Lokakuun juttuja

Tällä kertaa lokakuun alun kuvia. Olen kuvaillut siellä sun täällä, esimerkiksi kotikulmilla, Laajalahdessa ja Harrbådassa. Vain pieni siivu kuvista päätyi tänään tänne. Vähemmän tekstiä, annetaan kuvien puhua. 

Kotikylän keltakultaiset pellot näkyy mun keittiön ikkunasta. On suorastaan  luxusta seurailla pellolle laskeutuvia lintuja - milloin kurkia, milloin hanhia tai milloin joutsenia. Aamuisin töihin lähtiessä on useana aamuna kiirinyt ilmoille ihana kaakatus lintujen joukosta. Tiedä, mitä juttelevat. 

Omenia tuli tänä vuonna sopivasti. Ne on jo poimittu ja lähes syötykin. Vain latvaoksiin jäi muutama  täydellisen punakka omena. Ehkä  pihan linnut minua  taitavampina kiipeilijöinä saavat  loput omenat tällä kertaa omikseen. 

Kylätien varrella on joka vuosi ihana keltakultainen haapojen lauma. Tässä  kuvassa ei näy koko kultaloisto kauneimmillaan, mutta livenä ohi ajaessa näky on järisyttävän kaunis. 

Tänä syksynä työpaikan tyhy-päivä pidettiin Laajalahdessa. Minä en lähtenyt luontopolkua kiertämään, vaan keskityin kuvailemaan lähimaaston ihanuuksia. 

Metsä oli täynnä kosteudesta pullistelevia hämähäkinseittejä. Voi ja wau! Että joku eliö luonnossa voikaan kutoa jonkin näin kauniin ansan ja kastepisarat vielä vain lisäävät sen loistokkuutta!

Myös viereisen veden pinta oli mystisen oloinen, etten sanoisi!

Aina haaveilen, että oppisin tuntemaan sieniä. Tiedän, en koskaan opi. Olisi kiva tunnistaa edes nimeltä muutakin kuin punainen kärpässieni tai kanttarelli!

Tuuli on sotkenut solmuille kaiken eteensä sattuneen. On puhallellut koivun lehtiä ja kuusen havuja minne tahtoo. Tulee mieleen hiukset, joita ei aamun jälkeen vielä ole kammattu.

Pihlajanmarjat. Mustanpuhuviksi käpertyneet lehdet ovat karuudessaan kauniit punaisten marjojen kaverina. 

Tässäpä luonnon helminauha...

Kuvailen puuparkaa, joka on jo kukkeimmat päivänsä nähnyt. Tästä saisi jonnekin kelotuvan pihaan ihanan luonnonnaulakon...

Tässä puussa taas voisi nuoruuden innolla kiipeillä ja pitää majaa. 

Aluskasvillisuus vesistön lähellä on jännää...

Tässä heinät huojuvat. Värimaailma on tavattoman rauhoittava ja kaunis. 

Syksyn viime marjat.  pakkanen tuli ja palellutti pienet vadelmat...

Illan hämärtyessä Harrbådassa on hiljaista. Luulen olevani niemessä ypöyksin, mutta hämärän keskeltä  asteleekin mies koiransa kanssa vastaan. Ohitamme toisemme sanomatta sanaakaan. Mietin, että mies ehkä ihmettelee, kuka naispolo  kulkee yksin tuulisella ilmalla takki auki. Mielikuvitukseni meinaa saada jo vallan ja mietin hetkisen, onko yksin turvallista liikkua tällaisessa syrjäisessä paikassa. Näen jo silmissäni lööpit, kuinka naispolo löytyy niemen pusikosta...

Loppumatkan saan onneksi silti kulkea yksin. On jo kuitenkin vähän liian pimeää, jotta nauttisin yksinolosta. Jokainen tuulessa taipuva puu saa minut säikähtämään. Rannalla voisi olla kyltti "Ei iltaseitsemän jälkeen heikkohermoisille," sillä onhan Harrbådasta liikkeellä aina kummitustarinoita. 

Kauempaa kajastavat valot tuovat turvaa. Tuulimyllytkin erottuvat jotenkin pimeyden keskellä paremmin. 

Etäämpää maisemaa halkoo tehtaiden piiput. Pimeässä nekin näyttävät kauniilta ja voimallisilta. 

Metsäautotiellä sen sijaan on  taas turvaisaa ajella ja katsella eteen tarjoutuvia maisemia. 

Metsän laidassa kohtaan hirviherran. Yritän  zoomailla tarkemmin sarvipään sarvien kokoa. Myöhemmin kuvaa suurentelemalla saan laskettua niiden kooksi 5-6 piikkiä. Sonni parhaassa iässä siis. Tuijottelemme toisiamme kauan. Minä auton ikkuna alas ruuvattuna. Hän ojan vieressä. Ei yhtään hätkähdä, vaikka kuvailen. Vartin toisiamme tuijoteltuamme hirviherra sukeltaa metsikköön. Minä jatkan matkaani eteenpäin. 

Syksy, mystisen  kaunista aikaa! 

Harrbådassa mielikuvittelemassa

Lauantaipäivä. Lähden Harrbådaan. Minulla on kerrankin aikaa haahuilla ilman kiirettä. Sataa lunta. Etelämpänä puhuvat Valtteri-myrskystä. Tänne hoodeille ei myrsky ole rantautunut, mutta sää on hyvin utuinen.

Olen ihastunut Harrbådan niemeen. Tämä on yksi niistä paikoista, jonne voisin viedä maailmalta matkanneen  ihastelemaan luonnon   rauhaa ja ihmeellisyyttä. Kesäisin niemi on kauniin hiekkainen ja jollain tavalla jopa eksoottinen.  Nytkin puhtaanvalkoisen lumen seasta puskee itsepäisiä heinätupsuja. 

Ihmettelen, kuinka niemen lumi on pääosin koskematonta. Vain muutamat askeleet ovat kulkeneet edelläni. Astun sivuun jäljistä. Pyllistelen  kohti talventörröttäjiä. Hanki humpsahtaa allani ja totean kenkävalintani auttamattoman vääräksi. Siitä viis, jatkan kuvailua. Kuulostelen pientä narinaa, joka kuuluu etäämpää ja mietin, onko se jokin lintu. Ääni lähenee ja tajuan narinan kuuluvan sunnuntaihiihtelijän porkista, kun ne iskeytyvät hankeen. 

Hiihtäjä ohittaa minut ja halkoo v-tyylillään nopeasti kohti niemen nokkaa. Minulle riittää hitaampi eteneminen. Puistelen kenkäni lumesta ja jatkan matkaa katsellen hiihtäjän loittonevaa hahmoa. 

Kävelen kohti rantaviivaa. Leikittelen ajatuksella, että olisin pukeutunut valkeaan lumiviittaan ja uskottelisin olevani Harrbådan neito. Ehkä pitäisi katsella riittävän etäältä, että olisi uskottava.:)  Hymyilyttää. 

Tämä niemi on niin kiehtova, että ehkä se sopisi kuvaus- ja äänityspaikaksi jonkinlaiselle klassiselle esitykselle. Mielikuvitus ryöpsähtää ja olen näkevinään, kuinka juhannusyöksi rantahietikolle on kuljetettu musta flyygeli ja ehkä sen kaveriksi harppu. Vieressä kaunis nuori naisääni laulamassa Sibeliuksen "Lastentaru takkavalkealla." Esitys tuuliselta niemen nokalta hiekan keskeltä valkean hahmon nojatessa flyygeliin ja se  striimattuna meren pauhatessa sinisentummana ympäri maailmaa Kokkolan  yöttömästä yöstä ja tarinoiden kehdosta. Laitahan toviksi silmääsi kiinni; kuuntele ja kuvittele musiikin soidessa...

Jatkan kuljeskelua. Rannan tuntumassa lepää  vene.  Kuin etana kotilossaan leikkisi leikkiä, näyttääkö sarvensa ja onko huomenna pouta. Luminietoksessa on taivaallista käveleskellä ilman kiirettä.

Tähyilen kohti merta. Jos en tietäisi, en uskoisi, että meri on vieressäni. Lumi sokaisee ja tekee äärettömän ymmärtämisen mahdottomaksi. Jopa lähellä olevat kolme tuulimyllyä kätketýtyvät  sakenevaan lumisumuun.

                     

Pyryisenä päivänä ei lintuja näy. Puihin on jäänyt marjoja. Voi kuvitella, että tällaisena lumitalvena ne ovat linnuille kultaakin kalliimpia.  Kuivuneet, käpristyneet  marjat, kuin rusinat,  ovat kaikessa rypistyneisyydessäänkin jopa kauniita. 

                     

Jatkan matkaa. V-suksija palaa takaisin ja ohitamme toisemme sanomatta sanaakaan. Meistä molemmista jää hankeen äänettömät jäljet. Sellainen oli kohtaamisemme. 

         

Kävelen nimen nokkaan. Sinne ei kesäisin pääse, sillä alue on aidattu välillä ylämaankarjalle, välillä lampaille. Nyt aitaus on siirretty sivulle ja astelen portista eteenpäin. Siellä täällä on puita ja bongaan puista monenkokoisia linnunpönttöjä. 

           

          

Joku elävä ei ole tyytynyt valmistaloihin, vaan on rustannut oksaan ihan omansa...

Ison männyn leveälle levittyvien oksien alla on ihastuttava kivi. Mietin, mikä on sen tarina. Siinä on samansuuntaisia, syviä uureteita ja tasaiset reunat. Meren huuhtoma ainakin. Mietin, onko se kenties ollut joskus jonkin alueen mökin porraskivi. Tai ainakin siitä saisi sellaisen...

Joka tapauksessa joku on ollut kiireetön ja kaivertanut kiven kylkeen ison A-kirjaimen. 

Asetun mäntyä aivan liki ja tiirailen sen havujen läpi kohti merta. Puu on pullollaan pieniä käpyjä. 

Rannan tuntumassa on kaksi veden sileäksi hyväilemää kiveä. Joku on nostanut ne kuin asetelmaksi päällekkäin. 

                  

Niemen kärjessä on upea, kelottunut puu.

               

Käännyn ympäri ja kuvaan kelon yli kohti kauempana näkyvää Harrbådan linjaloistoa. Suurikin näyttää pieneltä tarpeeksi etäältä.

                     

Lähden paluumatkalle. Ketään ei näy missään, kunnes jostain hyvin kaukaa kuuluu pärinää. Äänet lähestyvät nopeasti ja hypähdän  reitiltäni sivummaksi. Kaksi moottorikelkkailijaa suhahtaa ohitse avoinna olevasta aitauksen veräjästä. Toisen kelkan keula halkoo kohti vettä ja rapakonruskea vesi pärskähtelee ilmoille.

Saavun majakan viereen. Lähistöllä lapsiperhe viettää lumen keskellä aikaansa pulkkaillen. Kuulen isän sanovan, että nyt lähdetään grillaamaan makkaraa. Kuulostaa kivalta yhdessäololta.

En tiedä, johtuuko utuisesta, lumensekaisesta ilmasta, mutta tänään näen ränsistyneen linjaloiston ensimmäistä kertaa kauniina. Rämmin lumessa ja kuvailen sukkani märiksi. Olen hämilläni uudesta näkökulmasta. Kuvani näyttävät siltä, että niistä saisi upean verhokankaan, tapetin tai vaikkapa maastokuosisen metsästysasuun! Minkä tekstiilitaiteilijan maailma minussa menettääkään! Katsokaa vaikka!:))

Käännyn jo pois päin tornista, kun on vielä pakko näpätä yksi kuva. Torniin voisi hyvin liittää Grimmin veljesten sadun Tähkäpäästä. Grimmin jututhan ovat vähän pelottavia, mutta ehkä juuri sellaiset sopisivatkin tänne ympäristöön...

Pois kävelessä  kurkistan vielä olkani ylitse ja melkein uskon  vilaukselta nähneeni Tähkäpään pitkine hiuksineen tornin ikkunassa...