Kälviäläiset saivat tiedon, että venäläiset olivat palaamassa pohjoisen suunnasta kohti Kälviää. Miehiä kokoontui asian tiimoilta Asujan taloon. Muistitiedot puhuvat kahta versiota kokoontumisesta. Ensimmäisen mukaan miehet kokoontuivat kuulutuksen johdosta, toisen mukaan isäntä Pietari Suonperä olisi lähettänyt kutsun lähimpään taloon. Ehkä molemmissa piilee todenperää ja kuulutus on saattanut olla alkujaan esimerkiksi kreivi Klingsporen tai kuninkaan julistus, josta sitten Suonperä on lähettänyt sanaa eteenpäin.
Yllä: Asujan talo kartassa.
Asujan taloon kokoontuneilla oli yhteisenä tahtona estää venäläisiä pääsemästä ylös pitäjälle tai sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohti. Paikallisilla ei ollut kattavaa asearsenaalia, vaan se otettiin, mikä saatavilla kulloinkin oli. Jollakulla saattoi olla jo parhaat päivänsä nähnyt vanha ruotsin kivääri, toisella hyvä hylje- eli luotipyssy. Joidenkin täyty aseen puutteessa turvautua pitkävartisiin viikatteisiin, seipäihin, miekkoihin tai nuijiin.
Miehet päättivät yksissä tuumin lähteä kohti Peitson kestikievaria. Kievari sijaitsi kirkolta pohjoiseen rantatien varrella, kohdassa missä Kälviän pitäjäntie yhtyi rantatien kanssa. Pitäjäntien kerrotaan noihin aikoihin olleen melko mäkistä ja loppupuoli siitä oli metsäistä, isoa kuusikkoa. Peitson pihapiirissä puolestaan oli rantatietä kohti paljasta kalliota. Suunnitelmana miehillä oli asettautua metsään molemmin puolin tietä väijyksiin. Myös kallion taakse oli piiloutunut miehiä, koska sieltä käsin oli hyvä näköala tielle, josta venäläisten piti saapuman.
Pitkän tovin odoteltuaan kallion takana vartiossa väijyneet miehet näkivät laumoittain venäläisiä kulkevan alas mäkeä. Kyseessä oli Siikajoelta, Revonlahdesta ja Pulkkilasta palaavat venäläisjoukot. Venäläiset astuivat kestikievariin ja viivähtivät siellä leväten tunnin verran. Yllätykseksi paikallisille joukoille eivät venäläiset levähdettyään jatkaneetkaan pitäjälle päin. Samoin kälviäläiset olivat olettaneet, että kreivi Klingspor seuraisi Ruotsin joukkojen kanssa venäläisiä. Kälviäläiset talonpojat tajusivat, että eivät omin päin pystyisi käymään taistoa suurta venäläisjoukkoa vastaan, kun Klingsporia ei näkynyt ja heidän oma asearsenaalinsa ja miehityksensä oli niin vaatimaton.
Kälviän miehet kätkivät aseensa kuusien juurille, taloihin, kivenkoloihin ja kuka minnekin. Osa miehistä päätti mennä likemmäksi katsomaan kestikievarin saapuneita sotamiehiä. Osa miehistä taas jäi varuiksi metsään, jottei vihollinen arvaisi heidän olevan väijyksissä.
Venäläiset rupesivat selvittämään kälviäläiset miehet nähtyään, mitä miehiä he olivat ja mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee heitä vastaan. Miehet kertoivat olevansa paikallisia talonpoikia, mutta jättivät kiertäen kaartaen toiseen kysymyksen vastaamatta.
Talonpojat tarkastelivat venäläisten kasakoiden koreita hevosia. Joku jopa mieli kasakkain hevosta ja aikoi viekoitella "muutaman viiksihuulen" nurkan taakse ja kolhaista hengen miehistä pois ja ajella korealla hevosella pois tiehensä. Se jäi kuitenkin vain haaveeksi.
Suurin osa talonpojista palasi ilman käsirysyä kohti kotia. Parisenkymmentä miestä jäi kuitenkin vielä kievarin maille. Hakunin talon isäntäväki oli nimittäin pyytänyt heitä vartioimaan taloaan, jos vihollinen tulisi liian lähelle. Venäläiset kuitenkin lähtivät tunnin levättyään marssimaan kohti Kokkolaa.
Viholliset siis poistuivat, mutta nappasivat matkallaan tien varrella olevista taloista kärryjä ja muita ajokaluja, joista oli puutetta. He kävivät esimerkiksi Järven talossa, joka oli Hakunin talon lähettyvillä. Kerrotaan, että Järven taloon karahuti monikymmenpäinen venäläisjoukko kärryjä anastaakseen. Järven talossa otettiin ensin venäläiset vastaan, mutta kun tiedettiin, että läheisessä Hakunin talossa olisi vielä apumiehiä paikalla, sinne saatiin vietyä sana rymäkästä. Hakunista saapuikin pian miehiä paikalle ja pian alkoi kova kahakka.
Venäläisten joukot kääntyivät taistossa alakynteen. Erityisesti on mainittu erään Ruotsin armeijassa olleen rumparin pojan, Lindgrenin, hätyyttäneen heitä. Lingren uhitteli joukkoja teräväksi lasketulla miekallaan leikellen vihollisen kauhtanan selkiä rikki sun muuta. Venäläiset pakenivat turnauksen jälkeen paikalta. Kerrotaan eräänkin venäläisen olleen talon sisällä haalimassa tuvasta irtainta itselleen, mutta hänelle tuli niin kiirus paeta kumppaniensa mukaan, että hypätä hurautti ikkunasta pihalle lumihankeen. Koska lunta oli hulppeasti vyötäröänsä myöten, jäi toinen saapas kinokseen ja mies kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luokse. Kerrotaan, että tuossa kahakassa haavoittui useampia ja jokunen kai kuolikin. Talonpojille ei tiettävästi koitunut vahinkoa.
Jäljestäpäin selvisi, että Klingspor joukkoineen oli jäänyt lepäilemään pohjoisemmaksi ja odottelemaan lisää muonaa. Klingsporin kerrotaan majailleen miehineen seitsemisen viikon ajan Kalajoen tienoilla Raahen kaupunki pääkortteerina.
Näitä Suomen sodan kertomusia kokoellessa oivallan paljon paremmin Runebergin kirjoittaman Vänrikki Stoolin tarinan. Runeberg ei ainakaan Klingsporia kummosemmin arvostanut.
Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas,
kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas.
Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon,
antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.
Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain,
aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain,
vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks tehtihin,
vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.
Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata,
siitä, että taapäin kulki, kun voi eespäin astua,
siitä, ett' on miehuuttamme, mainettamme häväissyt,
että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?
Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?
Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?
Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu
mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.
(Ote J.L. Runebergin Vänrikin markkinamuisto-runosta)
Klingsporhan oli jo 63-vuotias Suomen sodan aikoihin, eikä ollut ottanut tehtävää kovin mieluusti vastaan. Siksipä huvittaakin lukea, kuinka hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun jälkeen hänen kerrotaan levänneen paikoillaan yhdeksän päivää ja sen jälkeen olleen Revonlahden taistelun jälkeen hän lepäsi tuon seitsemän viikkoa. Myöhemmin seuranneen Uudenkaarlepyyn taistelun jälkeenkin piti lepuutella täydet kolme viikkoa, ennen kuin hän jatkoi matkaa etelämmäksi. Lapuallakin meni huilauksessa neljättä viikkoa. Kuningas kuitenkin omapäisesti halusi hänen pitävän virkansa. Kerrotaan, että kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen tuoden tietoa, että rahvas olisi valmiina käymään mies talosta-tyyliin sotaa. Klinsporin kerrotaan vastanneen: "Kyllä mä kutsun teidät kun tarvitsen!"
LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 4.12.2022.
Vänrikki Stoolin tarinat. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/V%C3%A4nrikki_Stoolin_tarinat] Luettu 4.12.2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti