Sain koukuttavan kutsun blogiyhteistyöni kautta tutuksi tulleelta Manu Kerolalta tulla katsomaan Kokkolan Kinojuhlien "Kokkola- lyhytelokuvanäytöstä. "
Esitykseen oli koottu neljä huikeaa, eri puolilla Kokkolaa kuvattua lyhytelokuvaa eri vuosikymmeniltä. Aivan upeaa, että paikalliselle osaamiselle oli annettu sijansa! Työväentalo pursusi koronarajoitukset huomioiden yleisöä.
Kokkolan Kinojuhlien taiteellinen johtaja, - se Cannesistakin tuttu - Juho Kuosmanen avasi tilaisuuden.
Kuosmasen ja Kerolan johdantojen jälkeen pääsi ensimmäisenä screenille Manu Kerolan mustavalkoinen mykkäelokuva - road movie - "Sotavangin perintö." Olen nähnyt Manun lähettämästä linkistä elokuvan jo aiemmin, mutta oli aivan huikeaa nähdä se nyt katsomosta käsin arvoisessaan ympäristössä.
Elokuvan juoni liittyy Kälviän Vuolteella sotavuosina 1941-1942 olleeseen venäläisten sotilaiden vankileiriin. Huvittavaa, mutta totta, että tiemme Manun kanssa ovat risteilleet vuosien mittaan useampaan kertaan. Manu on haahuillut elokuva- ja valokuvausprojekteissaan samoissa paikoissa, missä minä kameroineni blogiin tarinoita etsien. Ihailen aivan suunnattomasti Manun tyyliä etsiä katoavia kuvauskohteita.
Tämä Kerolan mykkäfilmi on muuten Alajärven kyläelokuvafestivaalin voittanut elokuva vuodelta 2015.
Tarina on upea - se voisi olla periaatteessa tosikin, vaikka tuskin on. Aihe on sinällään ajankohtainen, että edelleen moni sodan aikana syntyneistä etsii oikeastikin isäänsä tai isoisäänsä, joka saattoi olla sotavanki tai joku muu tuntematon, josta vuosikymmeniä oli parempi vaieta. Moni vei aikoinaan salaisuuden mieluummin mukanaan hautaan, kuin paljasti isäkandidaatin.
Elokuvan musiikki ja tyyli saa aikaan mielikuvan lännenelokuvasta, mutta ilman kirmaavia hevosia preerialla. Musiikista onkin vastannut kokkolalainen "Tom Colt." Kokkolalaisessa versiossa hevosvoimat on omankin nuoruuteni nostalgisessa Honda Monkeyssä.
Yllä:Sotavangin perinnön kansikuva, kuva Manu Kerola
Elokuvateattereissa pidän erityisesti siitä odottavasta hetkestä, kun valot sammuvat ja on hetken aivan hiljaista, ennen kuin näytölle nousee ensimmäinen kuva ja rapiseva ääni...Tässä alkukuvaa Kälviän Vuolteen metsiköstä, jossa oli venäläisten - alkujaan haavottuneiden, - mutta sotasairaalan kautta toipilaaksi vammoistaan nousseiden sotilaiden leiri. Vangit kaivoivat Marinkaisnevan kuivatusojaa ja yöpyivät pahviteltoissa aliravittuina aivan oikeassa elämässä. Moni heistä kuoli leirillä ja heidät on haudattu omalle alueelle Kälviän Vuolteelle. Huh!
Kerola kertoi alkuintrossa, että tarinan juoni sai alkunsa, kun hän lapsena löysi mummolastaan painavan esineen, jossa oli kaksipäisen kotkan kuva. Hän oli miettinyt, olisiko mötikän sisällä oikeaa kultaa - no tavallaan taisi ollakin! :) Kapistus oli tullut taloon aikoinaan turkiskauppojen mukana.
Kun Kerola lähti toteuttamaan kuvauksia, hän arpoi mielessään, että tiesi Kokkolassa kaksi paikkaa jotka liittyivät jotenkin Venäjään, tämä Vuolteen vankileiri ja VR:n ratapellettivaunut. Kerola päätyi ensimmäiseen.
Sotavangin perinnössä on tallennettuna ihania ja maisemista katoavia yksityiskohtia, kuten tämä maitolaituri.
Hyvä tarina kuljettaa kuin itsestään mukana. Frank saa kirjeen isoäidiltään, Floridan mummulta, joka paljastaa Frankin isoisäksi venäläisen vangin, Nikolai Volkonskyn, jota isoäiti on nuorena salaa käynyt metsikössä ruokkimassa ennen tämän kuolemaa. Välillä pääosan esittäjä nähdään Pesäkivillä upean kallioisissa maisemissa - mulle ainakin nousi mieleen aivan kuin jokin Colorado!:)
Floridan mummu paljastaa myös Frankille kätkön, jossa on aarre isoisältä.
Tässä Frank menossa pienelle hautausmaalle, aitojen sisällä on Vuolteen venäläishaudat.
Tarinassa viipyillään milloin sotavankien hautapaikassa Vuolteella, milloin Kälviän vanhalla rautatieasemalla.
Lainaan tähän Kerolan tekstiä jonka hän kauan sitten lähetti minulle, kun muisteli tämän elokuvan tekoa.
"Kälviän rautatieasema. Sen edessä kuvattiin nimittäin kesällä 2015 yksi kohtaus lyhytelokuvaani Sotavangin perintö. Tuona kesänä kaksoisraidetyömaa oli edennyt Kokkolan ja Kälviän seutuville ja ajattelin jo kuvauspaikkoja miettiessä, että tuo paikka saattaa olla uhattuna ja ajattelin ikuistaa sen elokuvaan. Kun tulimme paikalle, niin ihan aseman vieressä jylläsivät kaivinkoneet ja kuorma-autot. Pikkaisen siellä työmiehet kyllä ihmettelivat kun me nostimme autosta pikku Monkey-mopoa ja aloimme kuvaamaan aseman edessä tuota yhtä ottoa. Onneksi kyseessä oli mykkäelokuva, muuten taustalla kuuluva kova työkoneiden jylinä olisi aiheuttanut kuvauksiin ongelmia..."
Tämä alla oleva kohtaus elokuvassa, missä Frank lukee kirjetta ja katsoo venäläistä isoisäänsä kuvassa silmästä silmäään, koskettaa minua...
Vaikka elokuva onkin mykkäfilmi, olen aivan kuin kuulevinani soratien rapinan. Tämä kuva voisi olla miltä vain lukemattomilta Suomen sivuteiltä, mutta hienoa, että se on juuri Kokkolasta!
Elokuva päättyy onnellisissa merkeissä, kun Frank yhdessä Natashansa kanssa lähtee kohti Amerikkaa...
Myös seuraava elokuva on vallan ihastuttava! Se on Kinojuhlien taiteellisen johtajan, elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kautta aikojen ensimmäinen toteutettu elokuva vuodelta 1988!
Tarinan on kuvannut Kuosmasen veli, musiikin on tehnyt Kuosmasen sisko ja rooleissa nähdään kaksi Kuosmasen serkkupoikaa. Ja mikä hurmaavinta, on elokuva kuvattu Elbassa niihin aikoihin, kun valkoinen, vanha Villa Elba oli vielä suhteellisen rötisköisessä kunnossa.
Kuosmanen ei tunnu omissa mielissään filmiä kovin korkealle arvottavan koska tokaisee introssaan "Luulin, että se ois hauska muisto, mutta muistin väärin. " No, tämä kommentti suotakoon loistavalle elokuvaohjaajalle, jonka portaat on aika korkeat muiden kiivetä. Itse ainakin viehätyin tarinasta kovasti.
Näin kansankynttilän silmin innostuin taas siitä ajatuksesta, että lapsille täytyy antaa mahdollisuuksia toteuttaa tällaisia projekteja. Omasta lapsuudesta nousee karvas muisto vaaleanpunaisesta c-kasetista, jolle olin äänittänyt kasetillisen omia laulu- ja soittoesityksiäni. Pikkusisko löysi sen ja kuuntelutti äidilläni. Olin niin tuohtunut luomuksieni kuuntelusta, että heitin suutuspäissäni koko kasetin alimmaiseksi roskikseen. Vieläkin harmittaa...
Kuosmasen elokuva on salapoliisijännäri "ICE." Jo elokuvan ympäristö on niin koukuttavan kuvauksellinen ja idyllinen, että erityispisteet siitä.
Tässä tarinassa olisi oikeasti ainekset vaikka mihin! Elokuva sisältää sopivassa määrin poikasia kiehtovia pyssyleikkejä. Voin vain kuvitella tekemisen riemun ja ihanan kesäpäivän fiiliksen. Onhan tämä myös sukutallenteena aivan huippu!
Tämä alla oleva saunarakennus siltoineen on ihan mieletön kuvauspaikka. Aivan upeasti on vauhti saatu mukaan kuvauksiin ja tahaton kompurointi lisää autenttisuutta potenssiin sata!
Kolmas elokuva kuljettaa meidät Kiviniityn lukion kuvaussessioon vuodelle 1988. Kuosmanen kertoilee, kuinka oikeastaan tästä starttasi hänen innostuksensa elokuvaohjaukseen. Taas kerran koulumaailma on luonut jotain mahtavaa edellytystä uran käynnistymiseen!
Elokuvan nimi on "Oikeus voittakoon." Kuosmanen kertoili, kuinka Kokkolan Kinojuhlien lähtökohtana on innostaa ja tehdä elokuva-alaa helposti lähestyttäväksi sekä osaltaan levittää elokuvakulttuuria. Mielestäni Kinojuhlat on onnistunut tässä erinomaisesti. Ohjelmaesitteessä oli lukuisia kiinnostavia elokuvia ja ainoastaan omat kiireeni tänä vuonna estivät isommat osallistumiset.
Silmittömän hauska tämä lukiolaispoikien taidonnäyte ja erikoispisteet upealle autokannalle! Poikien elokuvissa tämä räiskintä aseilla on ihanan viattoman oloista.
Aivan huippua on, kun taustamusiikkina kuuluu "Ihmemies MacGyver"-ohjelmasta tunnusmusiikki, joka lienee piirtynyt useimpien suomalaisten mieliin.
Tarinassa esiintyy niin gangsteri kuin kaupan lihamyyjäkin. Lopputulemana on kuusi vuotta vankeutta ja 25 vuotta pakkotyötä. Rikolliset rahdataan pois peräkärryn lavalla.:))
Viimeisenä esitettävä filmi "Olio" saatiin esitykseen muutamaa minuuttia ennen näytöksen alkamista muistitikulle tallennettuna. Aivan huikeaa, että tämäkin on saatu pelastettua! Olio-elokuva on nostalginen, sillä se on tehty jo vuonna 1970 Harrbådassa.
Tykästyin alun hiekkaan kirjoitettuihin nimiin ja etenkin siihen, kun nuoriso pian pyöräili nimien yli!
Elokuva on värillinen kaitafilmipläjäys, jossa nuoriso viettää aikaa makkaraa nuotiolla grillaillen. Pidin kovasti kohdasta, jossa nuorimies yritti syöttää makkaraa grillitikun nokasta toiselle kaverille. Siinäkin on jotain ihanan viatonta.
Grillailu keskeytyy, kun ympäristöstä kuuluu oudohkoja ääniä. Nuoret lähtevät tutkimaan ääniä metsikköön, jossa yksi nuorista katoaa. Onnekkaasti hänet kyllä myöhemmin löydetäänkin...
Ihana tämä punertava värimaailma filmissä. Ja kauniisti oli hyödynnetty myös auringon tekemiä varjoja ihmishahmoista.
Tämä elokuva juontaa juurensa viikottain kokoontuneeseen Foto-Klubiin. Porukka katsoi ja arvosteli aikansa elokuvia ja jalona pyrkimyksenä oli elokuvatuntemuksen lisääminen.
Olen sangen tyytyväinen näkemäni 45 minuutin mittaiseen filmikavalkaadiin ja iloinen, että ennätin tämän näkemään.
Kuin kynttilänä kakun päälle sain vielä pyydettyä kuvaan lyhytelokuvien keskeisiä tyyppejä. Vasemmalla Olio-elokuvan kuvaaja Juha Sallinen, keskellä Sotavangin perintö-elokuvan isä Manu Kerola ja oikealla elokuvaohjaaja ja kahdessa keskimmäisessä filmissä toiminut Juho Kuosmanen. Iso kiitos teille kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti