Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. syyskuuta 2025

Kokkola 405 vuotta, onnea!

Kokkola täyttää tänään hienot 405 vuotta. sen kunniaksi fanfaaria ja suitsutusta asioista, jotka liittyvät jotenkin Kokkolaan.  Aivan vuoteen 1620 liittyviä juttuja ei oikein saa  kattavasti esille, joten onneksi on ollut elämää sen jälkeenkin.

Tällä kertaa lähdetään liikkeelle sanastaa KOKKOLA  kotikaupungin kunniaksi!

✦ KOKKOLA 

KKustaa II Adolf 
Vuonna 1620 elettiin suurvalta-aikaa ja nykyinen Suomi kuului silloin Ruotsin valtakuntaan. Yllä oleva  puuveistos kuvaa kaupunkimme perustajaa, Kustaa II Adolfia. Hän ei koskaan käynyt Kokkolassa, mutta otti ja perusti kuitenkin kaupungin, jonka nimeksi tuli Gamlakarleby. Yllä olevan puuveistoksen  Kustaa II Adolfista on tehnyt  kuvanveistäjä Ulla Haglund Kokkolan 400-vuoden kunniaksi eli  viisi vuotta sitten. Tällä hetkellä hieno puuveistos on korjattavana, koska sen puupinta on lohkeillut. No, sellaistahan se, ajan patinaa!

7.9.1620 Kustaa II Adolf allekirjoitti asiakirjan, jonka vaikutuksesta pienestä Ristirannan kylästä tuli kaupunki nimeltä Gamlakarleby. Kaikkein vanhimmissa asiakirjoissa nimi on kuitenkin muodossa Karlabi. Nimi Kokkola vakiintui käyttöön vasta myöhemmin. 


Yllä: Puolalaisen taiteilijan  Mathias Cawicekin  tekemä kuva Kustaa II Adolfista. 

Kaupunki perustettiin sen vuoksi, että kuningas voisi paremmin valvoa rannikkoseudun kaupankäyntiä ja muuta elinkeinotoimintaa. 

Kokkolassa komeilee nykyään myös katu, jonka nimi on Kustaa Adolfinkatu. Oli muuten onnekasta, että Kustaa II Adolf ennätti perustaa Kokkolan, koska hän kuoli  sitten jo 6.11.1632 Saksassa!

OOhtakari

Vanha kalastajien tukikohta ja satamapaikka Kokkolan edustalla, tunnettu jo 1500-luvulla ja tärkeä merenkävijöille. Ohtakarissa on edelleen kalastajakylä, tosin moni rakennus on melko uudenkarhean näköinen nykyääm. Kuvani tällä kertaa tulevat muistomerkiltä, joka on hukkuneiden kalastajien muistomerkki. Vaikka meri on mahdollistanut seudullamme paljon ja edelleen mahdollistaa, on se koitunut myös monen elämän päätepisteeksi. 

Ohtakari on kuitenkin ollut upea kalastajakylä Lohtajalla. Edelleen se on upea, tapaan käydä fiilistelemässä siellä jokusen kerran joka vuosi. Nykyään on ihan luxusta, kun voi autolla ajella perille asti...


KKatuverkko

Kokkolan ydinkeskustan  katuverkko on säilynyt pääpiirteissään hyvin aina 1600-luvulta lähtien. Kokkolan ruutukaava-alue on arvokas kaupunkialue. Vanhin asemakaava on 1620-luvulta, siis ajalta, jolloin kaupunkimme oli juuri perustettu! Silloisessa ruutukaavassa tonttien tiedetään olleen epäsäännöllisiä ja katujen sekä kortteleiden myötäilleen Suntia  eli kaupunkimme halki virtaavaa kaupunginsalmea hyvin vapaamuotoisesti. 


Yllä olevassa kuvassa on menossa arkeologien kaivaus kaupunkikeskustassa vuonna 2012 sen jälkeen, kun paikalta paloi kiinteistö aiemmin. Ennen uuden kiinteistön  rakentamista maaperä haluttiin tutkia tarkemmin. Olihan Isokatu, jossa kaivauspaikka sijaitsi, Kokkolan vanhinta katualuetta. Huomioidaan kuitenkin, että 1600-luvuilla ei vielä kaduilla ollut nimiä!



K – Kaarlelan kirkko
Kestoaiheeni, Kaarlelan kivikirkko. Sehän oli olemassa jo paljon ennen Kokkolan perustamista, vaikkei tietysti kaupunkia perustettaessa kaupunkiin kuulunutkaan. Nykyään entinen Kaarlelan kunta ja kirkko ovat osa Kokkolaa kuitenkin. 

Kävin kuvaamassa tätä kirkkoa juuri eilen. Minulla on siitä paljon kuvia ennästään, mutta halusin tällä kertaa  tuoreet kuvat. 

Kirkon tarkkaa rakentamisajankohtaa ei tiedetä, mutta sen vanhimmat osat ovat jopa 1460-luvulta. Mitä kaikkea kirkko tietäisikään meille nykyajan ihmisille kertoa, jos osaisi puhua!


OOhra


1600-luvulla seudullamme tavallisimpia viljalajeja olivat ohra ja ruis. Lisäksi viljeltiin naurista ja myös kaalia. Viljely oli kaksivuoroviljelyä, eli  puolet maasta  oli kesannolla tai laidunalueena, puolet viljelyssä. Seuraavana vuonna viljelyyn otettiin se alue vuorostaan, jossa ei ollut ollut edeltävänä vuonna viljeltyä aluetta. 

Ihanaa muuten, että vaikka asumme kaupungissa, täällä on sielti vielä luonnon kehuhkot, elävää maaseutua ja tilaa hengittää. Kuva ohrapellosta on keittiöni ikkunamaisema viime syksyltä. Tänä vuonna samssa paikassa kasvaa kauraa. 

L Lohtolaiset kalaperunat



Jo toisen vuoden perätysten Kokkolan kouluissa syötiin Kokkola-päivän kunniaksi Lohtolaisia kalaperunoita. Kuvani on vuoden takaa, mutta samassuuntaiselta näytti tänä vuonnakin. Tosin kollegani, joka on Lohtajalta kotoisin tuumasi minulle, että kyllä lohtolaisilla perinteisemmin on ollut siikaa keitossaan kuin lohta. Mutta näillä mennään!

Tänä vuonna muuten presidentti Alexander Stubb vieraili Kokkolassa  upouudessa Piispanmäen koulussa juuri samaisena päivänä, kun siellä tarjoiltiin tätä perinneruokaa. Luin Stubbin haastattelua, jossa hän totesi, että ei kalakeitto näin hyvältä maistunut hänen lapsuudessaan. Keitto oli oikeasti hyvää - vieressä istunut oppilaani haki sitä neljä lautasellista. ))

AAsiakirja


Kokkolan kaupungin perustamisasiakirja oli päivätty Tukholman linnassa 7.9.1620. Sen alku suomennettuna oli seuraavanlainen:

"Me Kustaa Aadolf, Jumalan armosta Ruotsin, Götin ja Wendin kuningas, Suomen suuriruhtinas, Viron ja karjalan herttua, Inkerinmaan herra. Teemme tiettäväksi, kuinka joukko uskollisia alamaisiamme, jotka asuvat Kokkolan pitäjässä, ovat valtuutettujensa kautta alamaisesti saattaneet tietoomme, että he armollisen tahtomme ja tekemmämme ehdotuksen mukaan ovat päättäneet muuttaa Ristirantaan ja ruveta sinne rakentamaan kaupunkia ja että me antaisimme ja soisimme heille kaupungin privilegiot. Niin emme ole ainoastaan mieltyneet heidän aikeeseensa, vaan myös senvuoksi, että eräät muilla seuduilla asuvat henkilöt haluaisivat asettua sinne ja jäädä sinne pysyväisesti asumaan, olemme armollisesti myöntäneet heille aluksi jälempänä kirjoitetut  privilegiot ja vapaudet..."

Hyvää Kokkolapäivää, täällä paistaa aurinko ja on yli +25!

sunnuntai 24. elokuuta 2025

Istumajärjestys kirkossa

Pitäjänväen tuli kirkkolain mukaan istua kirkossa tarkoin laaditussa penkkijärjestyksessä, joka osoitti henkilön sosiaalisen statuksen, sukupuolen ja usein myös asuinpaikan. Penkkijärjestys oli tullut käyttöön puhdasoppisuuden ihanteen nimissä 1600-luvun lopulla. Papiston paikat oli sijoitettu lähimmäksi  alttaria. Pitäjän säätyläiset, kartanoiden ja suurten tilojen omistajat ja tilanhaltijat istuivat etuosassa, upseeristo rankijärjestyksessä. Heidän jälkeensä talonpoikaisväestö oli sijoitettu kylittäin ja taloittain, naiset keskikäytävän vasemmalle ja miehet oikealle puolelle. Talojen nuorempi väki, palkolliset ja tilattomat ahtautuivat kirkon takaosiin ja lehtereille. Myös käytävillä ja seinustoilla yleensä seistiin, kun penkkitila loppui. Oletan, että Kaarlelan kirkolla voisi jossain arkistoissa olla istumajärjestysluettelot, en niitä alkanut erikseen nyt etsimään, mutta jos sellaisia on, ne olisivat enemmän kuin kiinnostavia!

Siippani suvun istumapaikoista Kaarlelan kirkossa on säilynyt perimätietona tieto talon omasta penkistä. Se sijaitsi hyvin edessä. Takaa pääovesta katsottuna oikealla puolella. Ei ne kaikista etummaisimmat penkit, vaan aivan niiden vieressä ollut ensimmäinen penkkirivi sivukäytävällä, josta suoraan eteenpäin katsottuna oli saarnastuoli. Siinä, missä on virsitaulu aivan liki.


Yllä: tämä kuva on kuvattu paikasta, jossa oli siippani esipolvien oma kirkonpenkki. Tuntuu upealta tuijottaa jotaoin samaa pieni hetki, kuin he aikoinaan penkissä istuessaan...aika upea penkkirivi muuten ollut heillä!


Yllä: Siipan suvun penkki tuolla  keskellä kuvaa virsitaulua liki!

Suvussa vielä kiertää tarina, kuinka siipan isoisän isänäiti nukahti kirkonpenkkiin. Puolisonsa palasi pihalta hevosensa luota kirkkoon katsomaan, minne vaimo-parka oli unohtunut. Kerrankos sitä uni on!


Kirkon ovet saattoivat olla auki kirkonmenojen aikana, ja jotkut livahtivat ulos kesken pitkän jumalanpalveluksen aiheuttaen pahennusta kirkonvanhemmissa. Toisaalta sunnuntaijumalanpalvelukset olivat myös tapahtumia, joissa koko pitäjän nuoriso kohtasi toisensa ja jotka antoivat tietyissä puitteissa mahdollisuuden tutustumiseen ja yhteisen ajan viettoon.

Luterilaisten symbolikseen ottama saarnatuoli oli kirkoissa jo keskiajalla, ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa alttarit säilytettiin ehtoollisen nauttimista varten, eikä niitä korvattu ehtoollispöydällä. Jossakin tapauksissa alttarit siirrettiin seinän viereen ja sivualttareita poistettiin saarnatuolin näkyvyyden ja kuuluvuuden takia. Samaa tarkoitusta varten kirkkoihin järjestettiin penkit – Suomessa usein vasta 1600-luvulla – ja rakennettiin lehtereitä. Istumapaikkojen toivottiin myös rauhoittavan kirkkotilaa messun aikana. 

Luterilaiset korostivat kirkkotilan yhtenäisyyttä, ja Manner-Euroopassa kirkkolaiva ja kuori usein yhdistettiin. Suomessa kuoriaitoja on pystytetty vielä 1600-luvulla esimerkiksi Pyhämaan kirkossa. Kirkkotilan elementtien tarkoitus oli sekä käytännöllinen että pyhän tunnelman luominen. Saarnan ja jumalanpalveluksen piti näkyä ja kuulua kaikkialle kirkossa. Kuitenkin jo Luther totesi, että alttareita ja saarnatuoleja ei rakennettu vain tarpeen vuoksi, vaan myös luomaan sopiva, kunnioittava ja harras tunnelma.

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon penkinpääty nro 12 Kristiinankaupungissa. 

Istumapaikat kirkossa oli entisaikoina päätetty kirkonkokouksessa oman papiston päätöksen mukaan. Niistä tehtiin myös kirjallisia dokumentteja. Penkit oli jaettu tarkkaan eri talojen, sukupuolten ja ryhmien kesken. Naiset istuivat pääsääntöisesti kirkkokäytävän vasemmalla ja miehet oikealla puolella. 

Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että istumajärjestys oli tehtävä. Sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Sen vuoksi suurimmat talot saivat paikan kirkkojen etuosista. Torpparit, maattomat ja palvelusväki ynnä muut istutettiin  viimeisille riveille.

Istumajärjestys oli selkeä merkki sääty-yhteiskunnasta. Jumalanpalveluksissa toteutunut istumajärjestys oli toistuva hierarkinen, yhteiskunnallisen aseman julkituomis- ja vakiinnuttamistilanne. Koska kirkossa täytyi käydä säännöllisesti, pystyi kukin myös  helposti huomaamaan, jos joku ei ollutkaan paikalla omassa penkissään. 

Toki penkkijärjestys takasi myös sen, että koko kirkkokansa saatiin vaivattomasti mahdutettua kirkkoon sanaa kuulemaan. Jossain vaiheessa seurakuntalaisilta on peritty myös penkkirahaa istumapaikasta. 

Käväisin kesälomallani katsomassa Kristiinankaupungin vanhaa Ulrika Eleonoran kirkkoa, joka on valmistunut 1700.  Se liittyy tarinaan, jota  hiljalleen kirjoitan kirjaksi. Tuolla vanhassa kirkossa näkyi  tavallista selkeämmin istumajärjestys, sillä penkit oli numeroitu. Oli myös oma penkkinsä vierasmatkalaisille ja sitten pari pientä, erillistä loossia. Kaikki oli tarkkaan mietittyä! Jäin miettimään, olivatko ne niin kutsuttuja häpeäpenkkejä, eli tarkoitettu ripitetyille! Varmaankin, koska niissä ei ollut numerointia. Niitä oli kaksi erillistä ja sijainti oli sisään tullessa käytävän vieressä, jotta kaikki varmasti huomioivat istujat. Piti kuvata, koska näissä on varmaankin ripitetty esipolveni langennneet naiset...

Tuntuu hämmentävältä pääästä jotain vuosisatoja sitten elänyttä henkilöä näin lähelle! Lähes käsin kosketeltavissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Tulee aivan päätön halu  silitellä ilmaa penkin yläpuolella. En osaa tätä sanoin selittää. Ehkä ei edes tarvitse.  Mitä mahtoi miettiä juuri äpärälapsen synnyttänyt istuessaan tuossa häpäepenkissä? Voin kuvitella, kuinka pää ainakin painui alas. Sympatiani saa nämä urheät äidit, äpärälasten  pääasiassa nimettömiksi jääneitä isiä näissä ei juurikaan taittu nähdä istumassa. :( Elämä, ei ole aina ihan reilua...

Olen viimeiset viikot kirjoittanut juuri näistä äideistä, on muuttanut muuten omaa maailmankuvaani aika lailla! Olen miettinyt myös paljon sukupolvien ketjua. Kuinka merkityksellistä on, mihin ja milloin sattuu syntymään. 


Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon kaksi yhden hengen loossia  - mitä ilmeisimmin ripitetyille nk. häpeäpenkit?


Yllä: Ulrika Eleonora- kirkon "Fribänck."

Kaivoin tähän kirjoitusteni kätköistä esipolvia kunnioittaakseni vanhan tallenteeni  lähes kymmenen vuoden takaa. Nostin sen kunnioittaakseni esipolvia, niitä, jotka ovat agraariyhteisössä nousseet aikoinaan kukonlaulun aikaan säällä kuin säällä  valmistautuakseen kirkkoreissuun ja sitten istuutuakseen omaan penkkiinsä...

Videolla laulan  Kaarlelan kirkossa laulun appiukkoni siunaustilaisuudessa "Vanha virsi Taalainmaalta.".  Urkurina Hannes Uunila. Ääni kyllä meinasi aika monta kertaa sortua  itkunsekaiseksi tuon laulun aikana, joten ei mikään valioesitys.  Toisaalta, miksi pitäisikän olla! Oli  haastavaa laulaa niin läheisen ihmisen hautajaisissa. Mietin kyllä tovin, laulanko sen ruotsiksi,  koska se oli appiukkoni kieli, mutta päädyin suomenkieliseen versioon, koska tilanne oli jo muutoinkin niin haastava...

Laulun valinta - yleensä vaikeaa, mutta tällä kertaa tiesin, että on vain yksi laulu, jonka haluan laulaa. Viis siitä, että laulu on äärettömän vaikea, viis siitä, kompuroisinko, halusin vain laulaa sen  "Afalle, " elämänsä niityillä karjaa paimentaneelle... Ehkä menneiden polvien sielut istuivat laulun aikana penkillään...kukapa tietää!


Istumajärjestyksestä alettiin irrottautumaan 1800-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin alettiin myös luopua suljetuista penkkikortteleista avopenkkeihin. Onhan tämäkin ollut tosi mielenkiintoinen ajankuva! Ehkä seuraavalla kerralla kirkkoon mennessä miettiikin tarkkaan, mihin  oikein ottaa ja istuu...

LÄHTEET: 

Kirkon penkissä. Sukelluksia Suodenniemen  historiaan - blogi. [https://suodenniemenhistoriaa.blogspot.com/2014/11/kirkon-penkissa.html] Luettu 24.8.2025. 

Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600-1800. Toimittanut Ella Viitaniemi. [https://library.oapen.org/bitstream/handle/20.500.12657/63096/9789518586053.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.5.2024. (Linkki ei enää avaudu, on hankittava kirjana). 

Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi.  Suomen keskiaikaisten kivikirkkojenrestaurointi  ja sen tausta vuosina 1870-1920. Valkeapää, Leena. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/79678/Valkeap%C3%A4%C3%A4_Leena_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 13.7.2025. 


sunnuntai 17. elokuuta 2025

Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulla

Taas uppoudun kutkuttavaan aiheeseen. Mennään peräti 1600-luvun viimeisiin vuosiin saakka ajassa taaksepäin. Tuolloinhan oli nälkävuodet ja elämä varmaan aika rempallaan. Mutta jotain ilonpitoa näyttää silloinkin harrastetun. Vanhat käräjäpöytäkirjat. Ne ovat ihan oma maailmansa. Menneiden aikojen kutkuttavimmat juorut nousevat niistä uuteen kukoistukseen! Miten onkaan niin kiinnostavaa tirkistellä vuosisatojen taakse kaikkeen kiellettyyn...olisikohan sitä itse elänyt tuolloin miten säädyllisesti?


Matkataanpas kohti Kokkolaa (Karleby) ja aina vuoden 1697 talvikäräjille saakka. Noihin aikoihin vuodessa oli kahdet käräjät, eli talvikäräjät ja kesä- tai syyskäräjät. Tuomarin ja nimismiehen ohella käräjillä vaikutusvaltaa käytti 12 talonpoikaista lautamiestä.

Vuoden 1697 talvikäräjillä käsiteltiin tapausta, joka herätti huomiota pitäjässä – salavuoteussyytöstä irtolaisnaiseksi mainittua Malin Michelintytärtä vastaan. Irtolaisuus oli yhteiskunnan normien vastainen  käyttäytymismuoto jo ilman mitään rangaistavia tekoja. Taas toisaalta irtolaisuus ei juridisesti ollut itsessään rangaistava rikos.  Irtolaisella ei ollut palvelupaikkaa tai muuta hyväksyttyä suhdetta yhteisöön. Irtolaisuus toi mukanaan myös köyhyyden. Irtolaisia karkoitettiin usein pois kaupunkialueelta. Irtolaisuus ja paheellinen elämä yhdistettiin usein toisiinsa. 

Irtolaisnainen Malin seisoi nyt  oikeuden edessä. Hän oli juuri tunnustanut, että oli saanut aviottoman lapsen, ja nimesi isäksi Närvilän Hakalaxin rengin Olof Johaninpojan. He olivat kumpikin aiemmin työskennelleet pitäjän pappilassa. Vähän hämmentävää, miten ja miksi Malin Michelsdotter oli sieltä ajautunut aikojen saatossa irtolaisnaiseksi.  


Kuten niin usein tällaisissa tapauksissa, niin Olof otti ja  kiisti jyrkästi kaiken osallisuutensa lapseen.

Malinin tai Olofin ikä ei käy asiakirjasta selville. Useat kylän miehet astuivat kuitenkin todistajiksi ja kertoivat Malinin olleen kevytkenkäinen ja siveydeltään löyhä. Heidän sanansa painoi oikeudessa paljon, ja vaikka ”kunniallisena vaimona” tunnettu Margareta Johanintytär kertoi Malinin maininneen Olofin lapsen isäksi jo synnytyksen hetkellä, ei tämä riittänyt Olofin tuomitsemiseen.

Olof puolustautui syytöksiä vastaan syyttämällä Malinia vielä vakavammista asioista – hän väitti, että Malin oli ollut tekemisissä myös naimisissa olevien miesten kanssa. Erityisesti hän mainitsi toisen pappilan rengin, Anders Jöraninpojan. Tämä ei voinut täysin kiistää väitettä: hän myönsi oikeudessa, että oli "kaatanut Malinin sänkyyn joitakin kertoja", mutta kielsi harjoittaneensa tämän kanssa varsinaista ”epärehellisyyttä” eli sukupuoliyhteyttä. Tämän myös Malin vahvisti, ehkä toivoen, ettei tuomio pahenisi.

Anders Jöraninpoika puolestaan ei jäänyt puolustelemaan Malinin mainetta. Hän vakuutti, että Malinilla oli ollut "yksi jos toinenkin" mies, jonka kanssa oli maannut. Tätä väitettä tukivat myös kappalainen Ernest Grandell sekä hänen lankonsa, opiskelija Jakob Falander. En tiedä, oliko juuri nämä irralliset miessuhteet ehkä olleet syynä siihen, että Malin Michelintytär oli ajautunut irtolaiseksi. Pappilassa tuskin sellaista olisi hyvällä silmällä katsottu. Olihan todistajaluettelossa kappalainen Grandell sekä myöhemmin kappalaisena toiminut Jacob Falander! Papin sanaa vastaan lienee ollut aika turha taistella vastaan irtolaisnaisen roolissa...

Tuomari totesi lopulta:

-Hämärissä ja epäilyttävissä tilanteissa täytyy olla taipuvaisempi vapauttaa kuin tuomita.

Täten Olof Johaninpoika vapautettiin kaikista syytteistä.

Malin Michelintyttärelle sen sijaan langetettiin tuomio: sakot sekä kirkkorangaistus – yhteisön edessä tapahtuva julkinen nöyryytys ja parannuksen teko, jonka tarkoituksena oli palauttaa kadonnut kunniallisuus.

Vuoden 1693 kirkkokäsikirjan mukaan julkiseen kirkkorangaistukseen tuomitun tuli yhtenä sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan seistä häpeäpenkissä aina siitä hetkestä alkaen, kun soitettiin kirkonkelloilla toisen kerran kokoon kirkkoväkeä. Kun jumalanpalvelus päättyi, tuomittua käskettiin astumaan keskelle kirkon lattiaa ja siinä hän sai vastaanottaa synninpäästön seurakunnan edessä.

Näin päättyi tämä talvinen käräjäpäivä, jättäen jälkeensä puhuttavaa varmaankin vielä pitkäksi aikaa. En tiedä, miten Malinin elämä jatkui, mutta olla irtolainen ja äpärän äiti nälkävuosina, ei oikein lupaavalta kalskahda!

LÄHTEET: Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja  sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja  ruotsinkieliseen maaseutuväestöön1600-1700-luvuilla. Perttu Immonen. Pro Gradu-tutkielma. 2014. Helsingin yliopisto. [https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/ebb62238-464e-4a66-9ed2-5d3acf106bd6/content] Luettu 30.7.2025. 

Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa. Toivo  Nygård. Jyväskylän yliopisto 1985. Studia historica Jyväskyläensia31. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/68770/Nyg%C3%A5rd_Toivo_1985_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 16.8.2025. 

Sopimattomat. Kaupungista karkottaminen ja karkotetut 1600-luvun Turussa.  Riitta Laitinen. . [https://thy.fi/wp-content/uploads/2012/11/HM8-106-133.pdf] Luettu 16.8.2025. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2025

Jooseppi Riipan tarina

"Rakkaat lapset. Nyt kerron teille surullisen ja ikäwän uutisen. "Jooseppi Setänne", joka silloin tällöin kirjoitti tähänkin lehteen, ei ole enää joukossamme.  Ankara kuolema tempaisi hänet äkkiä pois keskuudestamme wiime elokuun 28 p. "

Näin alkoi teksti amerikkalaisessa lehdessä vuonna 1896. 


Kuka oli Jooseppi Riippa? Hän oli kälviäläisen lautamies Matti Riipan ja vaimonsa Fredrikan  toiseksi nuorin lapsi kaikkiaan 15-lapsisesta perheestä, joista osa lapsista kuoli pieninä. Jooseppi muutti Amerikkaan 14-vuotiaana vuonna 1883. Hänen isänsä, oli muuttanut Amerikkaan jo 1880. Perheen kolme vanhinta tytärtä jäi Suomeen asumaan. Jooseppi oli käynyt Suomessa kaksi luokkaa  Kälviän kirkonkylän kansakoulua opettajanaan Juho Siirilä. 

Yllä:  Joosepin kastemerkintä Kälviän seurakunnasta. Kirkonkirjassa hän oli nimellä Josef. 

Jooseppi tunnettiin opinhaluisena ja ahkerana poikana ja hän  halusi opiskella papiksi. Jo pari vuotta myöhemmin hän pääsikin kauas Illinoisin Rock Islandin amerikanruotsalaisten kirkkokuntien Synodin Augustana- Collegeen. Näin hän opetteli englannin lisäksi siellä myös ruotsin kielen. 

Opintojensa jälkeen Jooseppi palasi Astoriaan. Jooseppi oli sekä pappi, säveltäjä, kuoronjohtaja, että lauluntekijä.  Amerikkalaisessa lehdessä hänen kerrottiin olleen myös urkuin soittaja, lukkari, kirjuri ja  sunnuntaikoulun opettaja. 

                                                            Yllä: Jooseppi Riippa.

Jooseppi avioitui 26.11.1892 Ylitorniosta lähtöisin olevan  Hilma Aaronintytär Lantto-nimisen naisen kanssa Astoriassa, Clatsopissa, Amerikan Oregonissa. Astor on kaupunki Oregonin rannikolla, missä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset asuivat rinnatusten. Suomalaiset harjoittivat seudulla erityisesti kalastusta. Joosepille ja Hilmalle ennätti syntyä yksi lapsi,  poika Wainard (Waino) Riippa (1893-1967). Pojan synnyttyä perhe muutti Michiganin Hancockiin. jossa Joosepin piti työskennellä  amerikansuomalaisten kirkkokuntien Suomi-Synodi-opistossa. 

Vuoden 1896 Paimen-sanomat-nimisessä lehdessä kerrottiin Joosepin kuoleman jälkeen erään hänen oppilaansa sanoneen: "Ei minua yhtään itketä, setä (Jooseppi) on  pysyväisen rauhan saanut; se niin kauniisti ja nöyrästi rukoili. " Jooseppi Riippa oli nimittäin juuri ennen kuolemaansa  ennättänyt lopettaa koulupäivän rukouksella. 

Jooseppi tuli tunnetuksi erityisesti laulun "Kotimaani ompi Suomi" tekijänä. Laululla on kuitenkin juurensa  mustalaispoikaviisussa, jossa Suomen sijaan kaivataan Spaniaan,  ja jossa kukkii kastanjat. Ilmeisesti Riippa on laatinut lauluun suomenkieliset sanat ja sävelmän, jotta voisi opettaa sitä  johtamilleen kuoroille Astoriassa ja Hancockissa. Alkuperäisnuottia sävelmään ei ole löydetty, mutta oletus laulun tekijästä on vankka. 

Aikanaan Terttu Kalvola hyllytti kirjoja SKS:n kirjastossa ja sattui selailemaan 1800-luvulla painettua suomalaista kirjaa. Hän huomasi kirjassa tutun runon, josta hän tunnisti tuttuja säkeitä runo-laulusta "Kotimaani ompi..." Mutta runon Suomea tai tuomea ei löytynytkään tekstistä, vaan Espanja ja kastanja. Kalvola ryhtyi selvittämään runon mysteeriä.

Osoittautui, että laulun alkuperä löytyi varsinaissuomalaisten ylioppilaiden kaunokirjallisesta albumista (1860:1). "Zigenargossen i norden" eli romaanipoika pohjolassa. Se osoittautui siis osaksi Emanuel Geibelin (1815-1884) runoa ""Der Zigeunerbube im Norden"(1834).

Saksassa tästä laulusta oli syntynyt useita kansanomaisia versioita. Laulu lähti leviämään arkkiveisuna ja suullisina muunnelmina. Ja kukapa meistä suomalaisista ei tätä laulua tuntisi!

Simo Westerholm, joka on amerikansuomalaisen musiikin tuntija, on selvittänyt, että Jooseppi Riippaa voidaan pitää perimätiedon perusteella laulun tekijänä. Westerholm pitää alla olevaa laulutoisintoa Riipan tekemänä:

Kotimaani ompi Suomi,
Suomi on mun kotimaa,
siellä valkolatva tuomi,
järven rannalla tuoksuva.

Ahon laidat armahimmat
mansikoista punertuu.
Ruusut siell’ on kaunihimmat
siell’ on kirkkahampi kuu.

Siellä äiti hymyhuulin
tuuti pientä kehdossa,
Siellä ensi kerran kuulin
lintuin laulun lehdossa.

Siellä myöskin ensikerran
lempi syttyi sydämeen.
Liekö ollut tahto Herran,
kun se päättyi kyyneliin.

Synnyinmaani heitin silloin
huolissani huokaillen.
Milloin taasen näen oi milloin
Suomen sulopäivyen (tai: päivän sen).

Kotimaani ompi Suomi
sinne riennän poloinen.
Haudalleni valkotuomi
toki kylvää kukkasen.

Riippa on selkeästi tuntenut saksankielisen mustalaisrunon. Hänen sanoissaan Spanjasta on tullut Suomi, kastanjasta tuomi. Ebron ranta on muuttunut järven rannaksi. Laulussa on myös kehto- ja linnunlauluosiot. Lienee yleismaallista tällainen kaipuu lapsuusseutuihin ja kotimaahan. Kullakin on siten omat lellikkinsä omassa maassaan!

Riipan laulu kiiri todella nopeasti Suomeen saakka, sillä se tunnettiin Suomessa jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Laulukirjoihin tämä laulu liittyi vasta 1943, jolloin sen typistetty versio pääsi ravintola Parisin yhteislauluvihkoon. Ensimmäinen äänitallenne laulusta äänitettiin jo 1911 Helsingissä. Laulusta on kehkeytynyt myös lähes ulkosuomalaisten kansallislaulu.

Mutta kohtalon kouralla oli suunnitelmiin sanottavansa. Jooseppi kuoli ainoastaan 24-vuotiaana. Elokuussa 1896 Jooseppi opetti Hanccockin luterilaisessa kirkossa lapsia. Jooseppi huomasi iltapäivällä pilviä kerääntyvän taivaalle ja rajuilman lähestyvän, jonka vuoksi hän päästi lapset tavallista aikaisemmin pois koulusta. Salama iski kirkkoon 28.8.1896 hetkellä, jolloin lapset - heitä oli toistasataa - olivat kirkon ulkopuolella koulusta pois lähdössä. Kirkossa vielä ollut Jooseppi ja kaksi tyttöstä olivat vielä jääneet kirkkoa puhdistamaan. Salama iski ja repi rikki kirkon tornin kelloa myöten ja repi myös kattoa. Salama tuli myös lattiasta läpi repien lattiaan ison aukon. Myös ikkunat särkyivät. Iskun voimasta Jooseppi kaatui kuolleena lattialle silmänräpäystäkin nopeammin. Tytöille ei käynyt kuinkaan.

Yllä: Joosepin kuolinkirkko. Kuva lainattu täältä

Jooseppi oli vielä eläessään esittänyt toiveen, että jos sattuisi kuolemaan, hänet tulisi haudata Astoriaan. Se toteutuikin hautajaisissa koululapset lauloivat alla olevan laulun:




LÄHTEET: 
Lehti lapsille ja kuwiakin. 9/1896. Nro: 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161931?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipan&page=1] Luettu 20.7.2025. 

Lähtijät: Siirtolaiset. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/0a218556-2_lahtijat_siirtolaiset.pdf] Luettu 9.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja.26.8.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181096?term=Jooseppi%20Riippa&page=5] Luettu 20.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja. 2.9.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181097?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipasta&page=2] Luettu 20.7.2025. 

Ulkosuomalaisten ”kansallislaulu” on alkuperältään saksalainen mustalaispoikaviisu. Ihmistenilmoilla.wordpress.com. [https://ihmistenilmoilla.wordpress.com/tag/jooseppi/] Luettu 9.7.2023.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2025

Suuri nälkävuosi 1867 Kälviällä

Löysin vanhoista lehdistä  vuodelta 1934 kiinnostavan tarinan ja ajankuvauksen. Niissä kerrotaan suuresta nälkävuodesta, yhdestä niistä.

Kälviän Ridankylästä lähtöisin ollut talollinen, Juho Rita, oli kertonut muisteluksiaan nälkävuosista vuodelta 1867. Hän oli silloin nuori poika. 

Rita oli kertonut, kuinka haastavaa oli  saada jauhoja riittävästi, vaikka asuttiinkin lähellä merta ja olisi voinut ajatella, että laivoilla ainakin niitä olisi tänne tuotu. Vain kaikista vähäosaisimmat saivat jonkinlaisia apuja. Talokkailla ei ollut toivoakaan saada esimerkiksi jauhoja ostettua velaksi. Ne piti pystyä maksamaan käteisellä. Kun ajat olivat niin köyhät, ei rahan saantikaan ollut millään lailla helppoa. Jauhojen hinta oli tietysti korkea. Juho Ridan kotitalossa jauhoja pystyttiin ostamaan vain pieni määrä pettuleivän sekaan sekoitettavaksi. 

Juho Ridan isä asui noihin aikoihin Hassisen talossa. Talossa oli suuri uuni, johon mahtui peräti 22 leipää paistumaan. Pettuleipää paistettiin iltaisin ja ne jätettiin yöksi vielä uuniin. Aamulla hieman Juho Ritaa vanhempi isosisko konttasi leivinuuniin ja yritti varoen kerätä leivät uunista pois. Leipäi ei pystynyt ottamaan leipälapiolla uunista ulos, koska ne olivat niin  haperoita, että silloin hajosivat aivan murusiksi. Juho Rita oli muistellut, kuinka hyvältä pettuleipä pojan suussa maistuikaan uunituoreena. 

Samana kesänä oli tehty hätäaputöitä Ridankylästä Kälviälle menevälle kylätielle. Täysi-ikäinenmies sai tienestiksi  korkeintaan kaksi naulaa eli noin 800 grammaa jauhoja päivässä. 

                 

Alle liitän vielä Juho Ridan kirjoittaman runon nälkävuodesta ja hätäaputöistä. Se ei ole varmaankaan mikään huippu runollisesti, mutta siihen on kivasti koottu asioita tuolta aikakaudelta.

Runo vanhasta kylätiestä

Se on yksi vanha kylätie,

joka Kälviän kirkolta Alaveteliin vie. 

Tämä tie on ollut jo monta sataa vuotta

eikä sen parannushommista olekaan

         puhuttu suotta. 

-Tämä tie oli ensin metsäpolku,

josta koskaan ei ollut oikeaa kulkua.

Sitten, kun kaikki kyllääntyivät huonoon

          tiehen,

niin tien tekeminen tarttui jokaiseen mieheen. 

Silloin alettiin tehdä tietyötä,

jossa oli vanhat ja nuoret myötä. 

Kun alettiin tien paikkaa raataa

ja vanhaa metsää poiskaataa;

kun miehet toivoivat nähdä tien uusi,

niin siinä kaatui sekä mänty että kuusi, 

ja silloin tänne tie tuli,

joka kauan sitten kyläntienä oli. 

-Sitten kerran tuli aikamme suuri

          halla,

joka teki tuhoja maassa kaikkialla,

jonka sivu ei päästy muuten

kuin saamalla tuta kovan leivän

              puutteen.

Silloin tuli leiväksi männyn kuori,

ja olkijauhoista oli sen toinen puoli.

-Silloin alkoi tulla monelle leivän hätä,

vaan valtio ei kansaa nääntymään jätä. 

Nyt katsottiin tietä sillä lailla,

että se oli suuria parannuksia vailla. 

Alettiinpa nähdä tiestä uutta vaivaa

 ja noille pehmeille nevamaille

         ojia kaivaa. 

Silloin puhuttiin puutteesta hiljaa,

mutta palkkana saatiinkin ruisviljaa. 

Palkka ei ollut tosin suuri, 

mutta se oli kuin joku suojelusmuuri. 

Päivässä saatiin jauhoja vain pari

           naulaa,

joten siitä ei sovi paljonkaan laulaa. 

Hevosmiehille täytyi toki enempi antaa,

koska vetivät tielle parannussantaa. 

Niin päästiin kesään asti, 

jota aikaa toivottiin hartahasti. 

Kun lumet ja jäät ajoissa maasta suli, 

niin silloin oikein suotuisa kevät tuli. 

Silloin tuli pakko tien teosta laata,

kun kaikki alkoivat viljellä maata. 

Vaan kun saatiin lisää osakkaita,

joilla täällä oli niitty- ja metsämaita, 

niin silloin taas täällä työväkeä nähtiin,

kun uudelleen tätä tietä tehtiin.

Paljon se nytkin tuotti vaivaa,

kun piti tiestä kiviä ylöskaivaa.

Ruuti se kivet isoiksi särki,

joten tangoista ja kuokista alkoi pettää

         kärki. 

Kestihän se tämäkin useamman vuoden ajan. 

-Juho Rita-

Rita oli muistellut, ettei hänen kotikylässään kukaan tainnut suoranaisesti kuolla nälkään, mutta huonon ravinnon vuoksi aiheutui tauteja ja samoin ihmisten yleisen heikkouden vuoksi kuoli väkeä. Rita oli vielä muistellut, kuinka upealta tuntui seuraavana kesänä  vuonna 1868, kun se kesä olikin erityisen lämmin ja viljan kasvulle suotuisa. Nälkävuosi oli ohitettu ja tulevaisuuteen voitiin katsoa taas kirkkain mielin. 

LÄHTEET: Keskipohjanmaa. 3.3.1934. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1863071?term=N%C3%A4lk%C3%A4vuoden&term=K%C3%A4lvi%C3%A4lt%C3%A4&term=suurista&term=n%C3%A4lk%C3%A4vuosista&term=suurelta&term=n%C3%A4lk%C3%A4vuodelta&term=suuri&term=suurella&term=K%C3%A4lvi%C3%A4n&term=K%C3%A4lvi%C3%A4&term=suurimmassa&term=suuresti&page=3} Luettu 7.6.2025. 

Keskipohjanmaa. 20.11.1834. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1863029?term=Alkoholiliikkeen&term=voittovarojen&term=jaossa&term=merkitsisi&term=karkeaa&term=kohtuuttomuutta&term=karkea&term=kohtuuttomuuden&term=alkoholiliikkeen&term=jaosta&term=voittovaroista&term=jako&term=alkoholiliikkeest%C3%A4&term=kohtuuttomuus&term=merkitsee&page=3}  Luettu 7.6.2025. 

sunnuntai 25. toukokuuta 2025

Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.


Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 


Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

sunnuntai 4. toukokuuta 2025

Johan - poika Isovihan pyörteissä

Taasen kerran kiinnostus kuljettaa minut Isovihan aikoihin. Tällä kertaa viipyilemme Lohtajalla. Tarinan olen lukenut yli sadan vuoden takaisesta  lehdestä. Sinne tarina on kulkeutunut 1776 ja 1789 vuosina julkaistuista  Åbo Tidningar`ìn artikkeleista, jotka pohjautuivat  Kokkolan silloisen raatimiehen,  Jaakko Fahlanderin ja toisen, nimeltä tuntemattomaksi jääneen henkilön  muistiinpanoihin. 

Eräs kokkolalainen kaupunginpalvelija oli paennut kahden poikansa ja vaimonsa kanssa Himangalle tiheään metsikköön Isovihan tuoksinassa vihollisia. Harmillisesti kasakat löysivät heidän piilopaikkansa ja yrittivät saada perheen kiinniotetuksi. Kävi niin kurjasti, että muu perhe pääsi pakoon, mutta nuorempi pojista, joka oli vielä alle 11-vuotias, joutui kasakkain käsiin. Poika oli nimeltään Johan Hagberg. 

Yllä: Piilopirtti. Kuva otettu Kälviän eläinpuistosta. 

Kasakoita oli kaikkiaan seitsemän. He poistuivat paikalta Johanin kanssa, mutta pelkäsivät, että joku väijyisi heitä yön pimeydessä. Niinpä he päättivät jättää hevosensa maihin ja soutaa Parkkihaudan rannasta pienelle saarelle Vähälän luodon luona. Tämä paikka on ilmeisesti nykyään Himankaan kuuluva. 

Yllä: Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa. 

Jaettuaan päivän ryöstösaaliin paneutuivat kasakat pitkäkseen. Johan-poika laitettiin kasakkain keskelle nukkumaan. Mutta voi vain kuvitella, ettei poika-rukalla uni tullut silmään. Hän makasi hiljaa paikallaan kasakkain nukkuessa ja kuulosteli ympäristönsä ääniä miettien, kuinka voisi päästä pakenemaan.

Johan-poika kuulikin, kuinka veden noustessa yön aikana vene kalahteli rantakiviin. Hän päätti ottaa riskin ja juoksi kohti venettä ja tuuppasi sen vesille hypäten  venhon kyytiin. Kasakat kyllä heräsivät pojan karattua veneen ääniin, mutta  ketteränä poika ennätti päästä jo sen verran kauaksi rannasta, että kasakat eivät saaneet häntä kiinni. Poika istui urhoollisesti veneessä, kunnes se aikanaan karahti rantaan. Seitsemän kasakan  kohtalona oli  menehtyä luodolle. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025. 


sunnuntai 27. huhtikuuta 2025

Veljesten riita hevosista

Tällä kertaa kuljetaan vuoteen 1815 ja käräjille Kokkolaan. Kyseessä oli velkasaatava, jossa kantajana eli asian esille tuoneena oli talollinen Matts Mattsson Bengtilä ja vastaajana eli haastettuna hänen veljensä Johan Mattsson Bengtilä, molemmat Kälviältä. 

Itse kantaja Matts Mattsson Mattsson ei ollut paikalla, vaan häntä edusti hänen kirjallisesti valtuuttamansa asiamies, varavouti herra Johan Fredric Sundberg. Vastaaja Johan Mattsson Bengtilä taasen ei ollut saapunut lainkaan paikalle kuulutuksesta huolimatta. Kihlakunnantuomari Matts Rijpa kuitenkin  todisti, että Johan Mattsson Bengtilä oli  lain mukaisesti haastettu oikeuteen. Sen sijaan todistajaksi kutsuttu talonpojanpoika Johan Abrahamsson Skinnari oli paikalla. 

Kantajan valtuuttama mies, Johan Sundberg kertoi, että kun asianosaiset  riitapukarit 4-5 vuotta aiemmin  olivat purkaneet yhteistilansa,(ns. bolag), he olivat tuolloin jakaneet omaisuutensa, johon kaiken muun lisäksi kuului myös kaksi hevosta. Toinen hevosista oli ilmiselvästi paljon toista hevosta parempi. 

Tämän vuoksi veljekset olivat lopulta päättäneet, että he arpoisivat, kumpi saisi kummankin hevosen. Oli myös ennen arvontaa jo sovittu, että se, kumpi saisi paremman hevosen, maksaisi toiselle  viidentoista riksdalerin ja kahdenkymmenenneljän skillingin verran maksua Ruotsin rahassa. 

Nyt oli ilmennyt, että vaikka Johan Mattsson Bengtilää oli arpa suosinut ja hän oli saanut paremman hevosen,  ei hän kuitenkaan ollut suorittanut veljelleen sovittua maksua. Tätä summaa nyt vaadittiin käräjillä maksettavaksi. Valtuutettu Sundberg vetosi asiansa tueksi myös kahteen todistajaan, jotka olivat talonpojat Johan Jacobsson Bengtilä ja Anders Ericsson Pernu. 

Harmillisesti näitä kahta todistajaa ei kuitenkaan oltu saatu tavoitettua käräjille paikalle.  Heidät tunnettiin kuitenkin yleisesti hyvämaineisina  ja siksi sallittiin vannoa todistajavala, kuitenkin sillä varauksella, että vastaaja  Matts Mattsson Bengtilällä olisi myöhemmin  esittää heitä tai heidän kertomuksiaan vastaan  esteellisyysväitteitä. 

Tämän jälkeen kuultiinkin, mitä nämä todistajat olivat asiasta kertoneet:

Johan Jacobsson Bengtilä kertoi, että oli ollut paikalla silloin, kun  riitapukarit, Bengtilän veljekset, olivat juhannuksen aikoihin  kuusi vuotta sitten  purkaneet yhteisen taloutensa. He olivat siinä yhteydessä myös jakaneet sekä irtaimen omaisuutensa että karjansa. Tilalla oli ollut kaksi hevosta, joista toinen oli selvästi huonompi. Niinpä veljekset olivat sopineet, että se, joka saisi paremman hevosen, sitoutuisi välittömästi maksamaan toiselle osapuolelle  15 riikintaaleria ja 24 skillinkiä. Todistaja kuitenkin kertoi, että  hänen käsityksensä mukaan Johan Mattsson Bengtilä ei ollut tätä summaa maksanut, vaikka Matts  Mattsson oli useaan otteeseen tätä summaa vaatinutkin. 

Vuona 1815 tuo rahamäärä vastasi suunnilleen työntekijän 1-2 kuukauden palkkaa, sillä olisi voinut hankkia esimerkiksi viljaa satoja kiloja. 

Toinen todistaja, Anders Ericsson Pernu, oli kertonut myös olleensa läsnä, kun veljekset jakoivat omaisuutta. Hän oli kertonut kaiken samoin kuin ensimmäinenkin todistaja.

Varavouti Johan Ericsson Sundberg  katsoi että hänen päämiehensä, Matts Matssonin, saatava oli täysin todeksi todettu ja hän toisti aikaisemman vaatimuksensa, vaatien myös laillista korkoa sekä  korvausta oikeudenkäyntikuluista. 

Kun oltiin päästy asiassa tähän saakka, vaativat kruununvouti ja  kolmas maanmittari Gustaf Fredrik Grönors, joka oli paikalla vastaaja Johan Mattsson Bengtilän  edustajana, sakkoa  Johan Mattssonin aiheettoman poissaolon vuoksi. Sen jälkeen käräjäoikeus vetäytyi harkitsemaan asiaa. 

Käräjäoikeus päätyi esittämään, että koska vastaaja Johan Mattsson Bengtilä oli laillisesti haastettu oikeuteen, mutta jäänyt istunnosta pois ilmoittamatta pätevää syytä, hänet tuomittaisiin sakkoon Ruotsin lain 12. luvun 2.  §:n nojalla. 

Tuossa lain kohdassa, joka  oli vuodelta 1734, määriteltiin, että vastaajan jäädessä saapumatta oikeuteen ilman hyväksyttävää syytä, voidaan tuomita sakkoon ja asiaa voidaan käsitellä, vaikkei hän olisi käräjillä paikalla. 

Sakon suuruus olisi  kaksi hopeataaleria tai 96 hopeakopeekkaa, jotka jaettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ja Kruunun kesken sekä myös kruununsyyttäjän ja kolmannen maanmittarin, Grönorsin, hyväksi. Sakko voitaisiin maksaa rahassa tai jos tuomittu oli maksukyvytön, niin sakko voitaisiin sovittaa kolmen päivän vankeudella. 

Tuohon aikaan kaksi hopeataaleria olisi voinut merkitä työläisen 2-4 viikon palkkaa tai  esimerkiksi kymmeniä kiloja ruisjauhoja. Hopeakopeekat olivat tuohon aikaan arvossaan ja sillä olisi voinut korvata 1-2 palkan köyhemmälle käsityöläiselle tai  hankkia 5-10 kanaa. 

Oikeus myös katsoi, ettei Johan Matsson Bengtilän poissaolo estänyt asian ratkaisemista. Todistajien lausunnoista oli selvästi ilmennyt, että Matts Johanssobn oli sitoutunut maksamaan veljelleen sovitun summan joko heti tai viimeistään  vuonna 1809. tuomittiin vastaaja  maksamaan tämä summa korkoineen kuusi prosenttia  vuodessa maksu eräpäivästä, 24. kesäkuuta 1809 alkaen siihen saakka, kunnes maksu olisi kokonaan suoritettu. 

Tämän lisäksi vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset kolme ruplaa ja 50 kopeekkaa hopearahana tai setelirahoina kymmenen ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. 

Oikeus katsoi,, että koska kyseessä oli yksipuolinen tuomio, tuli kantaja Matts Mattsonin ilmoittaa päätöksestä vastapuolelle. Ja mikäli vastaaja Johan Mattsson  katsoi, että hänellä olisi peruste tuomion kumoamiseen, olisi hänen haastettava kantaja uuteen käsittelyyn viimeistään ennen seuraavaa käräjäkautta. 

Lisäksi, koska vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset, kohtuulliseksi arvioidut kolmeksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi hopeassa tai kymmeneksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi setelirahoissa (Banco Assignationer).

3.5 hopearuplaa vastasi  1-2 viikon palkkaa, nykyrahaan muutettuna ehkä  400-800 euroa. banco Assignationer tarkoitti Venäjän keskuspankin painamia setelirahoja, jotka olivat arvoltaan huomattavasti heikompia kuin hopearahat vastaten nykyrahassa noin 200-400 euroa. 

Jos mitään opimme tästä, niin varmaan sen, että velat kannattaa maksaa ajallaan pois!


LÄHTEET: Kansallisarkisto. Keski-Pohjanmaan ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. 1815-1815 (KO a:13 -490. SS. 124. [https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/#/documents/700490/pages/490?t=kaustar&d=overlay] Luettu 27.4.2025. 

sunnuntai 20. huhtikuuta 2025

Hyvää pääsiäisviikonloppua!

Täytyy todeta, että neljän päivän pääsiäislomanen tulla tupsahti tänä vuonna todella kiitolliseen aikaan. On ollut sen verran haipakkaa viime viikkoina, että tunsin levon ja rauhoittumisen  tarvetta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Loma on ollut todella rauhallinen, olenhan ollut pääasiassa yksin kotona, kun siippa on ollut kiinni työvuoroissa. Televisio pysyy kiinni, kuin olen yksin kotona, taustalla tikittää vain pari seinäkelloa. Aivan luxusta!

                                       

Säät on olleet ihan jees, mutta tunnustan lymyilleeni enimmän aikaa sisätiloissa. Olen pitkästä aikaa uppoutunut kirjan kirjottamiseen. Voi että, kun olisikin tällaisia muutaman päivän lomarupeamia  useammin! Tarvitsen aikaa ensin palautua arjen hässäköistä, ennen kuin kynä lähtee laulamaan. Nyt olen enemmän kuin tyytyväinen itseeni. Tekstiä on tullut loihdittua aika monta arkillista. Mutta koska historiateemaisen kirjan kirjoittaminen on työlästä, eteneminen on enemmän kuin hidasta. Viime aikoina olen keskittynyt Ala-Satakunnan 1850-luvun tuomiokirjoihin. Todella, todella kiinnostavaa, mutta samaan hengenvetoon todeten myös todella, todella työlästä. Mutta summa summarun; todella, todella antoisaa!

Päällimmäisenä on mielessä, kuinka paljon suvun historiaa pyyhkiytykään pois  uusien sukupolvien noustessa esiin. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Tällä hetkellä käsittelyssä on suvullani ollut  isohko jahti, jolla on kuljettu Itämerta ristiin rastiin uskomattomia tavaroita kaupitellen, eikä meille kenellekään jälkeläiselle ole jäänyt tietoa tästäkään.  Olen naurellut itsekseni siunattuja tuomiokirjoja ja  sieltä ongittuja tietoja siitä että esi-isäni päätti jättää tullimaksut maksamatta. Muutoin ei olisi tämä tai moni muukaan tarina auennut kirjoitettavaksi. 

                

Lomasta on vielä lähes pari päivää jäljellä. Ajatus tuntuu ihanalta. Pihatyöt kyllä odottavat, ehkä pitäisi jo vähitellen  mennä haravoimaan. Sitä ennen aion vielä kirjoittaa mailin  Kanadaan. Sattuman kaupalla -  taas kerran  - tutustuin netissä  äitini lapsuuskaveriin, joka on asunut viimeiset 60 vuotta Kanadassa. Meillä on ollut aika tiivistä kirjeenvaihtoa ja mikä aarre hän onkaan ollut vanhojen asioiden selvittämisessä sukuani Isojoella koskien! Jostain näitä uskomattomia kontakteja vain tuntuu lentävän eteeni. Olen niistä tosi kiitollinen!