sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Vuosi 2019 ...tai jotain siitä

Lainaan tähän nyt netissä kiertäneen blogihaasteen menneestä vuodesta. Vaikeeta oli vastata joihinkin kysymyksiin, joihinkin taas liian helppoa. Tässäpä tämä.


1.Mitä teit kuluneen vuoden aikana sellaista, mitä et ole koskaan aikaisemmin tehnyt?

No jopas myrkyn lykkäs heti alkuun. En oikeastaan ole tehnyt mitään maata mullistavaa uutta, mutta sanotaanpa nyt näin, että olen oppinut paremmin tekemään asioita omien mieltymysteni mukaan. Aina ei enää tarvitse perustella, miksi sanoo johonkin ei. Se on tietynlaista priorisointia ja myös armeliaisuutta itseään kohtaan. Toisaalta opin myös tietynlaista vahvuutta ottaa päävastuu asioista, joihin jonkun vain on otettava vastuu, vaikkei niin haluaisikaan. Lopulta hieno se tunne, kun huomaa, että siipeni kantoivatkin!

2. Oletko kyennyt pitämään uuden vuoden lupauksesi?

Nyt oli ihan pakko kurkata vuoden takaiseen blogiin, että en kai julkisesti luvannut mitään. No huh, en ollut luvannut. Viime vuodenvaihde oli yksityiselämässäni raskas. Muistan silloin ajatelleeni, että rakkaat on toistaisesi lähelläni ja haluan hoitaa heitä niin, ettei omatuntoni myöhemmin kolkuta. Uskoakseni tein niin hyvin kuin pystyin. Enempää en olisi voinut .Istuin mm.  10 vkon ajan joka ilta  isäni sairaalasängyn vieressä pari, kolme tuntia yhtä iltaa lukuun ottamatta. Sen yhden illan notkuin vanhempainillassa.

3. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä kuluneen vuoden aikana?

Tuli. Tietysti muutamia uusia työn kautta, mutta toki "vanhat" kollegat pysyivät hyvin, hyvin läheisinä. Pieni työyhteisö on kuin kakkoskoti. Netin kautta tutustuin  muutamaan uuteen ihmiseen lähinnä historiatutkimuksen  johdattamana. Eräs yhteydenotto poiki tutustumisen kirjailijaan ja olenkin organisoinnut hänelle kirjastoomme esiintymistilaisuuden. Tuskin maltan odottaa ensi syksyä!

Sitten loppuvuodesta soitin läpi lähes kaikki isäni serkut, kun isäni nukkui pois. Tästä aukeni muutamia  mielenkiintoisia yhteydenpitoja sukulaisiin, joita en ole koskaan tavannut. Hassua ja liikuttavaakin, että moni isän serkuista näkee minut jatkumona isälleni ja haluaa kovasti  pitää yhteyttä jatkossakin. Olen kai jonkinlainen yhdistävä  sukulinkki moneen suuntaan sukupuoleen tai ikään katsomatta, Minulla on paljon perimätietoa suvuistani, ehkä se kiehtoo ihmisiä.  Tarinankerrontataito on arvossaan vielä tänäänkin, onneksi. 


4. Menetitkö ketään läheistäsi?

Menetin. Niin rakkaan isäni. Vuosi on ollut äärimmäisen rankka, mutta hei - olen edelleen tolpillani. Tiesin jo yli vuosi sitten, että isääni ei voida parantaa. Koko vuosi oli surutyövuosi, oikeastaan viimeiset vuodet olivat sellaisia. Olen kiitollinen, että meille annettiin viimeiset vuodet aikaa varautua poismenoon. Ennätin jutella isän kanssa  kaiken. Minulla on keinoja, joilla pääsen elämän karikoista yli ja olen mielestäni aika vahvaa tekoa.  Olen saanut vahvuuteen mallin kotoani. Tosin nyt oivallan, että joudun välillä kannattelemaan läheisiänikin. Tiedän myös, että isäni luotti, että hoidan hommat, jos muut hyytyvät.

Luin lapsuudenystäväni blogia, jossa hän vastasi tähän samaan kysymykseen ja jopa vähän liikutuin, kun oivalsin, että hän kirjoitti vastauksessa minusta näin: "Ystäväni menetti isänsä. Se laittaa aina pohtimaan tätä elämän rajallisuutta. Jostain on löydettävä voimaa, kun tällainen tilanne tulee eteen. Tämä ystäväni on todella lujaa tekoa, ja häneen tukeudutaan voimakkaasti niin perheen kuin työnkin suhteen. Kerran kysyin häneltä, miten hän jaksaa kaiken mikä eteen tulee. Hän vastasi: ”Mä en kai ole romahtelevaa sorttia.” Se oli mahtava vastaus, ja olen muistanut tuon monta kertaa jälkeenpäinkin." Kiitos, Marjukka sanoistasi, muistan kun tästä keskustelimme kahvittelumme lomassa meillä kotona. :)

5. Missä maissa vierailit?

No, tämä on helppo - kävin ainoastaan Virossa. Sielläkin vain alkukesästä muutaman tunnin verran juniorin kanssa. Etiikka ei oikein antanut periksi, että itse fiilistelisin pitkin maita ja mantuja, kun toisilla oli tiukkoja hetkiä. Isäni oli huonossa kunnossa ja vanhempani tarvitsivat säännöllisesti apua. Haaveilin kyllä kovasti muutamasta matkasta, mutta hei - kaikkea ei voi aina heti saavuttaa! Rovaniemellä kävin siipan kanssa yhden yön verran. Se oli ainoa yön yli reissu. Kävimme joulupukinmaassa - ostin kuuseen upeita joulupalloja ja tilasin 17-vuotiaalle kirjeen joulupukilta. Jestas, kun nauroimme koko perhe, kun luimme tekstin. Varmaan suurin osa kirjeen saajista on pikkulapsia. Kun sen tekstin muutti teinille, oli hulvatonta, kuinka hän on kuulemma pinnistelyt ja autellut kotitöissä:))) Aina matkan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä. Pian tämän reissun jälkeen isän vointi romahti, joten olin tyytyväinen, etten silloin enää ollut reissussa. Matkata ehtii myöhemminkin. 


                 

6. Mitä toivoit itsellesi mitä et saanut?

En kyllä toivonut mitään suurta. Aina haaveilen, että joku osaisi ostaa minulle ihania kirjoja joululahjoiksi, muttei ikinä toteudu, ellen itse pyydä jotain tiettyä. Isä olisi terveinä päivinään osannut ostaa...No, olen oppinut ostamaan itselleni mitä haluan. 

7. Mikä päivämäärä tulee muistuttamaan sinua kuluneesta kaudesta?

No varmaan 3.11. isän kuolinpäivä, jolloin satuin olemaan paikalla kuolinhetkellä. Ja sitten tietysti hautajaispäivä 30.11. Vähän melankoliset valinnat, mutta sellaiset, että toivon päivien iskostuvan lapsienikin mieleen. Osa suvun tarinaa. 

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

No tänä vuonna enisoja saavuttanut. Pidän saavutuksena sitä, että olen jaksanut olla töissä täysipäisenä. Tai ehkä täytyy ajatella niin, että työ on se voimavara, joka on kantanut vaikeiden aikojen yli sittenkin. Hei, mutta fammuna olen kyllä mielestäni onnistunut saavuttamaan pojanpoikani kiintymyksen! Nautin hänen hoivaamisestaan ja iloitsen siitä, että en ole niin sidoksissa mihinkään tekemiseen, että minulla ei olisi aikaa hänelle. Otan hänet aina hoitoon, jos ei ole ylitsepääsemätöntä estettä ja olen sanonut sen myös pojan vanhemmille. Sain aikanaanmummoltani, omilta- ja appivanhemmilta jeesiä, samoin haluan siirtää sen eteenpäin. 



9. Mikä oli suurin pettymyksesi?

En voi mainita mitään yksittäistä, mutta työkuvioissa murehdin muutamaa asiaa, jotka eivät oikeastaan liittyneet itseeni, mutta jouduin niitä selvittelemään. 

10. Sairastitko tai loukkaannuitko?

En loukkaantunut. Se on iso pelkoni, koska olen melkoinen koheltaja. Eniten pelkään, että murran käteni, koska siitä on kertakokemus ja se vaikutti pianonsoittoon useamman vuoden. Sairastin yhden flunssan syksyllä, tosin olin koko ajan töissä. Ehkä olisi järkevää olla ollut saikulla osan ajasta, mutta työmoraalini on tosi korkea. Olin viikon pois töistä, kun isäni kuoli. Ensin sanoin, etten voi olla, mutta sairaanhoitajat puhuivat palliatiivisellä ympäri. Jälkeenpäin ajatellen se oli hyvä ja tarpeellinen asia, Papereihin asia kirjattiin stressireaktiona...Sen viikon hoidin juoksevia asioita ja lopun aikaa vain nukuin ja olin. Olin todella väsynyt. 

11. Kenen käytös pöyristytti sinua eniten?

Tähän en viitsi vastata suoraan, mutta sanotaan että jokunen ihminen, joiden kohtaamista ei voinut välttää. Koen kamalan epäreiluna, jos yritän parhaani ja joku näkee asian täysin toisin. Olin kyllä pariin otteeseen enemmän kuin pettynyt, mutta se siitä. 

12. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?


Hahaa, ruokaan. Etenkin nuorimmaiseni kanssa olemme melkoisia kulinaristeja. Käytin rahaa myös pojanpoikaani - tosin olen ostanut hänelle pääsasiassa käytettyjä tavaroita. Olen iloinen kirppislöydöistäni ja ostan vain laadukasta. Oikeastaan kirjoja lukuunottamatta en ole ostanut mitään sen kummempaa uutta. 



13. Mikä oli paras ostoksesi?


Itselleni ostin kirppikseltä kaksirivisen haitarin ja bandoleonin - halvalla ja laadukkaat. En vain ole vielä ennättänyt paneutua niihin. Ostotapahtuma oli hupaisa; eräs nainen näki kärryissäni harmonikan ja lähes itki, kun ei ennättänyt ostaa sitä ennen minua. Sitten hän kääntyi ja sillä aikaa löysin bandoleonin. Nainen kysyi epätoivo kasvoillaan "Vietkö sä senkin?" "Vien", vastasin. Tämä on varmaan osa sitä uutta luonteenpiirrettäni. Nopeat syövät hitaat!)

14. Mistä ihan todella, todella innostuit?

Varmaan viimeksi tänään, kun leikin pojanpoikani kanssa palloilla ja legoilla. Huomaan ihan innostuvani. Enää tässä iässä ei itsellä ole kiire minnekään. On aikaa uppoutua ja omistautua ja heittäytyäkin. Ja olen tyytyväinen että säästin omien poikeni lelut ja kirjat. Niitä on paljon ja kyllä on kysyntää!:)

15. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua kuluneesta kaudesta?


Varmaan "Maa on niin kaunis." Se laulettiin isäni hautajaisissa ja myös 30 vuotta sitten mummoni hautajaisissa. Ja kauneimmissa joululauluissa ja koulun joulukirkossa. Lauluun liittyy niin paljon muistoja. Oppilaskirkossa toimin kanttorina sitä laulettaessa ja siinäkin on joka vuosi oma tunnelmansa. 

16. Viime vuoteen verrattuna oletko...

...onnellisempi vai onnettomampi? Hyvin vaikea vastata. Isä kaipaan kovasti, mutta toisaalta nukun ja syön hyvin - olen sujut asian kanssa. Olen tyytyväinen, että ymmärsin nauttia viime hetkistä tallentamalla isän tekstejä muistiin, ja toisaalta isän kipujen laannuttua helpotti. Nyt on tietynlainen seesteisyys. 



17. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Varmaan kotitöitä. En todellakaan ole ehtoinen emäntä ja koen siitä usein huonoa omaatuntoa- sitten taas lohduttaudun, että haluanko todella, että minut muistetaan siitä, että pidin kodin siistinä. No en. On sata mielekkäämpää asiaa....Ja vähän lohdullista, että eräs esiäitini muistetaan nimenomaan siitä, että hän oli epäsiisti ja luova. Tämä jos mikä lohduttaa. 

18. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?


Olen varmaan notkunut tietsikalla/kännyllä liikaa. Se on yleinen vitsi kotona. Mutta en vaan voi mitään sille, että kaikenlainen kirjoittelu on niin rakasta minulle. Nykyään niin moni intresseistäni hoituu netin kautta. Ja toisaalta siten saan nollattua stressiä. 

19. Miten vietit juhannusta ja joulua?

Vietin molemat perinteiseen tapaani kotona. Juhannuksen olin ihan yksin, siippa oli töissä. Jouluna meillä oli oli siipan suku perinteisesti. En kaipaa näihin juhliin mitään maata mullistavaa. On ihanaa joskus olla yksin, joskus porukassa. Poikani arvostavat vuodesta toiseen toistuvia perinteitä näköjään kovasti ja hyvä niin.

20. Rakastuitko kauden aikana?

Hö, olen ollut siippani kanssa nyt 32 vuotta, vaikka olemme kuin yö ja päivä. Lapset ovat jo isoja, mutta olen heidän molempien kanssa hyvin läheisissä väleissä Ja sitten uusin rakkaus on vielä pojan poika 1 v. 



22. Vihaatko jotain tai ketään, jota et vihannut viime vuonna?


Viha on kyllä liian vahva sana. Lähinnä ärsyynnyn joskus jonkun ei-toivotusta käyttäytymisestä, lähinnä epäkohtelisisuuksista ja olemattomien ongelmien jauhamisesta. . Ajattelen mieluummin, että hyvä kello kauas kuuluu. 

21. Mikä oli lempiohjelmasi?

Voi että. En juurikaan katso telkkua tai saatan katsella toisella korvalla. Tänään olen katsellut Armanin uusintoja. Pidän arkirealistisista ohjelmista ja dokumenteistä. Vain elämää oli kiva katsella, vaikka tänä vuonna suurin osa jaksoista meni kiireiden vuoksi ohi. Sarjoja en nykyään seuraa, hyviä elokuvia jos sattuu kohdalle tietty, mutta harvakseltaan. Mutta jotain yllättävää - tykkään katsella Big Brotheria, vaikken itsekään ymmärrä miksi:))) Ehkä ihmisten toimiminen tietynlaisessa erikoistilanteessa kiinnostaa. 

23. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Olen lukenut hävettävän vähän. Iltaisin olen ollut niin väsynyt, ettei ole ollut energiaa lukemiselle. Alkuvuodesta luin Kirsti Loukolan Kiljukotkan ja se teki vaikutuksen. Uusin sykähdyttävä kirja, jonka ostin itselleni joululahjaksi on Mikko Karvosen Kokkola- arkkitehtuuri 1620-1920- kirja. Siinä on muuten yksi minun ottama valokuva ja sain nimeni kirjan lähdetietoihinkin, kun kirjoittaja kuvaa minulta pyysi.:))

24. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Ei mitään isoa tänä vuonna, olen mennyt hyvin matalalla profiililla. Mutta löysin kappaleen johon ei ollut nuotteja ja nuotinsin sen ja kirjoitin sanat ylös. Kappaleen aion esittää oppilaideni kanssa tulevan uuden koulumme vihkiäisissä vajaan .parin vuoden päästä. Se oli todellinen löytö, josta riemuitsimme kollegan kanssa!

25. Mitä halusit ja sait?

Halusin asua maalla ja sain asua. Vaikka tämä on kaupunkia, asun niin laitamilla. Siippa haaveilee aina välillä, että möisimme talon, minä en tahdo. Hassua, että olen kiintynyt siippaa enemmän hänen lapsuudenmaisemiinsa. 

26. Mikä oli vuoden paras elokuva?

Nyt täytyy sanoa, että aikani ei ole riittänyt tänä vuonna sellaiseen. Mutta kokkolalaisena yleissivistykseen kai kuuluisi katsoa Marian paratiisi. Maria Åkerblomista olen kirjoittanut joskus blogissanikin ja tapahtumat liippaavat osin myös siippani sukuun. 



27. Mikä piti sinut järjissäsi?

Se, että ajattelen, että minut on kasvatettu maalaisjärjellä ja että tiedän mikä on keskeistä, mikä turhaa. Joskus on pakko panostaa vain keskeisimpään. Hei, työ itseasiassa pitää minut myös järjissäni, vaikka joskus se tuntuukin aika hektiseltä. Tarvitsen sitä pysäkseni tolpillani. Osaan myös suhteuttaa asioita, tiedän, että vaikka seinät joskus kaatuvat ympäriltä, minulla on sentään monta asiaa aika hyvin. Asioiden märehtiminen ei juurikaan auta. Lisäksi tarvitsen aikaa, jolloin en tee mitään. Arvostan Juha Hakalan mielipiteitä siitä, että ihminen tarvitsee tyhjiä hetkiä .- sohvalla makaaminen ei olekaan turhaa. Sainpas synninpäästön!

28. Ketä julkkista himoitsit eniten?

Hohoo, ehkä himoita on väärä sana, mutta olen hurmioitunut Teemu Keskisarjan historiantutkmuksista. Siippakin jo tietää tämän ja huutaa heti telkun ääreen jos sieltä tulee "Keskiketterää. " Minua kiinnostaa Keskisarjan tavallisuus, se että hän ei ole ollut se tunnollisin oppilas, mutta on löytänyt omat vahvuutensa mielenkiintojensa kautta. Yksi unelma on päästä Keskisarjan opastamalle historiaretkelle rajan taakse. Kukaan lähipiiristäni vain ei ole innostunut lähtemään kanssani moiselle lomaamatkalle - no, ehkä joku päivä lähden yksin!

29. Mikä poliittinen tilanne liikutti sinua eniten?

Varmaan tänä syksynä nämä Isis-jutut. Vaikeita asioita, mutta yksilötasolla koskettavia. Onko mellä varaa tuhlata jonkun elämä?

30. Kuka oli paras tapaamasi ihminen?


Paras ihminen? Mitenhän sen arvottaisi? Ajattelen, että eri tilanteissa paras ihminen voi löytyä pienestäkin tilanteesta. Joulunalusviikolla kaivoin kukkaroani epätoivoisesti, eikä minulla ollut yhtään kolikkoa, jolla olisin saanut ostoskärryn auki. Vanha mies - varmaan yli kahdeksankymppinen - näki ahdinkoni ja jo kaukaa huusi,että hei, saat täältä kärryni. Kesti pitkän tovin, kun vanhus tyhjensi kärrynssä ruokapusseista ja lopuksi vielä nosti kävelykepinsä kärryn pohjalta pois. MInulle tuli tosi hyvä mieli ja toivotin hänelle hyvät joulut Mies katsoi hämmentyneenä pitkään ja hymyili onnellisena takaisin. Siinä pienessä kohtaamisessa ihan maailman paras ihminen!

31. Ketä tai mitä kaipasit?
Välillä kaipaan takaisin lapsuusympäristööni. Maalaismiljöö, jossa vietin ensimäiset kahdeksan elinvuottani on minulla jossain syvällä. En tiedä, osasinko enää asua siellä ilman mitään mukavuuksia, mutta ajatuksissani se on onnela. Valitettavasti tila on myyty. Tapaan kotipaikkakunnalla käydessäni ajaa paikan ohi ja aistiä ympäristöä itseeni. Ehkä joku päivä kunnostaudun ja lähden kävelemään pitkin niitä niittyjä, joissa lapsuudessa kuljin.





32. Mikä tai kuka yllätti sinut kuluneena vuonna?

Hmmm...äkkipäätä ei tullut mitään erityisempää mieleen. Mutta sanotaanko, että esimieheni yllätti minut joulukuussa ihan myönteisellä tavalla. 


33. Mitä suunnitelmia sinulla on ensi vuodelle?

Toivon niin kovasti tavallista vuotta, jossa ei tarvitse stressata läheisten voinnilla. Toivon, että minulla olisi lopultakin aikaa panostaa enemmän omiin intresseihini ja hyvinvointiini ja samalla olla kiinteä lenkki läheisteni elämässä edelleen. Neljä viimeistä vuotta ovat olleet jostain aika syvältä:(



Summa summarum:

Raskaista raskain vuosi. Päällimmäisenä mukana koko vuoden kulki mukanani huoli lähimmistä ja pula ajasta. Töissä totesin jossain vaiheessa, että en koskaan kokenut pikkulapsiaikaa rankkana. Osasin ottaa tilaa itselleni, kun kotiäitiys välillä tympi. Mieskollega pukikin sanoiksi "Sinulla on nyt ne elämäsi ruuhkavuodet. "Niin ajattelen itsekin. No, sitten taas kyllä osaan suhteuttaa, että vaikka on ollut huolta ja murhetta, niin olen itse saanut olla terve minulla on koti, työ ja turvallinen ympäristö...Kaikki on aina niin suhteellista. Ajattelen, että jos minua ennen eläneet ovat selviytyneet kunnialla paljon haasteellisemmissa oloissa, ei minulla ole pokkaa valittaa.

Mutta uusi vuosi 2020- odotan sinua jo innolla!


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulunviettoa

Näin joulun lähestyessä on sen verran kiirettä, että on työn ja tuskan takana ennättää päivittää blogia - vaikka tässä muka ollaan lomalla...

Eilen kävin äitini kanssa Järviseudulla viemässä kynttilät -  sellaiset pitkään palavat- sukuhaudolle. Se on perinne, josta jouluni aina alkaa. Nuorimmaiseni katseli kynttiläpussia ja kysäisi, että meinaakko äiti valaista pohjanmaan  kaikki haudat. Nooo, pohjalaisilla kaikki on aina vähän suureellisempaa.:)

Tällä kertaa haudoilla käynti oli haikeaa. Niin rakkaan mummoni poismenosta oli eilen päivälleen kolmekymmentä vuotta. Muutoinkin mietin, että isäni poismenon myötä taas on yksi sukupolvi suvustamme mennyt mailleen. Minä edustan nyt isäni suvusta sukuhaaran vanhimpia, niin hassulta kuin se ikinä kuulostaakaan.  

Olen tämän joulun alla pohtinut paljon, mitä joulu meille merkitsee ja miten se  meille näyttäytyy. Liitän tähän muutaman kuvan joulukuun varrelta - paljoa en ole ehtinyt kuvaamaan. 

Tämä yksinkertaisuudessaan karun kaunis seimirakennelma löytyi tänä vuonna Kokkolan kaupunginkirkon aulasta. En tiedä, kuka sen hahmot on veistänyt, mutta se on ihana. Sitä vain oli hieman vaikea kuvata sen sijainnin vuoksi. Seimen edustassa oli neljä adventtikynttilää, jotka estivät kuvaamisen edestäpäin. Rakastan jouluseimiä, niitä vain näkee aivan liian harvoin. 


Seuraava otos on Kokkolan keskustan kävelykadulta niin kutsutun Purjeen edustalta. Purje on paikoillaan ympäri vuoden, eikä kuvakaan ole kovin jouluinen. Mutta menköön.


Yksi kauneimmista paikoista Kokkolan joulussa on mielestäni Raatihuoneen edusta, jossa joka vuosi on suuri, valaistu kuusi. Hillitty ja perinteikäs.


Omasta kotipihasta löytyy joka vuosi pihakuusi, jonka siippa rahtaa ajoissa paikoilleen. Tässä vaiheessa kuvausta oli vielä lunta vähän enemmänkin, nyt sitä on vain rahtusen. 


Niityllä lunta, hiljaiset kadut, voisi olla tämän kuvan nimi laulun sanoja lainatakseni. Kokkolassa on  nyt panostettu keskustan valaistukseen aika onnistuneesti. Tässä on vain pieni osa keskustan yhtenäisestä valaistuksesta. 

                 

Vaan mitäpä olisi joulu ilman omaa tonttua. Minun tonttupoikani rakastaa pianonsoittoa kun käy meillä. Kovin on yksivuotiaalla keskittynyt ilme. Todellinen tonttumestari!


Vaan sitten tyystin toisenlaiseen jouluun. Siskoni perheineen on tällä hetkellä Etelä-Koreassa. Siskontyttö on asunut siellä viimeiset puoli vuotta. On Soulissa yliopistossa vaihto-opiskelijana. Pyysin siskoa kuvailemaan heidän jouluaan siellä. Lämpöä on vain muutama aste plussan puolella, joten talvitakkikeleissä mennään sielläkin. 

Siskoni totesi, että joulu näyttäytyy  siellä hyvin kaupallisena. Ns. sanomallista joulua hän ei ainakaan turistina juurikaan löytänyt. 

En nyt tiedä, onko tämä joulupossu vai mikä...


Jokunen pieni joulukuusi sentään löytyi valoineen päivineen.


Liikenneympyrän valaistus näyttää kyllä onnistuneelta.


Ja joululkranssikauppakin näyttää  olevan aina auki!


Tämä lienee sitten jonkinlainen versio tontusta.



Sisko palailee siippansa kanssa jouluksi kotiin. Kävin hänelle tänään nostamassa kinkun sulamaan ja laitoin kynttilälyhdyn etupihalle palamaan. Tuntuu ehkä jouluisemmalta palata kotiin. 

Siskon lapset jatkavat jouluksi Japaniin kiertelemään. Sielläkin on joulu - ehkä astetta samankaltaisemman näköinen kuin kotomaasamme. Ainakin näistä kuvista päätellen.




Me vietämme tuttuun tapaan joulun kotona. Aattona tulee siipan suku juhlimaan aattoa kanssamme. Joulupukkikin tulee - niin kuin aina on tullut, kun suvussa on aina ollut pieniä lapsia. Uskokaa tai älkää, mutta mun (aikuisten)  poikien mielestä joulupukki aattona on ihan ehdoton juttu!:) Pojat muuten hommaa meille joka vuosi kaveripiiristään joulupukin-  mielelläni maksan pukkirahat tutuille nuorillemiehille. 

Ai niin - sisko lähetti Koreasta vielä kuvan, jonka saatesanoina oli "Kristillisyys näkyy täällä kyllä, mutta vähän eri asioissa, mihin ollaan kotomaassamme totuttu. " Mitä olisitte mieltä tällaisesta janojuomapullosta?


Valoa piteneviin päiviin ja hyvää joulua!

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Rakas renginkaappini

Oletko koskaan miettinyt, minkä tavaran  pelastaisit kotoasi, jos  se joutuisi tulipalon käsiin? Minä olen, monet kerrat. Aina päädyn tähän samaan esineeseen, vaikka itse asiassa minulla on kodissani myös esine, joka on oikeasti pelastettu tulipalosta, eikä se ole tämä...


Rakkaista rakkain esineeni on vanha sukuni renginkaappi. Tein siitä tämän jutun, koska se täyttää tänä vuonna hulppeat 200 vuotta! Sain kaapin syntymäpäivälahjana mummoni veljeltä Evijärveltä, kun olin teini. Kaappi on  kuitenkin lähtöisin Kortesjärveltä. En oikein tiedä, osasinko sitä silloin nuorena vielä ihan täysin arvostaa. Arvostus ja kiintymys on kasvanut vuosien mukana. Esine on kulkenut mukanani jo  pian 40 vuotta. 

Ensimmäinen muisto, mikä minulla kaapista on, on se, että se seisoi tyhjillään lapsuuskotini ullakolla. Perheelläni oli mummolan asunnossa käytössä vinttihuone ja kuljin joka ilta nukkumaan mennessäni tämän renginkaapin ohi. Muistan joskus sitä  kyllä availleeni, mutta koska ullakkotila oli kylmä, ei sinne juurikaan tullut mentyä, jos ei ollut pakko. 

Seuraava muisto on joltain keväältä 1980-luvun alusta. Mummon maanviljelijäveli asui kanssamme samassa taloudessa. Myöhemmin  vietin maatilalla kaikki lomat. Muistan, että isoeno joka kevät testasi siementen itävyyttä ja niinpä eräänä alkukeväänä avotakan reunalla oli pari, kolme kippoa. Yksi niistä oli tämän renginkaapin sisällä ollut puuloota. Isoeno oli täyttänyt laatikon mullalla ja ohransiemenillä ja testaili viljan itävyyttä. Siihen aikaan vanhaa ei niiin arvostettu ja  purnukoistakin oli puutetta. Puuloota katosi itävyystutkimusten myötä. Viimeinen muistikuva minulla on siitä, kun ruskean laidan yli rehoitti onnistunut, kauniinvihreä ohraviljelmä. Ilmeisesti loota joutui siitä suoraan tulipesään...



Kaapin historia jäi minulla aikanaan  selvittämättä. Tai itse asiassa en tiedä, olisiko mummoni tai isoenoni osannut siitä sen kummemmin kertoa. Isäni ei ainakaan enempiä tiennyt siitä . Ehkä mummo tai isoeno olisi  kuitenkin  tiennyt kertoa sen, missä renginkaappia säilytettiin  tulipalon sytyttyä maatilalle 1952. En tiedä, oliko kaappi silloin jossain ulkorakennuksessa, vai ennättikö sen joku pelastaa liekeistä. 

Kaappi on alkuperäiskunnossa. Joiltakin osin ajan patinoima ja rähjääntynyt, mutta minulle niin rakas juuri tuollaisena, etten tule sitä entisöimään. 

Kaapin tekijä oli Eric Johansson Matoniemi, joka oli syntynyt 1794 Kortesjärven Purmojärven Matoniemessä. 

Eric kuoli 1850 Kortesjärvellä 56-vuotiaana. Sitä ennen hän oli ennättänyt olla kaksi kertaa naimisissa. 

Eric oli  vihitty  ensimmäiseen avioon 7.12.1815 esiäitini kanssa. Ensimmäinen lapsi, esi-isäni Johan, on syntynyt 1818. Kaapin on tehnyt Eric, kun hänen esikoisensa on ollut vuoden ikäinen. Ehkä taloon on tarvittu käyttöesineistöä, tai sitten se on muuten vain tehty iltapuhdetöinä. Erichän on tuolloin ollut vasta 25-vuotias. Yleensä tapana oli, että renkipojan omaisuus matkasi rengin mukana talosta toiseen siirryttäessä. Eric ei kuitenkaan ollut renkinä, vaan asui omassa lapsuuskodissaan. 

Joka tapauksessa kaappi on kaunis. Kaappi on väritykseltään tumman ruskea.  Etualalla oleva kirjoitus on kellertävä ja listaosissa on vihertävän sävyäkin.  Itse ovipeilit ovat mykistävän kauniit ollakseen sen aikaista käsityötä. Kukkakuviot on maalattu molempien ovien keskiosiin.  Kaapissa on jäljellä lukkopesä, mutta lukkoa en muista omana aikana koskaan siinä nähneeni. 


On hämmentävää katsoa, kuinka oikenpuoleisessa ovessa on  maali kadonnut juuri siitä osasta, mistä ovi avataan. Se kertoo siitä, että ovea on aikanaan auottu tiuhaan tahtiin. Tänään 1-vuotias lapsenlapseni tuijotti kaappia ja otti kädellään kiinni juuri samaisesta kulumakohdfasta Liikutuin,,. 







Kaapissa on pääasiassa kiinnitys pyöreiksi veistetyillä puunauloilla. Lisäksi on jokusia omatekoisia nauloja - en tiedä, onko ne lisätty jälkeenpäin.  Tuo yksi listaosan naula on uppiniskainen, se pyrkii aina tiputtautumaan. Silti se aina onnekaasti jostain löytyy, eikä ole vielä sukeltanut imuriin.

Kaapin teksti on kirjoitettu tavan mukaan ruotsiksi ja tavutettuna:

 "Eric Joh
ans son Ma 
tonie mi 1819"  
 "Mato" sukunimen alussa on entisaikoina tarkoittanut muuten kärmestä. Tekstin väritys on säilynyt älyttömän selkeänä. Maaleista en osaa sanoa mitään. 


Kukkakuviot ovissa ovat suloiset!


Kaapin kytkys omiin esi-isiini on tällainen. Kaappi on isäni äidin isän  isän äidin isän isän valmistama. Ericin isän suku oli jo 1500-luvulla kortesjärveläisiä. Kaappi on kulkeutunut Evijärvelle isän äidin isän äidin muutaessa sinne miniäksi.

Lapsenlapseni on siis jo 10. sukupolvi, joka on kaapin saanut kätösillään avata! Aivan upeaa!


Mitä kaappi sitten kätkee sisälleen? Ehkä yllätytte, mutta siellä on  monien vuosien kirjeenvaihtoni kymmenien henkilöiden kanssa. Nyt se on huonossa järjestyksessä, mutta  en tiedä, koska siihen kävisin käsiksi. Muutaman kerran olen vuosien varrella pyöräyttänyt sisällön ulos, kun olen etsinyt jotain tiettyä kirjettä. Ja sitten ei tietystikään jaksa enää samalla innolla pinota kirjeitä takaisin...

Edelleen talletan kirjeenvaihtoa kaappiin. Tosin kirjeiden määrä on viime vuosina paljon vähentynyt. Joka kerta, kun lisään sinne kirjeen, uskon kaapin olevan niin täynnä, ettei yhden ýhtäkään kirjettä sinne enää mahdu, Aina olen väärässä. 



Renginkaappissa säilytettiin entisaikoina henkilökohtaisia tavaroita Siinä mielessä  pidän yllä entisaikojen tapaa.:)



Tänään  olen kovasti kiitollinen renginkaapistani ja sen 200-vuotisesta historianmatkasta!

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Ullavassa Kauneimmissa joululauluissa

Yllätin taas kerran  kotiväkeni ilmoittamalla, että lähden Ullavaan. Siippa siunailemaan, että tie on niin mutkainen, pimeä ja liukas. Minä siihen, että jos ullavalaiset siitä selviää, niin sitten minäkin. 

Siispä Kauneimpiin joululauluihin sinne. Joka vuosi kiertelen vähän eri paikoissa laulamassa näitä kauneimpia. Haluaisin joskus tavoittaa lapsuuspaikkakuntani kauneimmat. Ihan siihen en ole vielä koskaan päässyt, mutta siinä on varmaan osana nostalgiamomentti...Tänään oltiin kyllä aika lähellä.





Maalaispaikkakunnan kirkko, jossa olen aikaisemmin käynyt ainoastaan kuvaamassa vaivaispoikanäyttelyssä viereisessä rakennuksessa. Kirkkoa olen kuvannut aikaisemminkin kyllä  ulkoa, mutta sisätiloissa en ole koskaan aikaisemmin ollut. 

Saavun  toiseksi viimeisenä kirkkoon. Matka pimeällä tiellä oli yllättävän pitkä. Istun lähes takariviin. Aikomuksenani ei ole tällä kertaa kuvata kirkossa. Ensimmäisellä kerralla aion vain aistia ja havainnoida. 

Yllätyn, miten pieni kirkko on sisältä. Se on lähes täynnä ihmisiä, minulle tuiki tuntemattomia. Ehkä jokunen miettii, kuka olen...

Kirkossa ei ole lehteriä, ikkunat on matalalalla, eikä siinä ole ns. siipiosiakaan. Yllätyn. Kirkko on aivan erilainen kuin olin kuvitellut  Mutta kirkko on kaikessa pienuudessaan kaunis. Tuijottelen tietysti ensimmäisenä valaistusta ja saarnastuolia. Alttariakin. 

Urut ovat lattiatasossa keskellä kirkkoa. Kanttori  Annukka Rannankari  työskentelee kirkkokansan keskellä. Naiskanttorilla on hyvä laulunääni. Kiinnitän kanttorin työhän paljon huomiota aina kirkossa. Ajatelkaas, olisin nuorena päässyt opiskelemaan kanttoriksi, enkä mennyt. Välillä vieläkin mietin, pitäisikö sittenkin. Rakastan urkumusiikkia...Olisi hieman erilainen työnkuva kuin nykyään. En tiedä, kumassa lopulta olisin enemmän kotonani. 




Tilaisuuden juonsi kaunis, nuori ja hyvin selkeäsanainen Teresa Biskop. Pidin hänen selkeistä juonnoistaan. 

Lisäksi esiintyi naiskuoro Koriat ja lapsikuoro Muksut. Innolla aina kuuntelen erityisesti lapsikuorojen laulantaa. Kuorossa oli useampia todella hyvä-äänisiä. Ihanan inhimillistä, että kanttorilta oli kadonneet lapsikuoron laulunsanat lauluun "Gloria", joten hän ilmoittikin lennosta vaihtavansa laulun. Ihailtavaa, että lapsille se heti sopi. Pidän tällaisesta välittömyydestä ja  siitä, että jos jokin asia kaatuu, löytyy aina vaihtoehto.

Yhdessä saimme laulaa laulun jos toisenkin. Ihailin takavasemmalla istuneen miehen laulunääntä. Uppoudun aina tällaisiin...

Mutta viimeinen laulu. Jotenkin jo etukäteen päättelin sen olevan  "Maa on niin kaunis." Se on lempijoululauluni, siihen liittyy niin paljon muistoja. Siinä vaiheessa, kun viimeisessä säkeistössä noustiin penkeistä ylös "Kunnia herran"- kohdassa, sammutettiin kirkon  kynttilöistä valot. Valaistus jäi ainoastaan joulukuuseen ja alttarikynttelikköihin. Kerrassaan liikutuin ja päästin itkun. Olihanelämys...Kiitos  Ullava!


perjantai 6. joulukuuta 2019

Joulukuun kuudes

Itsenäisyyspäivä. Minulle henkilökohtaisesti aivan mielettömän merkityksellinen päivä. Tänään  nukutin 1-vuotiasta lastenlastani päiväunille. Tai no - rehellisesti sanottuna nukahdimme vieretysten molemmat. Sitä ennen aivan valtavan  tunnepitoinen hetki. Luin pojalle pientä kirjasta. Poika kuunteli, viisoi kirjan kuvia sormillaan. Tällainen itsestään selvä, päivittäinen tapahtuma meillä. Se tunne, kun mietin, kuinka lapsen ei tarvi pelätä. On oma paikka, missä olla. Nukahtaa turvallisesti. Liian harvoin muistaa arvostaa sitä kaikkea hyvää, mitä meillä suomalaisilla on. 

Eilen töissä, kun oppilaat olivat jo poistuneet, istahdimme kollegojen kanssa alas. Kaivoimme Youtubesta kolme koskettavaa flashmob-videota ja herkistyimme yhdessä kuuntelemaan. Kaikki videot  liityivät Suomeen ja suomalaisuuteen. Aivan huikea hetki - kukaan ei kiirehtinyt minnekään. Upeaa!

Tässä iloksenne yksi kauneimmista  tietämistäni sävellyksistä! Sibeliuksen Finlandia-hymni vähän erilaisena toteutuksena. 


Pian lähden hakemaan sinivalkoista lippua illan pimeydestä  pois salosta ja jatkan itsenäisyyspäivän vastaanoton katselua. Hyvää Itsenäisyyspäivää!

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Joulukuun ensimmäinen

Ensimmäinen adventti. Kynttilät on ikkunoilla sytytetty. Lumipeitto valaisee maan.  Aamulla katsoin lähetystä Kokkolan kirkosta tulleesta Jumalanpalveluksesta. Siellä luettiin isän nimi. Kaunista ja koskettavaa. 

Viikonloppu on ollut raskas ja rankka. Isän hautajaiset olivat kauniit ja kovasti  isän näköiset. Siskoni kanssa lauloimme ja soitimme kappelissa ja muistotilaisuudessa, pidin puheenkin, joka oli isän toiveinen mukainen. "Ei sitten mitään lässynläätä", olisi isä minua ohjeistanut...Ei todellakaan ollut ihan perinteisistä perinteisin puhe, sillä  muistotilaisuuden yleisö jopa nauroi  sitä puhuessani. Isäni oli niin lahjakas kielellisesti, että häntä oli helppo muistella. Isän puheet jäävät elämään. 

Tällä kertaa ei kuvia, vaan isän muistovideo. 


Isä saateltiin pois kappelista Narvan marssin tahdittamana. Se oli oma toiveeni, josta tiedän, että isä olisi pitänyt. Sopi myös loistavasti samalla päivälle sattuneelle Talvisodan 80-vuotispäivälle ja lähestyvän itsenäisyyspäivän mukaisesti teemaan. 

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Lasinen muistotaulu

Tämän taulun pelastin appivanhempieni talon yläkerrasta muutama vuosi sitten. En ollut aikaisemmin sellaista nähnyt, mutta siippa totesi, että hänen lapsuudessaan Kokkolassa kylässämme samanlaisia oli jokaisessa talossa.


Olen nähnyt monentasoisia tauluja riippuen niiden tekijästä. Omaa tauluamme olen yrittänyt tutkia
lasin läpi ja ensin oletin, että taulun tausta on mustaa tervapaperia.Vaan eipä taida ollakaan, sillä oivalsin, että  tauluni laitaosista on lähtentyt taustaa pois ja näyttääkin niin kuin se olisi jonkinlaista mustaa maalia. En osaa sanoa mitä.  Tekstikohdat erottuvat hopeanvärisinä tinapapereina. Tekstit on ilmeisesti tehty jonkilaisella sabluunalla. 

Näkemäni taulut ovat olleet uskonnollisteemaisia. Siippa muisteli, että niitä oli sekä hopea- että kultatekstisinä. Omamme on hopealla, mutta siippani mummolassa Kälviällä oli kuulemma kultapaperille tehtynä. Tuossa alla olevassa kuvassa pääosa kuviosta on hopeapaperia, mutta koristelu kultapaperilla.


Tauluissa on ilmeisestikin maalattu lasilevy mustaksi paitsi kirjainten kohdilta. Oletettavasti nämä taulut on aivan 1900-luvun alkuvuosilta.

Kuinka ollakaan nyt kesällä kiersin lähtyskirpputorilla ja huomasin siellä myynnissä vastaavanlaisen taulun. Harmikseni en tajunnut kysyä, olisiko tiedossa, mistä se on myyntiin tullut.Taulun hinta olisi ollut naurettavat 5 euroa
.

Netistäkin bongasin muutaman vastaavan taulun,Niiden tekstitykset tosin olivat suomeksi. Nekin hengellisaiheisia, paitsi oli joukossa yksi hääonnittelutauluksi tehty, jossa oli  teksti" vihkiäismuistoja 19.9. " ja  päivämäärän lisäksi hääparin nimet hopeatekstinä. 

Olisi kiinnostavaa saada näistä tauluista lisää tietoa!



sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Kasakkakivi Karhissa

Jos jonkin blogipäivityksen eteen olen joutunut tekemään ylimääräistä työtä, niin tämän! Päätin kirjoittaa Lohtajan  Karhin Kasakkakivestä jo reilu vuosi sitten. Ajoin Karhin kylätien silloin  pariin otteeseen, eikä kiveä näkynyt. En tiennyt yhtään mistä etsiäkään ensin. En vain onnistunut löytämään itse kiveä kuvatakseni sitä.



Vaan ekasta turhasta yrityksestä ei pidä lannistua. Lopulta näin vanhan kuvan kivestä ja oivalsin, että kivi on niin lähellä kylätietä, että se on pakko huomata, kun seuraa tienvarsia. Minulla oli jopa kartta apunani - tosin en tiedä, auttoiko, koska en siitäkään löytänyt kiveä. 

Menneenä kesänä ajelin Karhin kylätien taas  kahteen otteeseen läpi. Kyseessä on siis tie  nimeltään Yhdystie 7715.  Viisitoista kilometriä pitkä tie määritellään kulttuuriympäristön ja maiseman vaalimisen kannalta tärkeäksi alueeksi.  Eipä edelleenkään löytynyt. Karhin kasakkakivestä tuli minulle suorastaan pakkomielle - se on löydettävä!


Kotin palasin ärtymystä puhkuen - tie on niin mutkikas, että en voinut jättäytyä auton kanssa tiensyrjään tai ajaa muita kulkijoita hiljempaa tien tukkona.   Siipalle ärhentelin kotona, että seuraavalle reissulle hän  lähtee kuskiksi, jotta ennätän seurailla itse maisemia. Sanoi, ettei lähde. Voitte kuvitella pohjalaisakan sisuuntumisen - ennenkin on kohteet itse löydetty!

Ei muuta kuin uudelleen matkaan - tietysti yksin. Vesisadetta ja lauantai-ilta. Se oli pelastukseni. Tiellä oli liikennettä tavallista vähemmän. Ajaa surruutin kolmeakymppiä. Maastohan  tien vierustalla on jo itsessään kivikkoista, koska se lienee vanhaa merenpohjaa. Silti tiesin, että kivi sijaitsee fyysisesti aivan tien vieressä. Mikään ihan littana kivi se ei voisi olla.

Lopulta tärppäsi - juuri siinä kohdin, jossa edellisellä kerrallakin tutkin maastoa. Ajoin auton metsätielle sivummalle parkkiin ja lähdin kävellen paikalle. Juuri niin kuin arvelinkin. Kiven eteen oli kasvanut koivikkoa, jota ei kukaan ollut kiven edestä raivannut muutamaan vuoteen. Voisi jo pian joku siitä vastaava trimmata kiven taas näkyväksi. Muuten on vaikea mieltää reittiä kulttuurireitiksi.

Hyppäsin ojan yli. Ja oi, sitä autuuden tunnetta, kun  näin, että kivessä oli kuin olikin muistolaatta!

Ojanvierustalle tullessa  pieni,  tumma kyltti vilkahtaa kiven etuosassa. Sekään ei erottunut tieltä katsoessa.


Mikko Himanka on kirjoittanut artikkelin  Karhin kasakakivestä Lohtajan joulu-lehteen 1968. Sen mukaan esikuntakapteeni Olof Mellenius on tehnyt aikoinaan muistinpanoja  aiheesta. Jostain syystä Mellenius on maininnut tapahtuman vuosiluvuksi 1788. Siinä lienee virhe, sillä kaiketikin tapahtumat liittyvät Suomen sotaan seuraavan vuosisadan alkuun. Tuohon edellä mainittuun aikaan ei kasakoita  ollut alueella. 


Siinä se lopultakin on !
Teksti kyltissä menee näin:

"KASAKKAKIVI

Perimätiedon mukaan Erkki Erkinpoika Anttila ampui kesällä 1808 tämän kiven takaa Karhin taloja ryöstelleen kasakan hyljepyssyllä.
Kasakka haudattiin lähelle suon laitaan.
Kiveä on pienennetty.

Lohtajan kunta 1984. 2004. "


Minulla on  kuin voittajan tunne - tunnen olevani kuin suurikin löytäjä Loikkaan ojan yli ja kierrän kiveä. Kivi on ehkä jonkin verran yli  parin metrin korkuinen En tiedä kuinka paljon suurempi se on aikaisemmin ollut. Ilmeisesti kiven sijainti välittömästi tien läheisyydessä on pakottanut joskus pienentämään kiveä. Harmi. 


Mikko Himangan kirjoittamassa Lohtajan joulu- lehden  artikkelissa kerrotaan tapahtuma selkeänä kokonaisuutena. Artikkelissa mainitaan, että tapahtunut sai alkunsa noin  seitsemän ryssän virstaa Kyrölän majatalosta. Kyrölä on ollut kestikievari Lohtajalla, Wiirilinnan artikkelissa vuodelta  1969 se mainitaan nykyisten Hanhisalon talojen paikkana. 

En ole aikaisemmin kuullut puhuttavan ryssän virstasta, joten ensin sitä mielenkiinnosta selvittämään. Jostain nappaan tiedon, että ryssän virsta on noin metrin verran eri kuin ruotsin virsta. Sitten selviää, että virsta on alun alkaen ollut Venäjän keisarikunnassa pituusmitta, jonka tarkka pituus on siellä ollut 1066,80 kilometriä. Vastaava virsta Suomessa on 1068,80 m ja ruotsin virstaa on puolestaan käytetty  vuodesta 1827 tarkoittamaan  neljnnespeninkulmaa. 

Tarina Melleniuksen muistiinpanoissa (jotka opettaja Juho Leppälä on myöhemmin kopioinut), menee näin:

Neljä kasakkaa saapuu kesäaikaan ratsastaen pohjoisesta päin. He pysähtyvät Anttilan talon luo Karhissa ryöstäen yhtä ja toista arvokasta tavaraa. Kolme kasakkaa lähtee jo talosta saaliineen pois neljännen jäädessä vielä Anttilaan. Kasakka ryöstää vielä ahnneuksissaan  ainakin kuparikastrullin ja lähtee sitten pihassa odottaneen harmajan ratsunsa kanssa muiden kasakoiden perään. Kasakan täytyy liikkua hitaasti, koska hänellä on kuljetettavana paljon tavaroita hevosen selässä ja satulassa. Hän jää toisista paljon jälkeen, 

Samaan aikaan Anttilan ryöstetyn talon isäntä, joka on myös  hylkeenpyytäjä, lataa ryöstöstä suivaantuneena hylkipyssynsä ja lähtee pyssyineen oikomaan suoraan Typin talon kautta  peltojen yli  ison kiven taakse väijymään pian paikalle saapuvaksi tiedettyä kasakkaa. Tuo kivi tunnetaan nykyisin Kasakkakivenä. 

Kasakka lähestyy kohti kiveä ja kiven takana väijyy Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika ja pösäyttää kasakkaa hyljepyssyllään ampuen. Kasakka putoaa välittömästi tielle tavaroineen. Hevonen puolestaan pysähtyy laukauksesta eikä näytä edes säikähtäneeltä. Liekö sitten tottunut laukausten ääniin. Anttilan isäntä ottaa matkaansa hevosen ja raahaa kuolleen kasakan  pienen suon laitaan mehtään, kun Erkki on paikalle tulleiden apujoukkojen kanssa saanut ensin tyhjennettyä kasakan taskut varastetuista tavaroista. Onkohan kellään tietoa, onko kasakan hauta suolla vielä nykyään?

                   

Hevosen Erkki Erkinpoika vie Sorron  niitulle ratsastamalla, jossa hän piilottelee ja säilyttää sitä koko kesän ajan. Vasta syksyllä,   sodan  jo loputtua, hän tuo hevosen kotia.  Muut varastetut tavarat - kuparisen kastrullin, sormuksen, hopealusikat ja muut hevosen päälle lastatut tavarat Erkki Erkinpoika vie takaisin kotiinsa. 

Tämä Suomen sodan ajalta taltioitu tarina on kulkenut sukupolvelta toiselle. Arvostan kovasti yleensäkin perimätietoa historiankerrontana. Tarina heräävät henkiin silloin itsestään ja kun tarinoinnissa on ollut omakohtaiset tunteet mukana, ne säilyvät antoisina historianlähteinä. Tämän kertomuksen ensimmäisenä tallentajana paperille tiedetään olleen Matti Herlevi vanhempi vuonna 1877. Hän puolestaan  oli tarinan kuullut isältään.

Olen kuvittelevanani, että Erkki Erkinpoika Anttila piileskeli ehkä juuri tuossa alla olevan kuvan kiven syvennyksessä. Siitä olisi varmaan ollut erinomainen paikka tähystellä kenenkään huomaamatta. Ja jos Suomen sodan aikana on ollut yhtä massiivinen pusikko kiven edessä, niin melko mahdotonta väijyjää on ollut huomata.


Lohtajan syntyneiden luettelossa Erkin vaimona mainitaan Brita Jacobsdotter. Lapsina ainakin Maria, Eric, Jacob, Eric, Brita, Johannnes, Abraham, Anna sekä kaksoset Johannes ja Maria. Osa lapsista on kuollut pieninä. 

Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika (Erik Eriksson) kuoli 72 - vuotiana 21.7. 1841 Lohtajan Karhissa ja haudattiin maan poveen 25.7.1841. Kuolinsyyksi Erkille on mainittu antäpp eli jonkinlainen hengenahdistus tai salpaus. Erkki eli siis vielä 33 vuotta tapahtuneen kasakantapon jälkeen. 




Erkki Erkinpoika oli syntynyt  16.9. 1769 Lohtajan Karhissa,
hänen vanhempansa olivat Eric Henriksson Anttila ja Maria Johansdotter

Vielä tovin seurailen Erkki Erkinpojan jälkeläisiä kirjoista. Löytyy mm. tieto, että 
Jaakko Erkinpoika on syntynyt  29.11. 1795. Jaakon poika puolestaan on  
Erkki Jaakonpoika, joka on syntynyt 26.6.1817, vanhempina mainitaan Jacob Ericsson ja Anna Greta Johansdotter. Ketju varmaan jatkuu nykypäiviin saakka, oletan. 



Kivellä olisi niin paljon kerrottavanaan, jos se osaisi puhua...






Seison vielä tovin paikallani kiven takana.  Ohitse ajaa auto, josta ei selvästikään huomata minua. Kerrassaan oivallinen piilopaikka tämä lienee ollut silloin ennenkin. Mutta nyt kun väijytyksiin ei enää tarvitse mennä, toivoisi tämän pusikon tästä edestä ensi kesäksi väistyvän, jotta joku muukin muistokiven huomaisi!
'


Kasakkakivi tunnetaan myös nimillä Aleksanterinkivi ja Keisarinkivi. Perimätiedon mukaan venäläinen sotapäällikkö johti kiven päältä taistelua ja ratsasti hevosella kivelle sellaista vauhtia, että kavionjäljet jäivät kiveen (kivessä pyöreitä syvennyksiä). Hevonen ammuttiin, ja hevosen verestä jäi ruskeita juovia kiveen.




LÄHTEET:

Kokkolan kaupunki. Wiirilinna: Kestikievarien aikaan I, Keski-pohjanmaa- lehtin 7.2.1969. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kestikievarien_aikaan1/] Luettu 29.9.2019.

Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Kokkola, Karhi, Kasakkakivi. [https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1000003319] Luettu 9.5.2020.

Lohtajan joulu 1976. Mikko Himanka: Karhin kasakkakivestä, s. 10-11. 

Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatie-hanke. Turun yliopisto 2011. [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 15.12.2017. 

Porstua. Karhin kasakkakivistä. [http://www.porstuakirjastot.fi/items/show/37395] Luettu 24.9.2019.

Virsta. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Virsta] Luettu 29.9.2019.