Rosson Pohjanmaa -näyttely Kokkolan kaupunginkirjastossa

                   

Sähköpostiini kilahti heinäkuun alussa kiva viesti. Blogiyhteistyökumppanini siellä kertoili uuden uutukaisesta projektistaan:

"Minulla on tässä keväällä valmistunut pitkäaikainen projektini Mika Kaurismäen Rosso (1985) elokuvan kuvauspaikoista. Näyttely siirtyi keskiviikkona suoraan Helsingistä Pohjanmaalle Ylistaroon, jossa näyttely on esillä vielä huomiseen saakka.

Loppuvuodesta näyttely on tulossa myös Kokkolan kirjastoon esille joulukuun ajaksi. Tervetuloa katsomaan näyttely!"

Ja tottahan lähdin Manun näyttelyä katsomaan, kun joulun alla kutsu uudelleen kilahti muistutukseksi lopulta Kokkolaan päätyneestä näyttelystä! Viehätyn aina tavattomista ihmisistä, jotka rohkenevat toteuttaa unelmiaan -erikoisiakin!

Näyttelyn nimi on "Rosson Pohjanmaa - silloin ja nyt. "Manu Kerola - henkeen ja vereen Kaurismäen elokuviin jo nuorukaisena ihastunut- on tehnyt useita, kiinnostavia pienelokuvia ja näyttelyitä, joista olen aiemmin kirjoitellut. Tämä uutukaisin projekti on kyllä aika kiinnostava tämäkin! Manu on kierrellyt kesällä 2023 kuvaamassa Mika Kaurismäen Rosso-elokuvan kuvauspaikoilla. Hänen tavoitteenaan oli valokuvata jokainen elokuvan kohtausta vastaava näkymä.

Rosso oli Mika Kaurismäen kolmas pitkä elokuva. Se ilmestyi vuonna 1985 eli tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Rosso-elokuva on niin kutsuttu road movie ja sitä kuvattiin sekä Sisiliassa että Suomessa. Moni elokuvan kohtauksista on kuvattu eri puolilla Pohjanmaata - myös Kokkolassa. Useat elokuvan kohtauksista on sijoitettu jollain tavalla jo silloin uhanalaisiin paikkoihin.

                        

                                  Yllä: Karttakuvasta kuvauspaikat on kiva hahmottaa. 

Tiedän, että Manu Kerola on jo aiemmin viehättynyt paikoista, jotka ovat katoavia. Sellaisen hän kuvasi esimerkiksi lyhytelokuvaansa Harrbådan neidosta. Silloin Harrbådassa ei vielä ollut tuulimyllyjä. Samoin hän  teki myös "Sotavangin perintö-" nimisen mykkäelokuvan, jossa liikuttiin Vuolteen sotavankileirin ja Kälviän  entisen   rautatieaseman liepeillä. Tiemme Manun kanssa ovat risteilleet moneen otteeseen. Minä olen tehnyt blogipäivityksiä ja Manu elokuvia samoista kohteista. Aika hauska jo ajatuksenakin. Olemme viestitelleet blogistani ja Manun projekteista jo vuodesta 2017 lähtien (tarkistin juuri!). Kaksi eri tapaa toimia;  kumpikaan ei syö toisiaan vaan ennemminkin täydentävät kokonaiskuvaa. 

Vuonna 2023 Manu Kerola aloitti tämän uusimman projektinsa. Hän kierteli kesälomamatkoillaan ympäri Rosson kohtauspaikkoja ja kuvasi kaikkiaan 22 elokuvan kuvauspaikkaa aina Toijalasta Raaheen saakka. Hän halusi omin silmin nähdä ,mitä noille kuvauspaikoille on tapahtunut 40 vuoden aikana. Kuvauspaikkoja oli ainakin seuraavilta paikkakunnilta: Ilmajoki, Laihia, Jurva, Vöyri, Mustasaari, Vaasa, Kokkola, Kalajoki, Raahe, Pattijoki, Säijä, Tampere ja Toijala. Mitä niille kuuluu nyt? 

Tämä näyttely näki päivänvalon Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavin) aulagalleriassa 6.5.-13.6.2025 Helsingissä.

Yllä: Manu Kerola näyttelynsä edustalla. 

Rosso-elokuva syntyi aikoinaan perin erikoisella tavalla. Kaurismäki oli Tampereella etsimässä kuvauspaikkoja Klaani-elokuvaan. Aamiaisella hän kävi Pizzeriassa Rossossa ja sai siellä idean, että voisi tehdä seuraavan elokuvansa siellä. Kaurismäen mukana kuvauksissa ollut Kari Väänänen tuli samaan aaumupalapöytään ja Kaurismäki kertoi ideastaan, jossa italialainen palkkamurhaaja kuolee pöytään, jossa istuu. Väänänen oli kysynyt Kaurismäeltä, kuka näyttelisi palkkamurhaajaa, jolloin Kaurismäki oli vastannut: sinä!

Yllä: Rosso juuttuu tulviville lakeuksille Ilmajoen Munakan kylässä Kyröjoen tulva-alueella. Rosson auto Chrysler Newport löytyi pitkien etsintöjen jälkeen Siilinjärveltä. Auto on läpikäynyt lähes täydellisen muutoksen.

Kaikki elokuvan kohtaukset kuvattiin yhdellä otolla muista elokuvista ylijääneille filminpätkille, jotka kuulemma olivat Jörn Donnerilta jäänytä ylijäämää. Sekin jo melkoinen episodi.  Kuvaukseen varattiin vain noin 13 päivää. Kuvausryhmässä oli ainoastaan muutama jäsen ja elokuvan budjetti 60000 markkaa. Rosson esikuvana oli Sergio Leonen lännenelokuvat, joissa matkattaisiin "eläimellä, peltilehmällä" eli autolla. Toiseen pääosaan Kaurismäki halusi Martti Syrjän. Eppujen bändi teki kuvausaikaan Kahdeksas ihme-albumiaan ja sen vuoksi päädyttiin ratkaisuun, että kun Syrjän täytyy mennä levytysstudioon, hänen hahmonsa kuolee. Muutoin elokuvassa Syrjän hahmo olisi pysynyt pidempään elossa. :) Väänänen muuten näytteli Sisliassa italiaksi puhuen - hän opetteli kielen varta vasten  jopa niin hyvin, että häntä luultiin sisilialaiseksi!

                  Yllä: Elokuvanäytöksen käsiohjelma. 

Tunnusgrafiikan näyttelyyn on tehnyt Markus Itkonen. Hän on suunnitellut myös elokuvan logon, julisteet sekä muun mainosgrafiikan ollessaan vielä nuori graafikko-opiskelija. 

                            

                                         Yllä: Rosson  tunnussävelen vinyylisingle. 

Rosso-elokuvasta järjestettiin Karkkilassa Kino Laikassa juhlanäytös 27.9.2025. Paikalla oli muun muassa Martti  Syrjä, Mika Kaurismäki sekä Manu Kerola. Kerolan valokuvanäyttely oli esillä Kino Laikan kabinetissa samoin kuin myös Tampereella Arthouse Cinema Niagaran käytävätilassa ja myös Ylistarossa elokuvateatteri Matin-tuvassa, missä erikoisluvalla nähtiin myös Rosso-elokuva. . 

Yllä: Postipankki Vöyrissä, jonka sisälle ei aikoinaan päästy ryöstöä kuvaamaan. Vaikka pankkirakennus näytti jo kuvausvuonna melko rähjäiseltä, se oli edelleen pystyssä. Tosin ei enää pankkina, vaan autioituneena. 

Manu Kerola valokuvasi näyttelyynsä jokaisesta kuvauspaikasta elokuvan kohtausta vastaavan näkymän. Kuvitelkaa, miten kiehtova kesäloma- ja työmatkareissujen yhdistelmä! Idea tähän projektiin syntyi Kerolan mukaan Kaurismäen "Arvottomat"-elokuvasta tehdystä vastaavanlaisesta näyttelystä. vaikutuin esimerkiksi elokuvassa olleen auton etsinnästä sekä heinäladon löytymisestä. Aivan uskomattomalta kuulosti, miten  kaikki on natsanut lopulta niin hyvin, että jokainen kuvaus on mahdollistunut!

Yllä: Laihian Herkku-Grilli silloin ennen. Nykyään paikalla komeilee uudenkarhea kerrostalo. 

Rosson kuvauspaikat löytyvät pääosin Pohjanmaalta, joten projekti oli mahdollinen. Myös Kokkolassa on useampi kuvauspaikka. Niitä oli näyttelyssä erittäin kiinnostavaa nähdä. 

Mistä Manu Kerola sitten löysi kuvauspaikkansa? Paljon tietoa löytyi eri paikkakuntien Facebook-ryhmistä kysellen. Lisäksi tietoa löytyi Suomen kansallisfilmogtrafiasta. 

Kerola kertoi, että pyrki ottamaan kuvia mahdollisimman samasta kuvakulmasta kuin alkuperäiskohtauksissa. Myöhemmin Kerola liitti silloin ja nyt- kuvat rinnakkain. Kerola kuvasi puhelimella, koska puhelimen ruutu mahdollisti kuvien vertailun hyvin. 

                           

Yllä: Kuvia Kokkolasta. Kohteina Rantakatu, Tehtaankatu ja  Anttilan kulma. Eniten näistä lienee muuttunut Tehtaankatu, joka nykyään on kävelykatuna. Myös kiinteistöt ovat kokeneet ison muodonmuutoksen. 

Aina paikkojen löytyminen ei ollut itsestäänselvää. Esimerkiksi vanha heinälato, joka elokuvassa on Rosson yöpymispaikkana Kyröjoen tulva-alueella Ilmajoella, löytyikin noin 300 kilometrin päästä Raahesta. Näin voidaan elokuvan keinoin toimia!

Yllä: Kokkolan linja-autoasema oli molemmissa kuvauksissa vielä elossa. Nyt sen paikalle rakentuu hotelli. Niin on kaikki katoavaista!

Monet rakennuksista oli ennätetty purkaa 40 vuoden aikana. Osa rakennuksista veteli kuvaushetkellä viimeisiään. Pikkukaupunkien kaupunkikuvissa Kerola ymmärsi, että monet kivijalkaliikkeet oli kadonneet elokuvan kuvausten jälkeen. Osalla rakennuksista käyttötarkoitus oli ajan myötä muuttunut. Muutosta tapahtuu edelleen. Nouseekin ajatus, että kameran kanssa pitäisi säännöllisesti heilua monilla hoodeilla. 

Kerola kuvasi Kokkolan linja-autoaseman vuonna 2023. Se oli yksi elokuvan paikoista. Nyt tuota rakennusta ei enää ole, vaan sen sijoille on nousemassa iso hotelli.  Kerola toteaakin, että puretun rakennuksen myötä katoaa aina jotain olennaista kaupunkien identitettistä ja tunnelmasta. Muuten - minäkin kiiruhdin alkuvuodesta  kuvaamaan linja-autoasemaa ennen sen katoamista. Pitäisikin käydä päivittämässä kuva tämänhetkiseen rakennusteemaan ja sitten myöhemmin valmistuneen hotellin kuvaan. 

Omia muistikuvia elokuvan kuvaussessioista Kerolalla ei ole, koska hän oli 3-vuotias niiden kuvausaikana. Kokkolan kaupunginkirjasto on Kerolalle mainio paikka päättää näyttelynsä, sillä nuorena opiskelijapoikana Kerola lainasi juuri Kokkolan kaupunginkirjastosta kaikki Kaurismäkien DVD-elokuvat. Eläköön kirjastopalvelut, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa!

                         

Yllä: 80-luvun maisemiin kiinteästi kuuluneet puhelinkopitkin ovat saaneet siirtyä pois nykyajan tieltä. 

Elokuvan kuvaustapa on ollut kiinnostava, sillä osa otoista on kuvattu  piilokameratekniikalla ja joku paikallinen saattaa hyvinkin löytää itsensä tai autonsa kuvista! Olisipa kiinostavaa kuulla, jos näin jollekin käy! Samoin osa kuvauspaikoista oli luvattomia. Nyt sen jo tohtii tunnustaa. 

Elokuvassa käytössä ollut Chrysler Newport ostettiin katsastamattomana ja kuukauden ajoluvalla romuttamolta  10000 markalla, mutta elokuvan valmistuttua se myytiin elokuvan siivittämänä peräti 70000 markalla. Eli myyntisumma oli suurempi kuin elokuvan budjetti! Nykyisin auto komeilee Siilinjärvellä jo 18. vuottaan. 

Väähän jo jännityksellä odotan, millaiseen projektiin manu seuraavaksi omistautuu!

Vielä ennättää Manu Kerolan näyttelyä katsastamaan. Se on esillä joulukuun 2025 ajan Kokkolan kaupunginkirjastossa! Ehdoton suositukseni!

LÄHTEET:

Dokumentaristi Manu Kerola Rosso-elokuvan jäljillä: ”Olisi mukava kuulla jos joku tunnistaa itsensä tai autonsa kuvista” Keskipohjanmaa 7.12.2025.
[https://www.keskipohjanmaa.fi/artikkeli/dokumentaristi-manu-kerola-rosso-elokuvan-jaljilla-olisi-mukava-kuulla-jos-joku-tunnistaa-itsensa] Luettu 21.12.2025.

Rosson Pohjanmaa silloin ja nyt. Näytttely kavissa 6.5.-13.6. [https://kavi.fi/rosson-pohjanmaa/] Luettu 21.12.2025.

Rosso 40 vuotta. [https://www.film-o-holic.com/artikkelit/rosso-40-vuotta/] Luettu 21.12.2025.

Kokkolan Kinojuhlat...Kokkola-elokuvia katsomassa

Sain koukuttavan kutsun blogiyhteistyöni kautta tutuksi tulleelta Manu Kerolalta tulla katsomaan Kokkolan Kinojuhlien "Kokkola- lyhytelokuvanäytöstä. "

Esitykseen oli koottu neljä huikeaa, eri puolilla Kokkolaa kuvattua lyhytelokuvaa eri vuosikymmeniltä. Aivan upeaa, että paikalliselle osaamiselle oli annettu sijansa! Työväentalo pursusi koronarajoitukset huomioiden yleisöä. 

Kokkolan Kinojuhlien taiteellinen johtaja,  - se Cannesistakin tuttu - Juho Kuosmanen avasi tilaisuuden. 

Kuosmasen ja Kerolan johdantojen jälkeen pääsi ensimmäisenä screenille Manu Kerolan mustavalkoinen mykkäelokuva - road movie -  "Sotavangin perintö." Olen nähnyt Manun lähettämästä linkistä elokuvan jo aiemmin, mutta oli aivan huikeaa nähdä se nyt katsomosta käsin arvoisessaan ympäristössä. 

Elokuvan juoni liittyy Kälviän Vuolteella sotavuosina 1941-1942 olleeseen venäläisten sotilaiden vankileiriin. Huvittavaa, mutta totta, että tiemme Manun kanssa ovat risteilleet vuosien mittaan useampaan kertaan. Manu on haahuillut elokuva- ja valokuvausprojekteissaan samoissa paikoissa, missä minä kameroineni blogiin  tarinoita etsien. Ihailen aivan suunnattomasti Manun tyyliä etsiä katoavia kuvauskohteita. 

Tämä Kerolan mykkäfilmi on muuten Alajärven kyläelokuvafestivaalin voittanut elokuva vuodelta 2015. 

Tarina on upea - se voisi  olla periaatteessa tosikin, vaikka tuskin on. Aihe on sinällään ajankohtainen, että edelleen moni sodan aikana syntyneistä etsii oikeastikin isäänsä tai isoisäänsä, joka saattoi olla sotavanki tai joku muu tuntematon, josta vuosikymmeniä oli parempi vaieta. Moni vei aikoinaan salaisuuden mieluummin mukanaan hautaan, kuin paljasti isäkandidaatin. 

Elokuvan musiikki ja tyyli saa aikaan mielikuvan  lännenelokuvasta, mutta ilman kirmaavia hevosia preerialla. Musiikista onkin vastannut  kokkolalainen  "Tom Colt." Kokkolalaisessa versiossa hevosvoimat on omankin nuoruuteni nostalgisessa Honda Monkeyssä. 

Yllä:Sotavangin perinnön kansikuva, kuva Manu Kerola

Elokuvateattereissa pidän erityisesti siitä  odottavasta hetkestä, kun valot sammuvat ja on hetken aivan hiljaista,  ennen kuin näytölle nousee ensimmäinen kuva ja rapiseva ääni...Tässä alkukuvaa Kälviän Vuolteen metsiköstä, jossa  oli  venäläisten -  alkujaan haavottuneiden, -   mutta sotasairaalan kautta  toipilaaksi vammoistaan nousseiden sotilaiden leiri. Vangit kaivoivat Marinkaisnevan kuivatusojaa ja yöpyivät pahviteltoissa aliravittuina aivan oikeassa elämässä. Moni heistä kuoli leirillä ja heidät on haudattu omalle alueelle  Kälviän Vuolteelle. Huh!

Kerola kertoi alkuintrossa, että tarinan juoni sai alkunsa, kun hän lapsena löysi mummolastaan painavan esineen, jossa oli kaksipäisen kotkan kuva. Hän oli miettinyt, olisiko mötikän sisällä oikeaa kultaa - no tavallaan taisi ollakin! :) Kapistus oli  tullut taloon aikoinaan turkiskauppojen mukana. 

Kun Kerola lähti toteuttamaan kuvauksia, hän arpoi mielessään, että tiesi Kokkolassa kaksi paikkaa jotka liittyivät jotenkin Venäjään, tämä Vuolteen vankileiri ja VR:n ratapellettivaunut. Kerola päätyi ensimmäiseen. 

Sotavangin perinnössä on tallennettuna ihania ja maisemista katoavia yksityiskohtia, kuten tämä maitolaituri.

Hyvä tarina kuljettaa kuin itsestään mukana.  Frank saa kirjeen isoäidiltään, Floridan mummulta, joka paljastaa Frankin isoisäksi venäläisen vangin, Nikolai  Volkonskyn, jota isoäiti on nuorena salaa käynyt metsikössä ruokkimassa ennen tämän kuolemaa. Välillä  pääosan esittäjä nähdään Pesäkivillä upean kallioisissa maisemissa - mulle ainakin nousi mieleen aivan kuin jokin Colorado!:)

Floridan mummu paljastaa myös Frankille kätkön, jossa on aarre isoisältä. 

Tässä Frank menossa pienelle hautausmaalle, aitojen sisällä on Vuolteen venäläishaudat. 

Tarinassa viipyillään  milloin sotavankien hautapaikassa Vuolteella,  milloin  Kälviän vanhalla rautatieasemalla. 

Lainaan tähän Kerolan tekstiä jonka hän kauan sitten lähetti minulle, kun muisteli tämän elokuvan tekoa. 

"Kälviän rautatieasema. Sen edessä kuvattiin nimittäin kesällä 2015 yksi kohtaus lyhytelokuvaani Sotavangin perintö. Tuona kesänä kaksoisraidetyömaa oli edennyt Kokkolan ja Kälviän seutuville ja ajattelin jo kuvauspaikkoja miettiessä, että tuo paikka saattaa olla uhattuna ja ajattelin ikuistaa sen elokuvaan. Kun tulimme paikalle, niin ihan aseman vieressä jylläsivät kaivinkoneet ja kuorma-autot. Pikkaisen siellä työmiehet kyllä ihmettelivat kun me nostimme autosta pikku Monkey-mopoa ja aloimme kuvaamaan aseman edessä tuota yhtä ottoa. Onneksi kyseessä oli mykkäelokuva, muuten taustalla kuuluva kova työkoneiden jylinä olisi aiheuttanut kuvauksiin ongelmia..."

Tämä alla oleva kohtaus elokuvassa, missä Frank lukee kirjetta ja katsoo venäläistä isoisäänsä kuvassa  silmästä silmäään, koskettaa minua...

Vaikka elokuva onkin mykkäfilmi, olen aivan kuin kuulevinani soratien rapinan.  Tämä kuva voisi olla miltä vain  lukemattomilta Suomen sivuteiltä, mutta hienoa, että se on juuri Kokkolasta!

Elokuva päättyy onnellisissa merkeissä, kun Frank  yhdessä Natashansa kanssa lähtee kohti Amerikkaa...

Myös seuraava elokuva on vallan ihastuttava! Se on Kinojuhlien taiteellisen johtajan, elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kautta aikojen ensimmäinen toteutettu elokuva  vuodelta 1988!

Tarinan on kuvannut Kuosmasen veli, musiikin on tehnyt Kuosmasen sisko ja rooleissa nähdään  kaksi Kuosmasen serkkupoikaa. Ja mikä hurmaavinta, on elokuva kuvattu Elbassa niihin aikoihin, kun valkoinen, vanha  Villa Elba oli  vielä suhteellisen rötisköisessä kunnossa. 

Kuosmanen ei tunnu omissa mielissään filmiä kovin korkealle arvottavan koska tokaisee introssaan "Luulin, että se ois hauska muisto, mutta muistin väärin. " No, tämä kommentti suotakoon loistavalle elokuvaohjaajalle, jonka portaat on aika korkeat muiden kiivetä. Itse ainakin viehätyin tarinasta kovasti. 

Näin kansankynttilän silmin  innostuin taas siitä ajatuksesta, että lapsille täytyy antaa mahdollisuuksia toteuttaa tällaisia projekteja. Omasta lapsuudesta nousee karvas muisto vaaleanpunaisesta c-kasetista, jolle olin äänittänyt kasetillisen  omia laulu- ja soittoesityksiäni. Pikkusisko löysi sen ja kuuntelutti äidilläni. Olin niin tuohtunut luomuksieni kuuntelusta, että heitin suutuspäissäni koko kasetin  alimmaiseksi roskikseen. Vieläkin harmittaa...

Kuosmasen elokuva on salapoliisijännäri  "ICE." Jo elokuvan ympäristö on niin koukuttavan kuvauksellinen ja idyllinen, että erityispisteet siitä. 

Tässä tarinassa olisi oikeasti ainekset vaikka mihin! Elokuva sisältää sopivassa määrin poikasia kiehtovia pyssyleikkejä. Voin vain kuvitella tekemisen riemun  ja ihanan kesäpäivän fiiliksen. Onhan tämä myös sukutallenteena aivan huippu!

Tämä alla oleva saunarakennus siltoineen on ihan mieletön kuvauspaikka. Aivan upeasti on vauhti saatu mukaan  kuvauksiin ja tahaton kompurointi lisää autenttisuutta potenssiin sata!

Kolmas elokuva kuljettaa meidät Kiviniityn lukion kuvaussessioon vuodelle 1988. Kuosmanen kertoilee, kuinka oikeastaan tästä starttasi hänen innostuksensa elokuvaohjaukseen. Taas kerran koulumaailma on luonut jotain mahtavaa edellytystä uran käynnistymiseen!

Elokuvan nimi on "Oikeus voittakoon." Kuosmanen kertoili, kuinka Kokkolan Kinojuhlien  lähtökohtana on innostaa ja tehdä elokuva-alaa helposti lähestyttäväksi sekä osaltaan levittää elokuvakulttuuria. Mielestäni Kinojuhlat on onnistunut tässä erinomaisesti. Ohjelmaesitteessä oli lukuisia kiinnostavia elokuvia ja ainoastaan omat kiireeni tänä vuonna estivät isommat osallistumiset. 

Silmittömän hauska tämä lukiolaispoikien taidonnäyte ja erikoispisteet upealle autokannalle! Poikien elokuvissa tämä räiskintä aseilla  on ihanan viattoman oloista.

Aivan huippua on, kun taustamusiikkina kuuluu "Ihmemies MacGyver"-ohjelmasta tunnusmusiikki, joka lienee piirtynyt useimpien suomalaisten mieliin. 

Tarinassa esiintyy niin gangsteri kuin  kaupan lihamyyjäkin.  Lopputulemana on  kuusi vuotta vankeutta ja  25 vuotta pakkotyötä. Rikolliset rahdataan pois peräkärryn lavalla.:))

Viimeisenä esitettävä filmi "Olio" saatiin esitykseen muutamaa minuuttia ennen näytöksen alkamista muistitikulle tallennettuna.  Aivan huikeaa, että tämäkin on saatu pelastettua! Olio-elokuva on nostalginen, sillä se on tehty jo vuonna 1970 Harrbådassa.

Tykästyin alun hiekkaan kirjoitettuihin nimiin ja etenkin siihen, kun nuoriso pian pyöräili nimien yli!

 Elokuva on värillinen kaitafilmipläjäys, jossa nuoriso viettää aikaa makkaraa nuotiolla grillaillen. Pidin kovasti kohdasta, jossa nuorimies yritti syöttää makkaraa grillitikun nokasta toiselle kaverille. Siinäkin on jotain ihanan viatonta. 

 Grillailu keskeytyy, kun ympäristöstä kuuluu oudohkoja ääniä. Nuoret lähtevät tutkimaan ääniä metsikköön, jossa yksi nuorista katoaa. Onnekkaasti hänet kyllä myöhemmin löydetäänkin...

Ihana tämä punertava värimaailma filmissä. Ja kauniisti oli hyödynnetty myös auringon tekemiä varjoja ihmishahmoista. 

Tämä elokuva juontaa juurensa  viikottain kokoontuneeseen Foto-Klubiin. Porukka katsoi ja arvosteli aikansa elokuvia ja jalona pyrkimyksenä oli elokuvatuntemuksen lisääminen. 

Olen sangen tyytyväinen  näkemäni 45 minuutin mittaiseen filmikavalkaadiin ja iloinen, että ennätin tämän näkemään. 

Kuin kynttilänä kakun päälle sain vielä pyydettyä kuvaan lyhytelokuvien keskeisiä tyyppejä. Vasemmalla Olio-elokuvan kuvaaja Juha Sallinen, keskellä Sotavangin perintö-elokuvan isä Manu Kerola ja oikealla elokuvaohjaaja ja kahdessa keskimmäisessä filmissä toiminut Juho Kuosmanen. Iso kiitos teille kaikille!

Harrbådan neitoa katsomassa

Blogin kautta olen saanut elää monta hienoa hetkeä. Niin kävi taas! Sähköpostiini kilahti viime kesänä maili tuiki tuntemattomalta. Mies, Manu Kerola, oli etsinyt netistä tietoja Harrbådan neidosta ja kummitustarinoista. Siinä yhteydessä hän oli löytänyt myös blogini, johon olin vuosia aikaisemmin kirjoitellut Harrbodan legendoista.

                      

Mies kertoi harrastavansa lyhytelokuvien tekoa amatööripohjalta ja hänellä oli haaveenaan kuvata kaitafilmille mustavalkoinen mykkäelokuva Harrbådan kummitustarinoista. Eräs näistä blogissani olleista tarinoista oli kiinnostanut Kerolaa kovin ja hän kyselikin siitä minulta taustatietoja. Teksti oli lyhykäisyydessään tällainen:

”Olen kuullut myös kerrottavan, kuinka seurue olisi ollut matkalla Ykspihlajasta kaupunkiin. Seurueeseen kuului miehiä ja yksi nainen. Tarina kertoo, että yhtäkkiä nainen katosi. Kerrotaan, että miehet olisivat surmanneet naisen ja haudanneet hänet alueelle. Selvännäkijä oli kuuleman mukaan nähnyt kahvinporoista meren pohjalla makaavan neidon.” 

Näin pienestä tekstistä voi luoda näköjään vaikka mitä! Vaihdoimme Manun kanssa maileja useampaan otteeseen. Hänen ideansa oli hyvä. Etenkin kun tietää, että    nimenomaan Harrbådan neidosta kertova blogikirjoitukseni on kautta aikain luetuin tekstini. Lukijoita sillä on vähän alle 7000 tällä hetkellä! Eli mysteeritarinat kiinnostavat -miksei siis myös elokuvana...

Ihailen ja pidän ihmisistä, jotka lähtevät toteuttamaan rohkeasti omia intohimojaan ja unelmiaan. Ei lyhytelokuvien tekokaan ihan jokapojan harrastus ole...Manu kertoi, että hullaantui elokuviin nuorukaisena opiskellessaan Kokkolassa. Ja kun opiskelijabudjetti tuppaa olemaan mikä on, keksi Manu, että elokuvia saa katsottavaksi ihan ilmaiseksi kaupunginkirjastosta. Ja mitä sieltä ei löydy, voi aina esittää hankittavaksi. Niin, jos joku ihmettelee, miksi Kokkolan kaupunginkirjastossa on hulppea kokoelma Kaurismäen veljesten elokuvia, voi sormella varmaankin osoittaa Manua.:)

Kuinka elokuviin sitten hurahtaa niin, että niitä lähtee itse kuvaamaan ja ohjaamaan? Kokkola on siitä upea kaupunki, että elämme täällä melkoisessa kulttuuricoktailissa. Jokaiseen genreen löytyy omat taitajansa. Elokuva-alalla Manu sai lisäkipinää kokkolalaislähtöisen Juho Kuosmasen lyhytelokuvista. Ei ihan huono esikuvaksi tällainen Cannesin elokuvajuhlillakin voittanut!:)))

Manun kuvausprojekti sai niin sanotusti vettä myllyyn loppukesästä, kun kävi ilmeiseksi, että Harrbådan lähistölle on nousemassa loppusyksystä useampi tuulimylly, jotka tulevat valmistuttuaan muuttamaan maisemakuvaa lähtemättömästi. Harrbådan lisäksi Manu halusi tallentaa elokuvaan ainutlaatuista suomalaista sielunmaisemaa. Sitä löytyikin keskioluen kera tarjoilemaan kannuslainen Annelin Kahvi-baari, jonka uniikki miljöö, maisema ja tunnelma lienee jo muutaman vuoden kuluttua historiaa -nyt sen pystyi vielä tallentamaan!

                                                          Kuva yllä: Minna Koivula

Harrastelijapohjalta kun tehdään kuvauksia, ei budjetti ole suuren suuri ja siksi kaikki otot piti saada purkkiin yhden päivän aikana. Se toi kuvauksille ja näyttelijöille haastetta ja vaati luonnon armoille heittäytymistä. Kun aamuyöstä ikkunasta katsoessa tuulee ja vettä vihmoo, saattaa kuvaajan mieleen hiipiä pieni ahdistus. Helpomminkin voisi päivänsä viettää. Kaikesta huolimatta kuvauspäivä onnistui hyvin, vaikka keliolosuhteet olivat haastavat vesipisaroineen. Itse asiassa syksy vuodenaikana oli mielestäni juuri täydellinen tähän elokuvaan. Elokuvaa kuvattiin kaikkiaan kolmessa paikassa; Harrbådassa, Ykspihlajassa Lahdenperässä ja Kannuksen Kahvi-baarissa. 

Lyhytelokuvaan valittu kuvausformaatti - 8-millinen, mustavalkofilmille vanhalla kaitafilmikameralla kuvattu otos on nykyään hintava ja harvinainen formaatti. Kuvaukset oli siksi pakko suunnitella hyvin etukäteen ja tähän projektiin Manu teki myös kuvakäsikirjoituksen. Kuvausten jälkeen oli tietysti edessä filmin leikkaus. Tuotettu filmi lähetettiin Englantiin asti kehitettäviksi ja se saapui puolentoista kuukauden kuluttua valmiina kuvaajalle. Siinä vaiheessa Manu pääsi esikatselemaan jo tehtyä ja sai todeta, että kuvaukset olivat kuin olivatkin onnistuneet. 

Manua kiehtoo mykkäelokuvissa dialogittomuus. Se tarjoaa kuvalle suuren roolin. Myös musiikin osuus on mykkäelokuvassa huomattava. Teos syntyy Kerolan mukaan musiikin ja kuvan yhteisestä liitosta. Se on se mykkäelokuvan juju. Jazzmuusikko, vibrafonisti Ilkka Uksila löytyi Kerolan elokuvan musiikin tekijäksi Karkkilan Kino Iglu- elokuvafestivaalien kautta. Uksila kiinnostui välittömästi produktiosta Kerolan sitä ehdotettua. 

Ja niin tuli hetki, kun sain kutsun Manun lyhytelokuvan tammikuiseen ensi-iltaan. Se toteutui Keski-Pohjanmaan konservatorion suuressa salissa 12.1.2018. Ja kuinka ollakaan- katsomo oli täynnä kiinnostunutta yleisöä!

Vaikka puhutaan ensi-illasta, ei se tässä tapauksesssa vielä tarkoittanut ihan lopullisesti valmista tekelettä. Nimittäin vasta ensi-illassa tallennettiin musiikki ja se liitetään ensi-illan jälkeen elokuvan ääniraidaksi. Siksi Kerolan harras toive olikin, ettei kenenkään kuulijan kännykkä riehaantuisi soittamaan Säkkijärven polkkaa äänityksen aikana. Luojan kiitos ei riehaantunut!

Täytyy todeta, että kokkolalaisen silmin aihevalinta on upea. Tässähän olisi ainesta Kokkolalle vaikka mainokseksi ja alkufanfaariksi monenlaiseen tilaisuuteen. Kymmenminuuttinen johdatuksena keskipohjalaiseen mystiikkaan... Eräänlainen kulttuuriteko - ja hieno sellainen - tällaisen vanhan tarinan tallentaminen uuteen muotoon. 

Elokuvan juoni kaikessa lyhykäisyydessään menee niin, että alussa istuskellaan Kahvi-baarissa, jossa tuopit täyttyvät oluesta. Selvännäkijä käy kauppaamassa kuppilassa jutusteleville satamajätkälle ja merimiehelle ennustuksiaan, mutta miehet kieltäytyvät. Merimies kertoo olevansa jo  huomenna lähdössä merille.

Kun Anneli sulkee kuppilansa, käy jätkien tie ovien ulkopuolelle. Viinaa tekisi vielä mieli ja samassa porraspäässä nojaileva valkeamekkoinen neito vinkkaakin miehille tietävänsä, että juominkeja voisi löytyä ostettavaksi Harrbådan suunnalta. Siispä sinne. Neito vie äijät mukaansa veneelleen ja niin matka alkaa. Tässä vaiheessa erityisesti syksy vuodenaikana nostaa päätään erinomaisena kuvausajankohtana merikaislojen hulmutessa tuulten myötäileminä. Kaunista ja myös jännitystä luovaa.

                                                      Kuva yllä: Minna Koivula

Vene vedetään rantaan. Neito jää veneen keulaan odottelemaan, kun miehet lähtevät pullonhankintaan. Ja niin vain löytyy lähistöltä kalastajaukko, jolla on jemmoissaan pari pulloa kirkasta. Tavara vaihtaa omistajaa ja kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Meripojat palaavat soutuveneen ja neidon luokse ja niin lähdetään jälleen tupakka huulilla soutamaan. Viinan noustessa päähän äityy pientä riidanpoikasta miesten kesken ja vene keikkuu vaarallisesti käsirysyn keskellä. 

                                  Kuva yllä: Minna Koivula

Vain hetkeä myöhemmin neito on kadonnut. Meripojat päättävät palata rantaan ja sinne he hetkeksi sammahtavatkin rantahiekan suloiseen syleilyyn. Vaan missä on neito? 

                                        Kuva yllä: Minna Koivula

Äijät palaavat Kahvi-baariin kysymään selvännäkijältä povausta, minne neito on kadonnut. Eukko ennustaa kahvinporoista ja kertoo neidon makaavan meren pohjassa...Elokuva päättyy siihen, kun neito valkeine mekkoineen kahlaa salaperäisesti paljain jaloin eteenpäin Harrbådan rantavedessä...

                                                                      Kuva yllä: Minna Koivula. 

Mielestäni elokuva on hienosti onnistunut ja filmille on tallentunut Manun hakema näkemys mystisestä ja kiehtovasta tarinasta. Taustalla piirtyvä Harrbådan rähjäinen majakka yhdistää katsojan mielen selkeästi oikeaan paikkaan. Musiikin värit vaihtelevat hienosti tilanteiden muuttuessa. Alun baarin ilkamoivasta ja ilottelevasta viulu-lautaset-svengistä soudetaan seesteisessä tunnelmassa laineiden liplattaessa ja utuisen saksofonin puhaltaessa usvaa ilmoille. Merivesi läikehtii vibrafonin kilahdusten tavoin. Kun lähdetään pullonhankintareissun jälkeen uudestaan vesille, on musiikkikin vähän venyvää, niin kuin soutajien olemuskin. Bassollahan saadaan juuri sopivia äänikuvia tähän. Vähitellen musiikki on muuttunut mollivoittoiseksi. Siellä on kivoja sävelkulkuja, jotka johdattavat tarinaa mukaanaan eteenpäin. Taas kun palataan kuppilaan, löytyy myös alun ilkamoiva musiikki. Ja tarinan loppu haipuu poikkihuilun kimakkaan kahlailuun yhdessä rantavedessä loittonevan neidon kanssa. 

Lyhytelokuvalle Manu sai tukea työnantajaltaan Boliden Kokkolalta, Kokkolan kaupungilta sekä Keskipohjanmaa-säätiöltä. 

Lyhytelokuvan käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta, leikkaamisesta sekä tuottamisesta on vastannut Manu Kerola. Harrbådan neidon roolissa toimi Hanni Rättö, merimiehen roolissa Antti Kerola, satamajätkänä Reijo Meri, selvännäkijänä Minna Koivula, kalastajana Reijo Pahkamäki ja baarinpitäjänä Anneli Vihanta. Musiikin elokuvaan on säveltänyt vihtiläinen Ilkka Uksila. Ensiesityksessä Ilkka Uksilan Film Ensemble vastasi musiikista live-säestyksellä mykkäelokuvien tapaan. Ilkka Uksila Ensemblessä soittivat Uksilan (vibrafoni, rummut) lisäksi Silva Kallionpää (viulu), Ilmari Rönkä (saksofoni, poikkihuilu) ja Joonas Tuuri (kontrabasso).

                          Kuva yllä: Manu Kerola

On ollut kiva ulkopuolisena, elokuvatekniikkaa sen paremmin tuntematta seurata, miten elokuva on edistynyt. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Eikä ollut yhtään hassumpaa ensi-illassa bongata blogistinkin nimi isolta näytöltä elokuvan lopuksi kiitoksen saaneiden listalta!:) Lienee elämäni ainut hetki, kun meikäläisen nimi komeilee elokuvassa:)))

Kiitos Manu tästä!👏👏👏 

LÄHTEET: Manu Kerola teki lyhytelokuvan Harrbådan linjaloiston tarinasta. KP24 uutiset. [https://www.kp24.fi/uutiset/525022/manu-kerola-teki-lyhytelokuvan-harrbadan-linjaloiston-tarinasta] Luettu 7.1.2017.