sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Syysiltana

Oikeastaan ajatukseni olivat alkujaan omenissa.  Viikolla tehtiin liki 3-vuotiaan kanssa pihassa  syysjuttuja. Hän katsoi hädissään omenapuun alle, johon oli tippunut yön aikana kymmenittäin omenia. Huusi minut viereensä: 

-Fammu, katso!

Kerroin, että syksyllä omenat tuppaa tippumaan puusta, kun ovat kypsiä. Yöllä oli tuuli keinutellut oksia siihen malliin....pojan ratkaisu oli liikuttava:

-Ripustetaan ne puuhun  takaisin!

Tulin tästä kommentoinnistä järisyttävän hyvälle mielelle ja näin jo kaiken muun tohinan keskellä itseni ripustelemassa niitä herkin sormin takaisin oksille. Kuin joulukuuseen ikään. 

Älyttömän hektisen opiskeluviikon huipennukseksi päätin palkita itseni ja lähteä ajelemaan päämäärättömästi. Sen on suuri nautintoni, vaikka ehkä kuulostaa oudolta. Parasta päämäärättömässä haahuilussa on, ettei tiedä etukäteen, mitä kohtaa tai mikä on teema. Se syntyy siinä kulkiessa...

Möllerin satamassa kuljin hiljaa rannan tuntumassa kuvaten syksyn kylmyydestä punastuneita lehtiä. 

Syksyssä on ehdottomasti parasta vahva värimaailma ja luonnon tuoksu. 



Maitohorsmien jäähyväisiä kesälle olisin voinut kuvata pidempäänkin.Niissä on jotain tavattoman kiehtovaa. 



Jollain oli ollut ylimääräistä aikaa. Rannan viereen oli koottu kivistä ympyrä ja kepeistä rajauksia. Opettaja minussa meinasi nostaa päätään ja olisin halunnut toteuttaa maataidetta;  asetella murretunvihreää sammalta, ruosteenpunaisia lehtiä, syvän oransseja marjoja ja keltaisia koivunlehtiä kuin  tauluksi kiviympyrän sisälle. Maataiteen idea on kaunis - et voi ostaa tai omistaa tehtyä. Tuulella on valta muokata teosta miten tahtoo, jos tahtoo. Kumpi onkaan taiteilijalle tärkeämpää: työn tekeminen vai valmis työ, en tiedä...


Syksyisessä okranvärisessä kaislikossa silmä lepää. Sitä on rauhoittavaa katsella. Mieleen nousee kaikkea kaunista katsellessa "Mun sydämeni tänne jää"-laulusta irrallisia kohtia...

"Syystuuli soi lauluaan, kuin kaiken tietää vois...vaik`itse saan vain viivähtää kesäiltaan viimeiseen..."



Mölleristä pois päin jo ajellessa on pakko pysäyttää auto tien laitaan ja käydä kuvaamassa kaatumaisillaan olevan hirsirakennuksen ovi. Kuinka kaunis!


Haikeana katselen järeää latoa. Muistan kuvanneeni sitä myös vuosi aiemmin - silloin se jaksoi vielä seisoa paikoillaan. Nyt se on harmaapäinen, kumara vanhus. 


Rakastan pihlajia. Kalevalaisissa tarustoissa pihlaja on Ukko ylijumalan oletetun vaimon maanjumalatar Raunin puu. Pidän pihlajasta sen monimuotoisen kauneuden vuoksi. Keväällä esiin puskevat pienet käppyrät vihreät lehtiaiheet, hetken päästä koko puu on kuin hyvälle  tuoksuva  morsian  valkoisine kukintoineen. Sitten saapuvat punertavat marjat ja kuin kruununa kauniit ruskan värit mielenkiintoisen mallisissa lehdissä. 


Hetken kuluttua huomaan olevani Elbassa. Kuljeskelen suuntaan jos toiseen. Mykistyneenä tuijottelen parkkipaikan pihlajia, joita kehystää valomeri. 


Viereisissä vaahteroissa on alaspäin riippuvaa melankoliaa. 


Etäämpää merenlahdesta kuuluu kiihkeää kaakatusta. Hanhiseurue  istuu siellä iltaa. Lintujen äänet ympäröi minut, muita ääniä ei kuulu. Mieleen pulpahtaa Hectorin "Tuulisinä öinä." Nyt ei kyllä juurikaan tuule... ilta hämärtyy. Rannan viileys tarttuu takin liepeeseen. 

"Tuulisina öinä kun en saa unta, menen usein rantoja mittaamaan...



Rannalla kävellessä löytää kaikkea kaunista. Tämä iso puuvene - hylätty, mutta kuin aseteltu juuri tuohon.



Ehkä pakkanen on jo käväissyt joku yö täällä. Se jätti muistoksi käpertyneitä lehtiä.  Pihlaja on puristanut pitkät kyntensä lujasti kiinni ja aikoo taistella  vielä tovin maailman tuulia vastaan. 


Marja-aroniat on kauniisti tertussa ryppäänä. Jostain luin viikolla, että nämä marjat hidastavat ikääntymistä. Silti jätämme ne pensaaseen. Syödä jotain ei--niin-makoisaa ja nuorentua...hmmm....me haluamme, että nuorennuslääke on makoisaa.:))





Tuuli riipii lopulta jokaisen lehden irti. Sisukkaimmmat jaksavat pitää kiinni vielä tovin. 



Kävelen Elban venesatamaan. Viereisessä kesäravintolassa on kauniin lämpimän  ja kodikkaan näköistä. Sisällä istuskelee jokunen ihminen. 


Juuri kun pääsen laiturille asti, tulvii ravintolan kaiuttimista  ilmoille Kari Tapion laulu "Kuin taivaisiin."

"Kuin taivaisiin, sä nosta mua nyt jälleen.
Kuin taivaisiin, taas päälle vuoren sen. 
Elää voin, kun kanssasi mä kuljen,
                                                                                                Kuin taivaisiin mä vierelläsi meen..."
Hengitän syvään meren tuoksuja. Olen vain.  Katselen hämärtyvää merta ja rannoilla siintäviä keltaisia valoja. Kuuntelen. Pieni tuulenvire kujeilee hiuksissani. Mykistyn. Hetki on jotain upeaa. Tätä kokemusta ei voisi ostaa, se on löydettävä!

Jos haluat tavoittaa rahtusen tunnelmoinnistani, klikkaa "kuuntele."  ( "play"). Ja palaa samalla  katsomaan sivulleni kuvia...









Samoilen pitkin rantoja. Alkaa olla jo niin hämärä, että kuvaus täytyy  pian lopettaa. Sataa myös muutaman pisaran verran. Syksy kyynelehtii. Kuvaan maisemasillalta Harrbådan tornia. Rantakaistale on aika lailla heinittynyt tästä osasta. 


Kaupungin valot näyttävät kiehtovilta. Tästä suunnasta näkee kuin uuden kaupungin. Asuntomessualue ja uusi, Kokkolan korkein kerrostalo erottuvat tyylikkäinä!





Yö kurkkii olkani takaa. Pakkaan kamerani. Elban lyhdyt tuikkivat minulle hyvästiksi, kun kuljen kohti autoa. Rentouduin!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti