Näin se on nähtävä-kuvataidenäyttelyssä Kokkolassa

Perjantai-illan  kohokohta tällä viikolla: ennätin lopultakin tutustumaan K.H.Renlundin museon Näyttelyhallissa olevaan  kuvataiteilija  Elina Förstin "Näin se on nähtävä"- näyttelyyn!

                 

                    Yllä: Osa maalauksesta "Metsäpellon riihi" 2022-2023. 

Tällä kertaa tuttu sanonta "hyvää kannattaa odottaa" lunasti paikkansa, sillä kuvataiteilija oli saapunut paikalle kertomaan maalauksistaan. Onhan se aivan eri asia katsella tauluja itsekseen tai  saada niihin selitettä ja kertomusta tekotavoista ja -prosesseista! Täytyy muutoinkin todeta, että Elinalla oli todella hyvä kyky kertoa töistään ja ottaa yleisönsä. Ihailtavaa!

Kun astuin sisälle näyttelyhalliin, katseeni kohdistui massiiviseen riihiteokseen, jonka taustalevy on murretun vihreä. Tässä riihityössä huomioin heti upean turkoosit puut teoksen etualalla. Turkoosi on lempivärini...wau! Teokselle on asetettu upea paikka juurikin  sisääntulohuoneessa. Tuossa tuon työn pitääkin olla!

Elina Försti asuu Alajärvellä, mutta on lähtöisin samasta pienenpienestä Evijärven Haapajärvenkylästä - tai Haapikylästä, niin kuin me paikalliset sitä kutsumme. Ihan pakko vielä mainita, että Elinan vanhemmat olivat ensimmäisellä luokalla opettajiani pienessä Haapajärvenkylän kyläkoulussa!

                 

                    Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024 ja "Punainen riihi " 2023 sekä taidemaalari Elina Försti. 

Elina on opiskellut aluksi tekstiiliartenomiksi ja sen jälkeen Vapaassa taidekoulussa. Joku yleisöstä kysyy, onko Elinan töissä  jälkiä artenomiopinnoista. Minullakin on sellainen tunne monen hänen maalauksena kohdalla, että aivan kuin osaa pinnasta olisi kudottu loimilangoin. Elina kertookin töidensä kerroksellisuudesta ja mainitsee, että onhan esimerkiksi kansallispukujen kudotuissa kankaissa myös loimilangat usein eri värisiä kuin itse kudos. Ehkä juuri se monikerroksellisuus saa aikaan tuon mielikuvan kudonnaisista. 

On aika nastaa kuunnella, kun Elina kertoo töistään. Hän käyttää maalauksissaan öljyvärejä. Työ alkaa  puoliöljypohjusteen valmistuksella.  Värit Elina sekoittaa tarkasti  maalausnesteeseen. Elina kertoo olevansa hidas maalari.  Hän maalaa aluksi riihen, ladon, tai mikä pääkohde onkaan. Elina käyttää töissään värikerroksia ja myös sabluunoita. Maalausprosessissa Elinaa kiinnostaa se, kuinka lujaa painaa pensseliä ja pidempää viivaa vetäessä se, paljonko jää alla olevaa väriä tai pintaa näkyviin. 

"Terävä teippi, pohjaväri, märkäväri ja märällä pensselillä maalataan pintaa." Näin kuulen Elinan kertovan työskentelystään. Hän lisää, että  häntä kiinnostaa aina, millainen jälki tulee. Tietty sattumanvaraisuus myös  kiinnostaa taiteilijaa näissä töissä. Samoin se, että joitakin asioita pystyy hallitsemaan. Taiteilijana Elina voi päättää osan maalauksessaan olevista asioista, mutta osa työtä on aina taiteilijallekin yllätyksellisyys. 

Elina kertoo, että hänelle on reiluun 20 vuoden taiteilijauraan riittänyt aiheiksi ladot, huoltoasemat ja riihet ja vieläkin niistä kumpuaa uutta. 

Elina kertoo myös vuosien varrella oppineensa, että onnistuakseen työskentelyssään  pitää olla hyvin nukkunut, lapset eivät ole tapelleet eikä  kukaan  ole soittanut aamulla. Täytyy pystyä olemaan tosi keskittynyt tunteakseen, kuinka lujaa painaa pensseliä ja käden on  oltava vakaa. Joskus voi  silti mennä pieleen, vaikka ulkoiset puitteet olisivat kohdillaan. 

Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024. 

Tästä yllä olevasta työstä (mun suosikki!) Elina kertoi, että ehkä hänen piti tehdä tämä työ, jotta nämä turkoosinsiniset puut tuli maalattua, että ehkä ne olivatkin koko työn tarkoitus. En hetkeäkään epäile! Tässä työssä on myös hyvin nähtävissä sabluunoiden käyttö vasemmalla puiden lehdissä. Ja juuri tämä syksyinen tunnelma kuvassa!

Tähän asti en ole koskaan nähnyt Elinan töitä livenä. Tämä onkin siis upea kokemus ihastella ja tutkia maalauksia lähietäisyydeltä. Ja ah ja voi, kuinka nautin juuri tästä! Vain vaivoin saan pidettyä näppini irti taideteoksista, koska tulee halu kokeilla, miltä maalausjäljet tuntuvat sormissa. En tahdo ymmärtää, että jotkin osat maalausta eivät ole kudottuja...

Uutta maalausta aloittaessa Elina  kertoo miettivänsä, kuinka maalata metsä, kuinka maalata taivas. Maalaamisessa on paljon muutakin kuin aihe, mitä voi tutkia. Tekemisen kautta hän  pyrkii etsimään vastauksia ja se myös  inspiroi taiteilijaa.  

Elina kertoo pohtivansa, miksi olemme olemassa ja mitä teemme täällä maailmassa. Taiteilijana oleminen liittyy tekemiseen. Se voi toisinaan  olla myös vuoropuhelua muiden kanssa. Taide resonoi hyvin tai huonosti. Taide on ehdotus tai mahdollisuus tästä  maailmasta. Jokainen katsoja peilaa  oman kokemuspohjansa kautta taidetta, mutta taiteilija saa itse määrätä, mitä tekee. Katsoja voi tulkita työn haluamallaan tavalla, eikä se ole oikein tai väärin.  On tärkeää, että ihminen kokee vapautta ja tunnetta, että tämä on mun juttu. Elina kertoo myös, että juuri näistä syistä hän ei yleensä tee tilaustöitä. 

Yleisöstä joku kysyi, onko Elinalla useampia töitä samanaikaisesti kesken. Elina kertoi, että ison työn maalaukseen menee noin neljä kuukautta.  Joku kohta  isossa maalauksessa on aina kuiva, niin  että voi jatkaa työtä. Mutta jos on kyse pienemmistä töistä, silloin voi olla pari työtä yhtä aikaa, koska kuivumiseen on varattava aikaa  parikin viikkoa. Mutta enempää ei pysty ottamaan samaan aikaan työn alle. Ajattelen tätä kuunnellessani, että taiteilija elää ja omistautuu kulloisellekin työlleen, kunnes se on valmis. Pienessä koossa  maalauksesta täytyy myös  karsia paljon. Elina käyttää samoja kohteita, mistä on kiinnostunut ja tekee niitä myös eri kokoisina. Jotkut rakennukset vain puhuttelee taiteilijaa enemmän. 

Valmiin työn jälkeen jokin osa maalauksessa usein jää vaivaamaan taiteilijaa. Elina vie jonkun kohdan usein uuteen maalaukseen, jota haluaa tutkia lisää. Uusi työ tavallaan alkaa saumattomasti siitä, mihin vanha työ jäi. Elina kertoo, ettei päätä, milloin työ on valmis, vaan hän vain lakkaa maalaamasta sitä. 

                       

                           Yllä: Yksityiskohta turkoosi puu maalauksesta "Riihi Pekkolassa. "

Yllä: "Riihi Purmojärveltä" 2024. 

Elina kertoo, että osa hänen maalauksistaan on paikoista, jotka ovat aina olleet olemassa hänelle. Sellainen on esimerkiksi tämä yläpuolen "Riihi Purmojärveltä." Elinan kertoo viettäneensä paljon lapsuutensa kesiä Purmojärvellä isänsä lapsuusseuduilla. Työssä näkyy  vastaväriajattelu punainen-vihreä, jota Elina on käyttänyt maalatessaan. Silti työ ei ole levoton. Elina kertookin yleisölle väribalanssista, joka on hänen töissään tärkeää. Väripintojen on oltava tasapainossa suhteessa toisiinsa lämpötilan, valöörin ja värien samansukuisuuden tai vastavärien kautta. Elina mainitsee näiden tutkimisen maalauksissaan olevan elämänmittainen työsarka. 

"On kiinnostavaa, miten väri on levitetty ja miten väri käyttäytyy siinä," Elina kertoo. 

Elinan maalauksissa on paljon kirkkaita värejä, mutta hän kertoo silti pyrkivänsä tekemään tauluistaan levollisia. 

"Riihi Tarvolasta" on tullut kahteen maalaukseen eri näköisenä, eri kuvakulmista ja eri värein. Maalauksessa Elinaa kiehtoi voimakas varjo maalatessaan kesäkuussa riihtä. Samoin puun taipuminen. Mitä tapahtuu riihen sisällä? Miten maalata ilmaa? Ilmassa  onkin poikkeuksellisen paljon kerroksia. Tulee ihan näkyviin valopalloja, löytyy viivakoodeja. Elina ei koskaan tee rakennuksista huonompikuntoisia kuin mitä ne on, mutta silti hän  ei laske joka lautaa. Elina ottaa maalaukseen ne elementit ympäristöstä, jotka tukevat maalausta. Kuvataiteilijalla on oikeus rajata työnsä niin kuin parhaaksi näkee. 

Yllä oikealla: "Riihi Tarvolasta" 2020-2021. Vasemmalla sama riihi eri kuvakulmasta ja eri värein toteutettuna.

                       

                       

                       

                          Yllä 3 kuvaa: Yksityiskohtia "Riihi Tarvolasta"-maalauksesta. 

Elina kertoo, että hänellä  on aina saappaat autossaan. Se mahdollistaa äkkipäätä jonkin kohteen tutkimisen. Osan maalauskohteista hän löytää itse, osaa vinkataan hänelle. Myös Tarvolan riihi löytyi tuttavan opastuksella. Käydessään tutustumassa riiheen, sanoi riihen omistanut  vanha rouva Elinalle: "Vie pois, vie pois, niin paljon turhaa työtä  olen tehnyt. Ota mukaasi!" 

Voi tulla ja tuleekin  koskettavia kohtaamisia aiheisiin perehtyessä. Naurattaa ajatus, joka pulpahtaa mieleeni tarinaa kuunnellessa. Taiteilija kantamassa lauta laudalta riihtä ateljeehensa...Pääasiassa Elina maalaa kevättä, alkukesää tai syksyä. Lumi ei ole Elinan värimaalauksissa hänelle  kiinnostava elementti. 

Taiteilija kertoo, että on sielukasta, kun löytää esim. motellin Vimpelistä, jossa on kaikki värit, kalustus, ja jopa rullaverhot autenttisina  paikoillaan 1970-luvulta. Ei ole myöskään ekologista, että rakennusten  kalustuksia vaihdetaan viiden vuoden välein. Hän toteaakin, että  kuten ladot katoaa maaseudulta ja  pelloilta, samoin ns. ABC-kulttuuri tuhoaa pienet huoltoasemat. Naurattaa, sillä tätä samaa olen toitottanut viime vuodet kotonani. Joka kerta huristellessa jossain päin Suomea yritän epätoivoisesti etsiä muita taukopaikkoja kuin nämä samalla kaavalla rakennetut jätit.  Sellaisia on enää vaikea löytää. Samaa katoavaisuutta,  kuin luonnossa. Jään miettimään, kuinka iso mahdollisuus kuvataiteilijalla on samalla myös ottaa kantaa asioihin. Mutta sitten tulee taas tämä asia, että jokainen tulkitsee näkemänsä eri tavoin. Melkoinen noidankehä, mutta silti myös jotenkin armeliasta. 

Katsoja poimii maalauksesta aina hänelle senhetkisen elämäntilanteen. Jokainen katsoja katsoo taidetta oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Jollekin huonokuntoinen lato voi merkitä ahdistusta maatalouden alasajosta. Joku taas voi olla nähnyt maalauksissa kulttuurihistorian tallentamisen, jota taiteilija ei välttämättä ole ajatellut maalatessaan, mutta silti se voi olla totta. Tuhotun rakennuskannan tuhoaminen - ehkä taiteilija on tallentanut tietämättään myös sitä. Minä koen näkeväni  näissä maalauksissa  oman lapsuuteni idyllin, mutta toisaalta myös kaipauksen kotiseutuuni Järviseudulle, josta Elinan  lato- ja riihimaalaukset ovat lähtöisin. Lapsuuspaikassani ei ole enää jäljellä ainuttakaan latoa. Riihi sentään on. Täällä Kokkolassa olen viimeisten vuosien aikana seurannut naapuruston pellonkunnostusta, jossa vanhat, vielä pystyssä olleet ladot on poltettu pois tehoviljelyä häiritsemästä. Jossain vaiheessa kuvasinkin paljon näitä latoja. Kaipaan niitä edelleen maamerkkeinä.

Yllä: "Cube" 2021-2022. 

Alajärveläinen riihi, "Cube,"  on  erikoinen muodoltaan. Isäntä on muotoillut riihen uudelleen kuution malliseksi. Alkuperäinen riihi oli musta, mutta taiteilija teki sen punaisena. Elina kertoi, ettei  käytä koskaan maalauksissaan  mustaa  väriä, vaan mustan näköiset kohdat on tehty päällekkäisväreinä. Maalausta tehdessään Elina kertoo opettaneensa mustan värin käyttöä ja usein nämä opetusasiat siirtyvätkin hänen töihinsä. On vuorotellen kadmiumkeltainen, sitruunankeltainen, kadmiumpunainen karmiininpunainen, ultramariininsininen ja preussinsininen. Eli päävärit, kylmä ja lämmin. Kuudella värillä tehdään mustaa, tietystikin jotain väriä on enemmän, kuin toista. 

                     

                         Yllä: Yksityiskohta "Cube"-teoksesta.

Elina tekee tummia värejä päällekkäismaalaustekniikalla  ja  maalauksiin mustan oloisia värejä, mutta hän ei ole kiinnostunut mustasta väristä. Musta on taittoväri kuten valkoinenkin. Elina käyttää töissään  valkoista, muttei koskaan mustaa.  Esimerkiksi kuutionmuotoisesta   riihityöstä eräs katsoja kysyi, eikö tuossa kohdassa ole mustaa - no ei, se oli hyvin tummanvihreää. Juurikin tuossa yllä olevassa kuvassa esimerkiksi ´nurkkalaudassa. Mustan mielikuvan aiheuttava väri on paljon pehmeämpi, kun se on rakennettu useista väreistä. Vaaleista kohdista taas  kuultaa kerroksellisuutta. 

Elina kertoo opettaneensa niin aikuisia, lapsia, nuoria, mielenterveyspotilaita kuin  kehitysvammaisiakin. Opetustyö on hänelle luontevaa.  Opetusmetodina on ollut opettaa kaikille samalla tavoin ja mennä esimerkiksi kaikkien kanssa värioppia ja perusasioita läpi. Eri ryhmät poimii opetuksesta eri asioita. Taiteilijana lähdetään liikkeelle siitä, että on kuusi perusväriä, joita käytetään. Väri on opetuksessa tärkein juttu Elinalle.

Tämä Elinan näyttely Kokkolassa on kutsunäyttely, josta hän keskusteli museon kanssa ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Museosta oli  myös tehty tarjous, että hän  saisi käyttää tehostevärejä taulujen taustalla. Näyttelyamanuenssi Elina Vuorimiehen kanssa Elina miettikin, mitkä olisi tehosteseinät ja mitkä värit niissä. Yhdessä teoksessa vihreä, toisessa graffitinharmaa ja yhdessä punainen. Todella upea asettelu ja kokonaisuus!

Osoitin Elinalle eräässä maalauksessa riihtä, jonka avoimesta oviaukosta näkyi mustanpuhuva riihen sisätila. Kerroin, että juuri tuollaisena muistan oman lapsuuskotini riihen. Riihi ei sijainnut aivan pihapiirissä, vaan etäämmällä ulkorakennuksista, metsänreunassa. Koska riihessä ei ole valoja, näytti riihi lapsen silmissä jopa pelottavalta oviaukosta katseltuna. Ei tiennyt, mitä pimeys oikein kätki sisäänsä. En koskaan liikkunut riihessä yksin. Ja muutoinkin vain päiväsaikaan. Sen verran se pelotti isolla olemuksellaan. Mutta muistan, että riihessä oli mahdollista aukaista etupuolelta pienempi ovi ja vastakkaiselta seinältä isompi oviaukko. Se valon tulo - voisi melkein sanoa, että se oli valon tulviminen tuolloin rakennuksen sisään ja läpi. Rakennuksen läpi katsoessa näki myös riihen toisella puolella kasvavan vankan mäntymetsän taivaan ja pilvien syleilyssä. Se oli lapsen mielessä upea hetki. Tällaisenkin rakennuksen voi siis valaista joskus  pelkkä päivänvalo!

Omaan lapsuusriiheeni liittyy paljon rakkaita muistoja. Siellä oli kiuaskivet, joiden päälle en koskaan yltänyt näkemään. Muistan, että joskus yritin kyllä kavuta kiviä pitkin kurkistaakseni. Yhteen nurkkaan riihessä oli siirretty ikivanha astiakaappi, jota ei oikein oltu raaskittu romuttaakaan, mutta kukaan ei sen massiivisuuden vuoksi kelpuuttanut sitä  kalusteeksikaan kotiin. Avoinna olevassa riihen katososassa säilytettiin kellanpuhuvaa viskuria. Kun mummon rakas veli kuoli 1980-luvulla, mummo oli yksin raahannut veljensä vuodevaatteet juurikin tuohon viskuritilaan. Yhtenä päivänä mummo sitten esitti minulle pyynnön, voisinko tulla hänen kanssaan riihelle. Hänellä olisi siellä tehtävä minulle. Kävelimme mitään puhumattomina riihelle. Mummo ei etukäteen edes kertonut, mitä menisimme tekemään. Yhdessä raahasimme vuodevaatteet riihestä pellolle ja poltimme ne. Mummo ei ollut halunnut tehdä sitä yksin. Ehkä hänkin pelkäsi...liittyihän vanhoihin   riihirakennuksiin myös vainajien säilytystä  entisaikoina. Oma riihemme oli tuotu Kortesjärven Isostapellisestä Evijärven Kuivaseen jo 1800-luvun alussa  nuoren  isännän muuttaessa sieltä tilalle vävyksi. Nyt kun ajattelen, niin riihi  on varmaankin vastaanottanut aikojen saatossa ehkä montakin vainajaa. 

Omiin muistoihin kuuluu myös episodi jostain 1970-luvun alusta, jolloin romanit tulivat kotiimme ja pyysivät yösijaa. Ensin siihen ei suostuttu, mutta kun he anelivat moneen otteeseen, että heille riittäisi vaatimatonkin paikka, kunhan olisi vain katto pään päällä, niin heidät ohjattiin pihapiiristä kauemmaksi,  riiheen. Porukka vannoi, että aamulla kun heräisimme, he olisivat jo kaukana. Se sana piti. Muistan miettineeni, olinko vain uneksinut heidät yöpymään sinne.

Alla olevassa maalauksessa on  "Metsäpellon riihi. " Kuvataiteilija  on teoksen vieressä. Tästä taulusta hän kertoi, että taivas todellakin oli oikeasti maalauksen taivaan kaltainen. Se tallentui työhön. 

Kiitokset Elinalle upeasta näyttelystä, vielä ennättää sen käydä katsomassa!

       Yllä: Metsäpellon riihi. 2022-2023. 

Näyttely Kokkolassa osoitteessa Pitkänsillankatu 28 on avoinna  7.6.-29.9.2024 välisen ajan!

Avoinna ti-su  11-16, to 11-18. 

Ryssäntauluhan se olikin!

Olen aikoja sitten kirjoittanut blogijutun kotoani löytyvästä vanhasta taulusta. Silloin ihmettelin taulun valmistustapaa sun muuta. Nyt minua on sivistetty ja avaankin uuden tekstin asian tiimoilta. Leena Sandberg otti yhteyttä minuun ja kertoi tehneensä gradunsa näistä tauluista!  Samoin lisää tietoa tauluista löytyy kirjasta "Mainiot taidot." Todella kiinnostavaa!

Näitä tauluja on tehty,  kuten arvelinkin, 1800-1900-lukujen vaihteessa lähinnä kai Vaasan seuduilla ja rannikkopohjanmaalla. Mutta näköjään tapa on sitten periytynyt pohjoisemmaksikin, sillä oma tauluni on lähtöisin Kokkolan Korpilahdenkylästä ja siippa kertoi, että hänen Ruotsalon mummolassaan oli vastaavanlainen Kälviällä, kun hän oli pikkupoika. Lisäksi bongasin samantyylisen taulun kesällä Lohtajan kotiseutumuseosta. 

Näiden taulujen nimen ryssäntaulu -ruotsiksi rysstavla- tarina on seuraavanlainen: sotilaat oppivat Venäjän vallan aikana taulujen valmistustekniikan ollessaan palveluksessa Vaasan kasarmialueella, jota kutsutaan nimellä "Ryssbaca." Taulujen tekniikka on kulkeutunut Pietarista ja ilmeisesti taito valmistaa näitä siirtyi sotilailta paikalliselle väelle. Sotilaat olivat kasarmilla 3:n Vaasan suomalaisen ampujapataljoonan sotilaita, sekä suomen-  että ruotsinkielisiä. He tulivat kasarmille palvelukseen koko entisen Vaasan läänin alueelta. Komentokieli heillä oli Venäjä ja palvelusaika kesti kolme vuotta. 

Kerrotaan, että pataljoonan miehet osallistuivat useaan otteeseen leireille Krasnoje Selossa, Pietarista lounaan suuntaan. On oletettavaa, että miehet oppivat lasimaalaustekniikan siellä. Pietarissa oli noihin aikoihin myös runsaasti  saksalaisia ja ranskalaisia - pariisilaisia -  käsityöläisiä. He tunsivat hyvin  erikoislasimaalaukset ja koristelutekniikat. Kun sotilaat palasivat kotiseuduilleen, he  toivat mukanaan maalaustaidon ja myös levittivät sitä edelleen. 

Tyypillisesti näissä tauluissa on jokin uskonnollinen  ajatus tai sitaatti, joka on koristeltu köynnöksillä. Usein, kuten omassa taulussanikin, on lisäksi reunoissa tyyliteltyjä koristenauhoja ja kulmakoristeita. Joskus tauluissa on naisen nimi (omassani ei),  ja silloin se on yleensä lahja nimetylle henkilölle. 

Yllä. taulu, jonka bongasin kerran kirpputorilla, hinta olisi ollut vaivaiset 5 euroa. Antikvaareista ynnä muista kun kattelin, niin hintahaitari näytti pikaisesti selattuna olevan 80-160 euroa...Olisi tietysti pitänyt ostaa...

Viime kesänä otin valokuvan Lohtajan kotiseutumuseon seinällä komeilevasta vastaavasta taulusta. Teksti oli ehkä asteen verran ankeamman puoleinen...

Vielä pitäisi saada edes nähdä se siipan mummolassa ollut taulu - siinä  oli kuulemma kultaiset tekstit ja koristeet! Toivottavasti ei ole heitetty menemään!

Taulun valmistushan pohditutti minua aiemmin. Nyt olen saanut tietää sen valmistustavan! Aluksi piirrettiin tai kaiverrettiin lasitaulun kääntöpuolelle tekstin  ja köynnöksien ääriviivat. Sen jälkeen taulu peitettiin yleensä  mustalla värillä, joko tervalla tai kimröökillä ja pellavaöljyllä muualta paitsi tekstien kohdilta. Rypistetty alumiininen hopeanhohtoinen tina- tai alumiinifoliolla hopeapaperi aseteltiin maalauksen päälle, jolloin se näkyi tekstin ja köynnösten kohdilta, joita ei ole maalattu umpeen. Lopuksi aseteltiin vielä ruskea pahvisuojus  hopeapaperin päälle. Tekstejä ja koristekuvioita usein kopioitiin paperille toiselta, jo tehdyltä levyltä, jolloin työ oli helppo tehdä. 

Folio oli tarkoituksellisesti rypistetty tauluun, jotta koristeet heijastaisivat ja kiiltäisivät kauniisti valoa, kun työ aseteltiin seinälle. 

Tekniikka on tunnettu vuosisatojen ajan. Tekniikkaa kutsutaan eglomise-maalaukseksi. Sotilaille asti tämä nimi ei ilmeisestikään tarttunut, vaan he tekivät näitä tauluja usein morsiamilleen ja kutsuivat niitä ryssäntauluksi, tai murteella  rysstavlo`ksi.


LÄHTEET:

Gärden grön. [http://gardengron.blogspot.com/] Luettu 11.12.2022. 

 Malax museiförening r f. [http://museum.malax.fi/BRI102014.pdf] Luettu 11.12.2022. 

Tonttukylä. [https://www.tonttumuseo.fi/post/vanhat-konstit-nyt-korjataan-hopeapaperitaulu] Luettu 11.12.2022. 

Vesitornin muraali - haaveita ja horisontteja

                      

Osoitteessa Ilkantie 11 sijaitsee Kokkolan keskustan uudempi vesitorni. Tiedättehän, sellainen perusharmaa, korkea rakennus, jollaisiksi ensimmäisenä mielessään liittä vesitornit. Vesitornithan ovat eräänlaisia maamerkkejä, joten sen vuoksi niille toivoisi myös lisää visuaalisuutta. 

Nyt on tämä harmaakylkinen vesitorni saanut kesän aikana komistukseksi pintaansa maalia. Tekele liittyy OMA-hankkeeseen. Hankkeen myötä on kesän aikana noussut  eri puolille Kokkolaa  yhteisötaideteoksia, puhutaan osallisuuspolusta. Suurin näistä töistä kohdostui juurikin tähän Ilkantien vesitorniin. 

Ideana on, että nämä yhteisötaideteokset merkitään karttaan, jolloin ne toimivat sekä itsenäisinä taideteoksina, että myös  toiminnallisina tehtäväpisteinä. 

Hakalahden kaupunginosassa sijaitsevan Vesitornin alaosaan taiteilija on maalannut helminauhamaisen kuvion. Se koostuu horisonteista ja saarista. 

OMA-hanke on rahoitettu Euroopan sosiaalirahaston toimesta. Sen avulla tuetaan heikoimmassa asemassa olevien osallisuutta taidelähtöisten ja pelillisten menetelmien avulla. Osallisuuspolun avulla tuodaan esille alueen osallisuutta tukevia palveluita ja toteutetaan niitä kohderyhmän kanssa osallisuustietoisuutta lisäten.

Ammattikorkeakoulu Centria koordinoi hanketta ja muina yhteistyökumppaneina on Keski-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrinen yhdistys, KH Renlundin museo, Yhteisöklubi Silta, MLL, Kokkotyö-säätiö, SPR, KPEDU, EHJÄ ry sekä alueen yhdistykset ja järjestöt.

Tässä alla näkyy , kuinka teokset on maalattu oikeille kohdilleen taiteilijan  suunnitelman mukaan. 

Kuvataitelija Terhi Ekebom on toteuttanut muraalin. Ekebom sai itsevaltiaana nousta nosturin avulla yli 20 metrin korkeuteen. Aiheen ideoinnissa on käytetty kokkolalaisten ajatuksia. Ekebom on suunnitellut muraalin  juurikin kaupunkilaisten ideoita kuunnellen. Ekebom on tunnettu erityisesti siitä, että hän mielellään antaa kohderyhmien osallisuuden näkyä töissään.

Erityisesti pidän Ekebomin  tarkoista yksityiskohdista ja värimaailmasta!

Muraalissa  ohikulkijat saivat osallistua maalaustyöhön aina kolmen metrin korkeudelle saakka. Ekebom teki töihin ääriviivat ja kaupunkilaiset saivat toteuttaa maalausvaihetta. Kaikille avoin työpaja oli auki 28.6.-2.7.2021. Kävin seuraamassa työn edistymistä kesän aikana useamman kerran, mutta valitettavasti en ennättänyt paikalle silloin, kun Terhi Ekebom itse oli paikalla.

Terhi on tuttavani parin vuoden takaa. Hänhän toteutti myös Ykspihlajan koulun taideteokset. Olin mukana koulun taidehankintaryhmässä ja otin silloin kopin kuvataiteilijan toiveesta totuttaa oppilaiden kanssa yhteisöllinen taideteos kouluun. Meillä onkin uudessa koulussa aivan upea kuvataideteos - tai itse asiassa useampikin koulun seinillä ja ikkunoissa, joissa oppilaiden osuus näkyy vankasti ja upeasti!. Siitä voisin kirjoitella toisella kertaa. Joka tapauksessa sen prosessin myötä ystävystyin Terhin kanssa ja vietin  silloin  aivan ikimuistoisen kesäpäivän  Terhin kanssa Ykspihlajan aluetta kierrellen...Olin todella otettu ja liikuttunut, kun kuulin, että Terhi toteuttaa tämän muraalin!

Vesitornin muraali, työnimenä "Haaveiden horisontti" on toteutettu yhteistyössä rakennuksen omistajan,  Kokkolan veden  ja Kokkolan kaupungin kanssa. Tornin korkeus merenpinnasta on 55 metria ja maanpinnasta 43 metriä. Vesitorni on rakennettu Rakennuskunta hakan toimesta 1987. 

Tämä alapuolella oleva maalaus on yksi lempikohdistani työssä. Pidän mielettömästi erityisesti tuosta talosta, jossa ikkunan takaa näkyy ihmisen ääriviivat. Ekebom mielellään piirtää näitä tällaisia peilikuvia työhönsä, olen huomannut!

Terhin tuntien vosiin kuvitella, että tässä alla olevassa maalauksessa oleva keltainen talo on suoraan Kokkolan katukuvasta...

Onhan tämä nyt paljon entistä runkoaan esteetisempi!

LÄHTEET:

Ilkantien vesitorni Kokkolassa saa pintaansa muraalin, jota suunnittelemaan on kutsuttu kaikki kaupunkilaiset – Maatason maalausprosessi on myös avoin kaikille halukkaille, mutta nosturin kanssa lopulta yli 20 metrin korkeuteen nousee vain taiteilija Terhi Ekebom. Keskipohjanmaa.-lehti. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutinen/616237] Luettu 5.9.2021. 

Kokkolan uusi cvesitorni. Geocaching.[https://www.geocaching.com/geocache/GC2BEQX_kokkolan-uusi-vesitorni-karleby-nytt-vattentorn?guid=05df7519-5a80-44fe-a37e-fc4560c71f00] Luettu 5.9.2021. 

Vesitorni maalataan!-Kokkolan alueelle rakentuu useita yhteisötaideteoksia. [https://www.epressi.com/tiedotteet/kulttuuri-ja-taide/vesitorni-maalataan-kokkolan-alueelle-rakentuu-useita-yhteisotaideteoksia.html] Luettu 5.9.2021. 

Äkkijyrkkää Jukkolassa

Kävinpä Riitta Loivan taidenäyttelyssä. Joku nyt varmaan ihmettelee, kukas hän onkaan. Ehkä nimi Miina Äkkijyrkkä sanoo enemmän. Edellämainittu on hänen alkuperäinen nimensä, jälkimmäinen vuonna 1976 nimeksi vaihdettu. Kiva kontrasti muuten nimissä - Loivasta Äkkijyrkäksi!

Tämä ihastuttava näyttely on Lohtajalla Jukkolanmäen  vanhassa navetassa, Juhlagalleriassa,  piristämässä kesää 7.6.-13.8.2019, joten vielä ehtii! Ja kannattaa ehtiä!

Äkkijyrkän yleisin aihe on tunnetusti naudat, ja etenkin kyyttö, joka on itäsuomalainen karjarotu.  Kun näyttelyä kiertelee, tajuaa väistämättä lehmien sielukkuuden. Lehmät ovat Äkkijyrkälle intohimo, elämä ja rakkaus. Jossain haastattelussa hän onkin todennut, että jotta lehmiä osaa tulkita ja piirtää, on niitä myös omistettava. Uskon sen. 

Lehmät ovat minulle hyvin rakkaita. Asuin lapsuuteni maatilalla, vaikkeivat vanhempani maataloudesta leipäänsä saaneetkaan. Olin mukana navettatöissä ihan pienestä aamuin, illoin. Kouluikäisenäkin vielä kaikki lomat. Myöhemmin päädyin sitten avioon maatalon pojan kanssa. Lehmät palasivat elämääni, vaikkei minusta koskaan maatalon ehtoista emäntää sitten kehkeytynytkään. 

Ymmärrän hyvin Äkkijyrkän rakkauden lehmiin. Se sielukkuus, lempeys, lehmän lämmin hönkäys ja jonkilainen ollamöllötys on  niin niitä itseään. Kotitaloni ympärystössä teputteli vuosikaudet lehmiä. Kesäöisin ne käyskentelivät viereisellä niityllä, osa märehtien, osa leväten, osa lönkötellenkin. Muistan, kuinka kerran lupauduin vanhimmaiseni kanssa yöksi telttaan. En nukkunut silmäystäkään, siitä piti huolen aidan toisella puolella oleva lehmä syvine huokauksineen ja asteluineen. Mielikuvitukseni taisi olla liian vilkas...sen jälkeen en ole telttaillut.

Harmiksemme esittelylehtiset olivat näyttelystä  väliaikaisesti loppuneet ja niinpä töiden nimet ym. lisätieto jäivät hieman hataralle pohjalle. Jukkolan emäntä selitti kyllä jälkeemme tulleelle naisryhmälle hyvinkin yksityiskohtaisesti tauluista ja Äkkijyrkän elämästä ,joten sitä kuunteli sivustakin enemmän kuin mielellään. 

Pidin kovasti tästä pienten taulujen ryhmästä näyttelytilan oven päällä. Kuten kuvasta näyy, jokainen lehmätaulu on omansalainen ja lehmien persoonat suorastaan pomppaavat katsojalle esiin.

Äkkijyrkällä on ihanan boheemi tapa kirjoittaa tauluihin muutakin kuin signeerauksensa,. Tässä alla olevassa taulussa taitaa lukea "Haaveita. " Yläpuolen lehmässä puolestaan "Itsetietoinen. " Missäpä muualla taulujen nimet noin selkeästi olisivatkaan esillä!

Alle on päässyt "Lutunen." Tietysti, mikä muu tätä paremmin kuvaisikaan. Jukkolan emäntä kertoo, että Äkkijyrkkä on ainoa henkilö, joka on saanut vapautuksen, ettei hänen lehmiensä tarvitse olla  eu-lainsäädännön mukaisesti keltaisilla korvamerkeillä varustettuja. "Tunnen kyllä lehmäni", on Äkkijyrkkä perustellut. Ei näille kyytöille korvissa vilkkuvat muoviläpyskät sopisikaan. Pilaisivat taulutkin! Sehän tekisi lehmistä kuin keskitysleirivankeja, eikö...

Näyttelyssä oli esillä myös kahden nuoremman taiteilijan töitä. Pidin esimerkiksi tästä sini-valkosävyisestä Sanna Saastamoinen - Barroisìn työstä. 

Myös Johanna Loposen taulut ovat mielenkiintoisia. Ystäväni kanssa yritimme kovasti analysoida, miten tulkita tätä taulua. Kaunis se oli silti, vaikkemme ihan yksimielisyyteen sen esittävyydestä päässeetkään.

                             

Vaikka Äkkijyrkkä onkin saanut eniten nimeä lehmätöillään, on hänellä myös aivan upeita hevosaiheisia tauluja. Värien käyttö on jotenkin riemullista. Mietin, että jos itse olisin saanut nuo  hienot hevoset valmiiksi, olisiko ollut pokkaa maalata taustaa punaisella. Miinalla on.

Töissä näkyy ilmeikkyyden lisäksi myös liike. Eläinten liikehdinnän pystyy suorastaan tuntemaan.

                                     

Alla kuvassa "Uljas", kyllä vain nimensä mittainen on. Värimaaailma on tällä kertaa hillitty.

                                    

Mukana näyttelyssä on myös kupariveistoksia. Sielukkaita nekin. Kuinka voikaan liikkeet kahlita niin taitavasti!

Erityisen paljon pidin myös Miinan vanhempia esittävästä pronssityöstä. Valokuva ei tuo esiin niitä upeita juonteita, joita työssä paikan päällä katsottuna on. .Lisäksi valo heijastuu kuvassa  ikävästi tähän ikkunasta.

Alla oleva riemullinen lehmälauma "Kotiin päin" sai minut hyvälle tuulelle. Ystäväni totesi että katso nyt noita, nuo on niin kuin oppilaat, jokainen ihanan erilainen persoona ja silti aivan täydellinen. Ja niinhän se olikin. Vastasin, että voisin haluta luokkaani tuon työn. Joka päivä voisi ohitse kulkiessa  päättää, mikä lehmä haluaa tänään olla, fiiliksen mukaan. 

Tuli myös aivan palava halu kuvistunneille joidenkin lehmähahmotelmien myötä. Uskon, että oma luokkani pääseekin osalliseksi Äkkijyrkkä - installaatioista pikimmiten syksyn tullen! Tuskin maltan odottaa....Se on jännää,miten joistakin töistä oma inspiraatio lähtee liekkeihin.

Silmät on sielun peili, niin lehmälläkin. Jokaisella lehmällä on omanlaisensa silmät. Olen joskus ennenkin todennut, että lehmän silmät on lempeyttä pullollaan.

                                 

"I love Singapore! It is very inspirational. " Jukkolan emäntä selitti, että Äkkijyrkkä on maalannut osan töistä Singaporessa lapsensa luona oleillessaan. Mielenkiintoinen ajatus, että kyytöt ovat olleet sielläkin se intohimon lähde, ei mikään paikallinen oranki tai tiikeri. 

                               

Tämä pinkkitaustainen lehmä on valloittava, sekin leinee Singapore-matkan tuotosta, sillä alalaidassa lukee "Singapore ihana kaupunki, I miss you."

Jotenkin hupaisaa, ettei ole maalausta  Singapore Citystä, vaan edelleen se lehmä. Ehkä hän Singaporessa kaipasi lehmää, Suomeen palattuaan Singaporea. 

                                

Joissakin töissä erottuu värien ronski ja riemullinen, vahva  käyttö. Supatan ystävälleni, että tässä alla olevassa työssä on niin täyteläistä ja myös suuripiirteistä värien käyttöä, että aion ottaa oppilaille tämän  syksyllä esimerkiksi.

                                  

                                  

                                  

Tämä punainen lehmä herätti keskustelua. Siinä on jotain lapsenomaista.  Mutta  kuinka ihanan pelkistetyillä vedoilla tehty lehmä!

Tästä viiden lehmän työstä pidän kovasti. Ensinnäkin tuli lapsuus mieleen, kun joskus oli päiviä, jolloin lehmät karkasivat aituuksesta ja sitten juostiin ottamassa niitä kiinni. Ja toisekseen Äkkijyrkän  ajatus tekstinä työssä on   hieno. "Lehmäin katselu kestää elämän, mutta kuvaus hetken. Se on taiteilijan osa."

                               

Pidän aivan mielettömästi tästä tyylistä kirjoittaa tauluun ajatuksiaan.

Ja niin, pidän myös erityisen paljon alla olevasta "Sonnin suru"maalauksesta. Netistä löydän Jukkolan navetan sivuilta tämän taulun tarinan:"

"Sonnin suru (2019)


Miinalla oli viime kesänä kaksi nuorta sonnia, jotka olivat railakas parivaljakko. Jopa niin railakas, että Miina mietti, ettei voi molempia pitää, joten hän laittoi loppukesästä niistä toisen pois.

Samalla hetkellä kun toinen sonneista jäi yksin, se lopetti kokonaan syömisen ja juomisen ja rupesi mököttämään, vaikka sille tarjosi kuinka hyviä herkkuja maisteltavaksi.

Miina mietti, että tämä sonni pitää laittaa laitumelta navettaan elpymään. Alkusyksystä Miina lähti hakemaan sonnia pellon laidalta ja huomasi aamulla, että sonnin molemmilla poskilla oli jähmettyneet kyynelnorot.

Miina hellytteli ja pyyteli sonnilta anteeksi ja vei tämän navettaan vanhimman lehmänsä hoiviin. Hän tietää, että vanha lady hoitaa kyllä sonnin kuntoon.

Ja niin sonni elpyi.

Miina päätti tämän jälkeen, ettei enää koskaan erota kaveruksia."

Siis aivan huikea, se suru on ihan luettavissa maalauksen sonnin silmistä .Ehkä tämä oln kaikista lempparini. Tuijottelemme ystäväni kanssa työtä. "Siis onko tuossa edustassa niinkö kivespussi?" ihmettelen ääneen. Ystäväni kääntää päänsä minuun päin ja virnistää. "Siis on varmaan, ajattelin samaa, mutten kehdannut sanoa." Päästämme riemukkaan naurun. Vasta kotona hahmotan valokuvasta työn selkeämmin. Onhan ne kivekset, työssä näkyy lehmän takapää ja alaosakin nyt kun tarkemmin katson. Tietystikin sonnilla on kivekset!....

                                 

                                 

Tästä punaisesta lemmusta turkoosinsinisellä taustalla pidän taas kovin. "Niin outo tuo maailma" kertoo varmaan Äkkijyrkän suhtautumisesta maailmaan. Ihanaa, että joku rohkenee niin vahvasti olla oma itsensä!

                                

Punaharjainen hevonen on myös siisti!

                                               

                                             

Ja vasikkaveistos, ihana.

                                            

Taas se ongelma, ettei valokuvassa työ näytä niin kummoselta, mutta paikan päällä katseltuna se on hieno.

Näyttelystä pystyy myös ostamaan töitä, tosin hintoja ei ole julkisesti esillä.

Jukkolan emäntä kertoo, että Äkkijyrkän taidenäyttelyn saaminen Lohtajalle  ei ollut mikään helppo juttu, eikä muutaman päivän homma. Taiteilija suhtautui näyttelyyn aluksi  kriittisesti, vaikka olikin navetta näyttelytilana sun muuta. Ja lopulta kun taiteilija otti yhteyttä Jukkolaan, niin puhelimeen ei vastattu. Miina oli tätä myöhemmin yhteyden saatuaan  ihmetellyt, mutta saanut selitykseksi, että emäntä oli silloin  juuri lehmää poi'ittamassa. Se varmaan lopullisesti  hellyytti lehmätaiteilijan sydämen. 

Vaikkei näyttelyssä niitä aikanaan paljon puhuttaneita ja Äkkijyrkän tunnetuksi tehneitä  peltilehmiä olekaan, olen todella tyytyväinen näyttelyn antiin. Näyttely sopii hienosti kesään ja erityisesti navettatilaan näyttelyyn. Mikä voisikaan olla omempi miljöö!

LÄHTEET: Jukkolanmäen navetanvintti. Facebook. [https://www.facebook.com/jukkolanmaennavetanvintti/] Luettu 25.7.2019.