Jäähyväiset kesälle

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua  haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera.  Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen. 

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika  lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina  erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään.  Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä. 

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

 "Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? " 

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa  jotain:

 "Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat  voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa  lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille   ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia.  On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi. 

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut. 

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu  pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy.  Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä. 

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.

Valtakunnallisena museopäivänä

 Tänään on valtakunnallinen museopäivä. Missä vietän sitä? No tietystipä museossa! 

Museopäivänä juhlistetaan museoiden työtä kulttuuriperinnön tallentajina, tutkijoina ja tiedon välittäjinä. Päivä muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää on säilyttää oman seudun tarinoita, esineitä ja muistoja tulevillekin sukupolville. Ja myös tätä hetkeä, jota herkästi emme tule ajatelleeksi. Meidän nykyisyys on tuleville sukupolville historiaa! Jokainen museo, olipa se suuri ammatillinen tai pieni paikallinen kotiseutumuseo, rakentaa yhteistä muistiamme.

Valtakunnallinen Museopäivä tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä kulttuuriperintömme äärelle ja pohtia museoiden merkitystä yhteiskunnassamme. Museot eivät ole vain esineiden säilytyspaikkoja. Ne ovat myös kohtaamisen, oppimisen ja elämyksien ympäristöjä, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaa.

Opiskelen tällä hetkellä museologiaa. Tämä on monen sattuman summa. Viimeisten parin vuoden aikana elämässäni on tapahtunut aikamoinen myllerrys, kun oikeastaan ajauduin oman asuinkuntani kotiseutumuseoon, Kaarlelan koriseutumuseoon. Se oli minulle tärkeä paikka jo pitkältä ajalta, mutta lähinnä seisoskelin ihmettelemässä joskus sen upeaa pihapiiriä. Olin käynyt siellä myös monta vuotta aiemmin kertomassa museon päärakennuksen historiasta, joka liittyy siippani sukuun.

Sitten, vuosia myöhemmin sain soiton ja pyynnön, voisinko tulla juuri tuon museon hallitukseen työskentelemään. Minä! Voisiko minulla olla jotain annettavaa? Museo edustaa ruotsinkielisten kulttuuriperimää ja toimii ruotsiksi, minä olen suomenkielinen. Mutta uskokaa tai älkää, se ei ole ollut este. Minut on otettu hienosti vastaan!

Ja se museologia...erään museokäynnin jälkeen viime kesänä löysin sen! Ilmoittauduin Jyväskylän yliopiston alaisiin opintoihin samana iltana. Olen opiskellut koko kesän. Vielä riittää opiskeltavaa, mutta olen niin onnellinen ja kiitollinen tästä uudesta aluevaltauksesta. Ilman hallitustyötä kotiseutumuseossa tätä ei olisi tullut vastaani.

Tässä palanen viimeisimmästä esseestäni museologian saralta: "Museovieras näkee oppaan asiantuntijana ja jotta museon maine säilyy, tulee oppaan tehdä parhaansa omaksuakseen opastettavan kohteen materiaali. Oppaat ovat museon käyntikortteja, väsymys ja uupumus oppaan työssä näkyy myös asiakkaille. On huomioitava, että perehtyminen on jatkuvaa työtä. Parhaimmillaan oppaat pääsevät jakamaan kulttuuriperintöä museovieraiden kanssa ja tekemään arkisistakin asioista merkityksellisiä..."

Tätä tahdon opetella!

Toivon kovasti, että osaan vastaanottaa ihan jokaisen museovieraan tänään niin, että käynnistä jää jälki - jokin muukin, kuin nimi vieraskirjassa. Tulkaapas haastamaan!

Tänään siis mahdollisuus tutustua museoiden toimintaan, tapahtumiin ja näyttelyihin ympäri Suomen. Meidän Kaarlelan kotiseutumuseo on museoipäivän kunniaksi avoinna 12-16. Minäkin olen siellä yhtenä museo-oppaana. Museopäivä kutsuu kaikenikäiset kävijät löytämään uusia näkökulmia historiaan sekä kokemaan, miten menneisyys voi puhutella myös tämän päivän ihmistä. Yhdessä vaalimme kulttuuriperintöä ja pidämme tarinat elävinä.

Hyvää museopäivää sinulle!

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 5: Inspiraatio ja arvot

 Jatketaanpas taas välillä tätä tekoälyn suoltamaa kysymyslistaa. Tällä kertaa näköjään inspiraatiot ja arvot - niin, tekoäly on luonut myös nämä väliotsikot, joten nöyrryn sen alle:)

1. Mikä on elämäsi tärkein arvo ja mistä se juontaa juurensa?

Tämä on mulle oikeastaan aika selvä juttu, vaikken tiedä, osaanko muotoilla sitä tekstinä. Joudun selittämään vähän kaukaa hakien, sitä ei voi sanoa yhdellä sanalla. Asuin 8-vuotiaaksi asti perheeni kanssa pienellä maatilalla, jossa asui lisäkseni mummoni ja hänen vanhapoikaveljensä, "Kalle", joka omisti tilan. Mummo oli muuttanut lapsuustilalleen takaisin sodan aikana kahden pienen lapsensa kanssa, kun jäi sotaleskeksi 26-vuotiaana ja jäänyt sinne pysyvästi. Kalle oli sairastunut sodassa mieleltään, mutta sen sain kuulla vasta aikuisena. Vanhempani halusivat, että me lapset suhtaudumme Kalleen "normaalisti", ei hajonneena. Nyt ajatellen myös sillä oli osansa arvoissani. 

Vanhempani työskentelivät muualla;  äiti pankissa ja isä asui kanssamme vain viikonloput, koska hän oli paljon reissutöissä Kokkolassa noihin aikoihin. Vanhempani olivat muuttaneet tilalle, kun olin 2 kuukauden ikäinen, koska äitiysloma loppui silloin. Äidin piti palata palkkatyöhön ja minulle piti saada hoitopaikka.

Päädyttiin ratkaisuun, että mummo hoiti. Se ei olisi onnistunut muutoin, kuin asumalla siellä maatilalla. Mummo kävi nimittäin navettatöissä aamuin, illoin veljensä kanssa. Päiväni rakentuivat niin, että heräilin silloin, kun mummo tuli aamunavetasta, mummo keitti puuron, äiti valmistautui samaan aikaan lähtemään töihin. Päivän vietin mummon ja hänen veljensä kanssa maatilan arjessa. Myöhemmin mukaan tuli pikkusiskonikin. Lisäksi tilallamme asui yhden vuoden  minua yhdeksän  vuotta vanhempi serkkuni, jonka äiti oli sairastunut vakavasti. Mummo ja Kalle ottivat vastaan meidät kaikki.:) Äidin työt loppuivat vasta klo 17, joten hän oli kotona tosi myöhään. Ainut mahdollisuus oli ottaa meidät lapset myös mukaan navettaan. 

Näen nyt tilanteen niin, että me lapset toimme myös iloa ja väriä mummon ja Kallen elämään. Heidän elämänsä olisi varmaan ollut aika yksinäistä ilman meidän kommervenkkejä:) Heh, tuskin kovin moni maatilan isäntä on ennättänyt leikkiä navettatöiden lomassa piilosta heinäsuojassa. Ajattelin joskus, että se oli vain Kallen hauskuutta, nyt tajuan, että mummon piti sillä aikaa lypsää ja Kalle sai meidät näin pois navettatöiden  jaloista...

Niin, summa summarum. Tästä oikeastaan kumpuaa arvoni. Voisi sanoa, että olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Sitä, että joku välittää ja on aikaa. Olen iän myötä huomannut, että olen imenyt jo lähestulkoon äidinmaidossa sen, että lapsuus on merkityksellistä ja että kaikkea ei saa rahalla. Moni ihmettelee, miksi vietän niin paljon aikaani lapsenlapseni kanssa. Tämä varmaan selittää sen. Olen saanut siihen kotoa mallin. Lapsi voi kulkea mukana, se ei rajoita omaa elämääni, vaan tuo siihen pikemminkin rikkauden, jota ei voi rahalla hankkia. Mä sanoisin, että lisäksi yks pääarvoni on tietynlainen vaatimattomuus. Olen oppinut siihen, että täytyy olla nöyrä ja kiitollinen kaikkia kohtaan. 

2. Kuka on ollut suurin inspiraatiosi ja miksi

Varmaan mun isä. Mä oon kuulemma kuin ilmetty isäni, joka kuoli liki seitsemän vuotta sitten. Niin ulkonäöllisesti, luonteeltani kuin harrastuksiltanikin. Mun isä on opettanut mulle kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkityksen ja harrastuksena sukututkimuksen kädestä pitäen, alusta alkaen. Lisäksi isäni oli tosi musikaalinen, mutta hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta opiskella musiikkia. Siksi hän ohjasi minut musiikin pariin, vaikka alkuaan pistinkin kovasti vastaan. 

3. Millainen neuvo on auttanut sinua vaikeina hetkinä

Mä ajattelen nykyään, että elämässä tulee yllätyksiä ja vastoinkäymisiä vähän joka tuutista ja ärsyttävän säännöllisesti. Varmaan jokaisella.  Tää ei oikeastaan oo neuvo, vaan asia, jonka oon tajunnut kaikkien vastoinkäymisten ja kompurointien jälkeen. Kun jotain yllättävää ja ei-mieluista tapahtuu, pyrin ajattelemaan, että vuoden päästä en enää tätäkään jaksa murehtia, elämässä pitää päästä eteenpäin. Asioilla on taipumus järjestyä, murehtiminen ei juurikaan auta.  Suohon ei kannata jäädä makaamaan. 

4. Mistä tiedät, että olet oikealla tiellä elämässäsi?

Voisin sanoa, että olen löytänyt minun oman tieni vasta 50 täytettyäni. Elin pitkään niin, että vähän niin kuin tuuliajolla ajauduin vain asioihin. Elämä on tuonut eteeni paljon hyvää. Olen jo nuorena tehnyt asioita, jotka kiinnosti, mutta rohkeus edetä kiinnostusten mukaan kasvoi kyllä vasta paljon myöhemmin. Voisin sanoa, että tavallaan usein ajauduin asioihin, joissa olinkin hyvä, mutta en uskonut itseeni. Mun laulunope sanoi mulle, kun olin nuori, että minusta voisi tulla jotain suurta, jos vain  uskoisin itseeni. No enpä uskonut. ja sitä suurta ei koskaan noussut kyllä esiin. Uskon, että tämä liittyy siihen vaatimattomuus-kasvatukseen myös, jonka sain lapsena. Ajattelin kauan, että moni muu on minua lahjakkaampi ja taitavampi ja ehkä vähän pidin jopa kynttilääni vakan alla. Näin minulle eräs esimieheni sanoi kerran. Silloin vasta jäin miettimään sitä. 

Mutta tällä hetkellä teen kyllä asioita, jotka on minua itseäni! Minulle riittää, että teen niitä omassa, pienessä kuplassani. Saavuttaa tasapaino elämässä itsensä kanssa, se on jotain!

5. Mikä pieni asia tekee sinut joka kerta iloiseksi?

Mä sanoisin tähän, että pienet kohtaamiset ihmisten kanssa, ei välttämättä kasvokkain. Työssäni roolini on olla paljon äänessä ja ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Siksi kotona  nautin hiljaisuudesta ja siitä, että saan tehdä omia juttuani kenenkään keskeyttämättä. Noooo, niitä hetkiä on aika harvoin. Eli jälleen se oma, pieni kupla...

Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"

Kun herää sadepäivän aamuun ja 7-vuotias on viimeistä päivää kesäkissana, fammu esittää kysymyksen, että mitäs tänään tehtäisiin. Joskus vastaus voi yllättää ihanasti "Mentäiskö museoon?"

No tämä fammuhan on heti  valmis ja pyysin, että jos voitaisiin käydä katsomassa sitten Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"-näyttely KH Renlundin näyttelyhallissa. Ja niin sitä mentiin!

Paula Pääkkönen on ammatiltaan lasinpuhaltaja ja lasitaiteilija, joka työskentelee Nuutajärven lasikylässä. Tällä kertaa töinä on karamellejä, purkkaa ja jäätelöjä. Mikä sopisikaan kesänäyttelyyn paremmin!

Sisälle rakennukseen astuessamme löydämme eteistilasta lapsille kohdennetun tehtävämonisteen. Kivakiva, nappaamme sellaisen mukaamme. Lisäksi olemme jo autossa pojan kanssa sopineet, että fammu keksii museossa tehtäviä, joita pitää suorittaa. Tällainen tuntuu uppoavan poikaan. 

Värimaailma lasikarkkien lisäksi on ihastuttava. Jokainen  huone on saanut mahtavan makeat ja eriväriset seinämaalit karkkien innoittamana. Upeaa! Kuvissa näyttää synkeämmältä kuin livenä, valaistus imi valon kuvista...

Annan pojalle haasteeksi etsiä ekasta huoneesta kauneimman karkin, toiseksi parhaan makuisen ja kolmanneksi sellaisen, jonka tarjoaisi kaverille. Kaksi ekaa me molemmat karkkihamsterit valitsemme yllätykseksemme samat karkit, kolmas menee sitten erilaisiin valintoihin.

On kiva, kun karkit ovat sellaisten karkkien näköisiä, joita oikeastikin on olemassa. Mikä ilo, kun tunnistaa sienikarkin, aakkoskarkin, ranskanpastillin, liitulakun. Jään miettimään, kuinka samanlainen maailma samaan aikaan elävillä on. Samat karkit ovat kaikkien huulilla niin sanotusti. 

Fammun lemppari on sienikarkki, 7-vuotias valitsee aakkoskarkin. Mutta on niin monia, jotka näyttävät kauniilta. Kuten kukkanen. 

Saamme tehtävämonisteen valmiiksi. Siirrymme värityspöytään, jossa saa värittää yhden jäätelökuvan. Poika haluaa tehdä todentuntuisen, joten ravaa ainakin neljästi toiseen huoneeseen tarkistelemaan, mikä olikaan taiteilijan värimaailma. 

Katselen ja kuuntelen pojan väritellessä Pääkkösestä kertovaa videota näyttelysalissa. Pääkkönen kertoo, kuinka karkkeja löytyy välillä mitä ihmeellisemmistä paikoista, kuten sohvatyynyjen takaa tai auton penkiltä. Naurattaa. Nämä tällaiset ovat varmaan aika monen kokemuksia. Teoksilla on myös hauskoja nimiä, kuten "Tasajako," josta Pääkkönen kertoo, kuinka tarkkaan lapsena karkkipussin karkit sisaruksen kanssa jaettiin. Joskus ylimääräisen sai jakaja, joskus äiti napsaisi sen itselleen. :) 

Viivymme näyttelyssä selkeästi kauemmin kuin muut kävijät. Ihanaa, ettei poikakaan hätäile. Olemme jo melkein lähdössä, kun poika muistaa, että yksi fammun haastetehtävistä on vielä tekemättä. Olen itse sen jo unohtanut, mutta poika valistaa "Sähän sanoit, että mun pitää etsiä kolme sellaista asiaa tai kohtaa  lasitöistä, joita muut kävijät eivät välttämättä huomaa!"

Selvä pyy. Lähdemme ravaamaan koko näyttelyä uudelleen alusta asti. Poika valitsee ekaksi kohteeksi "Pinkit purkkapisarat, " joka onkin aika kiva ja erilainen, katosta alaspäin riippuva teos. "Varmaan moni ei huomaa, että jokainen noista valuvista purkkanoroista on oikeesti vähän erivärinen. " Totta! Eka havainto on pinkki...

Samassa tilassa oleva lila purkka on pojan mielestä kakkonen, koska" purkkapallossa voi tarkalla katsomisella nähdä silmät ja suun. "Eihän moni huomaisi sellaista, fammu, eihän?" Eipä niin.

Kolmas kohde onkin sitten isolta seinäpinnalta löydetty liitulaku. Poika bongaa lakun taustasta mustaa väriä "Tuota ei ainakaan moni huomaisi!"

Olen tyytyväinen näyttelyn antiin, se oli kiva ja hieno, erilainen! Oli myös kiinnostavaa, että lähes kaikilla nyttelyssä samaan aikaan olleilla oli mukana lapsia! Tosi mahtavaa.

Syötkö sinä muuten karkkipussista ensiksi parhaat vai pahimmat karkit? Pääkkönen kertoo syöneensä pahimmat ensin. Pääkkönen kertoi, että hänen töissään on mukana huumoria ja lasitöiden tekeminen täytyy olla hauskaa, koska itse prosessi on rankka. Toden totta!

Me olimme niin hyvällä tuulella näyttelystä lähtiessämme, että jatkoimme intoa puhkuen vielä Kieppiin, eläinmuseoon, joka on meidän vakipaikka. Siellä meillä olikin sitten ihan omat, erilaiset tehtävät, mutta ne jääköön tällä erää kertomatta!

Vielä ennättää katsastamaan Pääkkösen näyttelyn . Sinne ei ole edes pääsymaksua! Terve menoa!

Vanhankaupungin tytöt ja muutakin elokuvaa menneiltä ajoilta

Selailin taasen vanhoja sanomalehtiä. Silmiin osui tällainen hupaisa ilmoitus Kokkolassa näytetyistä elokuvista. Siispä sitä tutkimaan! Kyseessä on ruotsalainen komediafilmi. 

Ilmoitus  oli vuoden 1935 lehdessä, eli siitä on jo 91 vuotta. 

Kyseessä on  vanha suomalainen elokuva Vanhankaupungin tytöt. Ruotsiksi Flickorna i Gamla stan. Elokuva on valmistunut vuonna 1935. Tosin ruotsinkieliseltä sivustolta löydän maininnan vuodesta 1934. 

Ensi-ilta elokuvalla on ollut 8. joulukuuta 1935. Elokuvan oli ohjannut Jorma Nortimo. Nortimo toimi 1930-luvulla Ylioppilasteatterin  johtajana, myöhemmin Turun  kaupunginteatterin johtajana sekä SF:n ja Suomi-Filmissä näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. 

Elokuvan päähenkilöinä ruotsalaisessa alkuperäisversiossa oli Edward Person, Gideon Wahlberg ja Ruth Holm. 

Kuva yllä: Erikoistietotoimiston valokuvanäyttelystä 2020. 

Elokuvan näytöspaikka Kokkolassa oli Maximin elokuvateatteri, joka sijaitsi osoitteessa Isokatu 8, Maximin liikekeskuksessa, joka oli rakennettu 1918. Rakennushan on Alvar Åkermanin suunnittelema ja somistaa edelleen keskustan katukuvaa. maxim rakennettiin kahden suuren, rapatun talon väliin. Rakennuksessa oli yksi Kokkolan ensimmäisiä valomainoksia, eli Pauligin  kahvipannu vuodelta 1937. maximin elokuvateatteria uudistettiin muutoinkin juuri vuonna 1937. 

Maximissa oli alkujaan puiset, pystyyn nostettavat tuolit. Teatterin aitiossa oli kuitenkin alkujaankin pehmeät tuolit. Rakennus näyttää vanhoissa mustavalkokuvissa melko vaalealta, nykyisellään väri on vaaleanpunainen. 

Tässä jugendtyylisessä Åkermanin rakennuksessa julkisivulla on leveähköt pilasterimaiset koristeet. Tiilirakennuksessa on sileäksi rapattu julkisivu, joka on koristeltu reliefein. Koristelu on pelkistetyn geometristä. 

Isokadun puolella fasaadissa on kaksi kolmiopäätyä, joiden keskellä on porttikäytävä. Katolla on kolme kattolyhtyä, jotka alkujaan olivat lunettimallisia. Rakennus on saneerattu 1983, jolloin myös elokuvateatteri poistettiin. 

Löydän toisaalta maininnan, että äänielokuvia on voinut katsella ja kuunnella Maximissa vuodesta 1929 alkaen. Silloin  on Kokkola-lehden uutisartikkelissa kerrottu: "Elokuvateatteri Maxim on aikaansa seuraten ryhtynyt puuhaamaan äänielokuvaa varten  tarvittavia laitteita, ja onkin nyt päässyt niin pitkälle,  että huomenna sunnuntaina  on kokkolalaisilla  tilaisuus omassa kaupungissaan nähdä kuulla äänielokuvaa. "

Ensimmäisenä äänielokuvana kaupungissamme mainitaan "Sydämen laulu." Muina elokuvina on noihin aikoihin nähty mm. "Pohjolan satakieli"  "Länsirintamalta ei mitään uutta," "Merihirviö" "Charlie Chase asettuu aviosäätyyn, ""Lauantai-iltoja," "Kaunis Sadie,"  "Tapahtuipa eräänä yönä," "Unkarilaista verta," "Kuolemaantuomittu" ja "Ford-tehtailta Amerikassa. " Suurin osa näytöksistä on lapsilta kielletty, siitä on ilmoituksissa erillinen maininta. Vuonna 1935  on Pohjanmaan suunta-lehdessä kuitenkin mainittu "Maxim järjestää lapsi- ja perhenäytännön  tulevana sunnuntaina päiwällä. "

LÄHTEET: 

Elokuvat Kokkolassa.  Pohjanmaan suunta. 6.12.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892385?term=Isonvihan&term=k%C3%A4lvi%C3%A4l%C3%A4isen&page=4] Luettu 28.6.2026

Kokkola. 7.12.1929, no 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1554582?term=Kokkolassa&term=Elokuvateatteri&term=Maxim&term=Kokkolan&page=3] Luettu 2.8.2026. 

Pohjanmaan suunta. 21.2.1935, no 22. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892355?term=Elokuvateatteri&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=Maxim&term=Kokkolaan&page=2] Luettu 2.8.2026. 

Puikko,Anna Katariina. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin  kulttuuriympäristöön 1906-1940. Jyväskylän yliopisto. 2021.  [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/76056/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-202105303301.pdf] Luettu 28.6.2026. 

Rakentajat: Kaupungin rakennusmestari Alvar Åkerman. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/376d44e4-2_rakentajat_akerman_fin.pdf] Luettu 2.8.2026.