sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Kirkkokonsertissa Lohtajalla

Lauantai ja aikaa rentoutua. Suuntasin auton ratin kohti Lohtajaa, jossa oli perinnepäivä. Harmillisesti sateli rankemman puoleisesti. Niinpä keskityin sisällä pidettäviin tapahtumiin, kuten ilmaiskonserttiin Lohtajan kirkossa.

Lohtaja-päivän kirkkokonsertissa esiintyi jo entuudestaan ihailemani sopraano, Minna-Leena Lahti, säestäjänään pianisti Matti Pohjoisaho.

Minna-Leena Lahti, os. Erkkilä, on kokkolalaissyntyinen freelance oopperalaulaja ja kirkkomuusikko, joka muuten voitti Toivo Kuula-laulukilpailun vuonna 2021. Olen kerran aikaisemmin kuullut Lahden laulavan kirkossa, ja se jäi kyllä todella mieleeni! Juuri siksi päädyin lähtemään tämänpäiväiseen konserttiin. Harmittavan vähän vain oli yleisöä paikalla. 

Matti Pohjoisaho on urkuri-pianisti, jolla on aikaisempi tausta kirkkomuusikkona. Pianistin ura on hänellä uudempi aluevaltaus. 

Konserttiohjelma oli monipuolinen. Alkuun kuulimme Helvi Leiviskän säveltämän ja Uuno Kailaksen sanoittaman "Psalmi aamusta." Ennen konserttia Lahti kertoi löytäneensä tämän sävellyksen konservatorion nuottihyllystä. Sävelmä on jo 1900-luvu alkuvuosikymmeniltä. Leiviskä muuten on asunutkin  osan elämästään Kokkolassa!

Kuulimme myös Ahti Sonnisen "Viisi laulua Raamatun sanoihin." Teos koostuu viidestä laulusta. 

"Luoja,  anna luoduillesi armo ja rauha."  Mitäpä muuta oikeastaan voisi elämältä toivoa. Jonkinlainen tasapainoisuus. Kuuntelen penkissäni soljuvaa pianoa, joka tuntuu lempeiden aaltojen liplatukselta. "Lahden ääni kiirii jokaiseen äsken kirkossa valokuvaamaani kattokruunuun ja lampettiin. En yllättyisi, jos jostain niistä välähtäisi auringonsäde...

Tauno Pylkkäsen" sävellyksiä kuultiin kolme: Pastorale ja Lintu, sekä Kaivotiellä. Jälkimmäiset on sanoittanut suuresti rakastamani runoilija, Einari Vuorela. 

Kuuntelen kauniin musiikin lisäksi kauniita sanoja: "Äiti mikä metsässä puhuu? Onko se metsän sielu?" 

Koskettavin minulle koko konsertissa oli Lastenkamarisarja, joka oli kirjoittanut entinen lohtajalainen kirkkoherrra, jo edesmennyt Mikko Himanka ja säveltänyt Unto Jutila.  Ihastuin tähän iloiseen ja hyväntuuliseen ja silti niin herkkään  kappaleeseen todella kovasti. Himanka oli lähettänyt teoksen Lahdelle vuonna 2010 ja Himangan hänelle osoitetussa kirjeessä, jonka Lahti tilaisuudessa luki, välittyi vaatimattomuus. Ihan sanatarkkaan en muista, mutta kuitenkin Himanka oli todennut, että ei ole pakko esittää...Luoja, oli varmaan upea kunnia saada esittää tuo teos! Sanat olivat niin kauniit, eikä melodia hävinnyt yhtään sanoille. 

Tässä pätkiä sanoista, jotka sain talteen:

"Markkinapaikan muistan ja... tyttönen vielä nuori, olin kai viidentoista, kuitenkin. Teidät muistan... "

"Myös satumaahan pääsevät vain pienet ihmiset...kun iltatähti syttyy, silloin nousee myöskin kuu..."

"Nuku, nuku lapsukainen, nuku peiton alla, vaikka tähdet tippuisi... onhan siellä peiton alla riittävästi lämmin. Turvaisasti, aamuun asti levätä saat siellä... " Lahden ääni kuulosti kuin kehtolaulun hyräilyltä, etenkin loppuosassa. 

UPEA! UPEAMPI! UPEIN!

Kuulimme Sibeliuksen ja Runebergin ruotsinkielisen "Flickan kom ifrån sin älsklings möte. "Sibeliuksen sävellyksistä kuultiin myös" Var det en dröm? "Ruotsin kieli sopii yleensäkin klassisen musiikin lauluihin hyvin.

Yksi lempparisäveltäjäni on myös  Oskar Merikanto, jolta kuultiin Iltakellot.

Lopuksi saimme osallistua yhteislauluun. Lauluun oli kivasti annettu nuotit ja sanat ohjelmalehtisen väliin. Sävellys oli paikallisten käsialaa - eli Eero Erkkilän sävellys Mikko Himangan sanoihin.  Erkkilä lienee Lahden sukua...Hienoa, että tarjoutuu mahdollisuus myös paikallisen tekemien sävelmien esittämiseen arvokkaissa puitteissa. Sävellys oli itselleni tuntematon, mutta kiva oli sitä nuoteista laulaa. Olin myös kuulevinani kirkossa kaikuvan sopraanolaulajan isän komean äänen.:)

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Kälviän Kruununmakasiinissa hurja tapahtuma vuonna 1950

Seuraava tarina on kuin kauhuelokuvasta. Joskus asiat johtavat toiseen ja lopputulos saattaa olla karmea!


Pääsin kiinni tähän murheelliseen tapahtumaan vieraillessani Kälviän kruununmakasiinissa. Niin kaunis ja viattoman oloinen rakennus, mutta mitä draamaa se on joutunutkaan pitämään sisällään!


Tapahtuma on vuodelta 1950. Oheinen lehtiartikkeli on Laatokka-lehdestä 12.9.1950 (nro 208).

Se oli lauantain ja sunnuntain vastainen pimeä yö. Kello oli juuri kääntynyt sunnuntain puolelle 0.15, kun Kokkolan aseman edustalla seisoskeli mies. Mies käveli läheiselle autoasemalle pyytäen kyytiä kotiinsa,  joka koti sijaitsi muutaman kymmenen kilometrin päässä asemalta Lohtajan Luikussa.

Matkaan lähdettiin heti ja alkumatka autonkuljettaja Ruokolaisen kyydissä aina parinkymmen kilometrin päähän Kälviän  rautatieylikäytävälle saakka  sujuikin moitteettomasti. 

Onnettomasti sattui juuri juna olla tuloillaan ohi ja maantien ylitse oli jo laskettu puomi. Ruokolainen  pysäytti auton puomin eteen. Koska entisajan junat eivät suhahtaneet ohitse samalla nopeudella kuin nykyään, nousi Ruokolainen autosta sen viereen jaloittelemaan. 

Tästä jonkin verran päihdyksissä oleva matkustaja säikähti ja kysyi Ruokolaiselta:
-Menetkö hakemaan poliisia?

Tämän kysyttyään matkustaja ampaisi juosten karkuun autosta. 

Koska kuljettaja oli jäänyt ilman maksua, hän ilmoitti asiasta  lähellä asuvalle poliisikonstaapeli Oiva Saariselle, joka hetimmiten lähtikin  etsimään karkuria. 

Karkuri löytyikin nopeasti, sillä jo 0.55 tienoilla poliisikonstaapeli havaitsi tämän olevan läheisessä Kälviän Yhteismyllyssä eli nykyisessä Kruununmakasiinissa. Poliisikonstaapeli ilmoitti karkurille olevansa poliisi ja vaati häntä selvittämään kyytiasian autonkuljettajan kanssa. 

Ennalta arvaamattomasti karkuri kuitenkin lähti pakenemaan  myllyn  rappusia ylöspäin kohti toista kerrosta. Samalla hän sieppasi taskustaan pistoolin! Vaikka oli keskiyö, oli myllyssä paikalla mylläreitä. Syyskuuhan on keskeinen vuodenaika myllärintouhuissa, kun juuri silloin vilja on valmista puitavaksi ja sitten myllyyn vietäväksi. Myllärit näkivät karkurin kädessä olleen pistoolin, huusivat varoittavat sanat konstaapelille neuvoen häntäkin kaivamaan taskustaan pistoolin esille. 

Tilanne muuttuikin kiinniottamistapahtumasta taisteluksi elämästä ja kuolemasta!


Konstaapeli  nousi ylöspäin myllyn rappusia  pistooli paljastettuna. Karkuri oli rappujen yläpäässä, kun konstaapeli Saarinen oli noussut noin metrin korkeudelle alatasanteelta. Edellä kulkenut karkulainen kääntyi äkisti kohti konstaapelia ampuen häntä päähän. 

Poliisikonstaapeli Saarinen kaatui  rappusilta välittömästi  maahan iskien takaraivonsa kovaan kivilattiaan kyeten kuitenkin vielä pakenemaan kontaten sivuun ja estäen näin uusien luotien osumisen. 


Koska ampuja ei suostunut antautumaan, oli  paikalle  tällä välin hälytetty lisävoimia; nimismies Tuure Ylänkö ja poliisikonstaapeli Jaakko Voltti. He yrittivät nyt saada poliisikonstaapeli Saarista ulos ovesta noin 3-4 metrin päähän. 



Kun poliisikonstaapeli oli saatettu turvaan myllystä, jatkettiin myllyn vartiointia vielä tunnin verran karkurin piileskellessä edelleen myllyn sisällä. Ikävä kyllä tapahtunut päättyi vielä yhteen laukaukseen.  Kun myllyyn tohdittiin mennä sisälle tutkimaan tilannetta, voitiin vain todeta karkurin surmanneen itsensä. 



Vainajan taskusta löytyneiden paperien perusteella hänet pystyttiin tunnistamaan Lohtajalla 1920 syntyneeksi   Vinqvistiksi. 

Poliisikonstaapeli Saarinen haavoittui vakavasti ja hänet vietiin hoidettavaksi Kokkolaan sairaalaan. Valitettavasti en löytänyt tietoa, toipuiko poliisikonstaapeli. 


LÄHTEET: Laatokka-lehti 12.9.1950, nro208. Luettu 11.9.2022. 

sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Keskiaikapäivien seminaareissa

Jihu, parin vuoden hiljaiselon jälkeen oli mahdollisuus osallistua Kokkolassa  keskiaikapäiville. Tänä vuonna tosin hieman maltillisemmalla ohjelmalla. Minulle riitti  hyvin  seminaareissa istuminen, myyntikojut ja muut lisukkeet kiersin vain pikavauhtia lävitse.Tosin musiikkiesitykset ja sirkustelu nappasi ihan mukaansa vaikken niitä kovin isosti ennättänyt katsellakaan. 







Tänä vuonna seurakuntasalissa oli ainoastaan kolme luentoa, kun yksi luennoista oli peruttu. Ensimmäisestä vielä ikävästi myöhästyin omien päällekkäisyyksieni vuoksi. Loppuosan luennosta toki ennätin kuunnella ovensuusta. Sali oli nimittäin piripintaan täpötäysi - mitä en muista aikaisemmilta vuosilta ihan tapahtuneen. Upeaa, jos ja kun ihmiset kiinnostuvat näistä faktapitoisemmistakin oheistapahtumista!

Ensimäinen seminaari FT, arkeologi Risto Nurmen käsittelemänä, koski kaupaunkäyntiä ennen keskiaikaa. Uusimmat arkeologiset löydöt ovat romuttaneet aikaisempia käsityksiä  keskiaikaisen talonpoikaisasutuksen syntymisestä Pohjanmaan ja Perämeren liepeillä. Rannikolla vaikuttikin  rautakauden lopulla voimakas ja kehittynyt kaupankäynti ja siihen erikoistuneet kauppamiehet, joilla oli laajat kontaktit eri puolille maailmaa.

Yhteisöt elivät ilmeisesti sopuisasti ja 1300-luvulle tullessa olivat myös jo osin sulautuneet toisiinsa. 1300-luvun alkuvuosikymmeninä Pohjanlahden pohjoisosien yhteisöt siirtyivät ruotsalaisen lainsäädännön alle ja talonpoikaisasutus laajeni. 

Kiinnostavaa oli myös kuulla, kuinka kauppamiehiä turkiksineen tuli esimerkiksi Murmanskin suunnalta jokiteitse  nykyisen Oulun seudulle. Tämä aue oli heille päätepiste, koska heillä ei ollut merioikeuksia. vastaavasti taas Pohjanlahtea pitkin saapui etelämpää kauppiaita, joilla ei ollut oikeutta päästä  satamaa pidemmälle. Tämä selittää Perämeren rannikon kauppiaiden vaurastumista. 

FM, väitöskirjatutkija, arkeologi Lauri Skantsi,  sai jatkaa luentoaan jo valmiiksi täydelle salille. Minä löysin irtotuolipaikan lopulta hyvältä paikalta, vaikka alussa jo kauhistuin, menevätkö kaikki seminaarini seisoskellen. 

Skantsi kertoi ajasta ennen Kokkolan kaupungin perustamista eli ennen vuotta 1620. Asutustahan rannikollamme oli jo paljon ennen virallisen kaupungin perustamista. varhaisempi asutus muodosti aina pohjan myös uudemmalle. Rannikolla maankohoaminen oli tärkeä asutuksen kehitykseen vaikuttanut tekijä. 

Ristirannan kylä sijaitsi harjanteella merenlahden rannalla - alueella joka nykyisin on kaupunkikeskustaamme. Kylä koostui muutamasta suurtilasta ja muutamasta pienemmästä tilasta 1500-luvulla. 



Seudun tärkeimmät elinkeinot olivat hylkeenpyynti, kalastus ja karjatalouden harjoittaminen. Parhaat asuinpaikat olivat vesijättömaiden ja rantaniittyjen läheisyydessä. Peltoviljely oli vähäisessä osassa.


Asutusta oli paikoissa, jotka edelleen tunnetaan silloisilla nimillään, kuten Kallinen, Kaustari, Isokylä, Rödsö, Palo, Linnusperä. Vitsari ja Kvikant. 


Asutusta oli myös ulkosaaristoissa hylkeenpyynnin ja kalastuksen vuoksi. Elinkeinojen tuotoilla saatiin ruokaa omiksi tarpeiksi, maksettiin kymmenys veroa ja käytiin myös kauppaa suolan, viljan ja raudan saamiseksi. 


Hylkeenpyynti oli laajamittaista. Lihan ja nahan lisäksi erityisesti traani eli hylkeen ihra oli verraton kaupankäynnin väline. Rannikon talonpojat liikkuivat myyntimatkoilla esimerkiksi Tukholmassa ja olivat kuukausia kalastus-, hylkeenpyynti- ja kauppamatkoilla. 

FT, kielitieteilijä, Peter Slotte kertoi ruotsiksi kielellisistä keskiajan muistoista. Harmillisesti salissa oli silloin enää kourallinen väkeä. Kieli ja myöhäisempi ajankohta verottivat väkeä. Itsekin kyllä arvoin, jaksanko keskittyä kuuntelemaan esitystä ruotsiksi, mutta onneksi jäin. Esitys oli kiintoisa ja pystyin rinnastamaan siinä mainittuja asioita Kokkolan seudun ruotsin kielen murteesta kaksikielisen kotimme kielellisiin asioihin erittäin hyvin. Oivalsin, että perheessämme soljuu iloisesti erittäin monta sataa vuotta vanhaa kieltä edelleenkin!

Oli kiinnostavaa kuunnella, mistä jotkin vanhat ruotsinkieliset sanat ovat johdannaisia. Suomenkielisellekin murretta kuulleelle nämä aukenivat hyvin. Esimerkkinä jäi mieleen murresana steino, kivinen, jonka johdannainen oli stenogher ja nykysana stedig. Tai blodå, verinen, joka johtautuu sanasta blödogher, ja nykyään on kirjakilimuodossa blodig. 

Tuntui kuin kielitieteilijä olisi luetellut sanoja perheemme puheesta...dzinom, dzu:p. stinn, stso:rttå stsä.rna...Tai bein, bröut, röir, röik, heitt, sveittå...Uskomatonta, mutta totta, että nämä sanat ovat minulle aivan rakkaita, vaikka yleensä puhun täysin suomeksi. Sitä on tehnyt kielitajulle viimeiset 30 vuotta kaksikielisessä perheessä eläminen. 

Monia Karleby dialektin piirteitä voi pitää muistoina keskiajalta. Myös paikannimissä on muistoja noilta ajoilta. 

Vanhimmat nimet ovat joko ruotsin- tai suomenkielisiä. Suomen kieli on vaikuttanut paljon myös keskiaikaiseen Kaarlelaan. 


Karttojen korkeuskäyriä ja maankohoamistietoja voidaan isosti hyödyntää paikannimiä tutkiessa. Vesistön määrä alueellamme on ollut yllättävän iso. Alla olevassa kuvassa näkyy nykyinen Kaarlelan kirkon paikka Kyrkbacken- nimen kohdilla. Alue oli silloin saari. 


Karleby- nimen synnystä Slotte kertoi, että ruotsalainen kielentutkija, M. Parkvall arvioi sanan etuliitteen karl (mies) liittyvän jonkinlaiseen talonpoikaisvaruskuntaan. 


Lopuksi Slotte totesi dna-tutkimuksen tulevaisuudessa avaavan uusia näkökulmia ruotsalaisen väestön ikään ja alkuperään liittyen. Mielenkiintoista oli havaita Slotten oman y-dna-tutkimuksen haploryhmän olevan I-M253 eli ihan saman kuin isällänikin oli! Isäni isälinja on pystytty ajoittamaan vuoteen 1460 Edsevön tienoille ja siitä taaksepäin lienee isän sukuhaara matkannut vuosituhansien aikana etelämpää Ruotsin kautta Suomeen kuten myös alla oleva kuva kertoo. 




sunnuntai 28. elokuuta 2022

Kruununmakasiinissa Kälviällä fiilistelemässä

Olen vuosia sitten kirjoittanut Kälviän kruununmakasiinista. Silloisella blogireissulla tarkastelin upeaa, keskellä kylää sijaitsevaa rakennusta ulkopuolelta. Olin  jo silloin vaikuttunut rakennuksen jykevyydestä, säntillisyydestä,  hyväkuntoisuudesta ja etenkin puumerkeistä kivijalassa.

Nyt minulle avautui mahdollisuus tutustua rakennuksen sisäpuoleen. Tämän kesän aikana on ainakin kolme kertaa järjestetty siellä avointen ovien  ilta. Ekalle ajankohdalle minua pyydettiin sinne kertomaan rakennuksesta. Olin estynyt. Toisella kerralla aikatauluni eivät silloinkaan sopineet. Vaan se kuuluisa kolmas kerta - tosin itselleni kiireisellä aikataulutuksella, vihdoin ja viimein passasi. Mutta halusin vain aistia rakennusta sisäpuolelta ihan itsekseni havaintoja tehden. 

Ilahduin  infokyltistä, joka oli  makasiinin edustalla. Tällainen viljamakasiini on kiinnostava paikka, mutta me nykyajan ihmiset emme välttämättä tajua tiedostaa tuollaisen rakennuksen  vaaranpaikkoja. Rakennus oli hämärähkö, siellä oli vanhoja työkoneita, lankkuja, portaikkoja...

Kruununmakasiinithan olivat Venäjän vallan aikana viljamakasiineja, joihin koottiin viljelijöiden veroina maksamat kruununjyvät - siis vilja - joka taas oli tietty osuus kruununverosta. makasiinissa makasiininhoitaja otti jyvät vastaan. Jotensakin tämän epävarmuuden talouden ajan kynnyksellä tajuaa tällaisen veron arvon, jolla pystyttiin turvaamaan viljavaranto. 

Alla olevassa haaleahkossa kuvassa tämä viljamakasiini seisoo samalla paikalla Puodinmäellä kuin nyt, lähes sata vuotta myöhemmin.  Ympäröivä maisema vaan on kovin muuttunut.


Rakennuksen keltaisista, jykevistä puuovista sisään astuessa aukeaa kuin uusi maailma vuosisadan takaiseen elämään. Tuntuu, kuin myllyssä olisi vasta eilen jauhettu. Jauhon tuoksu tunkeutuu vahvana aistimuksena edelleen nenääni. Kaikki koneet ovat entisillä paikoillaan. 

Rakennusta ei käsittääkseni ole käytetty mitenkään sen toiminnan lakkauttamisen jälkeen ja se näyttääkin olevan oikeastaan varjelus koko makasiinille. 





Seinillä komeilee jopa vuosisadan takaiset mainokset sievästi tolppiin niitattuina!




Ja jotenkin makasiinin infokylteistä huokuu lämminhenkisyys, vai mitä sanotte esimerkiksi tästä alla olevasta plakaatista!


Iltakahdeksan aikaan lauantai-iltana tapahtuma ei tunnu olevan mikään yleisömenestys. Ihmettelen tätä todella kovasti. Näinkin upea tilaisuus järjestetty ihan ilmaiseksi. Tänne olisi kannattanut lähteä tutkimusretkelle myös perheen pienimpien kanssa. Tämä maailma edustaa ajankuvaa, jota ei enää muualta tavoita. 






Kiertelen kauan ihan yksikseni rakennuksessa. Jossain vaiheessa  juttelen toisen kiertelijän kanssa, joka hänkin ihastelee ympärillämme olevaa miljöötä. Pohdimme kumpainenkin ääneen, että olisi hauska päästä aikakoneella sadan vuoden taakse; mitä ihmiset makasiinissa käydessään juttelivat, miten laitteita pyöritettiin....Totean kanssakiertäjälle, että nämä laitteet eivät kerro minulle yhtikäs mitään. En ymmärrä mitään niiden tekniikasta. 




Aikani alatasanteella tutkiskeltuani, päätän kavuta puuportaita ylöspäin. 




Ja matka jatkuu korkeuksiin...



Olen ohiajaessani ihastellut usein  rakennuksen ikkunoita. Nyt on tilaisuus kurkistella lasien toisesta suunnasta ulos kylämaisemaan.  Siis aivan upeaa! Näistähän voisi teettää vaikka postikorttisarjan "Kälviä makasiinin ikkunoista nähtynä," sillä ikkunoita on kaikkiin neljään suuntaan! Ja voi, jos vielä joltakulta sattuisi löytymään valokuva-aineistona kuvattuna sata vuotta sitten myllyn ikkunoista kohti kylää!





Jatkan hidasta kapuamista eteenpäin. Monenlaisia laitteita tulee vastaan, ja huomaan rajallisuuteni, sillä en tunnista laitteista ensimmäistäkään. 








Viimeinen nousu on pelottava. Olen ypöyksin seisomassa tasanteella, joka johtaa korkeimpaan kerrokseen. Ja kauhukseni siellä onkin alumiinitikkaat ainoana reittinä ylöspäin. Minä, joka siippani sanoin, pelkään jo kahdet villasukat päällekkäin korkeita paikkoja, päätän kavuta ylöspäin. Haluan nähdä makasiinin korkeuksissa olevat ikkunat. 

Tutisen  ja kapuan ja jupisen itsekseni, että olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa joku kaveriksi  reissuun mukaan. Vähän jo naurattaakin, että jos tulen tikkaineen kaikkineen ryminällä alas. Päätän silti kavuta. Esteet on tehty voitettaviksi! 



Kapuan askel kerrallaan ylöspäin hitaasti kuin jännitysnäytelmän jännittävimmässä kohdassa. Ei puutu kuin hitkockmainen musiikki  taustalta. Rakennuksen yläosa on muuta rakennusta kapeampi, tornimainen ja sitä ympäröi ikkunat joka suuntaan. Olisipa upeaa, jos täällä olisi jouluna kyntteliköt...


Saan epätoivoisella yrityksellä napattua kuvan, mutta siinä laseista näkyy vain jokunen puunlatva ja sinitaivas. NIIN turhauttavaa. 


Aikani kurkistelen, mutta tajuan, että minulla on yksi käsi liian vähän, sillä puristan tikkaista kaksin käsin ja kamerakättä ei sitten olekaan. Sen verran irrotan otettani, ja oikaisen kamerakättä kohti yläilmoja,  että saan yhden epätoivoisen näppäyksen ylälasista yhteen suuntaan. I got it!


Enempään en valitettavasti nyt pysty. Mutta olo on kuin maaliin päässeellä, sillä selvisin kompuroimatta! Tyynen rauhaisasti, askel askeleelta hiljalleen palaan maankamaralle. 


Kierros oli antoisa. Mielessäni jo pyörittelen visioita, miten rakennusta voisi edustavalla paikalla hyödyntää - toki sen entisyyttä kunniottaen...