuoli, joka tosin ei oikein istujia kestä. Se on peräisin kuitenkin samasta talosta. 

Nappasin tähän myös vertailun vuoksi kuvan nettimyynnissä olleesta peilipöydästä, koska se on niin samankaltainen - voisiko olla sama tekijä? Ainakin tämä on kokkolalaisomistuksessa...vai onko malli ollut yleisemminkin käytössä Kokkolan seudulla, tietäisiköhän joku?

Settiin kuuluneen tuolin olen asetellut peilipöydän juttukaveriksi. Tuoli on ihanan tukevaa tekoa. Kestää istumisenkin!

Ja vielä pahnanpohjimmaisena se komuutti. En ensin pitänyt niin valkeasta päällisestä, koska se tuntui juron uudelta. mutta silmä tottuu ja nyt kun olen löytänyt komuutille oikean paikan ja suunnitellut sen päälle somistusta, siitä onkin tullut tosi kiva. Komuutissahan on nuo reunukset ja ylätaso olleet rajaamassa tilaa ja estäneet ehkä vesiastian tippumista yli reunan. Komuutin kaapissa on tyypillisesti pidetty vesiastiaa ja yöastiaa. Saa nähdä, mitä omasta kaapistamme tulevaisuudessa löytyy...

Niin harmi, ettei tullut mieleen haastatella niitä ihmisiä, joiden käytössä nämä kalusteet ovat aikoinaan olleet. Nyt se on jo myöhäistä- Ihanaa joka tapauksessa, että tavarat löysivät meiltä uuden kodin ja elämän!