Kesäloma alkoi!

Totta se on, kesäloma alkoi!  Kevät on ollut enemmän kuin kiireinen, sekä kotona että koulussa. Loma on enemmän kuin ansaittu!

Oppilaat, jotka nyt pääsivät kutoselta, olivat se vuosikurssi, jotka minulla oli vielä luokanopettajan ammatissa ekalla luokalla. Kiva luokka, jonka kanssa vietimme yli puolet lukuvuodesta evakkotiloissa ja loppulukuvuoden huipennukseksi pääsimme sitten muuttamaan meidän upouuteen kouluun. Haikeaako, kyllä! 

Eilinen  juhla koulussa  oli kaunis. Ja kyllähän se niin on, että viimeinen kouluviikko kokonaisuudessaan  johdattaa aina hienosti kohti kesälomaa. Sitä ei niin tiedostakaan, kun työt jatkuvat vuodesta toiseen. Mietin tätä tänään sen kautta, miltä tuntuu tulevaisuudessa muutaman vuoden päästä eläkkeelle jääminen, kun kaikki tällaiset "rutiinit" jää pois. Juttelin siitä  eilen kollegani kanssa, hänellä kun  alkoi nyt se pitkääkin pidempi loma. 

Myös omasta erityisluokastani jokunen sai päättötodistuksen alakoulusta.

Varmaan kylän väki ihmetteli koulusta palatessani, mitä teen. Pysäytin autoni kylätien varrelle aina 50 metrin välein ja kuvasin  kesämekossa ja korkkareissani voikukkapeltoja. Tästä alkoi kesäni!

Sitten vielä pojanpojan kanssa yhdessä juhlistamaan kesän alkua jätskikiskalle. Hän on nyt käynyt ensimmäisen kouluvuotensa. Poika mietti minulle eilen, että jos joku nyt kysyy, millä luokalla olet, niin mitä pitää vastata. Ekaluokkalainen? Ei enää. Tokaluokkalainen? Ei vielä. Poika päätyi siihen, että ilmoittaa mahdollisille kysyjille, että on  ihan pian menossa tokalle!

Jos haluat hetken fiilistellä kevätjuhlaani, voit klikata alla olevaa videolinkkiä. Siellä on laulu Abba-musikaalista, jota kuuntelin jo tammikuussa niin monta kertaa, että osasin sen sitten lopulta korvakuulolta soittaa. Haastava biisi, mutta päätin jo silloin, että tämän opetan oppilaille. Ja niin opetinkin sen kevään aikana  alkuopetuksen, erityisluokkani ja valmistavan opetuksen ryhmille. Kun tajusi aloittaa harjoittelun ajoissa, se onnistui! Solistina on pieni ekaluokkalainen, eikö olekin upea ääni hänellä!

Ihanaa kesää kaikille lukijoille tän laulun myötä!

Surullinen tapaus vuodelta 1777

Marraskuussa 1777 tapahtui kaupungissamme järkyttävä tapaus. Vietettiin kauppias Anders Lindebäckin ja Brita Kreanderin häitä 13.11.1777.

Itse kauppias Lindebäckistä en äkkiseltään löytänyt juurikaan tietoja, mutta hänen vaimostaan sentään jotain. Maria Brita Kreander oli syntynyt 1749 Alavudella. Hänen isänsä oli kappalainen Johannes Andersson Kreander, joka oli kuollut jo  1767. Marian isäpuoli, Elias Eliasson Nibling, oli vihitty papiksi Turun hiippakunnan pappeinkokouksen aikana Kokkolassa 24.2.1760 ja hän oli Kälviän kappalaisen apulaisena vuonna 1760.

Kokkolassa pidetyissä hääjuhlissa ilmeni häiriöitä, kun muun muassa Peter Palander ja opiskelija Anders Riska saapuivat hääjuhlaan paikalle ja metelöiden. Sanomalehtiartikkeleissa uhri mainittiin nimellä Peter Palander, mutta alkuperäisestä hautauskirjauksesta selviää nimen olleen Petrus Pelander.

Tilanne kärjistyi riidaksi ja lopulta siihen, että juuri vihitty Lindebäck haki samassa pihapiirissä asuneen lukkarin pyssyn ja ampui Palanderia. Palander kuoli.

Lindebäck kertoi luulleensa, että ase olisi ollut lataamaton. Sulhasen kertomus siitä, että hän luuli aseen olevan lataamaton, viittaa siihen, että tapausta saatettiin pitää ainakin osittain onnettomuutena, vaikka seuraukset olivat kohtalokkaat. Häät olivat 1700-luvulla yksi tärkeimmistä julkisista tapahtumista kyläyhteisöissä, ja niihin liittyi usein suuria tunteita, alkoholia ja jännitteitä. 

Tapaus on tyypillinen tarina siitä, kuinka 1700-luvulla yhteisöissä juhlat saattoivat kärjistyä nopeasti riidoiksi. Yhteisö oli tiivis ja konfliktit henkilökohtaisia. Väkivallan ja leikin raja ei aina ollut selvä. 

Anders Lindebäck tuomittiin 26.1.1778 kuolemaan. Rangaistusta lopulta lievennettiin ylemmässä oikeusasteessa. 

Tapaus ei päättynyt ampumiseen, vaan jatkui oikeudessa. Tämä kertoo siitä, kuinka vakavana henkirikos nähtiin myös tilanteissa, joissa tekijä vetosi erehdykseen. 

Kuolemantuomio ja sen myöhempi lievennys kertovat 1700-luvun oikeuskäytännöistä, jossa henkirikos johti ankaraan alkuperäiseen tuomioon, mutta ylemmissä oikeusasteissa harkittiin teon luonnetta ja tekijän vastuuta. 

Anders Lindebäck eli lopulta pitkän elämän.

Yllä: vihityt Anders Lindbäck ja Maria Brita Kreander 13.11.1777

Yllä: 17.11.1777 Petrus Pelanderin hautauskirjaus




LÄHTEET Österbottningen. 3.4.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Chydenius&term=kr%C3%B6ningstal&page=2] Luettu 11.4.2026.

österbottningen 3.8.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Anders%20Lindeb%C3%A4ck&page=2] Luettu 19.4.2026.

Neljä nuoruutta, jotka jäivät kesken 1918

Tämänpäiväisen Kaatuneiden muistopäivän kunniaksi kirjoittelen vuoden 1918 Vapaussodan tiimoilta. Taas aivan hakuammuntana lähdin liikkeelle. Sanomalehtiarkiston näpyttelin vain hakusanaksi vuosirajauksella kaatunut ja ensimmäisenä eteeni pompsahtanut seutumme uutinen kirvoittikin jo kynän varteen. 

Tuossa 9.4.1918 julkaistussa Kokkola-lehdessä oli  näiden alla olevien lisäksi ainakin puolen tusinaa muutakin Vapaussodassa menehtynyttä. Koskettavista koskettavimpia  nuorukaisten kuolinilmoituksia. Valitsin tekstiini kuitenkin ainoastaan neljän kälviäläisen kohtalon. 

"Kaatuneita keskipohjalaisia sankareita.

Jälleen on saapunut suruviesti paikkakunnallemme, että neljä uljasta nuorukaistamme on kaatunut. Raskas on se koettelemus, joka on meitä kohdannut, mutta me kestämmeme sen lujalla mielellä tietäessämme, että he siten ovat täyttäneet velvollisuutensa kansaansa ja isänmaatansa kohtaan.

Kokkolasta on kaatunut Georg Räbb lauantain tienoissa ja niinikään sähköttäjä Armas Suominen, jonka kuolemasta on jo muutamia päiviä huhuiltu. Hän oli kotoisin Turusta, jossa hän kävi sikäläistä suom. klassillista lyseota 5 luokkaa antautuen sitten  lennätinlaitoksen palvelukseen. Vainaja oli tunnettu kaikin puolin kunnon nuorukaiseksi.

Samoin suruviesti tietää kertoa, että kaksi Kälviän parasta poikaa Fritiof Kippo ja  Jooseppi Tikkanen ovat Tampereen verisissä, mutta samalla myöskin kunniakkaissa taisteluissa kaatuneet. Kunnia kaatuneille, siunattu olkoon heidän muistonsa."

Tampereen taistelujen aikana keväällä 1918 hiljenivät nuorten miesten  äänet. He olivat vasta elämänsä alussa, mutta joutuivat keskelle tapahtumia, jotka muuttivat kaiken. Heidän muistonsa kulkee yhä kaupungin kaduilla, osana sen historiaa, vaikka meistä harva sitä  ehkä on osannut ajatellakaan...

He olivat nuoria, unelmia täynnä, tulevaisuus avoinna. Tuo tulevaisuus katkesi monelta. Heidän tarinansa muistuttaa siitä, ettei historia ole pelkkiä tapahtumia, vaan ihmisiä ja elämiä. Henkilötasolla kaiken mullistavia tapahtumia. 

Nuo kaksi kuolinilmoitusta löytyivät samaisen lehden numerosta. Tuntui, että nelisivuisesta lehdestä valtaosa käsitteli Tampereen taisteluita. Tuossa lehdessä oli myös muistokirjoitus Fritiof Kippolle. Googlailemalla sain selville, että hän oli ollut hyvin aktiivi nuorukainen esimerkiksi nuorisoseuratoiminnassa. 

"Fritiof Kipon muistoksi.

Suruwiesti toisensa perään saapuu meille. Nuoret, uhrautuvat sydämet ovat lakanneet sykkimästä. Suuria uhria on nuori wapautemme waatinut meiltä lunnaikseen. 

Sywästi surren otamme me wastaan tiedon, että Sinä, Fritiof Kippo, olet poistunut keskuudestamme. Kipeästi sinua kaipaamaan jäi kotisi. Suuren aukon jätti Sinun kesken taittunut elämäsi kotikyläsi Ruotsalon edistysrientoihin, joihin sinä nuoruutesi innolla otit osaa. Paljon menetimme me Sinun toverisi Sinusta, johon me aina woimme luottaa. 

Olkoon sinun hyvän welvollisuudentunteen elähyitämä työsi meille esimerkkinä siitä, että suuren ja jalon asian wuoksi on meidän jokaisen uhrattava kaikki mitä meillä on kalleinta. 

Siunaten me muistelemme Sinun jaloa elämäntyötäsi. Liput kunniaa! Paljastukoon päät sankarin paarien äärestä! 

Kälwiä 8/4 1918. "

"Kunniakentällä kaatuneet vapaussankarimme Ilmari Porri, Kalle Fritiof Kippo, Jalmari Korhonen ja Jooseppi Eemil Tikkanen kätketään synnyinmaansa poveen Kälviän Vanhalla hautausmaalla ensi perjantaina t.k. 12 p:nä klo 2 i.p.

Pitäjäläisemme katsovat tietysti  sydämenasiakseen ja kalliiksi velvollisuudeksi saapua saattamaan nämä kaatuneet sankarit viimeiseen leposijaansa. Jokainen meistä  on nimittäin syvässä kiitollisuuden velassa näitä miehiä kohtaan jotka omantuntonsa ääntä kuullen tarttuivat waaran hetkellä kalpaan synnyinmaansa onnen ja vapauen puolesta."

"Vapaussankarien Ilmari Porrin, Jooseppi Tikkasen, Fritiof Kipon ja Jalmari Korhosen  hautaus eilen muodostui suuremmoiseksi juhlahetkeksi, jollaista tuskin koskaan on pitäjämme historiassa ennen ollut. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa suurin juhlallisuuksin. Tunnelmaa kohottivat  sotilassoittokunnan  ja kahden laulukuoron  esitykset. Sankarit haudattiin n.s. Wanhaan hautausmaahan. 

Lähemmin ensi numerossa. 

"

Näin päättyi neljän nuorukaiseen elämä. Tässä lainaus heidän kuolinkirjauksistaan Kälviän seurakunnan haudattujen luettelosta: 

-Talollisen poika, vapaustaistelun sankari , Antti Ilmari  Porri  (23 vuotta) kaatui Tampereen taisteluissa 28.3.1918

-Vapaustaistelun sankari, Jooseppi Eemeli Tikkanen (26v)  Kälviän Jokikylästä  kaatui Tampereen taisteluissa 28.3.1918. 

-Itsellinen, vapaustaistelun sankari,  Jalmari Korhonen Kälviän Välikylästä (27v)  haavoittui Tampereen taistelussa 28.3.1918 ja kuoli haavoihin Jyväskylässä 1.4.1918.

-Talollisenpoika, vapaustaistelun sankari, Kalle Fritiof Kippo (25v) Kälviän Ruotsalosta haavoittui ehkä punaroistojen rääkkäämänä Hauholla  ehkä 28.3.1918 tai myöhemmin. 

He kaikki olivat vielä naimattomia. 

Taistelut olivat ohi, mutta jäljet jäivät;  muistoina, niminä, tyhjinä paikkoina, kipeinä ajatuksina... Vähitellen alettiin jakaa kunniamerkkejä. Niitä annettiin niille, jotka palasivat, mutta myös niille, jotka eivät enää palanneet koteihinsa. Poikia ja nuorukaisia, joiden elämä oli jäänyt kesken ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

LÄHTEET: Kokkola. No 37. 9.4.1918. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256053?term=kaatuneet&term=kaatuneille&term=kaatuneen&term=Kaatuneita&term=kaatunut&page=2] Luettu 17.5.2026. 

Kokkola No 39. 13.4.1918. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256049?term=Punaisten%20uusimpia%20murhia&page=2] Luettu 17.5.2026. 

Kokkola  No 137. 4.12.1919. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256179?term=Eino%20Kleemola&page=3] Luettu 17.5.2026. 

Hyvää äitienpäivää!

Se aika vuodesta, kun oikein virallisesti muistetaan äitejä. Meilläkin on kotona lippu liehunut salossa sen merkiksi. 

Perinteiseen tapaan käytiin myös isolla porukalla ruokailemassa. Meitä oli tällä kertaa kaikkiaan 14 saman pöydän ääressä. Ikähaitari 7-91. Olisi melkein pitänyt laskea keski-ikä. :) 

Hauskaa, että vaikka käytiin oman paikkakunnan ulkopuolella ruokailemassa, tuli heti oviaukossa tuttu vuosien takaa vastaan. Hän  oli kollegani - vuoden verran esimiehenikin päiväkodissa. En olisi varmaan tunnistanut, mutta hänpä tunnisti ja  huuteli nimeäni jo kaukaa. Olimmekohan työkavereita vuonna 1996? En kyllä enää varmaksi muista. Vanhimmat lapsemme soittivat kuitenkin samaa instrumenttia konservatoriolla  muutama vuosi  tuosta eteenpäin. Nauratti, kun tuttava kyseli ensi sanoikseen "Mitä hommaat nykyään - varmaan soittelet jossain? " Reps ja kops, en ehkä enää kovin isolla volyymillä musisoi, ihan pikkasen vaan enää. Näin se elämä meitä kuljettaa...

Tänä vuonna kuvasin äitienpäivän kunniaksi jostain syystä käsiä. Ylemmässä kuvassa on minun ja pojanpoikani käsi. Alimmassa äitini. Sen kuvan otin vasta autossa, kun olimme jo pois päin palailemassa. Poikieni käsiä en kuvannut. Olisi kai olleet toisella työmiehen ja toisella siistin sisätyön tekijän. :) Olisihan sekin tietynlainen tarina ollut, mutta ehkä poikieni mielestä tällainen äidin loistoidea (taas kerran) ei olisi ihan kolahtanut heihin. 

Jostain mielen syvyyksistä  nousi kuitenkin mieleen tämä tuntemattoman runoilijan värssy:

"Käsi kädessä kävellään,

tämä on hyvä hetki.

Pilvet lähtevät lentämään,

onpa tuulinen retki!

Kaikki puettu vihreään,

puut, pensaat ja puiston multa.

Käsi kädessä kävellään,

mummo ja mummon kulta."

Minä olen tänään taas jatkanut kirjani kirjoittamista yli kuukauden mittaisen tauon jälkeen. 1800-luvun alun naiskuva on ollut tänään sen pohjalta erityisesti mielessäni. Kyllä niin vaan saa olla kiitollinen niistä kaikista edellisistäkin äideistä, sen tajusin taas tänään kerran! 

J.V. Snellmanin lapsuudesta ja nuoruudesta

Pian olevan ja tulevan Snellmanin päivän kunniaksi tällä kertaa pieni kurkistus Johan Wilhelm Snellmaniin. Hänen vanhempansa, kauppalaivan kapteeni, Kristian Henrik Snellman ja Maria Magdalena Röering, olivat molemmat kotoisin Pohjanmaalta. Johan Wilhelm syntyi Ruotsissa, Tukholmassa, 12.5.1806 Patiance-nimisessä laivassa, jonka kapteeni hänen isänsä oli. 

Johan Wilhelm aloitti koulunsa Katariinan kirkkokoulussa Tukholmassa.

Johan Wilhelmin vanhemmat perheineen  muuttivat Ruotsista Kokkolaan silloin, kun heidän poikansa, Johan Wilhelm oli 7-vuotias. Laiva, jolla isä palveli, oli  kokkolalaisomistuksessa. Suomen sota oli päättynyt vähän aikaa sitten ja Suomi oli nyt Venäjän alainen.

Laivan isännän, Jean Kyntzellin,  kerrotaan ottaneen perheen hyvin Suomeen vastaan. Erityisesti Johan Wilhelmin kerrotaan olleen isännän suosiossa. Päivälliselle Isokadun asunnolle  tuliaispäivällisille kutsuttaessa Johan Wilhelm oli virkkonut  kohteliaasti isännälle:" Kiitoksia, mutta minä olen syönyt jo  skanssin herrojen kanssa. "

Kerrotaan, että Johan Wilhelm kaipasi kovasti lapsuutensa Tukholmaa. Hän nimittäin pääsi käymään siellä seuraavan kerran vasta  oltuaan pois sieltä 24 vuotta. Korkeat mäet Söder-nimisessä kaupunginosassa, joita pitkin hän oli pikkupoikana kiitänyt alas kelkallansa. Mosebacken, josta hän muisti siskojensa kanssa katselleensa Blocksuddiin päin, näkyisikö kenties jo isänsä kolmimastoista satamassa. 

Isä, Kristian Snellman kuljetti alkuvuosina Kynzellejen laivanvarustushuoneiden aluksia, joita oli sekä Tukholmassa että Kokkolassa. 

Isä oli nuorena opiskellut Uppsalassa harjoitellen filosofisia tutkimuksia. Merielämä oli kuitenkin ollut hänelle niin suuri houkutus, että tähän lopulta vanhempiensa suostumuksella antautui sille alalle. 

Johan Wilhelm perheineen muutti Kokkolaan 1813 Rantakadun varrelle, mihin vuotta aikaisemmin oli valmistunut talo - ilmeisesti heitä varten suunniteltu. Talon paikalla oli myös aiemmin ollut talo, mutta se oli tuhoutunut tulipalossa. Pihassa oli kuitenkin säilynyt pienempi talo, jossa oli leivintupa, oluenpanotilat ja renkitupa. 

Rantakadulla Snellman ennätti asua muutaman vuoden ajan. Johan Wilhelmin äiti kuoli  seuraavana vuonna muutosta kuudennen lapsensa syntymän jälkeen. Johan Wilhelm oli silloin vain 8-vuotias. Lapsia  tuli taloon hoitamaan vääpelin tytär Katarina Ahla, josta sitten kuusi vuotta myöhemmin tuli merikapteeni Kristian Henrik Snellmanin toinen aviopuoliso ja hänen lastensa äitipuoli.

Snellman eli vaatimattoman lapsuuden. Hän ei ollut tottunut ylellisyyteen ja hän oppi luottamaan omiin voimiinsa, mikäli mieli päästä elämässään eteenpäin. Snellmanin luonteen kerrotaan olleen taistelunhaluinen ja hän oli usein riidoissa kaveriensa kanssa, mutta toisaalta alistui hyvin sellaisten käskyjen alle, mitä hän piti oikeina. 

"Janne" asui Kokkolassa talossa, joka nykyään tunnetaan Snellmankotina.  Aikaisemmin se oli  vapaaehtoisen  palokunnan talo. Rakennus sijaitsee aivan Kokkolan keskustassa lähellä ohitse virtaavaa kaupunginsalmea, Suntia. Rakennuksen ulkoseinälle on vuonna 1910 kiinnitetty muistokilpi, josta ilmenee, että rakennus oli Snellmanin ensimmäinen koti Suomessa. 

Voimakkaat  ja herkät tunteet näyttelivät Snellmanin elämässä suurta osaa. Kerrotaan, että kerran kesytetyksi pyydystetty varis kuoli, ja silloin Janne otaksui, että kuolema johtui väärästä hoidosta ja suri sitä aivan lohduttomasti. Hänen mainitaan myös jo lapsena  helposti kiihtyneen puolustamaan heikkoja voimakkaamman sortoa vastaan. 

Jannen mieluisimpia leikkipaikkoja oli Puurokarin seudulla laskettelu suksilla ja nykyisen kaupungintalon luona ollut vetinen, pajua kasvanut vesijättömaa, Trälhavet. Poikasten kerrotaan talvisin kulkeneen siellä luistelemassa ja muina vuodenaikoina  nuolipyssyt olallaan ampuneen vihervarpusia. Jannen kerrotaan erikoistuneen hamppuvarpusten ja punatulkkujen ansapyyntiin. Hänen kerrotaan kuitenkin heti linnun saatuaan päästäneen sen vapaaksi. Mieluisa leikkipaikka oli myös iso kivi, jota nykyään kutsumme Kokkokiveksi. Nykyään kiven päällä on Snellmanin patsas, josta osa kuvistani tässä kirjoituksessani on. Kerrotaan myös, että keväisin Janne kavereineen veisteli  pajuista pillejä ja kirjavia keppejä. Pojat tapasivat myös uida ilkosillaan Pitkänsillan luona, mutta se lopulta kiellettiin siveyttä loukkaavana. Janne piti myös shakin peluusta, huilun soitosta, kokkolalaisneitojen tanssittamisesta  ja älykkäistä keskusteluista. 

Koska Kokkolassa ei ollut yliopistoa, laitettiin Johan Wilhelm aluksi yksityiskouluun. Johan Wilhelm lähetettiin kodistaan jo 10-vuotiaana Ouluun triviaalikouluun vuonna 1816. Hän oli sisaruksistaan ainut tällaisen korkeamman koulutuksen saanut. Hän opiskeli siellä useita vuosia ja on kertonut kirjoituksissaan, kuinka koulun vanhakantainen harvempiin oppiaineisiin  rajoitettu oppimäärä, sen usein uudistetut kertaukset, sen antamat tilaisuudet lukea läksyjä koulutunneilla sekä loma-ajat, jotka soivat mahdollisuuden leikkiin  ja ruumiinharjoituksiin ulkoilmassa, olivat hyvät. 

Johan Wilhelmin eli "Jannen" kerrotaan olleen vilkas poika. Janne asui Oulussa tätinsä, Anna Jakobina Snellmanin,  luona, joka oli naimisissa värjäri Piponiuksen kanssa. Täti oli lahjakas ja aloitti jopa kätilöopinnot Ruotsissa, mutta joutui keskeyttämään ne varojen puutteessa ja avioitumaan  lähellä asuneen Piponiuksen kanssa. Piponius oli temperamenttinen ja  rajoitti Anna Jakobinan elämää rajusti. Mainittakoon, että Aheidän nuorin tytär avioitui myöhemmin Elias Lönnrotin kanssa! 

Piponiuksen kanssa  Janne ei tullut toimeen, mutta olisi ollut tätinsä vuoksi valmis seisomaan vaikka tulisilla hiilillä. Hänen tätinsä oli kerran pannut hänet kätkyettä soudattamaan,. Silloin Janne  oli nipistänyt lasta saadakseen hänet itkemään ja päästäkseen siten pois ikävästä työstä. Täti oli huomioinut Jannen luonteenpiirteitä usein,  ja oli kommentoinut:" Jos sinusta hyvä tulee, niin sinusta tulee oikein kelpo mies, mutta muussa tapauksessa sinusta tulee täysi roisto, sillä ei sinusta keskinkertaista tule. "

Snellman ei sallinut, että opettajia moitittiin, vaan sanoi: "Lue paremmin, niin sujuu paremmin." Samoin hän kehotti tottelemaan niitä, keitä tuli totella. Saadessaan vastaukseksi, ettei hän itsekään aina ollut osoittanut kuuliaisuutta, Snellman vastasi: Koska sinä olet nähnyt minun  olevan tottelematon tädille? Kaikkia pölkkypäitä minun ei tarvitse totella. "

Vuonna 1821 isä  Kristian Snellman  perheineen muutti Alahärmään, jossa hän eli maanviljelijänä pienelläPalo-nimisellä  tilalla lähellä Uusikaarlepyyn rajaa. Rakkaus kirjallisuuteen kuitenkin säilyi, ja hän tutki joutohetkillään filosofiaa ja  teologiaa sekä Svedenborgin teosofillisia teoksia. 

Janne asui myös toisen tätinsä, Elisabeth Magdalena Montgomeryn, os. Snellman,  luona Rantsilassa sekä isänsä luona kesäisin Alahärmässä. 

Johan Wilhelm Snellman tuli ylioppilaaksi  vuonna 1822 - samalla viikolla kuin Runeberg ja ja Lönnrot. 

18-vuotiaana Johan Wilhelm Snellman otettiin Turun yliopistoon. Rahapulassaan Snellman aikoi aluksi papiksi. Hän suorittikin aluksi alan opintoja, mutta oli vielä liian nuori pappisvihkimykseen. Sen vuoksi hän opiskeli kaikkea muutakin. Tiedonhaluisena hän luki esimerkiksi ruotsalaista ja saksalaista kirjallisuutta sekä helppotajuisia luonnontieteellisia kirjoja. 

Johan Wilhelm  väitteli mieluusti kokkolalaisen ylioppilaan, Juhana Kjemnerin kanssa. Hän oli lahjakas nuorukainen, joka sitten kuoli äkisti matkalla Pariisiin. Kjemnerin ja toisen lahjakkaan ystävänsä, Joh. Jak. Nervandertin  suosituksista johtuen Johan Wilhelm päätti hylätä  pappisuran ja alkoi lukea filosofillista maisteri arvoa varten. Erityisen kiinnostunut hän oli Heglin  filosofiasta. Yhdeksän vuotta opiskeltuaan hän sai Juhana Jaakko Tengströmiltä molemmat filosofiset laudaturit ja ja vuoden 1832 maisterivihkimyksessä  laakeriseppeleen. Nämä olivat ensimmäiset Helsingissä vietetyt maisterivihkiäiset.  Mainittakoon vielä, että Snellmanin läheisin ystävä opiskeluajalla oli Johan Ludvig Runeberg!

Snellmanin opinnot venyivät yhdeksän vuotta pitkiksi, koska hän oli välillä pakotettu rahapulassa työskentelemään. Hän toimi talvikausina 1823 ja 1825 sekä  koko vuoden 1826 Kokkolassa  kotiopettajana porvarisperheissä, kuten Wilhelm Rahm, Anders Oscar  Roos ja kauppaneuvos  Kynzell  nuorimman pojan  sekä kolmen muun nuorukaisen,  lukien samalla historiaa ja kirjallisuutta. Yhden vuoden ajaksi opinnot keskeytyivät Turussa olleen tulipalon vuoksi. 

Yllä: Helsingissä, Suomen pankin  edustalla paljastettu J.V.Snellmanin  muistopatsasja oikealla pyöriössä hänen rintakuvansa. Kuvakaappaus Riihimäen sanomista 12.5.1923.

Isä Kristian kirjoitti Maria Emilia -tyttärelleen katkesmuksen, kun tyttären täytyi käydä rippikoulua Kokkolassa. Tuo 68-sivuinen teksti tunnetaan nimellä Härmän katekismus (Hermes Cateches eller Frågan besvarad Menniskja! Hvad är Du? Hvarifrån kommer Du? Hvart går Du?] Sen mukaan -sanoi hän itse- ei kukaan pappi kumminkaan kysy. 

Katekismus koostui kolmestakymmenestä kysymyksestä ja niihin annetuista vastauksista. Härmän katekismusta ei ole koskaan virallisesti painettu.  Isä-Kristian kirjotti vielä vanhanakin teoksia, joissa oli pohdintoja uskonasioista hänen näkemyksensä mukaan.

Johan Snellman sai opintojensa aikana usein isältään neuvoja ollessaan jo ylioppilas. Tosin isän ja pojan mielipiteet erosivat melko paljon. Isä valittikin usein, että  poika ei ollut saavuttanut  elävämpää käsitystä ihmisestä ja maailmasta. Erilaisista näkemyksistä huolimatta isän ja pojan välit olivat hyvät. Johan Wilhelm lähetti isälleen Alahärmään yliopistokaupungista äskettäin ilmestyneitä filosofisia ja muita tieteellisiä teoksi, joita isä innolla luki. 

Katovuosien vuoksi isä oli lopulta pakotettu myymään Alahärmän talonsa. Hän jatkoi kuitenkin elämäänsä samalla maalla torpassa pienen eläkkeen turvin. Johan Wilhelmin rahallinen avustus isälleen turvasi kuitenkin hänen elämänsä. 9.10.1847 isä kirjoitti pojalleen "Sinun antelijas rakkautesi on valmistanut minulle huolettoman toimeentulon, vieläpä huvejakin. " Johan Wilhelm oli noihin aikoihin jo aviossa ja asusteli Kuopiossa, eikä hänen omakaan taloutensa ollut kovin vahvalla pohjalla. 

Isä-Kristian seurasi poikansa  kirjailijaintointa lehdissä "Saima" ja "litteraturbladet" kirjoittaen pojalleen "Tyytyväisenä menen hautaan, tietäessäni, että sinä olet työskennellyt todellisen ihmisyyden hyväksi: TUlevaisuus meiltä on salattu. 

Kristian Snellman kuoli  78-vuotiaana 22.5. 1855 ja ennätti nähdä sen hallitusmuutoksen, jossa joka hänen poikansa elämässä oli  käännekohta. 

LÄHTEET: 

Historiallinen lukukirja: Suomen historia elämänkertoina. Toimituskunta O.J.BrummerJ.Gummerus, K.J.Jalkanen, H.Niemi ja K. Raitio. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2417290?term=lapsuuden&term=Snellman&term=Kokkolaan&term=Snellmanin&term=Kokkolassa&page=305] Luettu 3.5.2026. 

Härmän katekismus.  [https://filosofia.fi/sites/default/files/manninen_harman_katekismus_lopullinen.pdf] Luettu 3.5.2026. 

Juhana Wilhelm Snellman. Kansalle kertonut G.Rein. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1944645?term=Snellman&term=lapsuutensa&term=Kokkolaan&page=18} Luettu 3.5.2026. 

Kejserliga Alexanders universitetets  minnesfest öfver Johan Wilhelm Snellman  den 24 November 1882 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2203059?term=Kokkolassa&term=pappi&term=Kokkolaan&page=75] Luettu 3.5.2026. 

Keski-PohjalainenN:o 31. 19.5.1906. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1299772?term=lapsuutensa&term=Snellman&term=Snellmanin&term=Snellmanissa&term=Kokkolaan&term=Kokkolan&term=Snellmanille&page=3} Luettu 3.5.2026. 

Kokkola. N:o 27. 8.3.1910. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/654534?term=Snellmanin&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=lapsuuden&term=Kokkola&term=Snellman&term=Kokkolasta&page=2] Luettu 3.5.2026. 

Teini. N:o 5. 30.5.1928. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/945797?term=Snellmanin&term=Snellman&term=Kokkolaan&term=lapsuudessa&term=Kokkolassa&term=Snellmania&page=5] Luettu 3.5.2026. 

Wiirilinna, Annikki. Snellmanin Jannen Kokkolan vuodet.Kokkola 14.5.1981. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/snellmanin-jannen-kokkolan-vuo] Luettu 3.5.2026. 

Takatalven keskellä

Vaikka sääennusteet jo viikon varrella hohkasivatkin takatalvesta, on ihmismieli siitä kummallinen, ettei sitä oikein usko todeksi, ennen kuin omin silmin näkee. 

Lauantaiaamuun sitten herättiinkin upean valkeuden keskelle. Huvittavana sai katsella omaa pihapiiriä. Meillä on pihassa uima-allas, joka saatiin pestyä ja puunattua loistokkaiden, etuajassa olevien kevätsäiden ansiosta ensimmäistä kertaa jo huhtikuussa. Se oli ensimmäinen kerta altaan 17-vuotisen historian aikana. Koko allas muuttaa muotoaan, kun  terassi sen ympärillä pukeutuu valkoiseen.  Pumppu pörrää nyt altaalla taukoamatta, jottei vesi jäädy...

Muutoinkin lumi rajaa pihapiirin uuteen uskoon. Kivilaatat talon edustalla  tekevät kivan lumileikin. 

Kukkamaalla kevät ei anna periksi. Jotenkin ihailen luonnon voimaa!

Takatalvi saapuu taas siinä vaiheessa, kun toppavaatteet on jo ennätetty pestä. Ei kannattaisi hätiköidä. Mutta kaikkihan tietää sen tunteen, kun keväällä saa kiskoa ensimmäisen kerran esimerkiksi lenkkarit jalkaan! Sitä on vaan pakko kaivaa kevät esille!

Eilen, kun katsoin ikkunasta metsään päin, minuun iski taas se tunne, että on päästävä yksin luontoon. Se iili tulee aina silloin tällöin. Ikkunan takana lumen vuoraamat puiden oksat keinuvat kivasti tuulessa. Silloin tällöin pieni lumirykelmä leijuu korkeammalta puiden oksilta maahan saakka.

Tunnistan nuo hetket luonnossa  sellaisiksi, että kaipaan omaa rauhoittumista. Luonnon keskellä se onnistuu aina. Niinpä ajelen kohti  Ruotsalon Helluskaria. Se on yksi lempipaikoistani. Jo matkan varrella pysäyttelen autoa ja kuvailen. Rannalla on lintujakin, mutta ne aavistavat tuloni ja pyyhältävät pois. 

Meren äärellä tajuntaan iskee yllättävä kylmyys. Sen unohtaa aina, kun ei ole rannalla. Niin nytkin.  Kun kävelen pitkin rantakallioita, painan sormeni korvaani, tuuli vihloo niin kovasti. Mutta on upeaa hengittää kilpaa puuskuvan tuulen kanssa. Aivan kuin minä ja tuuli olisimme hetken yhtä. 

Sitten seison kalliolla. Kylmä graniitti kenkieni alla. Lumi on jo kadonnut kalliolta, ehkä tuuli on vienyt sen kauas, kauas...

Tunnen, kuinka raaka tuuli käy suoraan läpi ajatusten.  Vedän hupun tiukemmin pääni ympärille. Pusken kohti tuulta. Haluan nähdä meren kylmyyden, sen valkopäisinä kuohuvat aallot, mutta huppu kääntyy silmilleni.

Hyinen meri on tänään tummansininen. Se ei liiku paljon, mutta siellä, täällä näkee valkoisia vaahtopäitä. Kännykamerallani en kuitenkaan ala niitä kuvailemaan. Meren pinta on vihainen, se seuloo itseään ees ja taas, mutta jotenkin verkkaisesti, kuin itseään pidätellen. Ehkä sekin jo haluaisi antautua keväälle. Jäätä ei enää näy silmänkantamattomiin.

Seisoskelen. En siksi, etten voisi jatkaa matkaani kallioilla, vaan siksi, että tässä on kaikki se, mitä kaipasin: kylmä, valo, hiljaisuus.

Kallioilla aika tuntuu pysähtyvän. Sormille on kylmä, tuuli tuntuu poskipäissä. Hiukseni tarttuvat tuuleen, elävät levottomasti ja paljastavat niskan kylmyydelle. Vedän vaistomaisesti hartioitani kasaan. Tuuli ei kysy lupaa, mutta se muovaa minusta meren armolla olevan hahmon. Seison liikkumatta, mutta silti kaikki minussa on liikkeessä - hiukset, hengitys, ajatus. Huhtikuisessa säässä.

Silti kallioidenkin keskellä on pilkahduksia pehmeydestä. Vihreä sammal erottuu vastalauseena rantakallioiden karuudelle. Se nostaa päänsä kallion painanteista tiheänä mattona. Sen väri on taivaallisen kaunis. Sammalmättään päällä lepää puhtaanvalkea lumikruunu. Lumi on seurannut sammaleen muotoja, jäänyt kiinni pieniin nyppyihin, kerääntynyt sen keskelle ja jättänyt reunoille kuin kaksi vihreää maata. Sammal ja lumi yhdessä kertovat viipyilevästä keväästä - hetkestä, jolloin talvi ei enää hallitse kaikkea, mutta kevät odottaa vielä omaa vuoroaan. 

On keskipäivä. Aurinko ulottaa  valonsa kalliolle kuin kokeillen. Sitkeiden pikkukoivujen  oksat piirtyvät pitkinä varjoina, jotka venyvät karun rantakallion pintaa pitkin. Ikään kuin varjot yrittäisivät kasvaa siellä, missä juuret eivät voi. Hetkellisesti kalliolle ilmestyy runkoja, joita ei oikeasti ole olemassa.  Kun  pilvi hetkeksi lipuu auringon eteen, varjot vetäytyvät pois kuin esiriipun taakse. Jäljelle jäävät vain ne sitkeimmät puut, jotka oikeasti jaksavat kasvaa tässä paikassa. 

Seisoskelu kalliolla on suostumista siihen, että vuodenaika voi ottaa askeleen taaksepäin kysymättä lupaa. Hyisen meren äärellä takatalvi tuntuu rehelliseltä ja aidolta. Se ei teeskentele lämpöä, vaan näyttää juuri sen, mikä vielä on.

Jatkan matkaa. Kuljen halki  korkeiden kallion paikkaan, jossa  kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi, kalliot loppuvat ja metsä alkaa. Viimetalvinen Hannes-myrsky on näyttänyt itsestään jälkiä täälläkin. Mietin luonnon voimaa. Se on uskomaton. Kuinka tästäkin kohtaa maa  on kuin mennyt halki, Mietin, että ihmisen voimat ei tällaiseen pystyisi. Sitten sen tekee näkymätön tuuli. 

Jatkan matkaa. Merivesi on vetäytynyt matalalle. Muistan aikaisemmista käynneistä samalla paikalla, kuinka kaikki nuo pikkukivet olivat veden peitossa. Joskus uin juuri tässä kohdassa, silloin kun lapset olivat pieniä. Muistan, kuinka kahlailu rantavedessä oli työlästä jalkojen alla tuntuvien kivenmurikoiden vuoksi. 

Merivesi ikään kuin pidättää henkeään. Se mikä aiemmin oli veden alla, on nyt märkää ja kiiltävää pintaa, jopa osin  jo kuivunuttakin. 

Jatkan matkaani metsän siimekseen. Kärrypolku kaartuu kohti metsän sydäntä. Polun pinta on vuorautunut aikojen saatossa puista pudonneilla havuilla, jotka vaimentavat jokaisen tulevan askeleen. Polku taipuu puiden taakse. Ei voi tietää, mitä on edessä. Ohut, koskematon kerros puhtaanvalkeaa lunta polulla on kuin koskematon kuorrutus, jossa ei näy vielä ainuttakaan jalanjälkeä. Minä tulen ja rikon askeleillani  tuon ehjän kokonaisuuden. Minun jälkeeni se ei enää ole sama. 

Aurinko kajastaa suurten kuusenrunkojen ja raskaiden oksien välistä. Valo siivilöityy metsän hämärään kultaisina juovina. Kuulen pikkulintujen huoletonta laulua puiden kätköistä. Kaartuva, luminen polku on osa metsän hiljaista tarinaa. 

Kuljen eteenpäin. Vastaan tulee uusi, erinäköinen ranta. Rantahiekan vanhan vauvakeinun takaa on kiva katsella maisemaa. Keinun istuinosa on vuorautunut lumella. Tuuli sitä nyt hiljalleen keinuttaa. Valkeaa kyytiläistä. Kylmät ketjut hennosti kiristyneinä viileässä ilmassa.

Seison keinun takana ja katson sen yli merelle. Keinu täyttää näkymän. Aivan kuin katselisin maailmaa lapsen horisontista käsin. Rannan hiekka ei näy, lumi peittää sen, mutta tiedän, että lumen alla on hiekka. Keinu, ranta ja merimaisema odottavat kesää ja rannan leikkijöitä. Ehkä he vielä palaavat, viimeistään silloin, kun hiekka jo polttaa jalkojen alla.

Päämäärätön kuljeskeluni jatkuu. Tulen uudelle rantakalliolle, kallion pinta on karheana jalkojeni alla. Suuret puut kehystävät tätä kallionkielekettä. Metsä luo ympärilleni turvan. Ainakin minusta tuntuu siltä. Jykevien runkojen välistä näen vain aavistuksen merta. 

Havupuiden vihreys on syvää ja elävää. Pienet havut lomittuvat tiiviiksi kokonaisuuksiksi valoa suodattaen. Aurinko kultaa maiseman pehmeinä laikkuina. Valo koskettaa varovasti runkoja. Puut ovat estäneet täyden pääsyn auringolta. Lumi on saanut luvan asettua paikoilleen sinne, tänne. Kuin hiljaisena muistona menneestä talven kylmyydestä. 

Taivaan sini on puhtaan kaunis. Avoin ja seesteinen. "Myrskyn jälkeen on poutasää,"  lauloi jo aikoinaan Kari Tapio. Näinhän se aina menee. Oksien välistä on aavistettavissa jo lupaus kesästä. 

Luonnossa kulkiessa tuntuu, että kaikki asiat on tasapainossa: meri, valo, metsä ja varjot. Hengitän syvään. Tätä tulinkin etsimään!

Vaeltelen vielä hetken rantakallioilla. Muita ihmisiä ei näy. Tunnen aavistuksenomaisen hetken ajan olevani kuin metsän valtias.  Hymyilen. Luonnon mahti on niin paljon ihmistä suurempi. Rannalla kylmyyden puskiessa sielun syvyyksiin asti tajuaa juuri oman mitättömyytensä. 

Kyykistyn vielä rantakallion luona. Joku on tehnyt kallion keskelle pienen nuotion. Kivistä rakennettu nuotio, kuin linnun pesä. Huolellisesti ympyrään aseteltu. Niin kaunis! Tarkoituksellinen kivien rykelmä. 

Nuotion keskusta on tyhjä ja kylmä, vain hienoa tuhkaa ja muutama hiiltynyt oksanpätkä muistuttamassa lämmöstä, joka siinä joskus on hetken ollut. 

Nuotion kivet on kestäneet ihmisen tekemän  asettelun siinä koko talven, vaikka Hannes-myrsky katkoi puita ja repi maita. On luonto ihmeellinen, on!