Blogihaasteita tekoälyltä, osa 3: kirjoittaminen

Jatketaanpa sarjaa, jossa olen aiemmin käsitellyt tekoälyn blogini pohjalta minulle esittämiä kysymyksiä. Aikaisemmin olen jo käsitellyt aiheet "ammatinvalinta" ja "ammattikasvattajana ja moniosaajana. "

Mikä inspiroi sinua tarttumaan kynään tai näppäimistöön?

Työni puolesta kirjoitan viikoittain  asiatekstejä. Ne on minulle helppoja ja onnistuu missä mielentilassa tahansa. 

Mutta luovuudenpuuskassa minun on aivan pakko päästä kirjoittamaan. Se on aivan erilaista, kuin asiatekstin kirjoittaminen.  Silloin kun olen väsynyt tai stressaantunut, en pysty kirjoittamaan sanaakaan mitään kaunokirjallisempaa. Se vaatii lepoa ja rentoutunutta mieltä. Siksi kirjoitan lähinnä lomilla ja viikonloppuisin. 

On jännä, kuinka joka kesäkuu se innostus vaan nousee yhtäkkiä. Siis silloin, kun aloitan lomani. Toissakesänä istuin lomani alkajaisiksi autossa matkalla Saariselälle. Sanoin puolivälissä matkaa siipalle, että  mun täytyy päästä kirjottaan, nyt iski inspis. Siis tuosta noin vaan. No, en päässyt viikkoon kirjottaan, kun ei ollut mitään, mihin olisin tallentanut. mutta siis noin, se voi tulla täysin yllättäen. Kun palasin matkalta kotiin, istuin oikeastaan heti näppiksen ääreen ja annoin kynän laulaa. 

Joskus kirjoitan blogia vähän pitkin hampain, jos ei ole tiedossa asiaa, johon haluaisin uppoutua. En tietoisesti etsi kirjoitettavia aiheita blogiini, ne löytävät pikemmin minut. Kun luen jostain aiheesta, se iskee kuin salama, äkisti. Tiedän heti, että tästä haluan kirjoittaa. Vaikka teksti ei vielä edes olisi rakentunut päässäni mihinkään muotoon, tunnistan kirjoitettavan tarinan aiheesta. 

Toisin sanoen oma motivaatio luoda ja tutkia toimii yleensä alkusysäyksenä kirjoittamiseen. 

Onko jokin kirjoittamasi teksti muuttanut omaa ajatteluasi?

Ehdottomasti on! Kirjoitan tällä hetkellä kirjaa, joka on  erääseen äitini sukuhaaraan liittyvä tarina. Tai siis sitä se on, mutta ei mikään perinteinen sukukronikka, vaan kaunokirjallinen teos erään suvun 200 vuoden aikajanasta. Kirjan eteen olen joutunut tekemään mielettömän määrän tutkimustyötä ja vaikka olen kirjoittanut jo pitkään, etsin ja löydän yhä aiheeseen liittyvää tietoa, joka pakottaa myös tarkastelemaan ja muuttamaan aikaisemmin kirjoitettua tekstiä. Faktat täytyy saada tosiksi.

Yllä: Oman, vielä vaiheessa olevan, kirjan tekstiä

Kirjaraakileeni ansiosta olen tehnyt erittäin rankkoja tutkimusmatkoja arkistoihin ja löytänyt menneiden aikojen karummat kasvot. Se on ollut osittain jopa shokeeraavaa. Minä luulin, että sukuni on hyvin voinut talonpoikaissuku. Mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. On ihme, että  olen edes olemassa! Se on asia, jota en ymmärrä, kapasiteettini ei riitä käsittämään sattumien osuutta ihmisen ja sukupolvien elämään. Se jos mikä on mielestäni enemmän kuin kiehtovaa. 

Jos voisit kirjoittaa elämäkerran yhdestä ihmisestä (elävä tai mennyt), kenestä se olisi ja miksi?

No, tuota kirjaani sivuten - kyllä sieltä joku henkilö valikoituisi. Jos tietoa olisi vielä enemmän menneistä ajoista arkistojen  kautta saatavilla, olisi kirjan ehdoton päähenkilö venäläinen esi-isäni, Johan, joka muutti sodan perässä Suomeen kaupustelijana ja rakastui tulenpalavasti esiäitiini. En uskonut, että sellaista rakkaustarinaa olisi suvussani! Mutta on. Olen siitä kiitollinen. Ilman heitä en koskaan olisi aloittanut kirjan kirjoittamista. Nyt kirjoittamani kirjan päähenkilö on kylläkin "Vappu", joka siis rakastui tulenpalavasti vihollisen sotajoukkojen mukana kulkeneeseen. Vappu siksi, että hänen tarinastaan saan rakennettua eheän ja se myös nostaa harvemmin esillä olleen naiskuvan tavallisen naisen elämästä 1800-luvun alusta esiiin. 

Mitä neuvoja antaisit ihmiselle, joka pelkää aloittaa kirjoittamisen?

Sen neuvon, että vain kirjoittamalla voi oppia kirjoittamaan. Kun kirjoitan blogia, kirjoitan aika lailla tajunnanvirtaa. En muotoile lauserakenteita ja tekstiin jää väistämättä myös kirjoitusvirheitä. Blogipäivitys on erilaista kuin kirjan kirjoittaminen. Mutta se on hyvä ponnahduslauta. Kirjoittamisesta tulee tapa. Rakastan  ja ylläpidän 14 vuoden jälkeen edelleen blogiani juuri sen vuoksi, että siellä kaikki tekstini ovat siististi tavoitettavissa. Ilman blogia moni oma asiani olisi jo unohtunut. Tällaiselle boheemille ja suuripiirteiselle ihmiselle se on ollut aarre. Muistan ulkoa suurimman osan blogitekstieni aiheista, niin läheisiksi ne on vuosien varrella käyneet. 

Tärkeä neuvo oin myös se, ettei tulisi pitää liian pitkiä taukoja kirjoittamisessa. Tähän syyllistyn usein. Kirjoittaminen on paljon helpompaa, kun siitä tulee päivittäinen rutiini, vaikkei niin pitkästi kirjoittaisikaan. Tauon jälkeen aloittaminen on aina työlästä. Mutta kiinni tekstiin pääsee uudelleen vain niin, että päämäärätietoisesti aloittaa kirjoittamisen. 

Suosittelen myös kirjoittamaan omaan pöytälaatikkoon. Kaikkea ei ole pakko julkaista. Minua harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa esimerkiksi isäni sairastellessa ja kuoltua. Nuoruuden päiväkirjat on toki tallella, en vain ole niitä tohtinut vielä lukea uudelleen. 

Millaisia kokkolalaisia tarinoita tai henkilöitä haluaisit tuoda blogissasi esille?

Mielestäni tuon aika paljon esille niitä asioita blogiini kirjoittaen, joita haluankin. Historiateema ja oman elämän tapahtumat sekä luonto inspiroivat minua eniten. Joskus olen haaveillut, että kirjoittaisin henkilöhaastatteluja kokkolalaisista. En vain ole saanut sitä aikaiseksi. Olisi paljon mielenkiintoisia henkilöitä, joita olisi mahtavaa haastatella ja kirjoittaa heidän  elämästään. Se olisi kuitenkin työläämpää, koska joutuisin etsiä aikaa kirjoittamisen lisäksi myös  haastatteluille ja henkilökuvauksille. Nyt kun teen historia-aiheita ja oman elämän tapahtumista, liitän kuviin paljon sellaisia kuvia, joita olen matkan varrella kuvannut muuten vaan tai tietoisesti. Vaikka olen puhelias - joidenkin mielestä jopa suulas - olen perimmäiseltä luonteeltani kuitenkin aika lailla introvertti ja esille tulo ei aina ole niin mieluista. Kotoa käsin on vaivatonta kirjoittaa...joskus kirjoitin sanomalehteen, mutta tajusin pian, että se ei oo mun juttu, kun täytyy tiivistää tekstiä ja laskea kirjaimia. Sellainen surkastuttaa luovuuteni. 

Yllä: Joskus kirjoittelin sanomalehteen, silloin ihan parasta oli juuri henkilökuvaus ja -kirjoitus...

Kuinka tärkeänä pidät kaksikielisyyttä (suomi/ruotsi) blogisi sisällössä?

Tähän ainut oikea vastaus on: erittäin tärkeänä. Onhan se tuotu esille jo blogini nimessä. Olen kiitollinen, että tajusin nimetä blogiini kaupunkini kahdella kielellä.  Se tarjoaa ennen kaikkea paljon enemmän mahdollisuuksia kirjoittaa eri aiheista. Toisekseen olen koko Kokkolassa asutun elämäni asunut kaksikielisessä perheessä, mikä tuo aivan oman leimansa kokkolalaisuuteni. Olen asunut Kokkolassa 35 vuotta ja minulle Kokkola on alusta asti näyttäytynyt nimenomaan kaksikielisenä kaupunkina. Kirjoitan ainoastaan suomeksi, koska oma äidinkieleni on minulle niin rakas ja pelkään, etten osaisi ilmaista ajatuksiani yhtä hyvin ruotsiksi. Ajatuksen tasolla ajattelen usein asioita myös Kokkolan ruotsinkielisten näkövinkkelistä. Olen kokonainen  minä vain ja juuri  näin. 

Mitä kokkolalaisia perinteitä haluaisit tallentaa tuleville sukupolville kirjoitusten kautta?

Voi, niitä on lukemattomia. Esimerkiksi vuotuisjuhlien perinteet on tärkeää ylläpitää. Koska kieli on minulle rakas ja tärkeä, haluan myös ylläpitää oman alueemme kielikulttuuria, murresanoja, etenkin ruotsinkielisiä. Kerään myös oman sukuni sanasutkauksia talteen, ehkä teen niistä joskus tallenteen...

Minua vähän pelottaa, että kokkolanruotsi - tai sen  sanat - typistyvät ajan mittaan, kun esimerkiksi maatalouteen liittyviä vanhoja sanoja katoaa murteesta. 

Haluan myös tallentaa pieniä tarinoita ja välähdyksiä seudultamme. Niihin käyn käsiksi oman sukuhistorian kautta sekä vanhojen asiakirjojen, rakennusten ja tapahtumien kautta. 

Hyödynnän blogiani paljon opetustyössäni. Tiedän myös monia kollegoita, jotka  piipahtavat joko itse tai oppilaitaan ohjaten blogissani. Se tuntuu hienolta. 

Summa summarum - oikeastaan tärkeintä on tarinankerrontataito tuleville sukupolville, sekä kirjoittaen että kertoen. Toivon, että sinäkin, lukijani, mietit, mitä haluat omasta suvustasi tallentaa tiedoksi tuleville polville. Tee se jo tänään!

Uuden vuoden kynnyksellä vanhoja asioita

 Viimeisiä tunteja viedään vuotta 2023 ja kovasti jo odotellaan uuden vuoden käynnistymistä. Vuosi on ollut kiireinen, töitä on tehty paljon. Olen saanut olla tosi terve, ensimmäinen taudinpoikanen  iski vasta  joululomalla, kun kiire ja stressi kai hellitti. Niinhän se aina...

On ihanaa olla joululomalla. Olen viipyillyt kotona, valvonut pitkään ja nukkunut myöhään. Pikkupojan kanssa vietimme välipäiviä kahdestaan majoja rakennellen. 

Ja tietysti huomaan taas kerran sen, että kun rentoudun, minun on helppoa ja innostavaa tehdä kaikkea luovaa. En oikein itsekään käsitä,  kuinka selkeästi rentoutumiseni siihen vaikuttaa. 

Tässäpä teille tarinaksi tallennettuna kirjoitukseni, joka julkaistiin joulun alla Evijärven joulu 2023-lehdessä. Se on todenmakuinen kertomus mummoni äidin kuolin yöstä aika tasan sata vuotta sitten. Tuntuu hurjalta, miten elämä onkaan sadan vuoden aikana muuttunut. Ajattelen myös niin, että tuo kirjoituksen tarina on osoitus siitä, kuinka ihmismieli kykenee selviytymään monenlaisista kriiseistä ja ponnistamaan silti tasapainoisesti eteenpäin. Jotenkin jopa oman elämän vastoinkäymiset kalpenevat entisten huolien rinnalla.

Alla oleva tarina on murteella kirjoitettu, ehkä vähän vaikea lukea.

"Tarina on joulunajasta vuodelta 1923 Evijärven Haapajärvenkylästä tasan sata vuotta sitten. Keuhkotauti jylläsi silloin. Hilda-äiti kuoli 40-vuotiaana. Miten suuret jäljet se perheen elämään jättikään. Vieno-mummo kertoili minulle paljon. Olin varmaan ainut, kenelle hän näistä avautui. Asuin 8-vuotiaaksi asti Kuivasessa mummon ja Kallen luona vanhempieni ja siskoni kanssa. Olin kai potentiaalinen kuuntelija mummon vuodatuksille. Mummonihan jäi jo 26-vuotiaana sotaleskeksi ja muutti sen myötä takaisin kotitilalleen lapsineen auttamaan isäänsä ja Kalle-veljeään. Tragedioita tragedioiden perään.

Levolle laskel` Luojani

Äiti oli nyk` kuollu. Isä oli tullu yöllä herättään meijät kesken unien. Sen käjessä oli kynttilä ja liekin valon osuessa kasvoille, näki murheellisen miehen uurteiden syventämän katannon. Olin noussuh` het , kunn` isä oli tullu huoneeseen. Vaistosin het, että äitil` lähön aika oli tullu. Mutta Toivo, se vaan halus jatkaa unta.

Isä ravisteli Toivoa olokavarresta.

-Toivo, herää. Äiti tahtoo suv` vielä sen luo. Nousen`ny. Toivo, herää. Vieno on jo yläällä.

-Äitinne tahtoo, että työ tulisitta vielä hyvästelemään. Äiti lähtee pian taivasmatkalle. Tulukaa nyjj`jo. Äitinne niin haluis, että työ kaks vanhinta ees tulisitta sev`vielä hyvästeleen. Antaa muijjen nukkua. Hilijaa, hilijaa. Nouskaa ylös nym`, mutta varoin, ettei pienimmät herää.

Koko asiaa oli niiv` vaikea käsittää. Sillon, kun äiti vielä oli terves, se hoiti tuvan ja lapset, kävi navettatöillä, leipas tai parsi sukkaa ja hääri kaikenn` aikaa. Iltasin äiti laulo meijät lapset uneen. Äitillä oli kaunis ääni. Ja sem` poukussa oli hyvä olla.

Äiti oli sairastelluj` jo pitempään. Ja sittev`vielä viis lasta seihtemän vuojen aikana. S´oli palijon. Sev` voimat oli menny lapsiin, kun se synnytti ja imetti vuorom` perään. Ei siinä oikeen päässyv` voimaantumaan. Kahen viimesel` lapsev` välillä oli vaan reipas vuosi. Äiti oli langllaiha jo sillon, kun se Taimin sai. Mutta kun heinänteon jäläkeen äiti oli saanuv vielä Kaarlon, se` i oikeen päässy ollenkaan enää siitä kuntoon. S`oli tosi laiha ja väsyny. Se ties varmaan jo sairastuneensa ja kun se yritti kuitenkiv` vielä imettää Kaarloa, niin kerranki kuulin, kun se ihtekseen voihki itkun sekasella äänellä.

-Turhaan minä tätäkin koitan imettää, kun se kuolee kumminki, äiti vaikeroi.

Ne kaks pienintä oli niih` heikon olosia ja marusia. Olotkin oli köyhät. Vapaussoasta oli vasta päästy. Ruokaa ei ollu palijo ja kun äiti oli imettäny monta vuotta peräjäläkeen, niin s`oli jo valamiiks laiha, ku` aijanseiväs, ruukas isäki sanoa.

Pian äiti alako yskiin enemmän. Ristiäisekki sille pienimmälle pijettiin hilijassa. Ei pyyjetty enää valokuvaajaakaan, niin kun`noli vielä Taimin ristiäisissä ollu. Eikä kukaan ois kai tullukkaan. Kaikki pelekäs, että se tauti tarttus ja olis kuolemaks. Se äitin yskä oli niin kurijaa kuulla. Pimeät yöt etenki se yskä ikäänkun särki syämmen ja täytti koko talon. Yskökset se sylyki semmoseen sylykyastiaan. Se kippo oli harmaammusta metalliloota. Isä sitä yritti sitte aina aamusin tyhyjentää ja huuhtasta. Piti ollan` niin tarkka, ettei ne pasiliskot tarttus muihin.

Keuhkotauti soli. Tuperkkeli. Tuperkuloosi. Tubi. Lentävä. Rintatauti. Ei sitä oikeen tienny, millä nimellä ois sanonu. Oli liijan monta nimeä ja kaikki ne sanat oli niim` pelottavia ja pahoja. Kuv` vaan suustaan päästi jonkun` noista, niin kaikki kääns päänsäki het poispäin. Ne sano, että se oli likasten tauti. Muttei se niin ollu. Kylältä äiti oli sen tauvin saanu. Kulukutauti s` oli. Se` m pysty aistiin, kuinka tuota tautia kaikki pelekäs. Auttajakki oli niin vähissä. Isän piti olla navettatöillä ja minä olin sentään jo seihtemän ja kelevollinen auttaan. Muut oli kaikki nuorempia. Toivo oli täyttäny kuus niihin aikohin, kun se äitin yskä syksyllä pahentu ja Alli just joulun eellä vasta nelijä. Taimi oli hyvän toisella vuojella ja Kaarlo ei osannu vielä ees olla kontallaan.

-Vieno, suv` varaas jää lasten peräänkahtominen. Isäs aika menöö navetassa ja ulukotöissä, sano Hanna-mummo.

Onneks näin talavella ei ollu kyntötöitä, riitti kun talossa oli puita ja sai lehemät tillattua ja lypsettyä. -Kuolemantauvin on äitis saanu, sano Hanna-mummo.

Se asu naapurissa ja oli jo melekeen sokea. Hanna-mummo kävi välillä pesemässä lapset saunassa, muttei se sisälle tullu, ettei sekin sairastuis. Se kuuras isolla porstalla lasten selät. S`oli vähän pelottavaaki, mutta Hanna-mummo oli kuitenki hyväsyämminen ja halus auttaa. Sekin oli niin harmissaan äitin sairauvesta.

-Työihiminen parhaassa ijässä. Että piti näin käyvä. Ja kunn`on ne kaikki lapsekki. Niin se sano.

Isälle se hoki, että kyllä myö yhessä tästä jotenkis` selevitään, päivä kerrallaan. Ja että isän nuoremmat siskot, Hilima ja Johanna, joutais tulla kahtoon lastem` perään, kun äitistä aika jättää. Hilimalla ja Johannalla ei ollu omaa perhettä ja n`oli erilaiset kuinn`yö ja päivä. Johanna oli tyylikäs Savonlinnan kasinon kylymäkkö ja het sitten`niin herttanel` luonteeltaan. Mutta Hilima, se taas oli ronski, eikä juuri hempeilly. Mutta tykkäsin siitä, kun se halus aina niin auttaa, opetti leipoon, tekeen muttia ja limppimaitoo. Ja sel`leivän leipomisen se opetti suurpiirteisesti, niin kuss`sen luonteelle sopi – kourakaupalla vaan paiskattiin jauhoja taikinajuureen ja voijj` että se maistu, kul` leivän sai ottaa uunista. Vieläkil` leivol`leivät Hiliman ohojeilla.

-No`n tärkeitä taitoja elämässä osata, oli Hilima joskus sanonu.

Oli siinä töiset paikat. Hanna-mummo niim` pelekäs, että se tauti veis mukanaan isänki. Kuka meijän viijen perään sitte kahtois? Isä vaan sano, että kyllä myö tästä jotenkis`selevitään ja se keitti iltasin sipulimaitoo äitille. Siihen se usko. Se laitto ison voinokareenkis` sekaan. En tiijä, auttoko se mitään, mutta äiti ainaki tykkäs juua sitä lämmintä lientä. Joskus isä hiero äitir` rintaan Kanvertin salavaa. Muita lääkkeitä ei oikeenn`ollu.

Se yö, kun äiti kuoli, oli het pian joulun jäläkeen. M`ei oltu saatu olla äitin lähelläkään viikkotolokulla. Äiti vaan makas pimeässä peräkammarissa. Ei sinnes` saanum` mennä, vaikka teki niim` mieli olla äitin kans. Ne sano, että se tauti on kuolemaks ja tarttuu vielä.

Äiti ei voinu antaa enää kikkiäkään Kaarlolle. Isä oli tuonu tupaan maitosarven. S`oli semmonen ison lehemän sarvi, johon pistim` vastalypsettyä maitoa. -Kaarlon pitää alakaa kikkivierolle. Äitinne ei enää pysty sille kikkii antamaan. Vieno saakin alakaa juottamaan sarvesta Kaarloa, isä sano. Pijin Kaarloa sylissä ja pistim`maitosarven sen suuhun. Se imi niin ahanaasti. Ja yritim`minä sitä Taimiaki syöttää. Sekinn`oli vielä niim` pikkunen. Mummo oli kyllä opettanu, että ruokaa pysty Taimille jo antaan niinki, että ensin sen omassa suussa mössäs. Sitte annon sitä Taimille, niin se vähän vankistu, henkensä pitimeks. Oli niin kova halu pitää ne pienet hengissä. N`oli niir`rakkaita. Ja ne niim` itki, kunn`ei ne saanu olla enää äijin lähellä. Ei ne sitä yhtään ymmärtäny. Kunn`en minäkään. Ja äitiki itki hilijaa. Itki ja yski ja vaikersi. Oisin niih` halunnu silittää äitiä ja lohuttaa, ja sanoa, että kyllä minä niistä pienemmistä pijän huolen, mutten saanu mennä ees sel `lähelle.

-Voi kul`Luoja ottais nuo kaks nuorinta ees pois.

Niinn` oli äiti sanonu ja se jotenkip` pelotti. Olin kuullu, kun`ne joku yö oli kamarissa hilijaa puhuneet keskenään, äiti ja isä, ja luullu, ettei kukaan kuule.

-Kyllä so`n paras, että kunn`oon kuollu, niij`jätätte hauvan vielä auki. Ei tarvihte het sitte uuvestaan kaivaa sitä auki näin talavea vasten. Nuo pikkuset kuoloo kumminki. Sittek` kuulin äitin itkevän.

Miks se halus kaks niin pientä ja rakasta kuoleman omiks? Vaikka s´oli niitten äiti. Isä kyllä sano, että äitis haluuv` vaan niitten parasta ja meijän kaikkien. Että se niim` pelekää, ettei isä seleviä viijen pienen kans. Ja että kunn`non` niih`heikon olosiaki. Ja se Taimihan kuoliki sitteh`het pian äitin jäläkeen. Jotaim` paiseita sillet` tuli ja ne puhu, jotta sille ois annettu vääriä lääkkeitä. En sitte tiijä. Voi se olla niinki, että se meni siihen samaan tautiin. Se hauvattiin kolome viikkoa äitij`jäläkeen.

S`oli kyllä ihime, ettei se tauti isään tarttunu, kun s`oli niim astmanenki aina ollu. Ryki ja ryki. Mutta onneks isä oli käynyv` vielä syksyllä Kirsimpäkillä karpalossa. Niitä marijoja se aamusin munttas suun täyveltä ja yritti meilleki antaa, että pysyttäs terveinä. Karpaloa ja puolukkaa. Puolukoitten sekaan se laittor` ruisjauhoja ja joskus leikkas sokerisaksilla murenta sokeritopasta sekaan. Voijj`että se sitten maistu!

Myö seisottiin yöm` pimeyvessä, Toivo ja minä, siinä äitin kuolinvuoteen ääressä. Ulukona sato hilijalleen lunta ja tuuli vinku vanhan tuvann` nurkissa. Piha oli täyttyny lumipursuista. Isä oli vielä illansuussa arponu, pitäskö sel`lähtee viemään äitiä hevoskyyjillä lääkärille het aamusta. Mutt`ei siinä ollum` mitään iiliä, kul` lääkäriin oli kymmeniä kilometrejä ja koko pihaki oli niil` luminen, että hyvä kun reki pysy ees pystyssä. Ei se äiti ois kuitenkaan sitä matkaa enääk` kestäny ja kunn`ei ollu hyviä lääkkeitäkään siihet` tautiin.

Kammari oli pimeä lukuun ottamatta sitä kynttilän lepattavaa liekkiä. Isä istu tuolilla äitiv` vieressä ja pyyhki sen ohtaa rasulla. S`oli ihan hijestä märkä. Äiti halus vielä hyvästellä meijät kaks vanhinta. Muitten pienempien se halus antaa nukkua. Minä sanoin äitille, että pijin niin sitä ja että munn` oli nyt jo ikävä sitä ja ettei äiti sais mennä taivaaseen. Äiti vaan kahto väsynein silimin. S`ois niin halunnu halata, mutta s`ois olluv` vaarallista ja s`oli niim uupunukki jo. Minä päästinn` itkun. Äitin katse harhaili ja välillä se yski kumeasti hihaansa.

-Vieno, kiltti, lupaako äitille, että autat isääs! Se tarvihtoo apua, kum`mua ei enää oo.

Niin äiti vielä sano. -Äiti, minä lupaan. Hoijan pienemmät niin hyvin, kuv` vaan osaan, sopersin itku kurkussa. Äiti kyllä ties, että tekisin varmasti parhaani. Toivonki piti sanoa hyvästit äitille, muttei se oikeen ymmärtäny, mitä tuleman piti. Se varmaan vähäm` arkailiki äitiä, kunn`oli niin pimeäki ja yö ja s`oli väsyny ja hämillään. Kai sitä pelottiki.

-Ekkö sää Toivo ollenkaan aio äitiäs hyvästellä? kysy äiti siltä.

Äitin ääni oli ihan heikko jo. Isä yritti tuupata Toivoa lähemmäks, mutta Toivo vaan peräänty. Harmitti niim` palijon, kunn` ymmärsin, kuinka tärkeää s`ois ollu äitille. Äiti yski sitte taas hyvän tovin.

-Voi, Oskari, keittäsikkö mulle vielä kahavin? Se niil` lämmittäs rintaa.

Isä lähti kahavinkeittoon. Kammarissa oli ihah` hilijasta. Äiti vaan tuijjotti. Semmonen katanto, että s`ois halunnu sanooj` jotain, muttei millään enää jaksanu. Yritin hymyillä äitille. Äiti nosti kättään, muttei sanonu enää mitään. Silitin äitiä peitom` päältä ja luin samantien itkun sekasella äänellä äitin opettaman iltarukouksen.

Levolle laskel`, Luojani, armias ole suojani,

Sijaltain joss`enn` nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aammen.

-Tubi, tubi, tubi, Toivo hoki ja pyöri siinä ihtensä ympäri.

Kai seki ois halunnus` sanoo jotain äitille, muttei se osannu. Yritin kahtoo Toivoon päin ja kurtistin kulumiani, että se ymmärtäis ollan´ny kiltisti, mutta se touhus vaann`omiaan. Isä toi äitille sitte sen kahavin. Äiti jakso vielä jotenkip` punnata ihtensä vähäm`ylöspäin, niinn` että isä piteli sen päätä toisen käjev` varassa ja laski kupin varoen sen huulille. Äiti joi kupin tyhyjäks. Sen jäläkeen se halus pitkälleen takas maate, ei se enää yhtääj` jaksanu. Ja siihen se sitte piaj` jo kuoli.

-Äitinne onn` nyl`lähteny taivaaseen. Niinn`isä meille sano.

Oli jälijellä enää yö ja hilijasuus. Isä nous ylös tuolistaan ja paino äitin silimät kiij` ja luki Isä meijän-rukouksen. Minä itkin, mutta Toivo oli vaann` ihan hilijaa, kurtisti kulmiaan ja imi peukaloa. Teki mieli ottaas `seki syliin ja lohuttaa. Myö oltiin nyk `kaks äijitöntä.

Isä saatto meijät sänkyyn ja sano, että meijän pitäs yrittää nukkuan`ny, ja että sem`pitäs hoitaa vielä monta asiaa. Se sano, että se kyllä aamulla hommais jonkum`meille avuks ja huolempitäjäks. Isän askeleet oli verkkaset ja murheen aisti koko sen olemuksesta, mutta halusinn` uskoo, että kyllä myö tästä jotenki selevittäis. Olinhal`luvannu `niin äitilleki. "

Kirjoitukseni myötä toivotan hyvää uutta vuotta 2024!