lauantai 24. elokuuta 2019

Ylisokojan kirkossa ihastelemassa

Kesän ollessa kukkeimmillaan koin elämyksen. Jo pitkään oli ollut mielessä käydä Ylisokojan kivikirkossa. Ajelin kohti Ylisokojaa, noin 15 kilometrin päähän Kokkolan keskustasta ja vähän mietin, osaanko edes paikalle. Osasinhan minä. Valkea, pieni kirkkorakennus oli niin liki tienlaitaa, ettei ohitse voinut epähuomiossa ajaa. Parkkeerasin auton  tien vierustassa olleelle Kokkolan kaupungin rakennuttamalle  parkkipaikalle ja kävelin päätäni puolelta toiselle pyöritellen muutamat kiviportaat pihamaalle. 

Seisoin  kirkon edessä. Olin aivan mykistynyt. Ja yksin. Kiviportaat noustuani astuin aivan outoon maailmaan - kuvailin sitä jälkeenpäin siipalle sanomalla, että taisin käydä paratiisissa, Eedenin puutarhassa tai jossain.... Niin upea ja hyvinhoidettu pihapiiri oli maaseutumaisen kirkkomiljöön ympärillä. On ihanaa, että ihmiset rohkenevat kohdata ja jopa toteuttaa unelmansa, epätavallisetkin. 

Raotin kirkon ovea, joka ei koskaan muuten ole lukossa. Ihana luottamus ihmisiin! Tänne kirkkoon on kenellä tahansa vapaa pääsy, vaikka se onkin yksityisomistuksessa oleva rakennus. 


Ensivaikutelma kirkon sisälle päästyä on mykistävä. Olen toki nähnyt siitä jo aikaisemmin kuvia, mutta kyllä paikan päälle kannatti tulla. Kirkossa huokuu rauha ja siellä on kaunista. Katseeni osuu ensimmäiseksi opasvihkoon,jonka kannessa lukee "Tervetuloa tutustumaan...hiljentymään...etsimään" Nuo sanat kuvaavat hyvin omaa tunnelmaani siinä keskellä kivilattiaa yksikseni seisoessa ja ihmetellessä. 

                       


Rakastan hyviä tarinoita. Tämä  jos jokin on sellainen. Kirkko on lahja. Tämän kirkon tarina sai alkunsa vuonna 1988, kun Leena Harjunpää sai idean antaa puolisolleen Martti Nykäselle 50-vuotislahjaksi oman kirkon. Sekä Leena että Martti ovat ammatiltaan pappeja. He asuivat tuohon aikaan vielä Pyhtäällä, jossa Martti toimi pappina  Pyhän Henrikin kirkossa. 

Moni tietää, kuinka vaikeaa on löytää täydellistä lahjaa, vaikka kuinka sellaisen haluaisi toiselle antaa. Tämä jos mikä lienee sellainen sekä saajalle että antajalle. Kirkko oli myös kiitos puolisolle siitä, että he olivat palaamassa takaisin Leenan kotiseudulle, Pohjanmaalle. Tosin varsinaisena syntymäpäivänä Martti sai Leenalta ja lapsilta  vasta lahjaksi uniikin, pienen keramiikkakirkon ja lupauksen myöhemmin Kokkolaan  valmistuvasta kirkosta. 


Mikä ihaninta - vaikka kirkko on jäljitelmä Pyhtään kirkosta, on se ihan oma idyllinen itsensä, etenkin  pienen kokonsa vuoksi. Kuinka erikoista onkaan astella kirkkoon, jossa on ainoastaan kaksi penkkiä. Eräs tuttavani on muuten vihittykin tässä kirkossa - olisin ehkä itsekin voinut päätyä aikoinaan vastaavaan ratkaisuun - minut vihittiin olohuoneessamme...


Kirkko on mykistävä. Nautin siellä yksinolosta ja hiljaisuudesta. Tuntuu, että aistini imevät jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan. Paikka, jossa voin tuntea rauhoittuvani. Voisin kuvitella istuvani siellä  yksin illan hiljalleen   hiipuessa.

Kirkon alttaritaulu on samalla lasimaalaus ja loistaa  kesän valoa ihanasti lävitseen.  Aivan täydellinen tähän tilaan. Kirkon sivuseinillä on kaksi pientä ikkunaa, oven yllä kolmas. . 


Ja alttaritauluunkin löytyy tietysti ihan oma tarinansa. sen on maalannut pariskunnan miniä, Mari Nykänen. Alttaritauluun on  maalattu myös yksityiskohta Leenan kotikirkosta,  Kaarlelan kirkon alttaritaulusta, joka on minullekin hyvin rakas.

Kirkkorakennuksen on muuten siunannut Oulun hiippakunnan Piispa Samuel Salmi vuonna 2011.

                                 

Sinisävyisiä penkkejä on tosiaan vain kaksi, noin neljä istumapaikkaa. Enempää ei tarvita. Se on ollut ihana oivallus. Tämä kirkko ei ole massatilaisuuksia varten, vaan jotain ihan muuta.. Silti se toisinaan täytyy ääriään myöten oman kylän väestä. Upeaa yhteisöllisyyttä vielä nykypäivinä!

Kirkonpenkissä on vieraskirja. Kirjoitan siihen nimeni ja lupauksen tulevasta blogipäivityksestä. Sen sijaan minua harmittaa, ettei minulla ole rahaa mukana - kirkossa on pieni lipas johon voi tipauttaa lantin kirkon ylläpitotöihin. Jonkin hupiostoksen rahat olisi hyvin voinut sijoittaa tänne, sillä tämähän on suoranainen aarre ja toivon, että se pysyy hyvässä kunnossa kauan!



Kirkon katossa riippuu musta kynttiläkruunu, juuri sellainen siellä täytyy ollakin.


Ja alttaripöytä. Taas kerran huomaan liikuttuvani pienestä yksityiskohdasta. Maljakossa on niityltä poimittu kukkakimppu. Ei mitään valmiskauppatavaraa, vaan juuri sellainen hento, aito, kuin itse kirkkokin. Niin kaunis ajatus, että kun itsekseni kuljen kirkkoon iltamyöhään, siellä onkin  tuoreeet kukat alttarilla minua vastaanottamassa. Mieleeni tulvahtaa laulu lapsuudesta, yli 40 vuoden takaa, kun luokan tyttöjen kanssa laulettiin opettajan tekemät kreppipaperikukkaseppeleet päässä jossain juhlassa:
" Ken on luonut kukkasen, kukkasen, kukkasen?
 Ken on luonut kukkasen? Isä taivaassa. "

Nämä ovat juuri niitä luotuja kukkasia. 



Kirkon maalaukset ovat kokkolalaisen  kirkkomaalari, antiikkikauppias Raul Pohjosen taidonnäyte. Kuva-aiheet  ovat kopioita Pyhtään kirkon 1500-luvun maalauksista. Haluan katsoa jokaista erikseen ja kaikkea yhtä aikaa. Haastavaa!

                                

Kirtkossa on tietystikin oma enkelinsä.


Alla kuvassa on Kristoforos- jättiläinen. 


Alla olevassa kuvassa  on Maria -äiti.


 Jeesus ristillä, edellisen kuvan Maria seisoo Jeesuksen vasemmalla puolella.


Johannes - opetuslapsi on Jeesuksen kuva-aiheen oikealla puolella.



Tämä alla oleva kuva kuvaa vihkiristiä,  joita on neljä. Ne olivat katolisen kirkon aikana kirkon vihkimisen yhteydessä symboleita. 


Nooan arkki-maalaus. 


Nooan arkki liittyy muutoinkin tarinaan vahvasti. Pariskunnan lapsenlapsi on tietystikin nimeltään Nooa ja hän on saanut pihaan oman arkin, hieman erilaisen leikkimökin! Arkin sisällä on melkoinen kokoelma puisia ja metallisia eläinfiguureja, joita voi käydessään jättää lahjaksi arkkiin. 



Yksi ihastuttavista ihastuttavin  kirkon yksityiskohta - vaivaisakka. tietystikin ja nimenomaan akka. Ihana!

    

Vanhoja urkupillejä. Jos jotain kirkkomusiikin ystävänä tänne vielä kaipaisin, niin pienen polkuharmonin tai piilossa olevat kaiuttimet, josta voisi kuulua  urkumusiikkia.


Lattia on tehty punatiilistä. Sopii hienosti.


Kirkon kattopaanut Leena Harjunpää sahasi käsisirkkelillä 85 - vuotiaaan isänsä kanssa.Tämäkin asia aivan mykistää minut. 

                                 


                                 

Vaikka oli jo ilta, ulkona oli valoisaa ja vehreää. Oli ihanaa, kun kirkon ovi oli auki ja kirkon sisältä avautui kaunis, siisti ja vehreä maisema. .

                                

Vieraskirja on tässä kohteessa ihan ehdoton - toivottavasti mahdollisimman moni kävijä laittaa siihen nimensä. Tätä kohdetta kannattaa mainostaa muualla asuville ja turisteille, todella uniikki kohde!


Kirkon vierelle on rakentunut suloinen, noin nelimetrinen  tapuli, joka on pienoismalli Pyhtään tapulista. Kirkonkello on muuten kuulemani mukaan valettu varta vasten talon isännälle. Tapulista soitetaan ehtookelloja lauantaisin kello kahdeksantoista. Sekin olisi elämys kuulla. 

                            

                            

Kirkossa on kirjanen, johon on tallennettu kirkon rakentamisen vaiheita. Ihanan informativinen, valokuvineen ja teksteineen. Luen kirjasen tarkkaan ja tutkin kuvia kauan. Ihanaa, että kyläläiset ja sukulaiset ovat osallistuneet kirkonrakennustalkoisiin.Se tekee kirkosta vielä täydellisemmän. 

                               

Kirkko on lähes kauttaaltaan rapattu valkoiseksi, sekä sisältä että ulkoa. Niin kaunis!

                               

                                







Kirkosta poistuessani minua hymyilyttää. Lastenloru, jolla usein omaa lastenlastani polvella leikitän, nousee väkisinkin mieleen, kun katselen pihapiirissä olevia eläinveistoshahmoja.

'"Körö, körö kirkkoon, papin muorin penkkiin. Ruskealla ruunalla, valkealla varsalla, kirjavalla kissalla, kolipäällä koiralla. Kopsis, kopsis, kopsis , hui!" 

Täältä ei voi poistua pahantuulisena. Tämä vierailu teki minuun ison vaikutuksen! Kiitos!

lauantai 17. elokuuta 2019

Isoviha ja Klapurin sisarusten kohtalo

Kesäilta. Lähden ajelemaan  kohti Kälviän Klapurin kylää. Kylätie on hiljainen, annan autoni madella.  On hiljaista, hiekka  vain rahisee auton renkaiden alla. Kylä on uskomattoman kaunis. Voisin viipyillä tiellä kauemminkin - etenkin Klapurin vanha pihapiiri on upea! Hienoa, että  vanhaakin vanhemmat rakennukset on pidetty loistokunnossa. Ajallisesti ne ovat 1800-luvun alkupuolelta. En tiedä, onko vanhuus iskenyt, sillä aivan liikutun  rakennusten kauneudesta. Aika tuntuu pysähtyneen.


Lopulta löydän sen, mitä lähdin etsimäänkin. Isohkon, harmaan  hirsirakennuksen seutuvilla stoppaan autoni tien laitaan ja siirryn kuvaamaan.

Vanhan riihen tienpuoleisessa seinässä on pieni, metallinen muistolaatta. Se on uudennäköinen ja oletettavasti kiinnitetty seinään vuonna 2014, kun kaupungin kulttuuripyöräreittejä on valmisteltu.

"Tämä riihi oli 1715-21 karjan piilopaikkana Koivulaakson pellolla. Karjanhoitajat Mikko ja Liisa vietiin vankina Venäjälle."



Tuijotan kylttiä syvän hiljaisuuden vallitessa. Tästä on pakko etsiä lisää tietoa. Tiedän  kyllä jo entuudestaan, että Isonvihan aikana seudulta vietiin  paljon lapsia venäläisten mukana.

Riihi seisoo tien vieressä aivan niin kuin se olisi ikänsä siinä ollut. Niin ei kuitenkaan ole. Riihi on ollut Isovihan aikana etäämpänä, piilonavettana noin kilometrin päässä nykyisestä paikasta. .

Isoviha oli Kälviän seudulla hyvin rankka. Viljo Tikanoja kirjoittaa Isovihasta kertovassa artikkelissaan, kuinka vihollisen jäljiltä sanottiin Kokkolasta pohjoiseen päin olevan vain savuavia raunioita. Kirkkokin oli ryöstetty, osa kalleuksista ja kirjoista viety turvaan Ruotsiin saakka. Raskainta Tikanojan kirjoituksen mukaan oli kuitenkin se, että venäläiset veivät laumoittain asukkaita Siperiaan kurjuuteen ja onnettomuuteen. Suurin osa heistä ei koskaan palannut takaisin kotiseudulleen.

Ihmiset pyrkivät pakoon kodeista, jotta henki ja irtain olisivat säästyneet venäläisten vainoilta. Kirkkoherra Falander  pakeni Ruotsiin, samoin Essevius, joka myös kuoli Ruotsissa. Kansa  päätyi piilottelemaan metsiin ja takamaille. Arvokasta omaisuutta haudattiin  piiloon.  Kiinni saatuja kidutettiin, jotta he olisivat kertoneet kätkettyjen tavaroiden piilopaikat.  Voi kuvitella, kuinka haasteellista siirtyminen omalta kotipaikalta piilopirteille on ollut - onhan mukaan täytynyt ottaa vähäinen karjakin, isot lapsilaumat...Ja pelko siitä, että oma koti tuhotaan tai vihollinen löytää perheen kuitenkin. Kuinka paljon elossa säilyminen tai menehtyminen, vangiksi joutuminen  on ollut tuurista tai oveluudesta kiinni? Vai voidaanko puhua kohtaloista?

Klapurilaisilla on ollut Isonvihan aikana piilopirtti metsämaassa, joka oli pääasiassa soista maastoa.  Maastossa erottuu karttakuvassa vieläkin  pienehkö kangasmainen, korkeampi kohta ja ilmeisesti se on noussut muuta maastoa korkeammalle jo Isonvihan aikoina. Kartasta löytyykin pieni polku, joka kulkee sopivasti Klapurin pikkujärven taakse juuri tuota kangasta päin. En ole  käynyt tuolla piilopirtin paikalla, mutta maakuoppa on kuulemani mukaan edelleen havaittavissa, kunhan osaa tutkia maastoa tarkasti.

Etsin lisätietoa kadonneista lapsista kirjoista,  kirkonkirjoista ja  netin monilta sivustoilta. Lähes pökerryttää, sillä pelkästään Kälviältä vietiin Venäjälle Isonvihan aikana 80 lasta vankeina. Heidän nimitietonsa löytyvät Kälviän kirkon talennetusta listauksesta vuodelta 1723. Vain kaksi heistä palasi. Tällä kertaa tarinani käsittelee kuitenkin kahta lasta, jotka eivät koskaan kotiseudulleen palanneet. He olivat sisarukset Mikko ja Liisa Klapuri.

Lähden etsimään taustatietoa perheestä. Hiski -sivustolta löytyy vaivattomasti tieto Mikko (Michel)  Josephinpoika Klapurin kastamisesta. Isänä mainitaan Joseph, äitinä Carin. Mikko on syntynyt vuonna 1703. En tiedä tarkkaa ajankohtaa, milloin lapset siepattiin vangeiksi, mutta oletettavasti syksyllä 1715, jolloin venäläiset liikkuivat muutoinkin kylän  lähistöllä.   Mikko olisi sillon ollut noin 12-vuotias. Juuri sopivan ikäinen lehmiä hoitamaan ja erittäin täydellinen vanki venäläisille ikänsä puolesta. Liisaa en onnistu kirkonkirjoista löytämään, mutta  myös Liisa mainitaan Josephintyttärenä.

Klapurin perhe on ollut iso, Josephin ensimmäisellä vaimolla lapsia on ollut kahdenkymmenenyhden avioliittovuoden aikana 18, joista peräti 13 kuoli jo pienenä, osa aikuisuuden kynnyksellä. Toisella leski-vaimolla oli edellisestä liitosta neljä lasta, Josephin kanssa vielä  kuusi lasta, joista kolme eli aikuisuuteen saakka. 

Alla tallenne Hiski-sivustosta, jossa tieto Mikon syntymästä ja kasteesta. 

Kälviä - Kelviå - kastetut:
*Syntynyt 25.9.1703
*Kastettu 27.9.1703

Talo: Klapuri
Isä:Joseph Josephsson
Äiti: Carin Andersdr.
Lapsi: Michel



Yllä: Kälviän kastettujen kirjan aukeama vuodelta 1703. Mikon syntymä. ja kastetiedot näkyvät oranssin ympyrän kohdalla.


Isä Joseph Josephinpoika Klapuri oli syntynyt 1659 Kälviällä ja kuoli 1734. Hänellä oli elämänsä aikana kaksi vaimoa, Carin Andersintytär  (s. Kokkolan pitäjän Ylivetelissä) ja Malin Andersintytär (s. Halsuan Meriläisessä, os. Karvonen, Erkki Kauppisen leski), heistä ensin mainittu oli ainakin Mikon äiti. Jostain syystä kummankaan äidin tai isän kohdilta en löydä Lisa - Elisabeth tai mitään sen kuuloistakaan nimeä. Saan varmistuksen Uuno Huhtalan kirjasta - hänkään ei ole Liisa-nimistä lasta löytänyt, joten ilmeisesti kirjauksissa on epätarkkuuksia ja puutteita. Meriläinen - Liedes - sukuseuran kirjasta "Pietarin perilliset" löydän puolestaan tiedon, että  Liisa olisi ollut Mikon isosisko, Josephin ja Carinin vanhin lapsi. Tätä voisi myöhemmin tarkistella vielä lisää - tarkoitetaanko sillä vanhinta lasta vai vanhinta elossa olevaa syntynyttä lasta. Vanhin lapsista kirkonkirjojen mukaan oli Maria, s.  jo vuonna 1689.

Carin-äiti näyttää kuolleen jo vuonna 1706 kaksosten syntymän vuoksi. Haudattujen kirjoissa Carin on merkitty kuolleeksi 3.10.1706, samana päivänä ovat syntyneet kaksoslapset ja 11.11.1706 on haudattu muutaman viikon ikäiset lapset Nils ja Malin. Voisi ajatella,  että on ollut armollista, ettei äidin ole tarvinnut kohdata enää näiden siepattujen lasten menetystä. Toki entisajan ihmiset  suhtautuivat lasten menetyksiin  jopa kypsemmin ja luonnollisemmin kuin me nykyajan ihmiset, mutta sota-ajan kauhuista elävänä katoaminen on taatusti ollut kammottava trauma perheelle. Josephin ensimmäisen avioliiton lapsista tiedetään varmuudella ainoastaan Brita- nimisen tyttären varttuneen aikuiseksi, kahden muun lapsen - Lauri ja Susannan -  elossa säilymisestä ei ole jäänyt tietoja. Josephin toisesta avioliitosta kolme lasta kasvoi aikuisiksi saakka. Näistä Josef ja Elias jäivät jatkamaan Klapurin tilaa, myöhemmin Klapurin  tila jäi Josefin haltuun. 

Piilonavetta - nykyinen riihi, jossa muistolaatta on,  on ollut Isovihan aikana Peränevan laidassa, paikalla, missä nykyään kulkee Ridankylän tie. Mikko ja Liisa jäivät polkua kulkiessaan kasakoiden ansaan. Heidät otettiin kasakoiden matkaan ja vietiin Venäjälle - tai minne ikinä...Siitä ei valitettavasti meille ole kukaan kertomassa. Tekee aivan pahaa, kun kuvittelen lapset -vain omien oppilaideni ikäiset - kuljeksimaan rämeellä ja sitten säikähtämään ja tajuamaan, että peli on menetetty. Pahin, se mistä kotona on varoitettu - koirankuonolaiset - ovat löytäneet heidät! Hätä ja huoli tulevasta, ahdistus siitä, että oma kotiseutu jää taakse, ei ole ketään auttamassa, ikävä kotiin, vieras kieli, pelottavat kasakat...Lasten kohtaloksi aivan kamala. Muuta sanaa en keksi. 

Voin suositella lukuelämykseksi piilopirtistä ja Isovihasta kertovaa kirjaa "Kirsti Loukola: Kjljukotka." Todellinen lukuaarre aiheesta kiinnostuneelle. Ja mikä mielenkiintoisinta, on tämän esikoisteoksen kirjoittajalta seuraavaksi ilmestymässä kirja, joka on nimeltään "Buharan satakieli." Niin kovasti odotan tuon kirjan julkaisua. Uusi kirja kertoo   Isovihan aikoina Etelä-Pohjanmaalta orjaksi kaapatuista - tietystikin osittain kuvitteellisesti kuten aikaisempikin kirja, mutta tiedän, että kirjailija on jopa käynyt Buharanissa haaremissa tekemässä tutkimuksia kirjaansa. Kirjailija löysi muun muassa todisteita suomalaistytöistä Uzbekistanissa Hivan kaupungissa...Tuskin maltan odottaa uutta lukuelämystä! Kirjailja on muuten tulossa vuoden 2020 elokuussa kirjailijavierailulle Kokkolan kirjastoon - kannattaa tulla silloin paikalle!:)



Mutta sitten takaisin riiheen. Itse riihi on kaksiosainen, reunaosa lienee nuorempaa perua. Katto on saanut nykypäivinä ylleen peltikaton. Riihi on aivan kylätien vieressä. 


Pidän riihistä rakennuksina yleensäkin niiden kauniiden puusyiden ja harmaan värityksen vuoksi. Lapsena riihessä olo oli jännittävää jopa. Riihen ovi on perinteinen ja peittynyt ojanvarren nokkospuskiin. Ihanasti se on hieman raollaan, niin kuin kutsuisi sisälle tirkistelemään.






On vaikea kuvitella aikaa kolmesataa vuotta sitten tässä kylässä. Nyt se näyttäytyy minulle hyvin idyllisenä, hyvin hoidettuna pikkukylänä, jossa ei kärpästäkään satutettaisi. Vuosisatoja aiemmin paikka oli pelon ja kauhun ytimessä. Miltä tuntui nukahtaa illalla, miltä herätä aamulla - seuralaisena alituinen pelko piilopaikan löytymisestä tai hengen menettämisestä? Mitä lie ajatelleet Mikko ja Liisa piilonavetalta kohti piilopirttiä lähtiessään ja hetken kuluttua kasakoita nähdessään, sitten  heidän vangiksi joutuessaan. Unohtivatko he olla varovaisia, pitivätkö lasten riehakasta ilakointia kotiin päin kulkiessaan, vaikka heitä varmasti oli varoiteltu? Vai oliko  kohtalolla vain kylmät kouransa pelissä? Lohdullista, että heitä oli kaksi, ehkä he pitivät  kädestä kiinni  toisiaan ja turvasivat sisartaan minkä voivat. Uskon, että vanhempiakin on lohduttanut ajatus siitä, että sisarukset ovat toistensa turvana. En tiedä, kuinka naivi ajatus se sitten lopulta on... Seuraavasta hetkestä ei ollut tietoa, oliko turvassa vai ei.

Tikanoja kirjoittaa osuvasti artikkelissaan kuvausta kotiin jääneiden kohtaloista:

"Pirteillä piileskellen he viettivät aikansa alituisessa pelossa ja jännityksessä odotellen kauhu sydämessä milloin koirankuonolainen tai kasakka piilopaikan löytäisi...Koirankuonolaisista tiedettiin, että ne vainunsa avulla löytävät kaikki kätköt, niillä oli ihmisen ruumis ja koiran pää. Myös puhuttiin "kalmukeista", jotka imivät vaskipilleillään veren ihmisestä."

Tyypillinen sota-ajan kuvaus tietystikin, missä vihollinen saa kaikki kamalimmat piirteet. Tuon ajan ihmisille se on silti ollut todellinen pelko. 



Rakennuksen hirsien oletetaan siis olevan kolmesataa vuotta vanhoja. Ihmeellisen hyvin säilyy kunnon puu! Rakennus on purettu aikaisemmalla paikallaan ja kasattu rauhan tultua uudelleen nykyiselle paikalleen.

Riihen - silloisen navetan -  seinässä on pieniä, pyöreitä reikiä neljä kappaletta. ja yksi isompi. Mitä ilmeisimmin niissä on ollut kiinni vitsakset, joissa lehmät pidettiin paikoillaan. Jos lehmiä on ollut neljäkin, on se silloiseksi navetaksi ollut aika iso. Tosin onhan perhekin ollut iso.

                                     

Hirret. Aivan kuin ne olisivat ristineet kätensä yhteen ja haluaisivat kertoa meille enemmän kuin pystyvät...






Yllä: Tässä suuntaa antavia merkintöjä Klapurin kylän karttaan. Ylimmäisenä sinisellä tähdellä merkattu kohta on paikka, missä riihi nykyään sijaitsee. Pinkki tähti oikeanpuoleisimpana on paikka, missä Klapurien piilopirtti sijaitsi. Piilonavetta sijaitsi Isovihan aikana punaisen tähden paikkeilla Koivulaakson pelloilla ja mustalla tähdellä on merkitty seutu, jossa Mikko ja Liisa todennäköisesti jäivät venäläisten väijytyksen uhreiksi. 

Karttakuvan paikoista löysin tietoa vanhoista tallenteista. Paikat ovat vain suuntaa antavia, en itse ole käynyt kaikissa kohteissa. Vanhoissa kartoissa seutu, jossa Mikko ja Liisa siepattiin, tunnettiin nimellä "Mikkoraukan räme." Soiseltahan tuo paikka vielä nykypäivän kartassakin näyttää. Valitettavasti aikamme kartoista on jostain syystä poistettu tuo rämeen nimi, enkä löytänyt vanhaa karttaa, jossa nimi olisi vielä ollut tallella. Niin harmi!  Kuulemani mukaan se oli joissakin kartoissa mainittu vielä 1980-luvulla. Onnekkaasti sain muistitietoa Juho Klapurilta ja hän  totesi, että muistelee Mikko-raukan rämeen olevan tuon mustan tähden ympärystössä oleva suoalue. Tosin hän totesi, että voi olla väärässäkin. Mielestäni paikka sopisi hyvin siihen, että lapset ovat poistuneet  navetalta kohti piilopirttiä. Jos joku tietää, missä kartassa rämeen nimi on  vielä mainittu, olisin kiitollinen!



Piilonavetta sijaitsi kuitenkin Pikkujärven takana Peränevan laidassa nykyisen Ridankylän tien toisella puolella. Eli kovinkaan kauaksi navetalta eivät Mikko ja Liisa päässeet, kun heidät siepattiin. Kenties nälkä jo painoi pienten mieliä, päivän työt oli juuri kunnialla saaatu päätökseen, lepo siinteli mielissä. Piti olla kotiinpaluun hetki, mutta siitä tulikin loputon matka...



Ilta-aurinko peilaa varjonsa riihen seinään. En voi olla hyväilemättä kädelläni rösöistä hirren pintaa. Puun syyt ovat niin eläviä.  Mitä kaikkea ne ovatkaan tunteneet.

Mikon ja Liisan  loppuelämän vaiheet jäävät selvittämättä. He ansaitsevat kirjoituksen jo sen vuoksi, ettei tällainen palanen historian tapahtumia jäisi jälkipolvilta unohduksiin. Ja että oppisimme jotain rauhan rakentamisen tärkeydestä.  Kerroin tämän  tarinan oppilailleni. Luokassa vallitsi syvä hiljaisuus. "Näytä meille joskus  kuvia siitä", sanoi joku. Lupaan näyttää. Lapset rakastavat tarinoita. Koskettavimmat tarinat ovat totta. Valitettavasti. 


LÄHTEET:

Juho Klapurin muistitietoa koskien Mikko-raukan rämeen sijaintia. 9.8.2019.

Kälviän joulu. Viljo Tikanoja: Isonvihan aika Kälviällä. 2004.

Kälviän muinaismuistoja. Klapurin piilopirtti. [https://muinaismuistoja.vuodatus.net/lue/2014/05/klapurin-piilopirtti] Luettu 6.8.2019. 

Meriläinen - Liedes  sukuseura. Pietarin perilliset 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Kälviän Klapuri.  2013, s. 104-106. 

Uuno Huhtala Juuret Kälviällä 1688-1809.  s. 46 ja 600.1985.