Jäähyväiset kesälle

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua  haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera.  Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen. 

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika  lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina  erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään.  Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä. 

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

 "Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? " 

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa  jotain:

 "Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat  voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa  lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille   ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia.  On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi. 

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut. 

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu  pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy.  Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä. 

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.