Jos Anders Chydenius eläisi tänään:)

Tänään tällainen hupaisa ajatusleikki: Entä jos Anders Chydenius, tuo 1700-luvun suurmies ja ajattelija, joka kuoli 1800-luvun alkuvuosina, pomppaisikin katselmuskierrokselle keskuuteemme. Chydeniushan kuoli Kaarlelassa yli 200 vuotta sitten, vuonna 1803, joten hyvinkin hän voisi jo  haikailla katsastaa, mitä täällä on  puuhailtu parin viime vuosisadan aikana ja kuinka hänen oppejaan  on ylläpidetty!

Mitä Anders tuumisi, kun hän  ponnahtaisi keskelle kaupunkikuvaamme Kokkolassa?

Hän löytäisi katukuvasta Anders Chydeniuksenkadun, näkisi nimikkopatsaansa Chydeniuspuistossa ja huomaisi, että yliopistokeskus Chydeniuskin kantaa hänen nimeään. Kauppakeskus Chydenia, Chydeniuksen alakoulu, yliopistokeskuksen Chydenius-kokoelma ja Linnusperän Chydeniuksen muistokivi kertoisivat kaikki samaa tarinaa: hänen perintönsä elää  keskuudessamme vahvana, vaikka tuskin tavallinen kaduntallaaja sitä tulee hevillä  ajatelleeksikaan. 

Ja kaiken kruunuksi hän saattaisi tunnistaa itsensä vanhasta tuhannen markan setelistä,  puhumattakaan lukuisista julkaisuista ja hankkeista, jotka yhä tänäkin päivänä nojaavat hänen ajatuksiinsa ja elämäntyöhönsä.

Chydeniushan oli vapauden ja valistuksen puolestapuhuja. Ehkä häntä hymyilyttäisi, kun hän  näkisi  kirjastomme, julkiset taideteokset, koulut ja museot. Omista patsaistaan ja muistokivistään en uskoisi tämän tyypin niin innostuvat, Hän voisi tuumata, että vapaus on patsaita tärkeämpää. Chydeniuksen ajatusten keskiössä oli ennemmin yhteinen hyvä, kuin oma maine. Chydenius puolusti jo  omana aikanaan avoimuutta, sananvapautta ja maahanmuuttoa. Kokkolan kaksikielisyys, monikielisyys tai -mielisyys sekä kansainvälisyys saisivat häneltä arvostusta avoimuuden nostona.

Ehkä myös tehdas- ja  satama-alue tekisivät Andersiin vaikutuksen.  Kemianteollisuus ja erilaiset teknologiayritykset olisivat osoitus  hänen ajatustensa elossa olosta.  Onhan meillä tämä kaupunkiympäristö muutoinkin kasvanut aikasta lailla parin sadan vuoden aikana. Vanha kaupunki, Neristan, ehkä sykähdyttäisi vielä Chydeniusta. Ja Pedagogiotalo. Ne sentään olivat hänen aikanaankin olemassa. Ilman juuria ei kasva mitään hyvää, hän ehkä tuumailisi. 

Chydenius arvosti kulttuurin vaalimista. Mitähän mies tuumisi Konservatoriosta tai Rokkikoulusta? Chydeniushan arvosti musiikkia ja soitti myös itse viulua, selloa ja oboeta. Hän olisi varmaan mykistynyt ihastuksesta musiikkikasvatusta koskien. Puhumattakaan (kesä)teatterista, Talviharmonikasta, Kamariorkesterista tai hulvattomista Ykspihlajan kulttuuriviikoista... Chydeniushan ajoi vahvasti sitä, että koulutuksen ja kulttuurin tuli kuulua kaikille.

Ja koska merenkulku  oli 1700-luvulla keskeinen elementti Kokkolassa sekä  Chydeniukselle elinkeino-,   ja vapaakauppa tärkeää, niin hänelle taitaisi Tankarin risteily olla mieluinen retki  kesän korvilla. Tankarin kirkkokin oli jo olemassa jo Chydeniuksen aikana. Silloinhan paikallisia pappeja jopa kehotettiin  pitämään saarella saarnoja. Käviköhän Chydeniuskin? Toki se oli enemmänkin kai pitäjänapulaisen harteilla. Olisihan se tietysti ollut vähän hankalaa, jos myrsky olisi yllättänyt ja kirkkoherra olisi jäänyt kalastajasaarelle viikoiksi erityksiin. :)

Koska Chydenius oli kuulu siitä, että hän taisteli sananvapauden puolesta ja myös köyhien oikeuksista, niin hän varmaankin tarkkailisi, miten ihmiset tulevat kohdatuiksi. Ehkä  yksin olevien ihmisten kohtalo huolettaisi häntä. Ja  monin eri tavoin syrjäytyneiden joukko. Demokraattiselle päätöksenteolle hän  nostaisi hattua. 

Lääkäreidemme ja lääketieteen tasosta Chydenius takuulla innostuisi. Nykyiset lääkkeet, rokotukset  ja hoidot olisivat hänelle suuri hämmästyksen aihe. Hän itsehän rokotti kyllä jo isorokkoa vastaan, mutta että vesirokko- , tuhkarokko ja koronarokote. Kaikkea sitä... Chydeniusta kiinnostaisi erityisesti silmien hoito, olihan hän itsekin puuhastellut  jopa silmäoperaatioita ja kehittänyt oman silmäveden. Piilolinssit ja  laserleikkaukset olisivat hänen sanavarastolleen tuiki  tuntemattomia juttuja. 

Vanhusten hoitolaitoksista Chydenius  ehkä olisi hyvillään, koska ne on tarkoitettu  tasapuolisesti kaikille, mutta nostaisiko huolta resurssipula tai hoitajamitoitukset? Koska Chydenius tunnettiin humanistisenä ajattelijana, hän vaatisi arvokasta kohtelua ja inhimillisyyttä  ihan jokaiselle Einari Epätoivolle. Viimeiseen hengenvetoon asti. 

Vaan jatketaanpa leikkiä!

Toki Anders Chydenius jalkautuisi myös Kirkonmäelle. Asustelihan hän siellä vuosikymmeniä. No niin. Koti. Se onkin yhä pystyssä! Punahongasta aikoinaan rakennettu.  Olikin kiva hänen huomata, että vanha pappila on hyvässä maalissa. Ja että rakennuksessa pyörii demokratiakoulu. Tämähän nyt onkin!

Koska Chydeniuksen aikana Kaarlelan kirkkoa suurenettiin ristikirkoksi, olisi hän varmaan tyytyväinen, että sellainenkin tekonen tuli joskus tehtyä. On parempi akustiikkakin nyt. Ja ihmiset näkevät toisensa paremmin, ovat kuin ykseys kirkon penkeillä istuessaan. Väkeä vain näytti olevan vähänlaisesti. Mutta katto sentään näytti olevan oikein hyvässä tervassa!

Chydenius tepastelisi Kaarlelan kotiseutumuseon suuntaan. Pyörittelisi kultanuppisella varrella varustettua vanhaa kävelykeppiään, kopsauttelisi sitä pihakiveen  ja hengittäisi syvään. Että on se vanha kivinen talousrakennuskin vielä pystyssä. Mitäs minä sanoinkaan!, Että kivirakennus kestää aikaa. En tainnut olla väärässä." Minähän rakennutin tämän panimoksi ja leipomoksi. Te teitte siitä museon. " Anders harppoisi muutaman askeleen kohti Chydeniuksen muistohuonetta ja pyörittelisi hämmentyneenä päätään nähdessään seinillä Annie Krokforsin maalaamat freskot. "Ahaa- minusta tehtiin siis  seinämaalaukset. Eipä olisi tullut itselleni moinen  mieleen. "

Loppuhuipennuksena Anders Chydenius vietäisiin AI-ohjatulla nelivetotraktorilla maaseutukierrokselle. Hulppea, korkealaitainen peräkärry  viimeistään  nostattaisi hien  Chydeniuksen otsalle. Mikä mahtavuus!  Peltojen kiveäminen näyttäisi tehokkaalta ja leveä kyntöaura noin kymmenen  kyntösiipiparin kera kummastuttaisi. Missä piileskelivät hevoset, joilla hänen aikanaan kyntöauraa vedettiin?  Viimeistään lypsyrobotit ja pyöröpaalit saisivat hänet läähättämään innostuksesta.

Chydeniushan oli itse aikanaan  kehitellyt kärryjä ja kuljetusvälineitä tehokkaammiksi. Mitään tällaista hän silti tuskin oli visioinut.   Hän siunailisi ojittuja soita, sillä hänhän oli itse ajanut  ajatusta soistuneiden alueiden tuottavaksi tekemisestä. Romahtaneiden heinälatojen näkeminen ehkä kuitenkin vähän kostuttaisi Chydeniuksen silmäkulmaa...

Kun maaseutukierros olisi valmis, tuumailisi Chydenius että on jo nähnyt aivan tarpeeksi. Hän pudistaisi viiden riikintaalerin arvoisiksi aikanaan arvioidut käyntivaatteensa  liepeet suoriksi, kävelisi vielä kerran  Kaarlelan museopihan halki. Askel olisi kevyt - aivan kuin maaperä olisi tunnistanut hänen askeleensa. 

Lopuksi Anders Chydenius hymyilisi ja huudahtaisi vielä haihtuessaan pois maankamaraltamme hyväntahtoisesti:  "Te hupsut! Kuka teistä olikaan vastuussa näistä kaikista nykyajan lomakkeista? Miksi teillä nykyään täytyy olla ihan kaikkeen lupa? Muistakaa, että talous kukoistaa, kun ette  keksi liikaa sääntöjä! Te annoitte tämän tapahtua. Minä poistuin vain 223 vuodeksi ja koko maailma ehti täyttyä lomakkeista. "

Talven rauhaa ja alkukevään varovaista kurkistelua

Minulla on hiihtoloma! Tänään, sunnuntaina, sain herätä aikaisin kauniiseen ja aurinkoiseen aamuun. Päivemmällä oli pakko taas kerran päästä toteuttamaan omaa intohimoa - rauhoittumista ypöyksin luonnon keskellä. Tällä kertaa matka kulki metsäautoteille.

Tänä talvena lunta on ollut tuhottoman vähän, vaikka pakkanen onkin muistuttanut olemassaolollaan. Jotenkin erikoinen talvi. Tavattoman kylmä ja lähes lumeton. Ei ole ollut liukkaita kelejäkään. Loppuvuoden Hannes-myrskyn jälkiä näkyy vielä muutamilla metsäpalstoilla. Tästä ei nyt vaan kuljeta, vaikka myrsky meni menojaan jo iänpäivää sitten!

Tämän aamun huikeus on säteilevä aurinko. Talvi kulkee metsän halki. Vaikka lunta on vähän, se kattaa silti maat ja lunta riittää vähän puiden oksillekin eilisen, kevyen, lumisateen jäljiltä.

Pienten puiden oksat kaareutuvat ja taipuvat kuin voimistelunäytöksessä hiljaiseen ja nöyrään kumarrukseen. Lumi vetää nuoret teinitaimet kauniiksi kaariksi.

.

Ajelen eteenpäin. Metsäautotietä ei ole aurattu. Hymyilyttää., kun bongaan tien yli kulkevat hirven jäljet. Eläimille tie ei ole itseisarvo, ne kulkevat, miten  ja missä haluavat. Tämäkin tien yli, vaikka helpompi kai olisi tietä pitkin. Siinä näkee luonnon ylväyden ja vahvatahtoisuuden.

Välillä ajelen eteenpäin nähden lumen valon, mutta niinä hetkinä, kun aurinko yllättää ja pääsee siivilöitymään korkeiden puunrunkojen välistä, sytyn luonnolle. Metsä kimaltelee kuin pysäytetty hengenveto. Aurinko siivilöityy puunrunkojen välistä. Lumen pinta loistaa kylmän sinisen, puhtaan valkoisen ja hennon kullan sävyissä. Varjot luovat tien yli omat, hiljaiset verkostonsa.

Pysäytän autoni monen monta kertaa. Peltojen reunoilla talvi on toisenlainen. Isäntien säntillisesti pellon laidoille kesällä asetellut valkomuoviset pyöröpaalit sopeutuvat täydellisesti tähän säähän. Pomppaan autostani ojan reunalle ja kuvaan näitä maitohampaita, tai sellainen mielikuva minulle nousee nyt. Maidonvalkoiset hampaat! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni koen, että nämäkin paalit istuvat kuin osaksi kaunista maisemaa. Paalien pinnalle jäätynyt valo muodostaa pehmeitä, sulavia pintoja, jotka kuiskivat talvesta, mutta myös lämpötilan muutoksista. Tässä on tämän talven paras hymy!

Metsäautotie jatkuu suorana ja kirkkaana sinisen taivaan alla. Aurinko on alkanut jo tehdä tehtäväänsä – näkymättömin, mutta määrätietoisin käsin. Sähkölinjojen johdot kulkevat rinnalla kuin viivat kartalla.

Tiellä näkyy vain  oman autoni jäljet. Jos joku seuraisi, en pääsisi piiloon. Mietin sitä, että jokainen ihminen jättää itsestään jälkiä. Minun jälkeni tänään ovat suoraviivaisen yksinkertaiset. Tämä kapea tie on kuin talven rauhan tie - ja samalla reitti kohti valoa ja kevättä.

Nousen taas autosta. Tien varrella, pientareella, ohut ja herkkä kasvinrunko kannattelee palloksi muotoutunutta lunta. Se on kuin metsän oma koru. Luonto tekee  pieniä taideteoksia, kun kukaan ei ole katsomassa. Hiljaa. Itsekseen. Suunnittelematta. Katsoja on sattumalta oikeassa kohdassa oikeaan aikaan - kuten minä nyt olin. Paljon kauneutta jää silti meiltä näkemättä.

Kuusten oksilla lumi on vahvasti läsnä. Tämä hetki on sydäntalven ja alkavan kevättalven välissä. Se on siirtymä, jossa on molemmat läsnä samaan aikaan.

Myrskyn voimasta on puita puoliksi  kellahtaneina. Kuitenkin toisiinsa tukeutuneet. Mielessäni hyräilen Juha Tapion  laulun sanoja:

"Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään.
Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään.
Ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

Kaksi ylvästä ja nuorta varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet.
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet."

Tien vieressä säntillisen  matkan päässä toisistaan on hirviseurueen  tekemiä hirvitorneja. Lumi on kruunannut nekin. Pakkastalvi on rakentanut uuden muodon, pehmeän ja hiljaisen. Vaikka lunta ja puuta on silmämääräisesti yhtä paksusti, painuisi lumi siihen nojaavan alla.  Puu vasta sitten, kun se on ajan pehmentämä. Hauras ja vahva kohtaavat. Lumi lepää nyt koskemattomana, kuin valkea sametti.  Jo harmaantunut puu on  nähnyt monta vuodenaikaa ja kantaa vuosien tarinoita selässään. Mutta lumi sen pinnalla on uutuuttaan puhkuva. Kun kevät koittaa, lumi katoaa, puu jää ja ottaa vastaan taas uudet tarinat. 

Kevät alkaa lisääntyvästä valosta. Linnuista. Eilen pihalla kulkiessani kuulin ensimmäisen kevättä laulavan pikkulinnun. Talitiaisen kirkkaat säkeet etsiytyivät kaikessa herkkyydessään suoraan sieluuni. Lintujen laulussa on sävy, jota ei kuule sydäntalvella: varovainen, mutta päättäväinen lupaus lähestyvästä keväästä ja kesästä. Valo ja luonnon herkät äänet voimauttavat minut.

Metsä, pelto ja tie. Jokainen niistä kertoo talven omasta näkövinkkelistään. Seuraavaksi pienet sulapaikat avaavat uuden, pulputtavan maailman. Mutta niiden aika ei ole aivan vielä. Yksi pisara ja yksi talitiaisen säe kerrallaan. Minulla ei ole kiire minnekään. Hiljaisella metsätiellä vedän henkeä syvälle sisälleni. Tätä on talviloma parhaimmillaan.

Laskiaisriehaa sadan vuoden takaa

 Tällä kertaa silmäys sadan vuoden takaiseen Österbottningen-lehteen. Siellä on julkaistu lyhyt kirjoitus 12.2.1926 Kaarlelan nuorisoseuran naamiaisista. Tai itse asiassa, löytyi myös ilmoitus kyseisestä tapahtumasta saman päivän lehdestä. 

Yllä: Tekoälyn luoma kuva tanssiaisnaamiaisista

Vallan innostuin tästä lehtileikkeestä (taas kerran innostun jostain, heh!). Onpa siis kerrassaan kiva tapahtuma ollut Laskiaisen (Fastlag) yhteydessä!

Kyseinen tapahtuma  on ollut Jungsborilla laskiaistiistaina 16.2. iltakahdeksalta. Siis silloisella Kaarlelan suojeluskuntatalolla, joka onneksi  edelleen elää ja voi hyvin. 

Kaarlelan nuorisoseurayhdistys järjesti sata vuotta sitten naamiaiset - tai naamiaisiltamiin. " Maskeradbal on vanhaa ja juhlavaa ruotsia ja se  tarkoitti kutakuinkin juhlavaa naamiaistapahtumaa. 

Naamiaistansseihin oli ilmainen sisäänpääsy naamiaisasuun pukeutuneille. Naamiaisasuun pukeutuneet saapuivat sisään puoli tuntia juhlan alettua. Tämä kuulostaa tietysti omassa mielessäni hieman oudolta - vai oliko niin, että mukana oli katselijoina maksavaa yleisöä naamiaisasuun pukeutuneita odottamassa. Pääsymaksun hinnasta ei kyllä mainittu ilmoituksessa...ilmeisesti tapahtuma oli seudullamme perinne. Olisi kiva tietää, millaisia naamiaisasut tarkemmin ottaen olivat - tuskin mitään peikkopoikia kuitenkaan.:)))

Lehtileikkeessä kerrottiin kivaan sävyyn, kuinka tulevaa naamiaistapahtumaa täytyisi hieman hillitä, koska se tulisi mitä ilmeisemmin olemaan vallan uskomaton tapahtuma. 

                 

                    Yllä: Jungsborg nykyisellään.

Meidän aikakaudellamme laskiaisen merkitys ei enää ole ehkä aivan sama, kuin sata vuotta sitten. Lehtijutussa laskiaista kuvattiin ajaksi, jolloin voi päästää menemään täysillä. Öö - kuulostaa ennemminkin meidän aikakautemme Vapulta ehkä...Laskiainen oli  lehtijutun mukaan todellinen  nuorten päivä suksien, pulkkamäkien ja punaisten poskien kera. 

Lehtileikkeessä mainittiin, että salissa tulisi olemaan hyvä tunnelma hämärän laskeutuessa saliin. Teksti on melko runolliseen ja vanhaan  muotoon kirjoitettua, mutta ymmärrän asian niin, että paikalla on paljon tuttuja jokaiselle tulijalle ja siellä on myös mahdollisuus tuntea olonsa kotoisaksi. Tärkeää oli juuri ystävien kohtaaminen. Ja soiton luvattiin raikuvan niin pitkään, että lopulta jalat eivät enää jaksisi enempää! Huh, huh!

1920-1930 lienee ollut melko tavallista, että Suojeluskunnan puhallinorkesteri vastasi musiikista soittaen  kepeitä, virkistäviä ja iloisesti soivia säveliä. Tekstissä kuvataan orkesterin soittavan  "hiestä märkänä oleville" tanssijoille. :) Se kuitenkin kuvasi intoa ja tanssin iloa. Tällaista kielikuvaa tuskin nykyään kirjoitettaisiin. Tyypillisimpiä tansseja seudullamme tuolloin taisi olla  valssi, hambo, jenkka ja masurkka. 

Lisäksi buffetpöydän kerrottiin lähes notkuvan etelän hedelmistä ja höyryävästä, vastakeitetystä kahvista. Todella houkuttavaa tuohon aikaan!

Naamiaisjuhlissa oli myös palkinnonjako kolmelle parhaiten pukeutumisessa onnistuneelle: 75, 50 ja 25 markkaa. Nykyrahassa nuo summat vastaisivat tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan 33, 22 ja 11 euroa!

"Hi och hej, go’ vänner, här vilar inga ledsamheter." :)) Tässä oli juhlat, joissa ei ollut tarkoitus synkistellä!

Aika kiva ajankuva, vai mitä!

LÄHTEET: Österbottningen. 12.2.1926, No. 12.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1729817?term=Maskerad&term=maskerade&term=Karleby&term=Ungdomsf%C3%B6rening&term=Maskerade&term=1926&page=4. Luettu 15.2.2026. 

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 2; ammattikasvattajana ja moniosaajana

Palaillaanpas tähän blogihaasteketjuun, jonka aloitin viime vuoden lopulla. Pyysin silloin tekoälyä luomaan minulle kysymyksiä sen perusteella, mitä olen blogissani kirjoittanut aikaisemmin! Kysymystulva oli melkoinen. Näistä riittää blogitekstejä hamaan tappiin saakka! 

Tällä kertaa tekoällin aihepiirinä oli ammattikasvattajuus ja moniosaaminen  - vähän naurattaa, mutta noin tekoäly tulkitsi blogiani...

Ammattikasvattajana ja moniosaajana

1. Mikä on paras kasvatusneuvo, jonka olet koskaan saanut – ja kuka sen antoi?

Varmaan on ollut monia neuvoja ja neuvojia. Jossain koulutuksessa varmaan on sivuttu sitä, että lapseen saa otteen sitten, kun luottamus häneen on lunastettu. Jos lapsella ei ole turvallinen olo, oppiminen ei ole mahdollista. Eikö olekin helppoa? Nostaisin tähän rinnalle myös oppilaan itsesäätelyn taidon kasvattamisen ja huumorin  sekä aitouden hyödyntämisen työssä.

2. Millainen on ollut yllättävin oppitunti, jonka oppilas tai kasvatettava on sinulle antanut?

Voi apua, lähes jokainen tunti tuppaa olemaan sellainen. On niin vaikea ennakoida. Mutta nostetaan tähän  koulupudokas, jonka sain parin vuoden kotonaolon jälkeen palaamaan  kouluun. Se side, joka välillemme syntyi, oli jotain absurdia. Aloitimme tyhjästä. Luulin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia. On  aika koskettavaa, kun tällainen nuori puskee matikan tehtäviä sitten lopulta nopeammin ja taidokkaammin kuin kukaan muu luokassa,  katsoo syvälle silmiin ja sanoo " Ope, olet ihana ja hauska." Ihme tapahtui ja sain - ainakin hetkittäin - vahvistuksen,  että ennakkoluuloille ei saa antaa valtaa. Ei saa luovuttaa. Jokainen - erityinenkin -ihminen haluaa olla huomioitu ja hyväksytty. Näin haluan uskoa.  Jos saamme edes muutaman koulupudokkaan nostettua suon syövereistä, se maksaa kyllä kaiken vaivannäön takaisin. 

3. Jos voisit palata ensimmäiseen työpäivääsi ammatissasi, mitä sanoisit silloin itsellesi?

Ekaa työpäivääni en muista, mutta voin kuvitella, kuinka epävarma mahdoinkaan olla. Niin, kaikissa niissä kolmessa ammatissani ekana työpäivänä... Toisaalta olin aina  hyvin innostunut. Minulla on ollut onni saada työskennellä hyvin monissa työyhteisöissä ja erilaisten kollegojen kanssa. 

Ehkä kehottaisin itseäni liittymään jonkun hyvänoloisen ja ammattitaitoisen  työkaverin vanaveteen ja imemään häneltä hyviksi koettuja keinoja. Sanoisin, että selviät kyllä, kunhan jaksat olla nöyrä ja sydän avoinna. Kasvatustyötä tehdään oman persoonan kautta. Se on rankkaa, mutta se on myös huikea mahdollisuus toteuttaa työtä omista persoonallisuutensa lähtökohdista. Se pointti, että jokainen vanhempi lähettää kouluun tai päiväkotiin rakkaimpansa. Minulle on annettu iso luottamus.

4. Miten eri ammatit, joita olet tehnyt, täydentävät toisiaan elämässäsi?

Lukion jälkeen valmistuin perhepäivähoitajaksi, yhden tutkinnon sivussa. Se homma poiki jokusia koulutustehtäviä myöhemmin perhepäivähoitajien kouluttajana. Itsessään perhepäivähoitajana en ole koskaan toiminut. 

Olin lukiossa laiskantöhkeä oppilas, koska minulla ei ollut motivatiota. Sitten pääsin opiskelemaan silloiseen  unelma-ammattiini, lastentarhanopettajaksi. Lastentarhanopen ammatti oli minulle hyvä. Olisin mainiosti voinut jatkaa siinä, mutta työn ohessa tehdyt aika laajat opinnot, kun lapseni oli pieniä, poltti takataskussa. Mutta joo, en olisi koskaan jatkanut tästä eteenpäin, ellei työyksikköäni päiväkodissa olisi suljettu homeiden vuoksi. Lähdin jatko-opintoihin, koska työyhteisöni oli hajonnut. En ole hetkeäkään katunut. 

Luokanopettajan ammatissa oli paljon samaa kuin lastentarhanopenakin, mutta asia, mihin oli vaikea totuttautua, oli koulun oppituntien lyhyys. Päiväkodissa ei  tarvinnut katsoa kelloa kuin ruoka- ja nukkuma-aikoina. Lastentarhanopen työstä minulle on jäänyt taskuun vahvuus tiimityössä sekä yhteistyö huoltajien kanssa. Nämä ovat huikeat voimavarat aikaisemmista työtehtävistä, joita arvostan päivä päivältä yhä enemmän. Koulumaailmassa huoltajia näkee vähemmän, mutta taustani antoi siihen uuden näkökulman ja pidän edelleen vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä erittäin tärkeänä. 

Olen onnellinen aikaisemmista ammateistani nykyisessä erityisluokanopen työssä. Kun on vahva kokemus, ei oikeastaan mikään enää yllätä ja toimintatavat tulevat vaikeissakin tilanteissa kuin selkäytimestä. Ohjaajani pohti, mikä on vahvuuteni työssä ja sanoi minulle "Sinun vahvuutesi on vahvuus. Pystyt hallitsemaan tilanteen kuin tilanteen ja kun astut luokkaan, kaikki tietävät hiljentyä." :) Joku tuttu kysyi multa, miten saan luokan kuin luokan rauhoittumaan. Hih! Se aikaisempi vuorovaikutus, huomiointi, selkeät toimintatavat ja se, että lapsi tietää, mitä häneltä odotan. Helppooko - joskus:)

5. Perhe ja isoäitiys; 
Mikä on rakkain perinne, jonka haluat siirtää lapsenlapsillesi?

Voi että. Se on yksinkertaisesti yhdessäolo. Minulle on tärkeää, että jälkipolveni tietää luottaa siihen, että haluan auttaa, kun apua tarvitaan. Parasta on yhteinen arki, ei mikään extraviihdyke. Haluaisin myös opettaa tarinan kertomisen taidon. Huomaan, että lapsilleni tein sitä liian vähän, ehkä seuraavalle sukupolvelle se on jollain tavalla helpompaa. Yhdessäolo lapsenlapsen kanssa on erilaista kuin omien lasten, kun oli nuori ja elämä kiireisen perheenäidin roolissa. 

Olin myönteisesti yllättynyt toissa jouluna. Molemmat poikani olivat silloin luonani viettämässä joulua. Minulla on kotonani paljon vanhoja huonekaluja, jotka on esipolviltamme. Pojat eivät ole niitä koskaan aiemmin oikeastaan mitenkään kommentoineet tai edes huomioineet, mutta joulupukin käynnin jälkeen lienevät saaneen jonkun herkkyyspaketin, sillä alkoivat jutella vanhoista kalusteistamme ja keskenään pohtimaan, mitä haluaisivat noista perintökalleuksista itselleen, sitten kun meistä vanhemmista on aika jättänyt. Tämä yllätti - ehkä jonkinlainen rakkaus menneeseen silti kytee ja on saatu viritettyä! Arvostus menneeseen elämään ja esipolvien työhön!

6. Mikä on ollut hauskin tai yllättävin hetki isoäitinä?

Taas tulee vaikeita. Mutta joo, olen paljon maltillisempi kuin omien lasteni kanssa. Minulla on aikaa. Ainakin haluan luoda sellaisen kuvan. Kiireinen olen toki edelleen, mutta jotenkin se oivallus, että vuodet ovat kultaa, ne lipuvat niin äkisti ohi. Tänään on se päivä, joka jää muistoksi huomiselle. Ja onhan se koskettavaa, kun lapsenlapsi pois lähtiessään katsoo silmiin ja kysyy:"Fammu, monenko yön päästä me taas nähdään?"

7. Miten oma lapsuutesi eroaa siitä, millaista lapsuuden viettäminen on nykyään?

Asuin hyvin pienessä kylässä maalla. Minulla oli vain yksi kaveri, joka oli neljä vuotta minua vanhempi. Hänen kanssaan touhusin paljon. Siihen aikaan vain luotettiin, että olemme tallessa, vaikkei kukaan tiennyt, missä milloinkin liikuimme. kaikki tiesivät, että kuljimme yhdessä ja pärjäsimme.  Mummo hoiti minua päivisin siitä lähtien, kun olin 2 kuukauden ikäinen. Ei maaseudulla oikein muunlaisia hoitopaikkoja olisi ollutkaan. 

Lapsuuteni oli turvallinen. En muista, että perheelläni olisi koskaan ollut kiire minnekään. Ei ollut harrastuksiin kuskaamista. Viikon kohokohta oli kaksi kertaa viikossa maitolaiturin luo kurvaava kauppa-auto!:)

8. Jos perheesi olisi kirja, millainen sen nimi ja kansikuva olisi?

Huh ja hei! "Hullunkuriset perheet" varmaankin. Kysyin tekoälyltä, se ehdotti kuvaukseni perusteella kirjan nimeksi ""Kaksi kieltä, yksi koti – ja aina joku jää yöksi."

Tekoälli kuvasi kirjaa näin: 

Tässä kodissa arki on kuin monikerroksinen romaani: yksi luku kirjoitetaan suomeksi, toinen ruotsiksi – ja joskus murteella, jota vain harvat ymmärtävät.

Kaksikielinen perhe elää kahden sukupolven risteyskohdassa: nuorempi poika opiskelujen ja uuden rakkauden pyörteissä, vanhempi jo oman perheen arjen keskellä. Isoäiti hoitaa lapsenlasta enemmän kuin paljon – ja mielellään.

Talossa riittää tarinoita ja ääniä. Erityisopettajan, prosessimiehen, historianharrastajan, metsästäjän ja kalastajan elämät kietoutuvat yhteen kuin vanha perheraamattu, jonka sivuille on kertynyt merkintöjä, kuvia ja kahvirenkaita.

Tämä on kertomus kodista, jossa ovi käy usein, kahvi ei lopu, ja yhteiset illat jatkuvat pitkälle yöhön. Se on tarina siitä, miten kaksi kieltä voivat olla yhtä sydäntä – ja miten koti voi olla enemmän kuin talo.

Pyysin tekoälyä kuvittamaan kirjani kannen. Apua, näytän kuvassa (toivottavasti)  vanhemmalta kuin oikeasti olen...

Tulliportit entisajan kaupunkikuvassa

Meille nykyihmisille sana tulli tuo lähinnä käsityksen eri maiden välisistä virkamiehistä, jotka tullaavat maasta toiseen siirtyessä matkustajien tavaroita.vaan toista oli ennen.  Oman maamme historiassa nähtiin lähes 200 vuoden mittainen ajanjakso, jolloin kukaan ei voinut matkata maaseudulta kaupunkiin ilman, että joutui tullin kanssa tekemisiin. Omassa kaupungissamme, Kokkolassa,  tervehti kaupunkiin tulevaa ensimmäisenä kaupungin tulliportit. Näiden  niin kutsuttujen pikkutullien aikakausi päättyi maassamme vuonna 1808. 

On huomioitava pikkutullien merkitys tulonlähteinä  valtiolle. Vuonna 1622 oli valtiosäätyjen toimesta päätetty, että tullia oli kannettava kaikista kaupunkeihin ja markkinapaikkoihin tuotavista syötävistä ja kulutettavista tavaroista.Tätä kutsuttiin pikkutulliksi eli maatulliksi. 

Maaseudulta kaupunkiin tuodun maksetun tavaran nimi oli "ensikäden, maamiehen eli  talonpojan tulli." Lisäksi oli aksiiseja eli erilaisia valmisteveroja. Tullimaksun hinta oli 1/32 tavaran hinnasta. 

Ennen kaupunkiin saapumista, saattoi maalainen tavata ensimmäiseksi ratsastavan tullimiehen, jonka tehtäviin kuului valvoa laitonta kauppaa tullialueen ulkopuolella. 

Kaupungin lähestymisen saattoi huomata niitä kiertävistä aidoista, jotka yleensä oli tehty seipäistä, joiden oksainen latva oli yleensä jätetty karsimatta. Aidalla oli korkeutta vaivaiset 2½-3 kyynärää eli noin 1,5-1,8 metriä. Aidan yli saattoi siis melko vaivattomasti halutessaan pimeän turvin heittää tavaransa laittomasti aidan yli. Aidat saattoivat välillä olla pitkiltä matkoilta kumossakin. Tietysti oli huomioitava, että yövartiossa ollut tullimies eli syökäri, saattoi napata laittomasti saapuvan tavaran  takavarikkoon ja  asettaa syyllisen aksiisioikeuteen. Se oli oli erillinen tullioikeus, jossa oli puheenjohtajana  tullinhoitaja ja  jäseninä kaksi raatimiestä sekä  tullikirjuri. 

Tulliporttien lisääksi oli pienempiä karjaportteja. Niistä pääsi kulkemaan porvarien tiluksille. Karjaporttien avaimia säilytettiin tullituvissa. 

Tulliportti oli yleensä maalattu punaiseksi. Se oli rakennettu yksinkertaisesti laudoista. Tulliportin korkeus oli noin 4 kyynärää  ja 2 korttelia ja leveys puolestaan   6  kyynärää. Se vastasi siis korkeudeltaaan noin 2,7 metriä ja leveydeltään  noin 3,6 metrin porttia. Portti pidettiin lukittuna ja se oli varustettu puomilla. Portti oli tärkeää avata heti, kun nähtiin, että jokin kulkija oli kaupunkiin saapumassa. Tullimiehillä, jotka vartioivat porteilla, oli aseinaan pertuska eli keihäs. Lisäksi heillä oli kivanterinsauva valtuuksiensa merkkinä. 

Kun portille saavuttiin, täytyi mukana ollut kuorma jättää tullimiehille. Heidän tehtävänään oli tarkastaa tarkastusraudoilla säkit ja  tutkia tarkoin, ettei kuormaan ollut piilotettu mitään. Saapunut ohjattiin nyt tullihuoneeseen. Tullihuonetta isännöi tullikirjuri tai tullinhoitaja. Tällaisen tullihuoneen koko oli 16 x 10 kyynärää eli  noin 9,6 x 6 metriä. myös tullihuone saattoi olla punaiseksi maalattu. Siinä oli turvekatto ja sen akkunat pystyttiin sulkea.  Varsinaisen tuvan lisäksi siinä oli myös eteinen ja kamari. Tullikirjuri merkitsi  luetteloonsa   tullaavan nimen, tavaran laadun ja määrän sekä  maksetun tullimäärän. Kuittina toimi tulliseteli, joka oli painettuna 16 kappaleen arkkeihin. Tulliseteli  oli tärkeä asiakirja, joka piti olla mukana kaupungissa kuorman kanssa asioidessa. Se piti olla mukana myös, jos aikoi myydä tavaraa torilla. Tavaran myynnin jälkeen  piti tulliseteli laittaa rautalevylaatikkoon, joita oli toreilla ja  tulliporteilla. Näin oli täytetty velvollisuus  kuningasta ja tullilaitosta kohtaan.  Mustaan vihkoon tulituvassa pystyi kirjoittamaan tyytymättömyytensä tullimiesten menettelyihin. Tämä kirja lähetettiin toisinaan Tukholmaan saakka tarkistettavaksi. 

Öiseen aikaan tulliportit olivat lukittuina iltayhdeksästä aamuneljään, kesäisin tuntia myöhemmin. Tulliportit pysyivät suljettuina myös sunnuntaisin ja pyhäpäivisin osan ajasta sekä jumalanpalvelusten ajan. Kaupungista poistumista kukaan ei kontrolloinut. 

Maakauppa oli kielletty pikkutullin aikana. Toki kaikki keinot käytettiin kiellon kumoamiseksi. Samoin väkijuomien käyttö oli pikkutullien väellä yleistä. Heitä uhkailtiin  ankarilla rangaistuksilla ja virallapanoilla, mutta usein rangaistukset typistyivät  varoituksiksi. 

Aksiisioikeudessa tuomittiin kokkolalainen maatullin  syökari,  Cajanus, tullimies kahdeksan päivän vesileipärangaistukseen, mutta tullinhoitaja lähetti kirjeen Tukholmaan ja pyysi armoa tuomitulle. Tuomittu oli papin poika ja hän oli luvannut parantaa tapansa. Syökari oli alempi virkamies tullilaitoksessa, eräänlainen apu tarkastuksissa ja ratsioissa. Syökarin tehtäviin kuului valvonta.

Myös Vaasan tullinhoitaja  Wetterblad  kirjoitti vuonna 1733 Tukholmaan. Hän mainitsi, että kaikki hänen neljä tullimiestään hoitivat virkaansa huolimattomasti ja jättivät  vartiopaikkansa, koska olivat niin usein syvästi juovuksissa. Juovuksissa olevat tullimiehet olivat   yleinen näky. Oletettavasti maalaiset tulliporteille saapuessaan herkästi äityivät tarjoilemaan  väkijuomia hyväntahtoisuutta osoittaakseen. 

Tohtorinrouva Beata Chydenius - Anders Chydeniuksen puoliso - kulki vuonna 1781 avoinna olleesta tulliportista antamatta tullivirkamiesten tutkia kuormaansa Kokkolaan saapuessaan.  Aksiisioikeus tuomitsi tuomitsi Beata-rouvan 3½ taalerin sakkoihin. Se vastaisi nykyrahaksi muutettuna jopa 1800-2000 euron sakkoa. Kävi kuitenkin niin, että aksiisioikeus päätti poistaa Beata Chydeniuksen saamat sakot. 

Pikkutullia ja aksiisia alettiin ajan myötä kantaa yhä useammista tavaroista. Myös  maalaisten kaupunkiin toimittavat tavarat, joita he toivat sinne  suorittaakseen julkisia maksuja, olivat tullimaksun alaisia. Oli kuitenkin yksi asia, mistä tullia ei tarvinnut maksaa: kirkkojen koristamiseen tarkoitetut esineet olivat tullivapaita. Vuonna 1691 tullivapaus laajeni myös Pietarsaaren kirkkoon tarvittavaan puutavaraan.

Tulliaitojen ylläpito kävi aikojen saatossa kalliiksi. Niinpä jokaiselle porvarille määrättiin aidasta oma osuus varallisuutensa mukaisesti.  

Tullimiehet saivat virkapuvut vasta toimintansa viime vuosina.  Nämä virkapuvut olivat komeita; sinistä kangasta, jossa oli punaiset käänteet. Liivit olivat valkoiset. Ylemmillä virkamiehillä oli myös kolmikulmainen hattu, alempiarvoisilla se oli pyöreä. Vuodesta 1756 lähtien rullimiehillä oli rintapielessään messinkinen, soikea merkki. Ylemmät virkamiehet puolestaan kantoivat siviilipukunsa taskussa ruunupäistä puupuukkoa. 

Tullivirkamiehissä oli tasaisesti sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Virkakieli pikkutulleissa oli kuitenkin ruotsi. Turusta lähetettiin Kokkolaan vuonna  1759 yksitoista kappaletta suomenkielisiä julkipanoja. Ne täytyi naulata  tullilaatikoiden läheisyyteen. 

Kokkolassa oli Ruotsin vallan loppuaikoina tullivirkamies, jonka mainitaan olleen nimeltään Pasanen sekä eläessään että kuollessaan. Sen sijaan tullimies Lars Hännisen nimi muuttui jo parin vuoden palveluksen jälkeen nimieksi  Hennelius. 

1600-luvulla oletetaan tulliportteja kaupungissamme olleen vain kolme. Vieraan, joka meritse saapui Trullevin ohitse, joka siihen aikaan oli vielä erillinen saari, täytyi rantautua Puurokarin luona, missä 1650-luvulla sijaitsi yksi  tullihuoneista. Tullitarkastuksen jälkeen saattoi jatkaa purjehdusta aina kaupungin laitureihin saakka. Maisemassa näkyi silloin pieniä ranta-aittoja, jotka oli osin rakennettu veden päälle paalujen varaan. 

Vuoden 1920 Keskipohjanmaa-lehdestä luin kiinnostavan kuvauksen juuri Puurokarin tullihuoneesta. Kuvauksessa keskityttiin noin vuoteen 1870:

"Me jatkamme kulkuamme  Donnerin talon luolta ja tulemme kalasatamaan, joka siihen aikaan  oli muodoltaan jossakin  määrin toisenlainen kuin nyt. Heti sen jälkeen  on kaupungin pakkahuone, sijaiten sillä, missä nyt on ns. englantilainen puisto, yhdensuuntaisesti mutkittelevan rantalaiturin kanssa. Niillä paikoilla, joissa nyt on tuskin wiisitoistajalkaisille weneille riittäwästi wettä, kuljetettiin silloin suurilla proomuilla tavaroita laiwoista, jotka purkivat tawaroita "Wanhassahaminassa" 

Siellä oli tullauspaikka. Pakkahuoneen takana oli koko nykyisen puiston laajuinen  terwatori, johon koottiin terwa, joka oli kaupungin tärkein uloswienti tawara 1880 luwun loppuun.  Maata peitti paksu, pikiintynyt terwakerros, joka poistettiin wasta  w. 1895 kun tori muutettiin puistoksi.  Proomuilla kuljetettiin sen jälkeen  terwa satamassa oleviin laiwoihin.  Myöskin lähempänä satamaa oli terwansäilytyspaikkoja. Eräs sellainen paikka oli Salmensuunsillan luona, toinen Halkokarissa, joka siihen aikaan oli makasiineja täynnä, ja kolmas Mustassakarissa... 

...Käweltyämme 1km luoteiseen tulemme ns. Pikiruukinwuorelle, joka on kukkula meren rannalla. Aikoinaan on tämä kukkula ollut  meren ympäröimä; nyt on ainoastaan pieni seisoma lätäkkö sen länsi- ja eteläpuolella, muu jäljelle jäänyt merenpohja on nyt kuiwaa maata. Sinä aikana,  jolloin kukkula oli saarena, oli sen itäisellä rannalla tullitupa. Wanhemmat henkilöt muistawat vielä, kuinka pienemmät alukset tuliwat tämän saaren kupealle.  Nyt sinne ei päästä edes  lattepohjaisilla pikku weneillä. "

Eräästä toisesta vanhasta lehtikirjoituksesta taas ilmeni, että yksi tullitupa sijaitsi seuraavasti: 

"Kokkolahti oli niin syvä ja pitkä, että laivat voivat ottaa  lastinsa nykyisen Kirkonmäen alta Kaarlelan puolelta, jossa oli myös tullitupa...meritulli oli myöskin ensin Puurokarilla, mutta  muutettiin  Ryövärinkarille. ". 

Myös ns.entisen Anttilan kiinteistön lähellä sijaitsi tulliportti, joka oli ns. eteläinen tulliportti. Läntinen tulliportti - eli ns. Wästra Tull - taas sijaitsi  Torikadun ja Kustaa Aadolfinkadun risteyspaikalla. 

Koska porvareille aiheutti tulliporttien vähyys usein matkan pitenemistä,  oikaisivat he usein yli tai läpi aidan. Jopa pormestari  Carl Liungssonia  syytettiin raastuvassa  siitä, että hän oli ajanut yli aidan  tai jonkin laittoman portin kautta. Porvariston ja tullivirkamiesten välillä oli alituisia tulliaitoja koskevia riitoja, kun porvarit yrittivät kuljettaa kaupunkiin erikokoisia määriä tavaroita. 

Vaikka pienen Kokkolan elämä yleensä oli sangen rauhallista, muodostui elo kaduilla jopa sangen vilkkaaksikin, kun  talonpojat tulivat tuoteineen kaupunkiin. Kauppiaat kilpailivat usein keskenään talonpoikien tavaroista, joutuivat usein kahnauksiin, jolloin torivouti oli pakotettu puuttumaan tilanteisiin. Kävipä niinkin, että tullimies-parka, joka  ehkä takavarikoi talonpojan kaupunkiin takavarikoitua kuormaa,  joutui itsekin tappeluun maalaisten kanssa. 

LÄHTEET: 

Entisajan tulliviroista ja tullimiehistä. Eino tamelander. Tullimies.: Suomen tullimiesten  liiton äänenkannattaja.  1.10.1937. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/894263?term=pikkutullin&term=Kokkolan&page=10] Luettu 2.12.2025. 

Kokkolan kaupunki ympäristöineen nyt ja 50 wuotta sitten. Juhlanumero Kokkolan kaupungin  300-vuotispäivän  johdosta.  Keskipohjanmaa. 7.9.1920. No. 101 B. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1177082?term=Kokkolan&term=Kokkola&term=tullitupa&term=Kokkolassa&page=2&ocr=true] Luettu 4.12.2025. 

Miltä Kokkola näytti 1650-luvulla? Kokkola. 23.11.1939. No 22. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2027123?term=Kokkolassa&term=Kokkola&term=KOKKOLA&term=Kokkolan&term=Kokkolaan&term=tulliporttien&term=tulliportin&term=KOKKOLAN&page=2] Luettu 2.12.2025. 

Pikkutietoja Kokkolan "Suntista" Vaasa. 12.2.1937. No 41.[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2136320?term=Kokkolan&term=Kokkolasta&term=tullitupa&page=5] Luettu 4.12.2025. 

Pikkutullit. Suomen kuvalehti 17.6.1933. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/897504?term=Beata%20Chydenius&page=6] Luettu 1.12.2025.