sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Vanhat perintöhuonekalut muuttumisleikissä

Pari kesää sitten siipan suvusta oli lähdössä kaatopaikkakuormaan siipan isovanhempien häälahjaksi saatu peilipöytä. Keräilijä minussa nosti taas päätään. Vaikka tiesin, että  vanha huonekalukalusto vie tilaa ja on työ ja tuska löytää sille oikea paikka kotoani, niin taas vietiin ja lujaa...Ei vaan voi lähettää kaatopaikkakuormaan!

Siinä hässäkässä selvisi, että peilipöytä onkin osa laajempaa kalustosettiä. Muut osaset vain ovat olleet vuosikymmeniä joko ullakolla tai navetan vintillä huilailemassa. Tämä kalusto, johan kuuluu parisänky, yöpöytä, tuoli, komuutti ja peilipöytä, on häälahja siippani isovanhemmille Korpilahden kylässä. Pariskunta on vihitty juhannuksena 1927. Ilmeisestikin hääpari on saanut sen häälahjaksi jomman kumman vanhemmilta, oletettavasti Sally-morsiamen suvun puolelta. 

Siippa pohti, voisiko kaluston tekijänä olla Dahlströmin suku, joka oli Sally-mummon vanhaa sukua. Siippa muisteli, että Nisse Dahlström veisteli ruumisarkkuja ja hänen isänsä oli puuseppä Biskopsbackenilla. Nimensä vain jäi arvoitukseksi toistaiseksi. Täytyy selvitellä ajan kanssa Valmistaja  ehkä jää kysymysmerkiksi, koska kalusteissa ei ole nimimerkintöjä, ja tietäjät ovat jo kuolleet. Toki voi päästä jäljille vielä hyvällä tuurilla - näin juuri nettikirppiksellä erittäin vahvasti samankaltaisen peilipöydän Kokkolasta   myynnissä. Sen hintapyyntö entisöimättömänä oli 150 euroa, eli minun entisöintiprojektissani hintaa kalusteille tulee kyllä moninkertaisesti. No, kaikkea ei voi laskea rahassa. Tunnearvo, se!

Siipan suvun käytössä viime vuosikymmeninä oli setistä ollut siis  ainoastaan peilipöytä. Se oli maalattu jossain vaiheessa valkoiseksi, kuten myös setin muut kalusteet komuuttia lukuun ottamatta. Siippa kertoi kalusteiden olleen valkoisia hänen muistinsa ajan, eli ainakin -70-luvulta saakka. Komuutti lienee kätketty vinttiin jo aiemmin, sillä se oli eri värinen. Ehkä sen kohtalona on ollut siirtyä vinttiin jo -50 luvulla, kun vanhaan taloon on asennettu vessanpönttö ja kylmävesihana.


Tässäpä peilipöytä valkeana, sellaisena kun sen muistan vielä Sally-mummon ajoilta. Hän eli vielä silloin, kun seurustelin siippani kanssa. Sally-mummolla oli peilipöydän kaappeihin kätkettynä suvun vanhoja valokuvia.

Parisänky, se löytyi navetan vintiltä. Kai se oli sinne lykättiin uuden ja leveämmän sängyn tieltä, muttei raaskittu lahjana tullutta kokonaan kuopata. Siippa kertoo muistavansa hetken,  kun sänky roudattiin navetan ylisille, joten joskus -70-luvulla. 

Tämä päästävedetttävä, siellä se oli viettänyt hiljaiseloa navetan vintillä viimeiset 50 vuotta. Kömmin peloissani tikapuita vintille (aivan kamalaa...) ja sain näpättyä kuvan sängystä orsilla ikivanhojen heinien peitossa. . Miesväki sitten avitti sängyn alas. Ja ajatelkaa - parisängyllä
on leveyttä  maksimissaan noin 105 cm.  Kuinka ikinä, ihmeessä pariskunta on siihen nukkumaan mahtunut!


Myös tuoli on maalattu valkoiseksi ajan saatossa. Settiin on alkujaan kuulunut kaksi samanlaista tuolia, mutta toisen kohtalona oli joutua jokunen vuosi sitten roskalavalle huonokuntoisuutensa vuoksi. Nämä tuolit ovat olleet käytössä koko elinkaarensa ajan eli ei vintissä. Toisen tuolin kohtaloksi koitui, että sen oli joskus joku nostanut pihalle. Sade ym. olivat koituneet sen surmaksi. 


Komuutti kaivettiin henkiin vintiltä. Komuuteissahan on tyypillisesti alaosassa kaapisto ja päällä paikka pesuvadille. Nimi komuutille juontanee sanoista kom ut. Ainakin joissain malleissa on ollut avattava taso. tason päällä säilytettiin tyypillisesti posliinista pesuvatia, vesikannua ja saippua-astiaa. 
Lisäksi settiin kuului yöpöytä, ilmeisestikin alkujaankin vain yksi. Sekin löytyi ullakolta. 


Rahtasimme tavarat toissakeväänä siipan kaukaiselle sukulaiselle entisöitäväksi. Siellä olimme aiemmin kunnostuttaneet myös piirongin, joka sekin löytyi siipan kotitalon vintiltä. Entisöijälle totesimme, että setin kunnostuksella ei ole niin kiire, kun ei niillä tähän astikaan ole kiire vintillä minnekään ollut. 

Puolitoista vuotta myöhemmin saimme noutaa settimme. Entisöijä oli  fiksannut ne alkuperäisen värisiksi. 
Kaikki oli muutoin kuin alkuperäisisssä kalusteissa, mutta helat peilipöytään jouduttiin uusimaan ja komuutin kansi rakentamaan vanhan mallin mukaiseksi  ja väriseksi puusta uudestaan. 

Oli työ ja tuska löytää koko setille paikka talostamme. Kalusto on niin korkea peilipöydän ja sängyn osalta, ettei niitä voi laittaa esimerkiksi ikkunaa vasten. Yhdestä kammaristamme raivasimme sitten tilaa sen verran, että tavarat istuivat sinne. Komuutti on käytävällä olohuonetta vastaanottamassa, sille ei tilaa enää kammarista liiennyt. 

Entisöinti maksoi kaikkinensa 1300 euroa. Toinen entisöijä olisi pyytänyt samasta työstä 3000 euroa, jotenhinta on näköjään veteen piirretty viiva.  Ehkä tällä hinnalla olisi saanut jo monenmoista uuttakin huonekalua, mutta tunnearvoa ei lasketa rahassa. Lisäksi oli tilattava muotoon-ommeltu erikoisvalmisteinen patja sänkyyn. 105-senttisiä patjoja ei juurikaan löydy kauppojen hyllyiltä, Lisää haastetta tuotti, että koska sänky on päästävedettävä, se rakentuu kolmesta pohjaosasta, jotyka obvat kaikki eri levyisiä, jotta sänky on mahdollista laittaa "kasaan" itsensä sisään. Eli uusi patja, johon siihenkin erityisvalmisteisena patjanpäällisineen kaikkineen  upposi 500 euroa, on leveydeltään kolmea eri lukua. Onnekkaasti patja istui erinomaisesti sänkyyn ja se on niin laadukas, että sängyssä on ilo nukkua. 

Sängyn päiväpeitoksi kaivoin vaatehuoneeni kätköistä vanhan kudotun peitteen, jonka olen saanut isänäidin veljeltä. Hän on perinyt sen aikanaan äidiltään. Ei ole tietoa, onko tämä isoäitini äiti kutonut itse sen, vai onko se ehkä perua hänen veteliläiseltä äidiltään. Tämä esiäiti Hilda, siis mummoni äiti, on kuollut 1923, joten joka tapauksessa tällä käsityöllä on ikää yli sata vuotta. Kun aukaisin peitteen sängylle, se sopi siihen mielestäni täydellisesti. Näin aika tavaran kaupitsee! Tosin peitto on ollut vuosikymmeniä viikattuna kaapeissa samassa asennossa, joten tarkkasilmäinen voi kuvasta havaita, kuinka valo on tehnyt tekosiaan kohtiin, jotka ovat olleet huoneenvalossa - vaikkakin hämärissä tiloissa. 




Peilipöydässä on jotain tavattoman kaunista. Tunnustan, vielä ei ole tullut hetkeä, että olisin peilin ääreen ennättänyt istumaan. Ehkä sekin päivä vielä koittaa! Peilipöydän vieressä komeilee jo aiemmin entisöimämme tuoli, joka tosin ei oikein istujia kestä. Se on peräisin kuitenkin samasta talosta. 



Nappasin tähän myös vertailun vuoksi kuvan nettimyynnissä olleesta peilipöydästä, koska se on niin samankaltainen - voisiko olla sama tekijä? Ainakin tämä on kokkolalaisomistuksessa...vai onko malli ollut yleisemminkin käytössä Kokkolan seudulla, tietäisiköhän joku?



Settiin kuuluneen tuolin olen asetellut peilipöydän juttukaveriksi. Tuoli on ihanan tukevaa tekoa. Kestää istumisenkin!


Ja vielä pahnanpohjimmaisena se komuutti. En ensin pitänyt niin valkeasta päällisestä, koska se tuntui juron uudelta. mutta silmä tottuu ja nyt kun olen löytänyt komuutille oikean paikan ja suunnitellut sen päälle somistusta, siitä onkin tullut tosi kiva. Komuutissahan on nuo reunukset ja ylätaso olleet rajaamassa tilaa ja estäneet ehkä vesiastian tippumista yli reunan. Komuutin kaapissa on tyypillisesti pidetty vesiastiaa ja yöastiaa. Saa nähdä, mitä omasta kaapistamme tulevaisuudessa löytyy...


Niin harmi, ettei tullut mieleen haastatella niitä ihmisiä, joiden käytössä nämä kalusteet ovat aikoinaan olleet. Nyt se on jo myöhäistä- Ihanaa joka tapauksessa, että tavarat löysivät meiltä uuden kodin ja elämän!

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Pilkkijöitä ja jäätilannetta seurailemassa

Kaunis auringonpaisteinen talvisää suorastaan kutsui ja kiskaisi minut mukaansa ulos. Tovin mietin, minne suuntaisin. Aluksi haaveilin näkeväni avovettä merellä, mutta pian sainkin luotua sopivan reitin sunnuntaipäiväni ratoksi. 

Ajelin Ykspihlajaan. Siellä uimarannan tuntumassa olin edeltävänä päivänä nähnyt paljon pilkkijöitä jäällä ja silloin harmittelin, etten ennättänyt rantaan kuvaamaan. Siis sinne nyt. 

Autoja oli parkissa runsaasti nytkin. Joku lähempää saapuva näytti polkevan kairoineen pyörälläkin rannan tuntumaan.  Toinen veti pyörätiellä kävellen perässään ahkiota, jossa pilkkivermeitä näytti olevan ruhtinaallisesti. 



Pilkkiminen on periaatteessa yksilöpuuhaa, mutta aika usein näkee pilkkijöiden pörräävän istuimineen aika liki toisia. Katse kiirii auttamatta kanssakalastajien ympäristöön ja sinne mennään, missä naapurilla
pilkkivapa nykii kalojen merkiksi. Joten tavallaan tämä on sittenkin sosiaalista puuhaa.. Juttu lentää lähellä istuvien kanssa herkästi.


Olisi oikeastaan aika nastaa kävellä jonkun pilkkiporukan luo, käydä jututtamassa ja luvan kanssa kuvata läheltä. Saisi aika kauniin tarinan,  ehkä. Tällä kertaa keskityn kuitenkin vain kuvailuun rannalta käsin. 

I
Ilmeisesti pilkkijät aistivat jäällä viimaista tuulta ja auringonpaistetta sillä selusta näyttää kaikilla olevan samansuuntaisesti  kohti Lahdenperän teollisuusaluetta. 


Vähän kaiholla katselen läheisen Friisinsaaren suuntaan. Moneen, moneen vuoteen ei ole merellä ollut sellaista talvea, että olisi kelpo jääteitä saanut autolle. Joskus aiemmin olen käynyt autoilemassa Tankarin saarella sakka. Siitä on kyllä vuosikymmeniä jo. 

Taivaan sini ja valkeaa lunta halkovat moottorikelkan jäljet näyttävät kuitenkin lumoavilta.




Katselen pilkkijöitä ja naurahdan itsekseni. Viikolla juttelin ukrainalaisen tuttavani kanssa, joka opiskelee kielikurssilla suomen kieltä erittäin motivoituneesti. Keskustelen usein hänen kanssaan suomen kieliopista. Hän osaa haastaa kysymyksillään. 
-Pilkkiä? hän kysyy ja katsoo minua suoraan silmiin.
-Niin mitä, pilkkiä? kysyn ja mietin, ymmärsinkö sanan oikein. 
-Onko pilkki keskeinen suomen sana? hän kysyy minulta.
Jaa-a, mitähän tuohon vastaisi. 
Kerron, ettei varmaan kaikista tärkeimpiä suomen kieltä opiskeleville, mutta jos liikkuu meren lähellä se on hyvä tietysti tietää. 
Taivuttelemme yhdessä sanaa. 
-Pilkkiä - olen pilkillä -  olen pilkkimässä -on pilkitty- pilkkiminen. Vaikeaa. Tuttavani pohtii tarkkaan, että toisinaan sanassa on kaksi konsonanttia, toisinaan yksi. Niin tosiaan. 

Lisään vettä myllyyn ja kerron ystävälleni, että myös oppilas saattaa koulussa ollessaan pilkkiä.
-Mitä, koulussa? Pilkkiä?
Kerron taas suomen kielen ihmeellisyyksistä. Että jos oppilas nukkuu tunnilla, voidaan sanoa, että hän pilkkii. 
-Aaa! Tuttavani hymyilee.
Kanssani suomen kielen opiskelu ei ehkä ole tylsää. Aivan huikeaa myös itse päästä pohtimaan hänen kanssaan suomen kielen kimurantteja rakenteita. 


Jää on talvella monipuolinen. Etenkin näin vähälumisena talvena jäällä voi liikkua jalkaisin tai vaikka pyöräillä. Verratonta ulkoilua. 




Kuljeskelen rannalla lähemmäs satamaa. Virtauskohdassa on avointa vettä. Uskaliaimmat ovat laskeneet reppunsa lähelle sulaa. Ehkä kala liikkuu paremmin virtauskohtien lähellä. Varovainen täytyy sulan lähellä liikkumisessa silti olla. 




Kaislat rannan ääressä ovat kauniita ja huojuvat keveässä tuulessa. 



Vaikka luonto on lähellä, on myös teollisuusalue rannan tuntumassa. 






Ajelen Satamakatua kohti satamaa. Siellä on rauhallista. Pysäköin autoni merivartioaseman vierustalle ja näppään pari kuvaa kohti satamaa. Siellä on rauhallista. Ja jotenkin metallin steriili viileys kiehtoo. 


Hyppään taas autoon ja hurautan läheiselle Friisin saarelle. Sielläkin on jokunen auto, mutta siellä suunnalla ei ole pilkkijöitä. Pariskunta virittelee isoa kaukoputkeaan rannalla ja toisessa suunnassa nainen ulkoiluttaa kissaansa.  Se tuntuu hassulta, sillä kissa ei ole valjaissa, vaan kulkee vapaana, mutta silti seuraa emäntäänsä.


Kapuan lintutorniin ja tähyän kohti avomerta. Avovesi häämöttää etäämpänä!



Ajelen poispäin. Hassua ottaa kuva samoista kalastajista vastarannalta käsin. 


Sitten vielä Trulleviin. Haluan todella nähdä sen lumoavan avomeren. Ja sieltähän se löytyykin! Voisin taas tuijotella meren sineä loputtomiin. Meri on tänään lähes tyyni, eilen se olisi varmaan näyttänyt erilaiset kasvonsa. Etäällä näkyy Trulligrundin majakka. Sen tehtävä on ottaa vastaan niin myrskyt kuin tyynemmätkin säät kylkiinsä. 


Kalasataman veneet ovat maissa. Ehkä ensimmäiset uskallikot jo toivovat pääsevänsä hyiselle avomerelle kalastamaan. Mutta vielä on talvi, kylmä ja jäät ovat vielä hyvin mahdollisia. 


Rannan männyt käpyineen ovat lumoavat. 



Tuuli kuljettaa mukanaan pieniä jäälauttoja. Jo huomenna saapuvien lumisateiden ja myrskyn aikaan tämäkin maisema lienee täysin eri.


Aurinko laskee kohti taivaanrantaa. On vielä täysi päivä, mutta minun on aika siirtyä autooni ja huruutella kohti kotia. Sellainen oli tammikuinen merifiilistelyni! Voi kun odotan jo kevättä ja pääsyä merelle veneilemään!

sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Riistakameraa asentelemassa

Talvinen pilvipoutapäivä. Pakkasta parisen astetta ja pieni viima puskee kasvoille, kun avaan ulko-oven. Heikinpäivä on juuri ohitettu. Vanha kansa sanoi, että Heikinpäivänä talven selkä taittui. Haluan uskoa siihen. 

Päivän pitenemisen joka tapauksessa jo huomaa. Se kyllä piristää ja innostaa myös ulkoiluun. 

Siipan kanssa otetaan toinen koira mukaan ja lähdetään asentelemaan riistakameraa idioottivarmaan paikkaan, lähelle kauriiden ruokintapaikkaa. Kuvia on  sitten  kiva myöhemmin  seurata kännykästä.

Autolla ajamme jokusen kilometrin syrjäisen metsäautotien vartta. Parkkeeraamme automme tienposkeen ja jatkamme matkaa peltoaukeiden yli kävellen.

Tänä talvena pellolla on aika iisiä kävellä, sillä lumikatetta on vain silmänlumeeksi. 

Lumessa on kävellessä kiva katsella eläinten jälkiä. Bongaan ainakin jäniksen, kauriin ja ketun jälkiä. 

 

Pelloilla kulkiessa on täysi hiljaisuus. Rauhoittavaa. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen häämöttää etäämpänä jo riistaruokintapaikka. Joku on näköjään tänäänkin vienyt sinne ruokaa eläinten iloksi. Paikka on rauhaisa ja riittävän etäällä isoista teistä, jottei eläimet loiki sen vuoksi liikenteessä. 

Maissia ja kauraa näkyy olevan enimmäkseen. Joku on näköjään päivemmällä käynyt paikalla ja tuonut siihen lisäksi jonkin sortin rehua. 

Jälkiä ruokintalavan liepeillä on todella paljon. Osa varmaan jo useiden päivien vanhoja, mutta joka tapauksessa liikennettä siellä on riittänyt. Teen analyysiä lavan vieressä ja oivallan eläinten pääasiassa sekä tulleen että menneen metsän suunnasta. Aukealle pellolle päin kulkee vain satunnaisempia jälkiä. 

Etäämpänä näkyy hirvitorni. Siellä on useampia hirviä joskus ammuttu kumoon. 

Siippa ruuvailee kameransa paikoilleen. 

Pystykorvamme ravaa ees ja taas kameraa kiinnittäessämme. Haistelee kovin jälkiä ja taas viilettää ohitsemme. 

Lähdemme takaisin kohti autoa. Pellon laitamilla on useita, ikäloppuja latoja. Niillä ei nykyaikana juurikaan ole  käyttötarkoitusta. Joidenkin latojen laitamille,  tai jopa suuaukon edustaan, on kasvanut vesakkoa. Lumireuna katoilla on kuin pitsinauha. 

Koira juoksee edellämme. Kuulu pari haukahdusta. Mitään emme näe. Siipan metsästyskaveri soittaa kulkiessaan saman tien varrelta, että näki koiramme innoissaan jahtaavan pellolla rusakkoa. Että sellainen laulava lintukoira...tämäpä olisi meiltä mennyt ohi, jos emme olisi saaneet sivullisen päivitystä. Hetken päästä koiraa kirmaa taas edellämme. Rusakko on häipynyt jonnekin kauemmas. Saavumme autolle. Olipa kiva retki!