Venetsialaisilta, joka päättyi pyllistelyyn kuninkaalle

 No nyt ei tullut ihan sellainen päivitys kuin aioin..kerroin tutuilleni viettäväni ypöyksin rauhallista venetsialaisiltaa, kun siippa oli töissä. Naureskelin etukäteen, että sytytän ehkä kynttilän ja vain oleilen. 

Pojanpoika oli lauantai-iltaan saakka yökyläilemässä ja kun hän lähti, ajattelin käydä illansuussa kuvailemassa kaupungissa. Loppuillasta palaisin sitten vielä altaaseen uimaan - vesi kun on edelleen lähes+19. On vaikea löytää rentouttavampaa hetkeä, kuin uinti hämärässä illassa, kun valaistus on päällä...

Kaupunkiin päästyäni kävin aluksi kurkkaamassa Hagströminkulman remontoidun kellon. 14 vuoden tauon jälkeen se näyttää jälleen aikaa, niin kuin kellon kuuluukin. 

Ajoin autoni Puurokarin taakse ja käveli sieltä verkalleen kohti Suntia ja Kauppatoria. Ilma oli kuin paraskin kesäsää. Ei tuulenvirettäkään ja lempeä lämpö hyväili syyssäässä. 

Suntin rannalle oli sommiteltu sadoittain kynttilöitä ja  seutu näytti todella kauniilta. Kuvissani näyttää enemmän päivältä kuin todellisuudessa näytti. Ilta oli hämärtymässä ja hetki hetkeltä seutu näytti kauniimmalta. Nuoriso paukutteli kallioiden takana pikkutulitteita. Taivas pilkotti silloin  hetkisen pinkkinä. 

Ukri Merikannon veistosten takaa katselin kohti Suntia. Jestas kun oli tyyntä! Kaupunginsalmen toisella rannalla keräiltiin viimeisiä rippeitä pois päivällä olleesta drifting-tapahtumasta.

Barkassirakennuskin oli saanut valomeren  portaikolleen ja liekit peilasivat kivasti alukseen. 

Varsinainen liekkimeri alkoi Suntin Englanninpuiston kohdilta, kohdassa jossa on syvennys entisaikojen aluksille. 

Suntin rannalle kerääntyi illan hämärätyessä porukkaa. Erityisesti paikka näytti tänä vuonna olevan nuorison suosiossa. Toki rannan tuntumassa käveleskeli varttuneempaakin väkeä. 

Seisoin kauan Anders Chydeniuksen kadun sillalla katsellen, aistien  ja kuvaillen. Ihmiset näyttivät ihanan kiireettömiltä ja viipyileviltä. Muutama pikkupommi pamahti harvakseltaan ja kapea harmaa savujuova nousi tyynessä säässä hiljalleen korkeuksiin haihtuen. 

Illan hämärtyessä pikkulasten määrä väheni ja ilolientä nauttivien määrä kasvoi samassa suhteessa. Nuoriso kuitenkin istuskeli penkeillä ja kivikoilla pääosin fiksusti. 

Pidin kovasti tunnelmasta. Lisäksi  maksuttomuus ja kenen vain osallistuminen kulkijaksi rannalle oli miellyttävä ajatus. Ei tarvinnut isoa  pauketta. Näin korona-aikana korostui jotenkin ihmisten ilo jälleennäkemisistä ulkoilmassa.  

Uskomatonta, mutta totta - bussilastillinen ihmisiä Hämeestä  oli elämysmatkalla pysähtyneenä pitkän tovin ihailemassa Suntiamme!  Olisiko tätä tapahtunut vielä muutama vuosi sitten - no ei! Paikallisena ajatus tuntuu hämmentävältä, mutta kun yritin ajatella näkymää ulkopuolisen silmin, olin aika tyytyväinen! Suntista kuoriutuu oikea helmi, uskokaa pois!

Suntin vesiurut suihkivat ilmaan  vettä. Olin niin aikaisessa liikkeellä, ettei niiden värivaloja vielä juurikaan voinut nähdä. 

Ajattelin käväistä muillakin paikoilla aistimassa tunnelmaa ja palailla myöhemmin illalla vielä uudelleen Suntin rannoille kuljeskelemaan.  Niinpä kasasin kamerani ja kävelin puistoalueiden  halki hiljakseen kohti autoani. 

Loppuillasta ei sitten olekaan kovin kaunista kuvamateriaalia. Kävelin Englanninpuiston halki ja jostain syystä silmiini osui tyhjä oluttölkki puistonpenkin päässä. Kävelin  jo sen ohi, mutta palasin hetken esteettisyysvimmassa sen hakemaan. Ekologisuus ennen kaikkea!

Hämärässä puistossa Kustaa Aadolfin patsaan juuri  ohitettuani jalkani osui johonkin pientareen kuoppaan ja nilkkani niksahti niin rajusti, että  kaatua pyllähdin pitkin pituuttani hiekkakujalle. Se toisessa kädessä ollut oluttölkki rensi riemukkaassa kaaressa nurmelle. Vasemmassa kädessäni oli järkkäri, jonka olin tuttuun tapaan kiertänyt hihnastaan ranteeni  ympärille. Varjelin alitajuisesti kameraani sillä seurauksella, että vasen puoli vartalostani otti kunnon maaosuman.:(

Sain koottua itseni joten kuten pyllistäen pystyasentoon. En tiedä, mitä Kustaa Aadolf mahtoi ajatella. Sen sijaan ohitse käveli etäämpää pari nuortamiestä. Toinen huusi "Miten kameralle kävi?" Vanhasta akasta varmaan  viis, hehheh! 

Pystyyn punnatessani puhisin, että kamera on kyllä kunnossa, mutta että oluttölkki oli tyhjä, eikä  edes omani...Poikia nauratti ja poika huusi takaisin "Joo, kattelinkin, kun kävelit ihan suoraan ja kaaduit kuin seisovilta jaloilta."

Sain siis synninpäästön nuorisolta, enkä jäänyt odottelemaan lisää keskusteluja tai silminnäkijöitä Tunnollisena ihmisenä noukin sen kaljatölkinkin vielä mukaani!:) Nilkutin autolle, jossa yritin pyyhkiä enimmät veret. Kotona suoraan suihkuun ja sitten vasta pääsin desinfioimaan.  Jestas, kun se kirvelsi! Tällaista veripolvea ei olekaan ollut sen jälkeen,kun olin 5-vuotias...

Siipalle jo viestittelin, että saappa nähdä, pitääkö lähteä kipsattavaksi. Ranteen ja kämmenselän  taitekohta tuntui aika muhkealta. Kylmäpussin kaivoin esille pakkasesta, mutta niitä olisi pitänyt olla aika monta että olisi joka kolhuun riittänyt. Karmeimmissa kauhuskenaarioissa surin jo juuri jatkuvaa opintojaksoani ja viikon päästä alkavaa harjoittelua. Voisiko sen tehdä kipsi kädessä - tai pahimmassa tapauksessa kaksi raajaa kipsattuna?  Nyt  yön yli nukuttua olen päästellyt syviä huokauksia, että  taisin sittenkin selvitä säikähdyksellä. Muutama kunnon kraapasu tekee pohojalaisakan hipiään vaan lisää katu-uskottavuutta, eikö!

Joululomalla 2020-2021

Tänä vuonna loma-aikaa on ollut ruhtinaallisesti. En tiedä, korostuuko se vielä entisestään, kun pyörii aivan kotinurkissa useamman viikon.  Mitään ihmeellistä ei ole tehty, mutta ihan ok loma silti. Tässä pientä päivitystä vuodenvaihteen molemmin puolin. 

Olen saanut pitää pientä tonttupoikaa luonani useampaan otteeseen. Olemme leikkineet autoilla ja  veivanneet  käsillä  laululeikkejä, Välillä on harakka huttua keitellyt ja toisinaan taas jotain muuta. Ihanaa on rauhoittuminen muun muassa  iltasatujen pariin. Meillä on ollut vakisatuna "Killi kissanpoikanen", jonka tonttupoika osaa jo ulkoa. Oma rakas lapsuusmuisto nousee vastaavasti kolmesta pienestä porsaasta. Ehkä kolmanen porsaan nokkeluus oli se, joka  silloin sadussa viehätti. 

Joulun alla usutin nuorimmaistani useampaan otteeseen tekemään huoneessaan joulusiivoja.  Aina oli  jotain  tärkeämpää. Kunnes sitten aatonaattona poika terästäytyi ja vääntäytyi ihmismäiseen aikaan sängynpohjalta. Siipalle viestittelin, että nyt on kuule täällä sellainen siivooja mopin  vartta vääntelemässä, että tästä moni jopa voisi maksaa. Nuori mies pesi ja puunasi pelkissä alushousuissaan! Homman hoidettuaan hihkaisi, ettei voi ymmärtää, miten äiti saa samaan hommaan menemään päiväkausia... Varmaan vaatevalinta on mennyt ainakin pieleen minulla...

Aatto vietettiin kotosalla. Haudoille vein pojan kanssa kynttilät, sillä aikaa toinen poika lämmitti saunaa. Koko  ydinperhe oltiin koossa sekä anoppi ja siipan veli perheineen - kuten aina. Ainoastaan Etelä-Suomen vieraat jättivät tapaamisen väliin tällä kertaa. Joulu ei oikeastaan eronnut aikaisemmista mitenkään,  muutoin  kuin että nuorimmaiseni nakitettiin pukiksi, kun  ei haluttu  ottaa ketään ulkopuolista.  Omaa äitiäni lähdin tervehtimään vasta joulupäivänä. 

Juuri ennen joulua osallistuin hautajaisiin.  Meitä oli paikalla  20 ihmistä saattamassa  tuttua vanhusta haudan lepoon. Seuraavalla viikolla olisi tullut tuo 10 raja vastaan. Siinä kirkonpenkissä istuessani päätin napata itsestäni  poikkeuksellisesti  kuvan. Ehkä tätä ajanjaksoa kasvomaskien  kanssa muistellaan vielä jälkikäteenkin yhtenä hetkenä elämässämme. Ehkä se kaipasi tallennusta. Kukapa olisi voinut vuosi sitten kuvitellakaan vielä moista. Onko kukaan muuten koettanut laulaa kangasmaskin kanssa? Voin kertoa, että aivan epätoivosta hommaa... kangas imeytyy suuhun kiinni, kun yrittää saada ääntä kuuluville...

Tämän mustan kasvomaskin ikuistin kontrastina sille, että kesken  siunaustilaisuuden mieleeni ryöpsähti historianteksti  vuosien 1710 -1711 ajalta, jolloin rutto oli  synkkänä vieraana kaupungissamme. Silloin ruttotartunnan saaneiden piti kantaa käsissään ulkona liikkuessaan valkoista keppiä. Lisäksi  naisilla tuli olla suun edessä valkoinen liina. Nyt oikeastaan mikään muu ei ole muuttunut, kuin että  vielä terveiden ihmisten kirjoissa olevat  turjustautuvat kasvomaskeihin.  Ne kepit vielä  olisi  ehkä hyvä lisä jokaiselle - voisi laittaa  vaan muutaman metrin pituutta lisää niille, niin hoituisi turvavälit itsestään.

Aika aikaansa kutakin. Vielä keväällä ihmiset hamstrasivat wc-paperia kuvitellen epidemian tunkeutuvan  joka paikkaan  parin viikon sisällä. Miten pieni onkaan ymmärryksemme!  Nyt edulliseen hintaan tarjolla olevat kasvomaskit on myyntivaltti. Ja jos tilanne äityy oikein pahaksi, on meillä hätävarana niitä maskeja varmaan  vielä vessanpönttöjä tukkimassakin...Omaa elämääni korona ei ole paljonkaan muuttanut, kun etäopetuksesta päästiin. Työt on hoituneet entiseen malliin, paitsi että virtuaalipalavereja on  aikaisempien tapaamisten sijaan. Introvertin maailmaa ne eivät hetkauta. Blogin päivityskin sujuu kuten ennen. 

Välipäivinä olen kierrellyt ympäri kaupunkia ja näpännyt kuvan jos toisenkin, mistä on sattunut inspiraatiota löytymään. Kustaa  II Aadolf näkyi saaneen hienon katoksen päänsä ylle sitten viime käynnin. 

Vaikka Kokkolan   400-juhlavuosi onkin nyt ohi, niin innostuin Suntin vartta kävellessäni, kun näin pari Puurokarin rannalle kyhättyä lumiukkoa. Mielessäni kehittelin hauskaa ulkoilmatapahtumaa vaikka hiihtolomaa ajatellen. Jospa olisikin suojasäätä ja paljon lunta, niin  rannan tuntumaan olisi nastaa saada lumiukkokisa pystyyn, jossa lapsijoukkueet tai perheet  kisaisivat, kuka saa muovailtua lumesta vaikuttavimman näköisen lumiukon Kustaa II Adolfia jäljitellen. Tai ehkä oikea paikka olisikin Kustinkadun  ympäristö... Muutoinkin tuntuu, että ulkoilmatapahtumat ovat tänä vuonna uudessa nosteessa. 

Ehkä jollekin on tullut jouluruoista ähky. Tällainen possun kuva oli Suntin rantaan spreijattu. Jokin salainen sanoma tässä täytyy olla...

Muutoin Suntin varrella oli kiva kuljeskellä. Aurinko oli laskemassa ja yläilmoissa kaunista. 

Santahaassa oli kymmenittäin ihmisiä. Latupohja oli valmis, mutta varsinainen hiihtolatu vielä puuttui. Jospa tänä talvena innostuisikin  taas enemmän hiihtelemään!

Kiertelin myös Ykspihlajassa. Potin rannassa oli taianomaisen kaunista. Meri oli vielä auki. 

Kaarlelan kirkko oli kaunis hämärtyvässä illassa. Kävin kuvailemassa kirkkomaata erästä tulevaa blogipäivitystä varten. 

Välillä käväisin kotona. Kylätie on niin taianomainen näin talvi-iltoina. 

Joutenolo on kivaa. En tosin tiedä, kauanko sellaista jaksaisin pidempään. Seuraavana päivänä satoi lunta ja innostuin lähtemään uudelle retkelle. Tällä kertaa Neristaniin, vanhaan kaupunkiin. 

Ja kun taas päädyin Suntin rantaan - tosin lähemmäksi keskustaa, oli kiva seurata  lintujen kaakatusta avovedessä. ja aivan taianomaista värimaailmaa taas kerran!

Tänään vielä, kun olin palailemassa  äitini luolta, oli vaan pakko pysäyttää auto ja ihailla lumista  luontoa. Tällä kertaa viipyilin aivan yksin hiljaisessa Perhojokivarressa. 

Vielä on muutama päivä lomaa.Yhtä rennolla otteella aion viettää loppulomanikin. Suomalainen luonto on niin monimuotoinen, että vaikka samoja reittejä kiertelee useampaan kertaan, löytää aina jotain uutta.