Kantoa kuulemassa

Syyslomaviikon ekalle päivälle sattuikin ihanan rentouttava aloitus. Paljon arvostamani kirjailija, Anneli Kanto, oli Kokkolan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana! Siispä sinne!

Ei siinä kaikki, että joku osaa sovittaa sanat kirjaansa juuri niin kuin pitääkin, Kannolla on myös taito suusanallisesti hurmata kuulijansa. En voinut kuin ihailla kerronnan sulavuutta ja historiallisten teemojen asiantuntevuutta. Noiden tietojen eteen on täytynyt pakertaa tunti jos toinenkin. Siis ennen, kuin yksikään Kannon historiateemaisista kirjoista on päässyt edes tekstiraakileen tasolle. 

Keveä ilmapiiri alkoi jo Kannon kertoessa matkastaan Kokkolaan junan eläinvaunussa. Hän kertoi myös aivan häikäistyneensä Kokkolan kaupunginkirjaston kauneudesta. 

Kanto kertoi, kuinka moni on ihmetellyt, että hän on aloittanut kirjailijan uransa vasta päälle 5-kymppisenä. Se on kuitenkin vain osatotuus, sillä Kanto on tehnyt myös näytelmätekstejä ja televisiosarjoja aiemmin.  Kanto piti itseään aluksi  draamakirjoittajana, mutta tie vei lopulta proosan pariin. Vie vain aikansa, että löytää uusia aluevaltauksia. Kirjailijakin kasvaa koko komeuteensa, ajattelen. 

Kannon esikoisteos ilmestyi vuonna 2007 kirjalla  "Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. " Kirjassa Pietari Brahe perustaa 1640-luvun yliopiston,  tieteellisen oppilaitoksen, Auran akatemian.   Kirjassa Reeti Reetinpoika-niminen maalaispoika pääsee sattumusten kautta Turkuun kirkonoppiin.  Huhupuheiden mukaan akatemiassa harrastettiin näyttelemistä,  salatiedettä ja mustaa magiaa. Lisäksi teemaan sotkeutuu teatteriseuruetta, noituutta, parantajuutta  sun muuta kiehtovaa. Kerrassaan mainio ja taitavasti kirjoitettu esikoisteos. Kirjailija kertoo, että häntä viehätti erityisesti se, että kyseessä oli  tieteellinen oppilaitos, jossa väitettiin harrastettavan  mustaa magiaa ja näyttelemistä. 

Kanto  kertoi kuulijoille että Pietari Brahe oli ällistyttävän valistunut mies. Hän kirjoitti, että "kohtasin paljon epäjärjestystä ja paransin, mitä kykenin."  Brahe oli myös  sitä mieltä, että suomalaiset on laiskoja, eikä heissä ole yritteliäisyyttä. Talvellakin  he vain makaavat savupirteissään, eivätkä viitsi edes mennä hakkaamaan avantoja auki, että voisivat kalastaa." Kanto lisäsi,, että toki pohjalaiset olivat Brahen mielestä vähän yritteliäämpää ja  parempaa kansaa, kuin muut.  

En ole lukenut kaikkia Anneli Kannon kirjoja - vielä. Kannon Kirjoista  esimerkiksi "Punaorvot,"  on vielä korkkaamatta. Toki monta on jo luettuna, eikä laatu ole vielä kertaakaan minua pettänyt. 

Punaorpojen kohtalo oli dramaattinen. Kanto kertoo, kuinka punaleskiä pidettiin kelvottomina vanhempina. Siksi lapsia otettiin heiltä pois. Kotoa vietyjen lasten määrä oli tuhansia. 

Anneli Kanto kertoi myös avartavasti kirjasta, jonka aikanaan luin ensimmäiseksi hänen tuotannostaan. Kirja on nimeltään "Pyöveli" ja se on ilmestynyt 2015. Kanto kertoi kiinnostuneensa pyöveleistä alkujaan Saksassa kirjakaupassa, jossa löysi kirjan pyöveleistä. Silloin hän oivalsi, että tässä on seuraava juttu, ja ettei aihe ole ollut Suomessa mitenkään esillä. Tosin pyöveleiden historiaan porautuessaan Kanto tapasi pari muutakin samasta aiheesta samaan aikaan kiinnostunutta. 

Pyöveli oli virkamies, joka pisti oikeuden päätökset toimeen. Kanto käytti pyöveleistä  nimeä keikkatyöläinen. Pyöveliksi päädyttiin usein niin, että synnyttiin pyövelin lapseksi. Heidän työpiirinsä oli erittäin laaja ja palkka kohtuullisen hyvä. Silti hakijoita hommaan oli vähän.  Pyövelit saivat myös asunnon, mutta vain kaupungin muurien ulkopuolelta. Käsitys 1600-1700 luvuilla oli, että teko on rangaistava siellä, missä se on tehty. Siksi pyövelin tehtävänä oli kiertää paikkakunnalta toiselle. Mestaustapahtumahan  oli varsinaista kansanhuvia, johon koko rahvas kokoontui. 

Dokumenteissa kerrotaan, että pyövelit usein joivat oikein kaksin käsin. Vaikka palkka olikin   hyvä, pyöveleitä halveksuttiin. Ei puhettakaan, että olutta olisi voinut pyöveli käydä juomassa kapakassa, vaan hänelle osoitettiin paikka kapakan ulkopuolelta. Ja kirkosta takarivistä erityiselle pyövelin penkille. 

Kanto kertoi, että pyövelin tehtävissä oli kuitenkin  virkamiesmäisiä piirteitä. Laskuissa, joita on jäänyt talteen, on selvinnyt pyöveleiden tarkka kirjanpito - tyyliin hirttäminen 6 taaleria, kaulan katkaiseminen 5 taaleria, ruoskinta 3 taaleria...

Joku kuulijoista kysyi, onko Kanto hyödyntänyt oman sukunsa historiaa kirjoissa. 

-Voi, en ole, pappa kyllä puhui, istui kiikkustuolissa ja kertoi, kuinka ne Tamperetta valtas,  mutta mua ei pätkääkään kiinnostanut, Kanto vastasi.  

Niin ironista, että historiakirjailijallekin on käynyt niin. Kanto kertoi vasta myöhemmin oivaltaneensa, että esimerkiksi hänen isoisänsä taisteli Tampereella valkoisten puolella. Kanto taas  kertoi kirjassaan punaisten kohtaloista. Kanto kertoi myös kiinnostuneensa siitä, miten nopeasti ihminen raa`istuu. Kuinka tervepäiset, normaalit maalaispojat lähtee sotimaan, ja muutamassa kuukaudessa onkin jo helvetti irti. 

Kanto kertoi tekevänsä runsaasti taustatyötä keskittyessään aiheeseen. Hän mainitsee Mikko Moilasen väitöskirjan yhtenä innoittajana - sitä olen itsekin vuosien mittaan useampaan kertaan kahlannut innosta pinkeänä blogijuttuja kirjoittaessani. Niin, myös minua on erityisesti historia-aiheisia blogijuttuja kirjoittaessa kiehtoneet mestaukset ja rangaistukset ylipäätään. 

Kanto mainitsi, että taustatyön tekeminen sekä paikat ja esineet  ennen romaanin kirjoittamista on hänelle tärkeitä. Hän on käynyt etukäteen katsomassa esimerkiksi Pohjanmaan museossa  pyöveli Heikki Hakalaisen mestauskirvestä. Kantoi kertoi, että esineissä on jotain jännää ja historian havinaa. Totta kai se tuo tekstiin kerronnallisia elävyyksiä ja ilmeikkyyttä, ajattelen Kantoa kuunnellessani. 

Kanto kertoi, kuinka kirjoittaessa hänelle on tullut tai sattunut useita kertoja kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi se, että herrat Moilanen ja Toropainen olivat alkaneet samoihin aikoihin Kannon kanssa tutkia pyöveleiden historiaa. Kanto mainitsi myös, kuinka paljon hän on hyötynyt tutkijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä.  He ovat olleet valmiita antamaan pyyteettömästi apua kirjailijalle. 

Tuntuu huikealta tavata ihminen, jolla on aika lailla samat intressit kuin itselläkin. Usein tuntee olevansa outo, kun kirjoittaa tällaisista rankoista historia-aiheista, kuten sodat, mestaukset ja kiduttamiset.  Olisipa mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia Kannon kanssa enempikin!

Kuulimme myös pohdintaa Isostavihasta. Kuinka paljon onkaan joutunut orjiksi lähtemään naapurimaahamme. Tiedän. Ystäväni Kirsti Loukola on tehnyt myös Isoonvihaan liittyviä kirjoja. Niin koskettavia aiheita! 

Sitten on tietysti vielä "Rottien pyhimys." Kirja, jonka nimeä ihmettelin aluksi. Tämä kirja keskellä koronavuosia oli itselleni tärkeä. Viimeisiä sivuja vielä kirjasta lukiessa sanoin siipalle, että nyt lähdetäänkin lomareissulle Hattulaan. Korona esti laajemman lomailun ja kirkkoon pääsi silloin 20 ihmistä kerrallaan maskien kanssa.  Ja niinpä lähdettiin! Viimeiset sivut kirjasta luin automatkalla kohti Hattulan kivikirkkoa. Tässä alla jokunen kuva tuolta ikimuistoiselta reissulta. Tuskin olisi tuollakaan koskaan tullut käytyä ilman Kannon kirjaa!

Oli innostavaa kuunnella, kun Kanto kertoi tämän kirjan tekovaiheista. Hän mainitsi, että oletettavasti taidemaalarit ovat käyneet välissä kotimaassaan Ruotsissa, mutta kirjailijalla on kirjailijan tavat kertoa tarinaa. Jotain täytyy häivyttää pois, sillä eihän olisi mistään kotoisin, jos hän kertoisi asiat tyylillisesti näin: 

-Sitten he lähtivät Ruotsiin ja palasivat seuraavana keväänä. 

Tämä on iso valaistus minulle, taiteilijalla on lupa sekä  häivyttää että korostaa!

Kanto kertoi, että maalauksia kirkkoihin tehtiin, kun niille saatiin maksaja, kuten Hämeen linnanherra Åke Tott ja vaimonsa  Märta sekä viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki. Näin he saivat myös vaakunansa kirkon seiniin. 

Kanto totesi, että täytyy osata asia, mistä kirjoittaa. Täytyy tietää ensin tarkasti, kuinka maalaus tehdään, ennen kuin siitä voi kirjoittaa. Kanto kertoi, että esimerkiksi maalausprosessissa häntä auttoi ystävänsä, joka oli sattumoisin tehnyt juuri aiheesta tutkimusta. Hattulan kirkossa käytetty maalaustapa kuulostaakin sangen moninmutkaiselta työtavalta. Maalaukset tunnetaan nimellä Al secco eli sekkomaalaus. Kirkko on jo ennen maalaustapahtumaa rapattu, sitten maalauspinta kastellaan kalkkivedellä ja lopuksi laitetaan väri, jolloin se kiinnittyy pintaan hyvin. Kanto sanoi, että hänen mielestään kirkon maalauksissa on aistittavissa maalareiden hyvä huumorintaju useammassa kohtaa. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus-kuvassa näkyy kirkon katossa vain vähän Jeesuksen varpaita katonrajassa. 

Uuttakin on luvassa - oopperaa Isoviha-teemalla kesäkuussa 2025 Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sinne! Kanto mainitsee, että tällaista erityylistä tarinaa tehdessä tekstin määrä täytyy olla hyvin lyhyt. Laulaen asiat etenevät hitaasti. Tämä Isoviha-teema passaa erityisesti meille pohjalaisille, koska Isovihan julmimmat karmeudet koettiin juuri näillä hoodeilla. Itselleni tämä Isoviha-teema on ollut aina läheinen blogigirjoituksissani etenkin.

Kovasti siis sykähdytti tämä kirjailijavierailu. Etenkin kun kuulin, että Anneli kannon juuret on Ilmajoella ja Jalasjärvellä ja että hän rakastaa pohjalaismurteita. 

Tilaisuuden jälkeen kävin kirjastosta vielä  lainaamassa Anneli Kannon "Kirjoitetaan"- kirjan, jota suorastaan janosin käsiini  Se osui ja upposi minulle, joka paraillaan kirjoitan historiateemaista kirjaa  aikapulassa teemalla " ehkä joskus jopa  sana päivässä". Upeaakin upeampi kirjoitusopas! Kiitos siitä!

Näin se on nähtävä-kuvataidenäyttelyssä Kokkolassa

Perjantai-illan  kohokohta tällä viikolla: ennätin lopultakin tutustumaan K.H.Renlundin museon Näyttelyhallissa olevaan  kuvataiteilija  Elina Förstin "Näin se on nähtävä"- näyttelyyn!

                 

                    Yllä: Osa maalauksesta "Metsäpellon riihi" 2022-2023. 

Tällä kertaa tuttu sanonta "hyvää kannattaa odottaa" lunasti paikkansa, sillä kuvataiteilija oli saapunut paikalle kertomaan maalauksistaan. Onhan se aivan eri asia katsella tauluja itsekseen tai  saada niihin selitettä ja kertomusta tekotavoista ja -prosesseista! Täytyy muutoinkin todeta, että Elinalla oli todella hyvä kyky kertoa töistään ja ottaa yleisönsä. Ihailtavaa!

Kun astuin sisälle näyttelyhalliin, katseeni kohdistui massiiviseen riihiteokseen, jonka taustalevy on murretun vihreä. Tässä riihityössä huomioin heti upean turkoosit puut teoksen etualalla. Turkoosi on lempivärini...wau! Teokselle on asetettu upea paikka juurikin  sisääntulohuoneessa. Tuossa tuon työn pitääkin olla!

Elina Försti asuu Alajärvellä, mutta on lähtöisin samasta pienenpienestä Evijärven Haapajärvenkylästä - tai Haapikylästä, niin kuin me paikalliset sitä kutsumme. Ihan pakko vielä mainita, että Elinan vanhemmat olivat ensimmäisellä luokalla opettajiani pienessä Haapajärvenkylän kyläkoulussa!

                 

                    Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024 ja "Punainen riihi " 2023 sekä taidemaalari Elina Försti. 

Elina on opiskellut aluksi tekstiiliartenomiksi ja sen jälkeen Vapaassa taidekoulussa. Joku yleisöstä kysyy, onko Elinan töissä  jälkiä artenomiopinnoista. Minullakin on sellainen tunne monen hänen maalauksena kohdalla, että aivan kuin osaa pinnasta olisi kudottu loimilangoin. Elina kertookin töidensä kerroksellisuudesta ja mainitsee, että onhan esimerkiksi kansallispukujen kudotuissa kankaissa myös loimilangat usein eri värisiä kuin itse kudos. Ehkä juuri se monikerroksellisuus saa aikaan tuon mielikuvan kudonnaisista. 

On aika nastaa kuunnella, kun Elina kertoo töistään. Hän käyttää maalauksissaan öljyvärejä. Työ alkaa  puoliöljypohjusteen valmistuksella.  Värit Elina sekoittaa tarkasti  maalausnesteeseen. Elina kertoo olevansa hidas maalari.  Hän maalaa aluksi riihen, ladon, tai mikä pääkohde onkaan. Elina käyttää töissään värikerroksia ja myös sabluunoita. Maalausprosessissa Elinaa kiinnostaa se, kuinka lujaa painaa pensseliä ja pidempää viivaa vetäessä se, paljonko jää alla olevaa väriä tai pintaa näkyviin. 

"Terävä teippi, pohjaväri, märkäväri ja märällä pensselillä maalataan pintaa." Näin kuulen Elinan kertovan työskentelystään. Hän lisää, että  häntä kiinnostaa aina, millainen jälki tulee. Tietty sattumanvaraisuus myös  kiinnostaa taiteilijaa näissä töissä. Samoin se, että joitakin asioita pystyy hallitsemaan. Taiteilijana Elina voi päättää osan maalauksessaan olevista asioista, mutta osa työtä on aina taiteilijallekin yllätyksellisyys. 

Elina kertoo, että hänelle on reiluun 20 vuoden taiteilijauraan riittänyt aiheiksi ladot, huoltoasemat ja riihet ja vieläkin niistä kumpuaa uutta. 

Elina kertoo myös vuosien varrella oppineensa, että onnistuakseen työskentelyssään  pitää olla hyvin nukkunut, lapset eivät ole tapelleet eikä  kukaan  ole soittanut aamulla. Täytyy pystyä olemaan tosi keskittynyt tunteakseen, kuinka lujaa painaa pensseliä ja käden on  oltava vakaa. Joskus voi  silti mennä pieleen, vaikka ulkoiset puitteet olisivat kohdillaan. 

Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024. 

Tästä yllä olevasta työstä (mun suosikki!) Elina kertoi, että ehkä hänen piti tehdä tämä työ, jotta nämä turkoosinsiniset puut tuli maalattua, että ehkä ne olivatkin koko työn tarkoitus. En hetkeäkään epäile! Tässä työssä on myös hyvin nähtävissä sabluunoiden käyttö vasemmalla puiden lehdissä. Ja juuri tämä syksyinen tunnelma kuvassa!

Tähän asti en ole koskaan nähnyt Elinan töitä livenä. Tämä onkin siis upea kokemus ihastella ja tutkia maalauksia lähietäisyydeltä. Ja ah ja voi, kuinka nautin juuri tästä! Vain vaivoin saan pidettyä näppini irti taideteoksista, koska tulee halu kokeilla, miltä maalausjäljet tuntuvat sormissa. En tahdo ymmärtää, että jotkin osat maalausta eivät ole kudottuja...

Uutta maalausta aloittaessa Elina  kertoo miettivänsä, kuinka maalata metsä, kuinka maalata taivas. Maalaamisessa on paljon muutakin kuin aihe, mitä voi tutkia. Tekemisen kautta hän  pyrkii etsimään vastauksia ja se myös  inspiroi taiteilijaa.  

Elina kertoo pohtivansa, miksi olemme olemassa ja mitä teemme täällä maailmassa. Taiteilijana oleminen liittyy tekemiseen. Se voi toisinaan  olla myös vuoropuhelua muiden kanssa. Taide resonoi hyvin tai huonosti. Taide on ehdotus tai mahdollisuus tästä  maailmasta. Jokainen katsoja peilaa  oman kokemuspohjansa kautta taidetta, mutta taiteilija saa itse määrätä, mitä tekee. Katsoja voi tulkita työn haluamallaan tavalla, eikä se ole oikein tai väärin.  On tärkeää, että ihminen kokee vapautta ja tunnetta, että tämä on mun juttu. Elina kertoo myös, että juuri näistä syistä hän ei yleensä tee tilaustöitä. 

Yleisöstä joku kysyi, onko Elinalla useampia töitä samanaikaisesti kesken. Elina kertoi, että ison työn maalaukseen menee noin neljä kuukautta.  Joku kohta  isossa maalauksessa on aina kuiva, niin  että voi jatkaa työtä. Mutta jos on kyse pienemmistä töistä, silloin voi olla pari työtä yhtä aikaa, koska kuivumiseen on varattava aikaa  parikin viikkoa. Mutta enempää ei pysty ottamaan samaan aikaan työn alle. Ajattelen tätä kuunnellessani, että taiteilija elää ja omistautuu kulloisellekin työlleen, kunnes se on valmis. Pienessä koossa  maalauksesta täytyy myös  karsia paljon. Elina käyttää samoja kohteita, mistä on kiinnostunut ja tekee niitä myös eri kokoisina. Jotkut rakennukset vain puhuttelee taiteilijaa enemmän. 

Valmiin työn jälkeen jokin osa maalauksessa usein jää vaivaamaan taiteilijaa. Elina vie jonkun kohdan usein uuteen maalaukseen, jota haluaa tutkia lisää. Uusi työ tavallaan alkaa saumattomasti siitä, mihin vanha työ jäi. Elina kertoo, ettei päätä, milloin työ on valmis, vaan hän vain lakkaa maalaamasta sitä. 

                       

                           Yllä: Yksityiskohta turkoosi puu maalauksesta "Riihi Pekkolassa. "

Yllä: "Riihi Purmojärveltä" 2024. 

Elina kertoo, että osa hänen maalauksistaan on paikoista, jotka ovat aina olleet olemassa hänelle. Sellainen on esimerkiksi tämä yläpuolen "Riihi Purmojärveltä." Elinan kertoo viettäneensä paljon lapsuutensa kesiä Purmojärvellä isänsä lapsuusseuduilla. Työssä näkyy  vastaväriajattelu punainen-vihreä, jota Elina on käyttänyt maalatessaan. Silti työ ei ole levoton. Elina kertookin yleisölle väribalanssista, joka on hänen töissään tärkeää. Väripintojen on oltava tasapainossa suhteessa toisiinsa lämpötilan, valöörin ja värien samansukuisuuden tai vastavärien kautta. Elina mainitsee näiden tutkimisen maalauksissaan olevan elämänmittainen työsarka. 

"On kiinnostavaa, miten väri on levitetty ja miten väri käyttäytyy siinä," Elina kertoo. 

Elinan maalauksissa on paljon kirkkaita värejä, mutta hän kertoo silti pyrkivänsä tekemään tauluistaan levollisia. 

"Riihi Tarvolasta" on tullut kahteen maalaukseen eri näköisenä, eri kuvakulmista ja eri värein. Maalauksessa Elinaa kiehtoi voimakas varjo maalatessaan kesäkuussa riihtä. Samoin puun taipuminen. Mitä tapahtuu riihen sisällä? Miten maalata ilmaa? Ilmassa  onkin poikkeuksellisen paljon kerroksia. Tulee ihan näkyviin valopalloja, löytyy viivakoodeja. Elina ei koskaan tee rakennuksista huonompikuntoisia kuin mitä ne on, mutta silti hän  ei laske joka lautaa. Elina ottaa maalaukseen ne elementit ympäristöstä, jotka tukevat maalausta. Kuvataiteilijalla on oikeus rajata työnsä niin kuin parhaaksi näkee. 

Yllä oikealla: "Riihi Tarvolasta" 2020-2021. Vasemmalla sama riihi eri kuvakulmasta ja eri värein toteutettuna.

                       

                       

                       

                          Yllä 3 kuvaa: Yksityiskohtia "Riihi Tarvolasta"-maalauksesta. 

Elina kertoo, että hänellä  on aina saappaat autossaan. Se mahdollistaa äkkipäätä jonkin kohteen tutkimisen. Osan maalauskohteista hän löytää itse, osaa vinkataan hänelle. Myös Tarvolan riihi löytyi tuttavan opastuksella. Käydessään tutustumassa riiheen, sanoi riihen omistanut  vanha rouva Elinalle: "Vie pois, vie pois, niin paljon turhaa työtä  olen tehnyt. Ota mukaasi!" 

Voi tulla ja tuleekin  koskettavia kohtaamisia aiheisiin perehtyessä. Naurattaa ajatus, joka pulpahtaa mieleeni tarinaa kuunnellessa. Taiteilija kantamassa lauta laudalta riihtä ateljeehensa...Pääasiassa Elina maalaa kevättä, alkukesää tai syksyä. Lumi ei ole Elinan värimaalauksissa hänelle  kiinnostava elementti. 

Taiteilija kertoo, että on sielukasta, kun löytää esim. motellin Vimpelistä, jossa on kaikki värit, kalustus, ja jopa rullaverhot autenttisina  paikoillaan 1970-luvulta. Ei ole myöskään ekologista, että rakennusten  kalustuksia vaihdetaan viiden vuoden välein. Hän toteaakin, että  kuten ladot katoaa maaseudulta ja  pelloilta, samoin ns. ABC-kulttuuri tuhoaa pienet huoltoasemat. Naurattaa, sillä tätä samaa olen toitottanut viime vuodet kotonani. Joka kerta huristellessa jossain päin Suomea yritän epätoivoisesti etsiä muita taukopaikkoja kuin nämä samalla kaavalla rakennetut jätit.  Sellaisia on enää vaikea löytää. Samaa katoavaisuutta,  kuin luonnossa. Jään miettimään, kuinka iso mahdollisuus kuvataiteilijalla on samalla myös ottaa kantaa asioihin. Mutta sitten tulee taas tämä asia, että jokainen tulkitsee näkemänsä eri tavoin. Melkoinen noidankehä, mutta silti myös jotenkin armeliasta. 

Katsoja poimii maalauksesta aina hänelle senhetkisen elämäntilanteen. Jokainen katsoja katsoo taidetta oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Jollekin huonokuntoinen lato voi merkitä ahdistusta maatalouden alasajosta. Joku taas voi olla nähnyt maalauksissa kulttuurihistorian tallentamisen, jota taiteilija ei välttämättä ole ajatellut maalatessaan, mutta silti se voi olla totta. Tuhotun rakennuskannan tuhoaminen - ehkä taiteilija on tallentanut tietämättään myös sitä. Minä koen näkeväni  näissä maalauksissa  oman lapsuuteni idyllin, mutta toisaalta myös kaipauksen kotiseutuuni Järviseudulle, josta Elinan  lato- ja riihimaalaukset ovat lähtöisin. Lapsuuspaikassani ei ole enää jäljellä ainuttakaan latoa. Riihi sentään on. Täällä Kokkolassa olen viimeisten vuosien aikana seurannut naapuruston pellonkunnostusta, jossa vanhat, vielä pystyssä olleet ladot on poltettu pois tehoviljelyä häiritsemästä. Jossain vaiheessa kuvasinkin paljon näitä latoja. Kaipaan niitä edelleen maamerkkeinä.

Yllä: "Cube" 2021-2022. 

Alajärveläinen riihi, "Cube,"  on  erikoinen muodoltaan. Isäntä on muotoillut riihen uudelleen kuution malliseksi. Alkuperäinen riihi oli musta, mutta taiteilija teki sen punaisena. Elina kertoi, ettei  käytä koskaan maalauksissaan  mustaa  väriä, vaan mustan näköiset kohdat on tehty päällekkäisväreinä. Maalausta tehdessään Elina kertoo opettaneensa mustan värin käyttöä ja usein nämä opetusasiat siirtyvätkin hänen töihinsä. On vuorotellen kadmiumkeltainen, sitruunankeltainen, kadmiumpunainen karmiininpunainen, ultramariininsininen ja preussinsininen. Eli päävärit, kylmä ja lämmin. Kuudella värillä tehdään mustaa, tietystikin jotain väriä on enemmän, kuin toista. 

                     

                         Yllä: Yksityiskohta "Cube"-teoksesta.

Elina tekee tummia värejä päällekkäismaalaustekniikalla  ja  maalauksiin mustan oloisia värejä, mutta hän ei ole kiinnostunut mustasta väristä. Musta on taittoväri kuten valkoinenkin. Elina käyttää töissään  valkoista, muttei koskaan mustaa.  Esimerkiksi kuutionmuotoisesta   riihityöstä eräs katsoja kysyi, eikö tuossa kohdassa ole mustaa - no ei, se oli hyvin tummanvihreää. Juurikin tuossa yllä olevassa kuvassa esimerkiksi ´nurkkalaudassa. Mustan mielikuvan aiheuttava väri on paljon pehmeämpi, kun se on rakennettu useista väreistä. Vaaleista kohdista taas  kuultaa kerroksellisuutta. 

Elina kertoo opettaneensa niin aikuisia, lapsia, nuoria, mielenterveyspotilaita kuin  kehitysvammaisiakin. Opetustyö on hänelle luontevaa.  Opetusmetodina on ollut opettaa kaikille samalla tavoin ja mennä esimerkiksi kaikkien kanssa värioppia ja perusasioita läpi. Eri ryhmät poimii opetuksesta eri asioita. Taiteilijana lähdetään liikkeelle siitä, että on kuusi perusväriä, joita käytetään. Väri on opetuksessa tärkein juttu Elinalle.

Tämä Elinan näyttely Kokkolassa on kutsunäyttely, josta hän keskusteli museon kanssa ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Museosta oli  myös tehty tarjous, että hän  saisi käyttää tehostevärejä taulujen taustalla. Näyttelyamanuenssi Elina Vuorimiehen kanssa Elina miettikin, mitkä olisi tehosteseinät ja mitkä värit niissä. Yhdessä teoksessa vihreä, toisessa graffitinharmaa ja yhdessä punainen. Todella upea asettelu ja kokonaisuus!

Osoitin Elinalle eräässä maalauksessa riihtä, jonka avoimesta oviaukosta näkyi mustanpuhuva riihen sisätila. Kerroin, että juuri tuollaisena muistan oman lapsuuskotini riihen. Riihi ei sijainnut aivan pihapiirissä, vaan etäämmällä ulkorakennuksista, metsänreunassa. Koska riihessä ei ole valoja, näytti riihi lapsen silmissä jopa pelottavalta oviaukosta katseltuna. Ei tiennyt, mitä pimeys oikein kätki sisäänsä. En koskaan liikkunut riihessä yksin. Ja muutoinkin vain päiväsaikaan. Sen verran se pelotti isolla olemuksellaan. Mutta muistan, että riihessä oli mahdollista aukaista etupuolelta pienempi ovi ja vastakkaiselta seinältä isompi oviaukko. Se valon tulo - voisi melkein sanoa, että se oli valon tulviminen tuolloin rakennuksen sisään ja läpi. Rakennuksen läpi katsoessa näki myös riihen toisella puolella kasvavan vankan mäntymetsän taivaan ja pilvien syleilyssä. Se oli lapsen mielessä upea hetki. Tällaisenkin rakennuksen voi siis valaista joskus  pelkkä päivänvalo!

Omaan lapsuusriiheeni liittyy paljon rakkaita muistoja. Siellä oli kiuaskivet, joiden päälle en koskaan yltänyt näkemään. Muistan, että joskus yritin kyllä kavuta kiviä pitkin kurkistaakseni. Yhteen nurkkaan riihessä oli siirretty ikivanha astiakaappi, jota ei oikein oltu raaskittu romuttaakaan, mutta kukaan ei sen massiivisuuden vuoksi kelpuuttanut sitä  kalusteeksikaan kotiin. Avoinna olevassa riihen katososassa säilytettiin kellanpuhuvaa viskuria. Kun mummon rakas veli kuoli 1980-luvulla, mummo oli yksin raahannut veljensä vuodevaatteet juurikin tuohon viskuritilaan. Yhtenä päivänä mummo sitten esitti minulle pyynnön, voisinko tulla hänen kanssaan riihelle. Hänellä olisi siellä tehtävä minulle. Kävelimme mitään puhumattomina riihelle. Mummo ei etukäteen edes kertonut, mitä menisimme tekemään. Yhdessä raahasimme vuodevaatteet riihestä pellolle ja poltimme ne. Mummo ei ollut halunnut tehdä sitä yksin. Ehkä hänkin pelkäsi...liittyihän vanhoihin   riihirakennuksiin myös vainajien säilytystä  entisaikoina. Oma riihemme oli tuotu Kortesjärven Isostapellisestä Evijärven Kuivaseen jo 1800-luvun alussa  nuoren  isännän muuttaessa sieltä tilalle vävyksi. Nyt kun ajattelen, niin riihi  on varmaankin vastaanottanut aikojen saatossa ehkä montakin vainajaa. 

Omiin muistoihin kuuluu myös episodi jostain 1970-luvun alusta, jolloin romanit tulivat kotiimme ja pyysivät yösijaa. Ensin siihen ei suostuttu, mutta kun he anelivat moneen otteeseen, että heille riittäisi vaatimatonkin paikka, kunhan olisi vain katto pään päällä, niin heidät ohjattiin pihapiiristä kauemmaksi,  riiheen. Porukka vannoi, että aamulla kun heräisimme, he olisivat jo kaukana. Se sana piti. Muistan miettineeni, olinko vain uneksinut heidät yöpymään sinne.

Alla olevassa maalauksessa on  "Metsäpellon riihi. " Kuvataiteilija  on teoksen vieressä. Tästä taulusta hän kertoi, että taivas todellakin oli oikeasti maalauksen taivaan kaltainen. Se tallentui työhön. 

Kiitokset Elinalle upeasta näyttelystä, vielä ennättää sen käydä katsomassa!

       Yllä: Metsäpellon riihi. 2022-2023. 

Näyttely Kokkolassa osoitteessa Pitkänsillankatu 28 on avoinna  7.6.-29.9.2024 välisen ajan!

Avoinna ti-su  11-16, to 11-18. 

Kokkolan Kinojuhlat...Kokkola-elokuvia katsomassa

Sain koukuttavan kutsun blogiyhteistyöni kautta tutuksi tulleelta Manu Kerolalta tulla katsomaan Kokkolan Kinojuhlien "Kokkola- lyhytelokuvanäytöstä. "

Esitykseen oli koottu neljä huikeaa, eri puolilla Kokkolaa kuvattua lyhytelokuvaa eri vuosikymmeniltä. Aivan upeaa, että paikalliselle osaamiselle oli annettu sijansa! Työväentalo pursusi koronarajoitukset huomioiden yleisöä. 

Kokkolan Kinojuhlien taiteellinen johtaja,  - se Cannesistakin tuttu - Juho Kuosmanen avasi tilaisuuden. 

Kuosmasen ja Kerolan johdantojen jälkeen pääsi ensimmäisenä screenille Manu Kerolan mustavalkoinen mykkäelokuva - road movie -  "Sotavangin perintö." Olen nähnyt Manun lähettämästä linkistä elokuvan jo aiemmin, mutta oli aivan huikeaa nähdä se nyt katsomosta käsin arvoisessaan ympäristössä. 

Elokuvan juoni liittyy Kälviän Vuolteella sotavuosina 1941-1942 olleeseen venäläisten sotilaiden vankileiriin. Huvittavaa, mutta totta, että tiemme Manun kanssa ovat risteilleet vuosien mittaan useampaan kertaan. Manu on haahuillut elokuva- ja valokuvausprojekteissaan samoissa paikoissa, missä minä kameroineni blogiin  tarinoita etsien. Ihailen aivan suunnattomasti Manun tyyliä etsiä katoavia kuvauskohteita. 

Tämä Kerolan mykkäfilmi on muuten Alajärven kyläelokuvafestivaalin voittanut elokuva vuodelta 2015. 

Tarina on upea - se voisi  olla periaatteessa tosikin, vaikka tuskin on. Aihe on sinällään ajankohtainen, että edelleen moni sodan aikana syntyneistä etsii oikeastikin isäänsä tai isoisäänsä, joka saattoi olla sotavanki tai joku muu tuntematon, josta vuosikymmeniä oli parempi vaieta. Moni vei aikoinaan salaisuuden mieluummin mukanaan hautaan, kuin paljasti isäkandidaatin. 

Elokuvan musiikki ja tyyli saa aikaan mielikuvan  lännenelokuvasta, mutta ilman kirmaavia hevosia preerialla. Musiikista onkin vastannut  kokkolalainen  "Tom Colt." Kokkolalaisessa versiossa hevosvoimat on omankin nuoruuteni nostalgisessa Honda Monkeyssä. 

Yllä:Sotavangin perinnön kansikuva, kuva Manu Kerola

Elokuvateattereissa pidän erityisesti siitä  odottavasta hetkestä, kun valot sammuvat ja on hetken aivan hiljaista,  ennen kuin näytölle nousee ensimmäinen kuva ja rapiseva ääni...Tässä alkukuvaa Kälviän Vuolteen metsiköstä, jossa  oli  venäläisten -  alkujaan haavottuneiden, -   mutta sotasairaalan kautta  toipilaaksi vammoistaan nousseiden sotilaiden leiri. Vangit kaivoivat Marinkaisnevan kuivatusojaa ja yöpyivät pahviteltoissa aliravittuina aivan oikeassa elämässä. Moni heistä kuoli leirillä ja heidät on haudattu omalle alueelle  Kälviän Vuolteelle. Huh!

Kerola kertoi alkuintrossa, että tarinan juoni sai alkunsa, kun hän lapsena löysi mummolastaan painavan esineen, jossa oli kaksipäisen kotkan kuva. Hän oli miettinyt, olisiko mötikän sisällä oikeaa kultaa - no tavallaan taisi ollakin! :) Kapistus oli  tullut taloon aikoinaan turkiskauppojen mukana. 

Kun Kerola lähti toteuttamaan kuvauksia, hän arpoi mielessään, että tiesi Kokkolassa kaksi paikkaa jotka liittyivät jotenkin Venäjään, tämä Vuolteen vankileiri ja VR:n ratapellettivaunut. Kerola päätyi ensimmäiseen. 

Sotavangin perinnössä on tallennettuna ihania ja maisemista katoavia yksityiskohtia, kuten tämä maitolaituri.

Hyvä tarina kuljettaa kuin itsestään mukana.  Frank saa kirjeen isoäidiltään, Floridan mummulta, joka paljastaa Frankin isoisäksi venäläisen vangin, Nikolai  Volkonskyn, jota isoäiti on nuorena salaa käynyt metsikössä ruokkimassa ennen tämän kuolemaa. Välillä  pääosan esittäjä nähdään Pesäkivillä upean kallioisissa maisemissa - mulle ainakin nousi mieleen aivan kuin jokin Colorado!:)

Floridan mummu paljastaa myös Frankille kätkön, jossa on aarre isoisältä. 

Tässä Frank menossa pienelle hautausmaalle, aitojen sisällä on Vuolteen venäläishaudat. 

Tarinassa viipyillään  milloin sotavankien hautapaikassa Vuolteella,  milloin  Kälviän vanhalla rautatieasemalla. 

Lainaan tähän Kerolan tekstiä jonka hän kauan sitten lähetti minulle, kun muisteli tämän elokuvan tekoa. 

"Kälviän rautatieasema. Sen edessä kuvattiin nimittäin kesällä 2015 yksi kohtaus lyhytelokuvaani Sotavangin perintö. Tuona kesänä kaksoisraidetyömaa oli edennyt Kokkolan ja Kälviän seutuville ja ajattelin jo kuvauspaikkoja miettiessä, että tuo paikka saattaa olla uhattuna ja ajattelin ikuistaa sen elokuvaan. Kun tulimme paikalle, niin ihan aseman vieressä jylläsivät kaivinkoneet ja kuorma-autot. Pikkaisen siellä työmiehet kyllä ihmettelivat kun me nostimme autosta pikku Monkey-mopoa ja aloimme kuvaamaan aseman edessä tuota yhtä ottoa. Onneksi kyseessä oli mykkäelokuva, muuten taustalla kuuluva kova työkoneiden jylinä olisi aiheuttanut kuvauksiin ongelmia..."

Tämä alla oleva kohtaus elokuvassa, missä Frank lukee kirjetta ja katsoo venäläistä isoisäänsä kuvassa  silmästä silmäään, koskettaa minua...

Vaikka elokuva onkin mykkäfilmi, olen aivan kuin kuulevinani soratien rapinan.  Tämä kuva voisi olla miltä vain  lukemattomilta Suomen sivuteiltä, mutta hienoa, että se on juuri Kokkolasta!

Elokuva päättyy onnellisissa merkeissä, kun Frank  yhdessä Natashansa kanssa lähtee kohti Amerikkaa...

Myös seuraava elokuva on vallan ihastuttava! Se on Kinojuhlien taiteellisen johtajan, elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kautta aikojen ensimmäinen toteutettu elokuva  vuodelta 1988!

Tarinan on kuvannut Kuosmasen veli, musiikin on tehnyt Kuosmasen sisko ja rooleissa nähdään  kaksi Kuosmasen serkkupoikaa. Ja mikä hurmaavinta, on elokuva kuvattu Elbassa niihin aikoihin, kun valkoinen, vanha  Villa Elba oli  vielä suhteellisen rötisköisessä kunnossa. 

Kuosmanen ei tunnu omissa mielissään filmiä kovin korkealle arvottavan koska tokaisee introssaan "Luulin, että se ois hauska muisto, mutta muistin väärin. " No, tämä kommentti suotakoon loistavalle elokuvaohjaajalle, jonka portaat on aika korkeat muiden kiivetä. Itse ainakin viehätyin tarinasta kovasti. 

Näin kansankynttilän silmin  innostuin taas siitä ajatuksesta, että lapsille täytyy antaa mahdollisuuksia toteuttaa tällaisia projekteja. Omasta lapsuudesta nousee karvas muisto vaaleanpunaisesta c-kasetista, jolle olin äänittänyt kasetillisen  omia laulu- ja soittoesityksiäni. Pikkusisko löysi sen ja kuuntelutti äidilläni. Olin niin tuohtunut luomuksieni kuuntelusta, että heitin suutuspäissäni koko kasetin  alimmaiseksi roskikseen. Vieläkin harmittaa...

Kuosmasen elokuva on salapoliisijännäri  "ICE." Jo elokuvan ympäristö on niin koukuttavan kuvauksellinen ja idyllinen, että erityispisteet siitä. 

Tässä tarinassa olisi oikeasti ainekset vaikka mihin! Elokuva sisältää sopivassa määrin poikasia kiehtovia pyssyleikkejä. Voin vain kuvitella tekemisen riemun  ja ihanan kesäpäivän fiiliksen. Onhan tämä myös sukutallenteena aivan huippu!

Tämä alla oleva saunarakennus siltoineen on ihan mieletön kuvauspaikka. Aivan upeasti on vauhti saatu mukaan  kuvauksiin ja tahaton kompurointi lisää autenttisuutta potenssiin sata!

Kolmas elokuva kuljettaa meidät Kiviniityn lukion kuvaussessioon vuodelle 1988. Kuosmanen kertoilee, kuinka oikeastaan tästä starttasi hänen innostuksensa elokuvaohjaukseen. Taas kerran koulumaailma on luonut jotain mahtavaa edellytystä uran käynnistymiseen!

Elokuvan nimi on "Oikeus voittakoon." Kuosmanen kertoili, kuinka Kokkolan Kinojuhlien  lähtökohtana on innostaa ja tehdä elokuva-alaa helposti lähestyttäväksi sekä osaltaan levittää elokuvakulttuuria. Mielestäni Kinojuhlat on onnistunut tässä erinomaisesti. Ohjelmaesitteessä oli lukuisia kiinnostavia elokuvia ja ainoastaan omat kiireeni tänä vuonna estivät isommat osallistumiset. 

Silmittömän hauska tämä lukiolaispoikien taidonnäyte ja erikoispisteet upealle autokannalle! Poikien elokuvissa tämä räiskintä aseilla  on ihanan viattoman oloista.

Aivan huippua on, kun taustamusiikkina kuuluu "Ihmemies MacGyver"-ohjelmasta tunnusmusiikki, joka lienee piirtynyt useimpien suomalaisten mieliin. 

Tarinassa esiintyy niin gangsteri kuin  kaupan lihamyyjäkin.  Lopputulemana on  kuusi vuotta vankeutta ja  25 vuotta pakkotyötä. Rikolliset rahdataan pois peräkärryn lavalla.:))

Viimeisenä esitettävä filmi "Olio" saatiin esitykseen muutamaa minuuttia ennen näytöksen alkamista muistitikulle tallennettuna.  Aivan huikeaa, että tämäkin on saatu pelastettua! Olio-elokuva on nostalginen, sillä se on tehty jo vuonna 1970 Harrbådassa.

Tykästyin alun hiekkaan kirjoitettuihin nimiin ja etenkin siihen, kun nuoriso pian pyöräili nimien yli!

 Elokuva on värillinen kaitafilmipläjäys, jossa nuoriso viettää aikaa makkaraa nuotiolla grillaillen. Pidin kovasti kohdasta, jossa nuorimies yritti syöttää makkaraa grillitikun nokasta toiselle kaverille. Siinäkin on jotain ihanan viatonta. 

 Grillailu keskeytyy, kun ympäristöstä kuuluu oudohkoja ääniä. Nuoret lähtevät tutkimaan ääniä metsikköön, jossa yksi nuorista katoaa. Onnekkaasti hänet kyllä myöhemmin löydetäänkin...

Ihana tämä punertava värimaailma filmissä. Ja kauniisti oli hyödynnetty myös auringon tekemiä varjoja ihmishahmoista. 

Tämä elokuva juontaa juurensa  viikottain kokoontuneeseen Foto-Klubiin. Porukka katsoi ja arvosteli aikansa elokuvia ja jalona pyrkimyksenä oli elokuvatuntemuksen lisääminen. 

Olen sangen tyytyväinen  näkemäni 45 minuutin mittaiseen filmikavalkaadiin ja iloinen, että ennätin tämän näkemään. 

Kuin kynttilänä kakun päälle sain vielä pyydettyä kuvaan lyhytelokuvien keskeisiä tyyppejä. Vasemmalla Olio-elokuvan kuvaaja Juha Sallinen, keskellä Sotavangin perintö-elokuvan isä Manu Kerola ja oikealla elokuvaohjaaja ja kahdessa keskimmäisessä filmissä toiminut Juho Kuosmanen. Iso kiitos teille kaikille!