Hirviä ja kauriita suolan perässä

Meidän perheessä seurataan paljon ympäri vuoden luontoa. Siippa kiikuttaa uutterasti kevään korvalla riistakameran lähimetsään. Siellä on puunniskaan viety suolakivi, jonka lähelle usein asennamme kameran. Sen varmaan huomaa noista liitteenä olevien videoiden tallatuista maastoistakin, että ympäristössä on tiuhaan tahtiin teputeltu. Aluskasvillisuutta ei enää juurikaan ole.

Noihin kamerajuttuihin jää vähän kuin koukkuun. Välillä kännykässä on kilahdukset päällä kertomassa, että kameran luona on joku. Alkukeväästä äänet oli päällä öisinkin. Alussa on aina se uutuudenviehätys, että kun känny yösydännäkin kilahtaa, on heti valmis tarttumaan kännyyn katsoakseen, mikä siellä nyt on.. ajan mittaan tympäisee yöherätys kesken makoisimman unen ja siinä vaiheessa äänet yleensä sammutetaan.

Monenmoista elukkaa kameran luona on käynytkin Mäyrä oli yksi alkukevään kiinnostavimpia. Hirviä on viime vuosina ollut täällä aikaisempaa vähemmän. Siksi on ollutkin kiva havaita, että nyt loppukesää kohti useampia eri hirviä on seudulla kuljeskellut. Enemmän on kuitenkin tänä kesällä vieraillut kauriita.

Yllä:Hirvinaaras

On kiva seurata, miten eläimet liikuskelevat. Aika rauhallisesti saavat elikot metsässämme olla, siellä ei juurikaan ihmiskulkijoita ole häiriöksi asti. Paikka onkin tarkkaan mietitty ja  hyvä nuolukivelle, koska se ei vaaranna liikennettä eläimien liikehtiessä. 

                                                                        Yllä: Kauris

                                     Yllä: Hirvisonni

Pieni vasa kompuroi  kesäkuun  kahdeksantena kameran edustalla, silloin vain viipyili emäänsä lähistöllä sivummalla. 

Yllä: Hirviemo ja vasa. 

Mutta sittten. Sama hirviperhe liikuskeli parisen viikkoa myöhemmin uudelleen paikalla. Tosi liikuttava tämä video, jossa sama, pieni vasa  käy imemässä emäänsä. Se on tosin harmillisesti mustavalkoinen kuva, koska video on tallentunut öiseen aikaan. Näköjään maito menee suolan edelle!

Yllä: Hirvivasa imemässä maitoa hirviemolta

Meidän rustaama nuolukivi on aika korkealla.  Suola kestää näin jonkin verran kauemmin. Sama runko on palvellut jo vuosia. Vantterimmat hirvet toki yltävät lipaisemaan itse suolakiveäkin kielellään, mutta monen elikon suolantarve tyydytetään puun vartta nuolemalla. Sade valuttaa suolaa kivasti pitkin kuorittua  puunrunkoa. 

Mitä eläin sitten saa tällaista kiveä nuolemalla? Eläimet saavat siitä mineraaleja, hivenaineita ja suoloja. Erityisesti keväisin ja kesäisin hirville  suolakiven hyödyt ovat karvanvaihdon ja sarvienkasvatuksen vuoksi tärkeitä. Sarvet kasvavat suolan voimalla nopeammin. Talvisin hirvet eivät saa suolaa luonnosta. 

Yllä: Valkohäntäpeura

Tämä nykyinen nuolukivi on metsässämme ollut nyt kaksi vuotta, joten pitkään saa yhdestä kivestä elikoille suolaa. Meillä paikallinen hirviseura sponsoroi kivet ja hirviporukasta kukin käy sijoittelemassa kiviä sopiviin paikkoihin metsästysseuran alueelle. 

Tuttavan riistakamerassa pyöriskeli alkuviikosta mahtisonni (se sonni ei ole kuvissa...), jolla oli melko hulppeankokoiset sarvet. Kamera on omastamme vajaan parin kilometrin päässä. Saapa nähdä, kulkeutuuko sonni vielä meidänkin kameraan!

Karpaloreissulla

Syyskuun viimeisenä päätin ampaista metsään. Siippa oli kertonut minulle mainion marjapaikan. 

Karpaloita oli kuulemma ollut suonpläntillä aika kivasti, kun oli koiran kanssa siellä liikuskellut. 

Siispä viikonlopun innoittamana syvälle suolle!

Peruuttelen mennessäni autoni metsäautotien varressa olevalle pienoiselle liittymänpahaselle. Kiviä täytyy varoa. Jos kolhaisee kiven auton pohjaan, tulee kalliit marjat tältä reissulta. Tämä sujuu onnekkaasti. 

Nappaan mukaani ämpärin ja kävelen kohti metsän polkua, jota olen saanut ohjeeksi kulkea. 

Saavun suon reunaan. Se ei ole ihan tyypillisin suo. Sateista huolimatta maastossa on kuivia kumpareita. Toki löytyy myös vetisiä, upottavia silmäkkeitä. 

Aluksi katselen vain ympärilleni. Täytyy hahmottaa, millaisesta paikasta onkaan kyse. Edessäni näkyy  suht uusi hirvitorni. Paikka onkin hirvijahtiin optimaalinen, koska näkymä on esteetön moneen suuntaan. 

Nuuhkin suota. Se tuoksuu aina mielestäni syksyltä. 

Käyskentelen jokusen metrin. Saappaideni juuressa näenkin ensimmäiset tummanpunaiset karpalot. 

Siispä keräilypuuhiin. Alku tuntuu aina jotenkin hitaalta. Marja kerrallaan ropsahtaa ämpäriini.  Tuntuu, ettei edes pohja koskaan täyty. 

Suolla on hiljaista. Olen siellä aivan yksin. Ei näy edes lintuja. Hihkaisen ääneen, sillä parasta pitää ääntä, ettei mikään isompi otus minua yllätä. Joopa joo, siippa nauroi mielikuvitukselleni jo lähtiessä. Dramatisoin, kuinka kamalaa on lähteä ypöyksin maastoon. 

Kun olen poiminut muutaman marjan, siippa lähettää viestin "Joko susi on syönyt sinut?" 

 "Ei vielä," vastaan. Samassa viestissä jurputan, että taisin valita ne huonommat saappaat jalkaani. Olo on kuin urheilusuoritukseen tulleella. 

Suolla ei todellakaan näy mitään eikä ketään. Jatkan matkaani. Karpaloita näkyy nyt vähemmän. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin kannattaisi kulkea. Tuuripelillä, muuta ei nyt voi. 

Lompsin rannemmaksi. Maasto muuttuu kosteammaksi, kumpareisemmaksi ja haasteellisemmaksi. Tarraan varuiksi muutamaan pieneen puunrunkoon, etten kompuroisi. 

Jotenkin on uljas tunne siinä kulkiessa, kun näen suossa painaumia, joissa on kulkenut hirvi ja kauris  jättäen painanteet  suohon. Tulee jotensakin tunne, että  tässä ollaan pieni hetki yhtä luonnon kanssa. 

Mieleen tulvahtaa alakouluaikainen nostalgialaulu "Metsän poika tahdon olla, sankar` jylhän kuusiston." "En tosin ole poika, eikä lähimaillakaan ole kuusikkoa, mutta se tunne,  tiedättehän!

Maasto muuttuu kosteammaksi ja marjat vähenevät. Katson eteeni. Ei todellakaan tekisi mieli täällä yksikseen humpsahtaa suonsilmäkkeeseen. 

Kunnon pohjalaisena on kuitenkin ihanaa katsella eteenpäin lähes äärettömyyteen asti  tasaisella maalla. Ihan kauimmaisena silmissä siintää pieni suojärvi. Sen ympäristössäkin saattaisi karpaloita olla, mutta täältä käsin reitti sinne on liian upottava. 

Suolla ei kasva suuria puita. Ainoastaan kitukasvuisia pikkumäntyjä. Puiden taakse ei pääsisi piiloon. 

Joka tapauksessa ämpärin pohja on nyt peitossa. 

Maasto muuttuu lopultakin hieman kuivemmaksi. Teen havainnon, että marjoja on joko heinien suojassa tai punertavilla kumpareilla. Marjoja on vaikea nähdä punertavan kasvillisuuden seasta. 

Kun olen aikani kierrellyt maastossa, saavun lähelle lähtöpistettäni hirvitornin luokse. Se on hyvä maamerkki, edes minä en pääse eksymään. 

Minulla on liian kuuma. Lämpöä on peräti +17 astetta. Usein aiemmin olen keräillyt karpaloita kohmeisin käsin nenänpää kylmänä. Nyt ymmärrän pukeneeni liian paksun takin ylleni. Tekisi myös mieli istahtaa, mutta hirvitornin kapeita tikkaita lukuun ottamatta ei löydy ensimmäistäkään lepopaikkaa. Ei kiveä tai kantoa. Ja itse maaperä on liian märkä aamuisesta sateesta. Ei auta kun huilailla seisoaltaan. Olisinpa tajunnut ottaa matkaan mukaan edes vesipullon. Ympärilläni surisee pari viattoman oloista sääskeä. Myös kaksi hirvikärpästä yrittää tunkeutua hiuksiini, mutta olen niitä ovelampi ja rutistan päästäni ne pois. 

Nyt kuulu ääniä. Sen täytyy olla helikopteri! Mietin, onko mahdollisesti jokin hirvilaskenta tai onko joku eksynyt lähiseudulle. Reissun jälkeen saan tosin tosin kuulla, että Ruotsista saakka saapunut  helikopteri olikin palkattu lannoittamaan lähiseudun metsiä ja peltoja ilmasta käsin!

Tekniikan seasta kuuluu myös muita ääniä. Kuulostelen aikani ja totean ne korpin ääniksi. Samassa kauempana lenteleekin peräti kolme korppia kadotakseen hetkeä myöhemmin  etäämpänä olevien puiden taakse. 

Ja sitten! Tajuan jo alkujaan lähteneeni ihan väärään suuntaan. Jos on niinkin paljon kuin kaksi vaihtoehtoa, niin toki minun tuurillani valitaan väärin.  Nyt löydän kuitenkin hyvän marjapaikan. Olen  jo aika lailla väsynyt. Posketkin helottavat punaisina. Poimin lähistöllä olevat marjat aika suuripiirteisesti. Aika paljon taitaa jäädä vielä maastoonkin. 

Karpalot ovat kauniita. Pistelen muutaman kirpeän marjan suuhuni. Kylläpä niitä on vaikea poimia, maasto on sen verran märkää ja sormet tahtovat upota syvälle mättääseen. . 

Alkaa sataa ripottaa. Päätän, että marjaretkeni saa nyt loppua. Minulla on hiki ja jano ja enää puuttuisi kunnon kastuminen. Kotiinpäin kävellessä siistin marjasaalistani, sillä kosteisiin marjoihin on kiinnittynyt aika lailla roskia. 

Olen tyytyväinen lopultakin sekä itseeni että marjasaaliiseeni, vaikkei ihan ämpärin laidat täyttyneetkään. Ainakin tämä kävi hyvästä kuntoilusta! 

Trullevin retkeilyreitillä

Taasen koin pienoisen elämyksen! Elokuun lämpömittari kilkutti +26 astetta. Ajelin kohti Trullevia. Pysäytin autoni Valkohietan parkkipaikalle, joka suorastaan pullisteli uimareiden autoja. Minä käpöttelin kuitenkin parkkipaikan vastakkaiselta puolelta alkavalle   Trullevin uudenkarhealle, kolmen kilometrin mittaiselle  retkeilyreitille. 

Tämä esteettömäksi rakennettu Trullevin retkeilyreitti on  osa Kokkolan kaupunkipuiston reitistöä ja kuten kuvista voi päätelläkin,  se on todellakin esteettömäksi rakennettu ja pituudeltaan noin kolme kilometriä. 

Valtion tukirahojen turvin rakennettu reitti on kerrassaan oivallisesti suunniteltu. Verrattoman selkeiden  opasteviittojen lisäksi reitin varrella on mobiililaitteella avattavia opastetauluja, jotka kertovat Kokkolan luonnosta ja luonnon historiasta. 

Ensimmäiselle opastetaululle saapuessani tavailen tarkkaan taulun infotekstejä. Itse opasteessa on vain valokuva, muun infon  saa ainoastaan lataamalla SALMI AR-sovelluksen älypuhelimeensa. Siispä latailemaan. Hyttynen yrittää puraista samaan aikaan nilkkaani, mutta uskokaa tai älkää, se on retkeni ainut ötökkä. Ja aivan luxusta, että teen matkaa pelkillä sandaaleilla. Se jos mikä kertoo reitin esteettömyydestä. 

                     

                

Saan sovelluksen auki ja kohdistan kännyni ohjeen mukaisesti taulua kohti. Naisääni kertoo minulle  liito-oravasta. Niitä on kuulemani mukaan alueella runsaasti. Kaikki  opasteiden tarinat tällä reitillä liittyvät maankohoamiseen, eläimistöön tai kasvillisuuteen, kuten tyrni, pirunpelto ja itämerrennorppa.  Kuuntelen kiinnostuneena. 

Reitti on kivasti suunniteltu, sillä  muutaman sadan metrin päässä on kiinnostava pirunpelto. Tänne asti jaksisi perheen pienimmätkin ja etenkin, kun  pirunpellon viereen on aseteltu hulppea, uudenkarhea  pöytä penkkeineen. Olisipa lystiä ottaa mukaan eväät ja tehdä pienimpien kanssa ihan vain pikkuinen luontopyrähdys. Veikkaan, että kiinnostaisi. 

Pirunpeltojen historia juontaa juurensa aina jääkauteen. Trullevin  Pirunpellon luonnonsuojelualue perustettiin 2021 ja sen laajuus on 20.4 hehtaaria. Kun maa on kohonnut, ovat kivet huuhtoneet kaiken hienoaineksen ja niin kivikko on jäänyt kasvittomaksi. Olen kierrellyt Kokkolassa usemmilla pirunpelloilla, mutten koskaan näin vaivatonta reittiä. On uskomatonta, miten kivikko jäkälineen erottuu niin selkeästi vierustassa olevasta havumetsästä. 

 a

Reitillä on upeaakin upeampi sorapinnoitus. Se mahdollistaa retkeilyn pyörätuolilla tai vaunuilla. Ohitseni suhahtaa siinä ihmetellessäni myös pyöräilijä. Sekin laji siis onnistuu kovaksi tampatulla sorapinnalla. Ja koska alusta on tehty leveäksi, se mahdollistaa talvisin myös hiihdon - niin, ihanan tasaisessa maastossa, jolle varmasti löytyy oma käyttäjäkuntansa. Ehkä tulenkin tänne ensi talvena 4-vuotiaan kanssa harjoittelemaan hiihtoa!

Jatkan matkaa. Kauhukseni huomaan, että olen unohtanut ladata kännykkäni. Sovellus vie viertaa ja haluaisin näppäillä runsaammin kuvia matkan varrelta, mutta joudunkin heti alussa ottamaan säästölinjan. Minulle ei ole koskaan aikaisemmin blogipäivityksiä  11 vuoden aikana kuvatessani vielä käynyt näin ohraisesti! Saman tien kyllä vähän naurattaakin, sillä luontoretkellehän tässä on lähdetty, ei kännyn kanssa leikkimään...

Reitin varrella on upeita luontojuttuja. Jos virtaa (kännyssä, heh) olisi enemmmän, olisin keskittynyt paljon enemmän matkan varren kuvaamiseen. Kivoja yksityiskohtia tulee silti näpsittyä jonkin verran. 

                

     

Maasto on  matkan varrella vaihtelevaa.  Rauha ympärilläni on jotain käsin koskeltavaa. Näin sorsastuspäivänä kuulen kuitenkin kolme haulikon laukausta peräjälkeen. Pum, pum, pum. Ranta on lähellä ja sorsastusilma vähän liiankin hyvä. 

Olen lähes liikuttuneessa tilassa ympäröivän luonnon monimuotoisuuden vuoksi. Etäältä kuuluu moottorisahan pärinaa. Ehkä joku kesämökkiläinen lähitienoilla sahailee polttopuita varastoon. Mietin, että tämä reitti on sellainen, jota haluaisin esitellä ulkomaanturistille. Uskoakseni olisi elämys!

Loppukesän luonto on kauneimmillaan. Läheisissä pusikoissa näkyy niin mustikkaa kuin puolukkaakin ja kaikkea kaunista. Naavaa riippuu oksilla aivan hulppeasti. Se kertoo metsän hyvinvoinnista. 

Pusikossa kahahtaa. Olen jo kuvitelmissani valmis kohtaamaan hirven. Metsä-aukion  kasvillisuuden seasta kohoaa kuitenkin huivipäisen naisen kasvot. Hän hymyilee minulle. Hymyilen takaisin, mutta muuten emme kommunikoi. Tulen tavattoman hyvälle mielelle. Näen punahuivisella  naisella marjaämpäreitä. Naurattaa. Hän on kuin metsän keiju noustessaan kasvillisuuden seasta esiin! Vähän harmittaa jälkeenpäin, etten pyydä saada lupaa kuvata häntä. Kohtaamisessamme on jotain kaunista. 

Yllätyksekseni reitti kulkee kesämökkien lomassa. Todella näyttäviä ja hyvin hoidettuja mökkipihoja on kiva ohi kulkiessaan katsella. 

Yhtäkkiä huomaan meren pilkottavan puiden lomasta. 

Vielä enemmän yllätyn, kun huomaan, että reitin varrelle on tehty  myös reittejä rantaan!

Sen eväsretken voisi hyvin tehdä tällaiseenkin paikkaan. Istun penkille ja katselen merelle. On lähes tyyntä. haistelen ympäristöäni. Tuoksu on huumaavan ihana! Tekisi mieli jäädä penkille istumaan pidemmäksikin aikaa, mutta alitajunnassa jyskyttää kännykän virran loppuminen. Odotan läheiseltä yhteydenottoa ja tiedän, että jos hän ei saa yhteyttä, niin säikähtää. Tosiaan, minun kännyssäni tapaa aina olla virtaa.

Voisi astella rantaan asti ja  upottaa kätensä   vielä niin  suloisen lämpöiseen meriveteen, mutta tällä kertaa jatkan matkaa hörpittyäni ensin  vettä mukanani olevasta pullosta.

Jossain vaiheessa reitin sepelipäällyste lakkaa ja pienen matkaa on kivikkoisempaa ja kapeampaa juntua. Kävellen siitä on kuitenkin ihan vaivaton kulkea. 

Arvostan kovasti reitin varrelle liitettyjä selkeitä opastintauluja. Jos hätä yllättää, tietää, missä on ja jo se rauhoittaa. 

Näppäilen taas ympäristöstä kuvia. Linnut ovat saaneet upouuden asumuksen ojitun  metsäkaistaleen viereen. Kyllä siinä ensi keväänä kelpaa kasvatella perhettä!

Aivan ihana juttu on, että reitin varrella on tasaiseen tahtiin penkkejä, jossa voi huilailla tai rauhoittua kuuntelemaan metsän elämää ja ääniä. Ja voi, kuinka kiva, että penkkeihin on Kokkolan  tutulla tekstifontilla kirjoitettu pieniä tekstejä selkänojiin sekä suomeksi että ruotsiksi. 

Vastaan tulee iäkkäämpi pariskunta ja sama läskipyöräilijä sekä vähän myöhemmin toinen pyöräilijä, joka kilkuttaa pyöränsä kelloa jo etäältä. Väistyn  reitin reunalle ja annan hänelle tilaa. Pian hän on kadonnut jo mutkan taakse metsikköön. Ihmeteltävän vähän kulkijoita on kuitenkin lauantaisena iltapäivänä. 

Luonto ympärillä ihastuttaa. Jos voi puhua satujen metsästä, niin se voisi olla juuri tässä.  Vihreääkin vihreämmän kasvillisuuden keskellä. 

Tyrneistä kertovan opastintaulun kohdalla on myös pisto rannalle. Käväisen siellä.  Upeaa! Samassa kännyni  virranvähyydestä kertova merkkiääni kilahtaa ja  päätän kääntyä samaa reittiä takaisin tästä kohden. 

Paluumatkalla näpsin  vielä muutaman kuvan, ennen kuin koko näyttö lopulta pimenee. 

Mutkan takaa esille tulee vielä sama punahuovinen metsän keiju-nainen kantaen mustikka- ja puolukkaämpäreitä käsissään. Kohtaamme. katsomme silmiin ja hymyilemme - tällä reitillä ei  vaan voi olla  hymyilemättä!