Hautaaminen entisaikoina

Kun ihminen kuolee, on  tiedossa hautaaminen. Nykyään se käy vuodenajasta riippumatta suhteellisen vaivattomasti.  Aikaisempina aikoina sekä talvi- että kesäkelit toivat isoja haasteita hautaamiselle. 

Kirkkolain (1054/1993) säädöksien tarkoituksena on  suojella kirkkopihaa ja sen rakenteita sekä säädellä muutoksia koskevia menettelytapoja.  Kirkkolain mukaan kirkollisia rakennuksia ovat kirkot, kellotapulit, siunaus- ja hautakappelit sekä hautausmaalla olevat niihin rinnastettavat rakennukset. 

Kuva yllä Lohtajan hautausmaalta Karhintien varrella. 

Tähän myös mainittakoon  sellainen juttu vielä, että minulla on sudanilainen ystävä. Keskustelin hänen kanssaan hautaamisesta, kun isäni kuoli. Hän ihmetteli kovasti meidän tapaa järjestää hautajaisia. Isäni kohdalla kävi vielä niin, ettei ollut saatavilla  siunausaikaa kuin kuukauden päähän kuolemasta. Itsestäkin se tuntui järjettömän pitkältä ajalta. Ystäväni kertoi, että hänen kulttuurissaan hautaus tapahtuu aina viimeistään seuraavana päivänä. Tämän tietysti ymmärtää, kun maassa on  aina lämmin ja ruumiiden  viileässä säilyttäminen vaikeaa. Mutta ystäväni kertoi myös, kuinka tärkeää on, että kaikki  lähistöltä tulevat hautajaisiin. Ei kutsuta ketään, vaan ihmiset vain saapuvat. Luonteeltaankin nämä surujuhlat ovat yhteisölliset ja niihin liittyy myös ilonpitoa. Ystäväni kertoi, että ihmisillä on aina valmiina kodeissaan  juhlavaatetus, jota käytetään vain juhlatilaisuuksissa ja sen voi ottaa heti esille, kun tilanne vaatii!

Entisaikoina hautaaminen oli haasteellista, koska ruumis tuli saattaa siunattuun maahan. Saattoi olla, että kirkko oli kymmenien kilometrien päässä. Esimerkiksi omalla lapsuuspaikkakunnallani Evijärvellä siunaukset tapahtuivat 1500-luvulla Pietarsaaren emäkirkkomaalla. Evijärvellä on järven keskellä saaret nimeltään Hautasaari ja  Ruumissaari. Tällaisiin saariin valehaudattiin kesähautaan ruumiita kauan sitten - ajatuksena, että ruumiit paremman kuljetuskelin koitettua siirrettäisiin siunattuun maahan.  Tuosta Hautasaaresta ruumiit onkin tiettävästi kuljetettu pois, mutta Ruumissaaressa ilmeisesti on ruumiiden viimeiseksi paikaksi koitunut tuo saari. Hautaus saareen loppui 1637, kun perustettiin Lappajärven kappeliseurakunta. Mutta kun paikkakunnalla oli 1830 vuoden tienoilla koleraepidemia, käytettiin Ruumissaarta koleraan kuolleiden hautapaikkana. Talvisin puolestaan joillakin seuduilla oli talvihautoja. Tällöin vainajien arkut säilytettiin tehdyn, pitkän katoksen alla, ja siirrettiin sieltä siunattuun maahan roudan sulettua.

Kälviän hautausmaan vanha kappeli sijaitsee hautausmaalla ja sen on suunnitellut valtiopäivämies Juho Pernu. Viimeiset vainajat siellä on siunattu 1950-luvun alussa. Kappelin alla on myös ruumiskellari.

Kokkolan kirkon hautausmaalla oli 1700-luvun alussa puusta rakennettu kahdeksankulmainen luuhuone, jonka seinässä olevaan tauluun oli kirjoitettu ruotsinkielinen runo. Se on tässä suomennettuna:

”Ihmislapsi kurja, kun kuljet mieron tiellä,

kuolemaasi muista, ja katso muita siellä,

sekä minkä sääty, ehkä onni mukanaan,

osaksesi antoi. Vaan yhteen paikkaan päätyen

täällä talonpojat on kanssa muiden säätyjen.

Niin luut köyhän, rikkaan joutuu samaan satamaan.

Vuonna 1701.”"

 (Suom. A. Forsius)

Löysin myös toista juttua tehdessäni maininnan, että Kaarlelan kirkon pihassa olisi ollut vanha ruumishuone. Nyt kun kaupungin verkkosivuja on uudistettu, en valitettavasti enää sitä tekstiä löytänyt, mutta muistaakseni siinä mainittiin rakennuksen olleen kirkon eteläpuolella. Kuvasinkin aluetta edellisellä kirkkomaakäynnillä tammikuussa.

Kirkkomaan eteläpuoli lienee ollut rakennukselle tietoinen valinta, sillä "arvokaimmat" ihmiset haudattiin kirkon lattian alle, mutta seuraavana arvojärjestyksessä olleet  haudattiin kirkon eteläpuolelle. Kirkkomaan pohjoispuolelle haudattiin hieman kyseenalaisemmassa arvossa olevia ihmisiä ja kokonaan kirkkomaan ulkopuolelle  päätyi rikoksista ynnä muista syytetyt.

1700- luvulla alettiin kammoksua ruumiiden löyhkääviä hajuja ja ruttoepidemian aikoihin 1710-1711 annettiinkin uusia ohjeita hautausta koskien. Vuoden 1770 valtiopäivillä annettiin ohjeistuksia säilyttää ja kätkeä ruumiit niin, etteivät ne aiheuttaisi eläville haittaa tai vahinkoa. 1773 määrättiin, että hautojen tuli olla holvattuja ja kulkutauteihin kuolleita suositeltiin haudattavan syrjäisiin hautausmaihin.

Toisaalta kirkon lattialautojen alle hautaaminen mahdollisti vaivattoman hautauksen talvikeleilläkin. Etenkin papiston tiedetään vastustaneen kirkkoihin hautaamista ja siihen lienee syynä työpaikan haisuongelmat. Vuonna 1790 astui voimaan määräys, jonka mukaan ketään ei saanut haudata kirkon alle ja myös viimeisen vuoden aikana kirkoihin haudatut määrättiin haudattaviksi muualle.

Liitän tähän kuvia Kaarlelan kirkon vanhoista hautamuistomerkeistä, Kuvausaika on jokunen vuosi taaksepäin. Käsittääkseni nämä hautamuistomerkit on viimeisimmän remontin myötä siirretty kirkon eteistilaan, mutta en ole koronakurimuksen vuoksi päässyt kirkossa pitkään aikaan vierailemaan, joten jännityksellä odotan sitä hetkeä, kun pääsen uudelleen kuvailemaan...

Tässä yllä on hautamuistomerkki Kaarlelan  kirkon kuoriosasta ja alla  on kuvakaappaus julkaisusta "Sednare delen, om Gamle Carleby", jossa on kerrottuna Kaarlelan kirkon  esinestöstä ja haudoista. Teksti on peräisin kirkkoherra Jacob Chydeniukselta ja painettu vuonna 1754. Tekstissä kuvaillaan ylempänä olevan hautalaatan ulkoasua. Siinä kerrotaan, että muistomerkissä on jokaisessa neljässä kulmassa rautarenkaat. Siinä on kerrottu myös haudassa olevien nimikirjaimet "I.C. W. ja H.C.D. Nämä tarkoittavat kirkkoherra Jacobus Caroli Westzynthiusta (k.15.11.1702) sekä hänen vaimoaan Helena Catarina Brattia. Jacobus oli Kokkolan kirkkoherrana vuonna 1694.

Nimikirjainten alla on ruotsinkielinen teksti:

 "Iag hafwer hört tina böön sedt och tina tårar."Minä olen kuullut ja nähnyt sinun kyyneleesi"
Alimmilla kahdella rivillä lukee 
"Lånd (?) på mig  Gud till det bästa."

 

Samassa kirjoituksessa Chydenius kuvailee myös toista Kaarlelan kirkosta löytyvää hautamuistomerkkiä. Hän kertoo muistomerkin löytyvän paikasta, jota kuvailee "På stora gången," ajattelisin tämän niin, että sillä tarkoitetaan pääsisäänkäyntiä. Hän kertoo muistokiven tekstin kuuluvan kauppias Johan Eriksson Prästille ja hänen rakkalle vaimolleen, Elsa  Mattsdotterille. Vuosilukuna mainitaan 1677. Chydenius kuvailee, että kiven keskellä on tiimalasi ja kiveen hakatun kranssin alla on teksti :

"Se grant på denna sten,

wad krants och timglas tyder,

Strart för dig sielf til meen, 

ut sådant om dig lyder,

Mår du, som rösengrants, 

Må wål här i werlden siker,

snart kommer en annan dants,

döds skallan blir du likev."

Huh ja huh, olipa haasteellista yrittää tekstiä tähän liittää kirjain kirjaimelta, pahoittelut, jos meni jokin kirjain tai sana  väärin...

Vuonna 1822 annettiin yleinen "Keisarillisen Majesteetin Armollinen julistus kiellosta Ruumiiden hautaamista wastaan Kirkoissa." Tästä seurasi, että täytyi rakentaa ruumishuoneita, joissa osin säilytettiin ruumiita yli talven ja roudan.

Vuonna 1841 tuli lisäksi voimaan määräys lämmitettävän ruumiinavauspaikan järjestämisestä talviaikaan. Esimerkiksi Evijärven Risukankaan hautausmaalla on edelleen tallella tällainen rakennus. Kälviällä  kuuluu olleen  myös  talvihauta- ja leikkuuhuone. 

.

Ullavan kirkon pihapiirin yhteydessä olevalla hautausmaalla on edelleen hirsinen talvihauta, eli paarihauta, joka on siirretty sinne uudelta hautausmaalta, Hietaharjusta puolen kilometrin päästä. Ullavan kirkon vieressä oleva hautausmaa otettiin käyttöön 1780-luvulla ja siinä yhteydessä rakennettiin hautausmaalle myös kuusi kiviseinäistä puurakentein katettua talvihautaa.

Myös Lohtajan kirkon ympärillä olevassa kirkkomaassa on ollut maanpäällisiä hautarakennelmia, joiden kerrotaan löyhkänneen. Tämän muistan mainitun viime kesäisellä kirkkomaaopastusreissulla.

Olin ennen joulua Alahärmässä hautajaisissa ja kun kysyin lähiomaisilta, minne siellä viedään vainaja odottamaan hautausta, niin vastaukseksi sain, että talvihautaan. Paikan päällä selvisi, että se oli ihan tavanomainen kuolleiden säilytyspaikka ja ruumishuone, mutta nimi lienee perua entisajoilta, jolloin hautaus ei ole tapahtunut talvikelelillä välttämättä niin nopeasti roudan vuoksi. Näin ainakin itse oletan.

Luin myös mielenkiintoisen lehtijutun Kälviän seurakunnan 360-juhlavuoden yhteydessä. Siinä pohdittiin, miksi Kälviän kirkko on rakennettu niin alavaan kohtaan, vaikka seudulla olisi ollut paljon korkeampiakin kohtia, jollaisille yleisemmin kirkkoja rakennettiin. Kotiseutuneuvos Uuno Huhtala mainitsi tuossa yhteydessä, että kirkon oli hyvä sijaita lähellä jokea, koska näin oli helppo kuljettaa vainajat hautaan jokea pitkin ja myös saapua kirkonmenoihin veneellä. Huhtala mainitsi myös, että entisaikoihin lapioita ei tehty teräksestä, vaan puusta. Niinpä oli helpompaa kaivaa seudulla, jossa maa oli pehmeää ja veden kuljettamaa hiesua.

Hautamuistomerkit ovat mielestäni loistavia ajankuvia. Vähän surullisena olen viime vuosina katsellut monilla kirkkomailla kulkiessani, kuinka ikivanhat hautamuistomerkit sysätään syrjään...Vaikkei niitä enää alkuperäisille paikoille laitettaisikaan, niin jotenkin haluaisin niille arvoisemman loppusäilytyspaikan ja muiston menneistä vielä jälkipolvillekin...

LÄHTEET: Forsius, Arno: Talvihaudat ja luuhuoneet. [http://www.saunalahti.fi/arnoldus/talvihau.htm] Luettu 28.11.2020.

Keskipohjanmaa 20 vuotta sitten: Kälviän seurakunta juhli 360 vuoden matkaa. keskipohjanmaa-lehti. 18.10.2019. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutinen/583170] Luettu 28.11.2020.

 
Muuttuva kirkkorakennus tänään.Kirkkohallitus. [https://kirkonpilvi.sakasti.fi/files/b01ef063-ec34-442a-bc56-02325b2d647a/muuttuva_kirkkorakennus_tanaan_verkkojulkaisu_17_02_08.pdf] Luettu 28.11.2020.

Puotinen, Mauno. Evijärven vanha hautausmaa. 2004. [https://evijsuku.mbnet.fi/Hautatiedosto/Evijarven_vanha_hautausmaa.html] Luettu 28.11.2020.

Sednare delen, om Gamle Carleby. [https://www.doria.fi/handle/10024/69417] Luettu 7.2.2021.

Ullavan kirkkopiha. [https://www.kaustisenjaullavanseurakunta.fi/hautausmaat/ullava/ullavan-kirkkopiha] Luettu 28.11.2020.

Ullavassa Kauneimmissa joululauluissa

Yllätin taas kerran  kotiväkeni ilmoittamalla, että lähden Ullavaan. Siippa siunailemaan, että tie on niin mutkainen, pimeä ja liukas. Minä siihen, että jos ullavalaiset siitä selviää, niin sitten minäkin. 

Siispä Kauneimpiin joululauluihin sinne. Joka vuosi kiertelen vähän eri paikoissa laulamassa näitä kauneimpia. Haluaisin joskus tavoittaa lapsuuspaikkakuntani kauneimmat. Ihan siihen en ole vielä koskaan päässyt, mutta siinä on varmaan osana nostalgiamomentti...Tänään oltiin kyllä aika lähellä.

Maalaispaikkakunnan kirkko, jossa olen aikaisemmin käynyt ainoastaan kuvaamassa vaivaispoikanäyttelyssä viereisessä rakennuksessa. Kirkkoa olen kuvannut aikaisemminkin kyllä  ulkoa, mutta sisätiloissa en ole koskaan aikaisemmin ollut. 

Saavun  toiseksi viimeisenä kirkkoon. Matka pimeällä tiellä oli yllättävän pitkä. Istun lähes takariviin. Aikomuksenani ei ole tällä kertaa kuvata kirkossa. Ensimmäisellä kerralla aion vain aistia ja havainnoida. 

Yllätyn, miten pieni kirkko on sisältä. Se on lähes täynnä ihmisiä, minulle tuiki tuntemattomia. Ehkä jokunen miettii, kuka olen...

Kirkossa ei ole lehteriä, ikkunat on matalalalla, eikä siinä ole ns. siipiosiakaan. Yllätyn. Kirkko on aivan erilainen kuin olin kuvitellut  Mutta kirkko on kaikessa pienuudessaan kaunis. Tuijottelen tietysti ensimmäisenä valaistusta ja saarnastuolia. Alttariakin. 

Urut ovat lattiatasossa keskellä kirkkoa. Kanttori  Annukka Rannankari  työskentelee kirkkokansan keskellä. Naiskanttorilla on hyvä laulunääni. Kiinnitän kanttorin työhän paljon huomiota aina kirkossa. Ajatelkaas, olisin nuorena päässyt opiskelemaan kanttoriksi, enkä mennyt. Välillä vieläkin mietin, pitäisikö sittenkin. Rakastan urkumusiikkia...Olisi hieman erilainen työnkuva kuin nykyään. En tiedä, kumassa lopulta olisin enemmän kotonani. 

Tilaisuuden juonsi kaunis, nuori ja hyvin selkeäsanainen Teresa Biskop. Pidin hänen selkeistä juonnoistaan. 

Lisäksi esiintyi naiskuoro Koriat ja lapsikuoro Muksut. Innolla aina kuuntelen erityisesti lapsikuorojen laulantaa. Kuorossa oli useampia todella hyvä-äänisiä. Ihanan inhimillistä, että kanttorilta oli kadonneet lapsikuoron laulunsanat lauluun "Gloria", joten hän ilmoittikin lennosta vaihtavansa laulun. Ihailtavaa, että lapsille se heti sopi. Pidän tällaisesta välittömyydestä ja  siitä, että jos jokin asia kaatuu, löytyy aina vaihtoehto.

Yhdessä saimme laulaa laulun jos toisenkin. Ihailin takavasemmalla istuneen miehen laulunääntä. Uppoudun aina tällaisiin...

Mutta viimeinen laulu. Jotenkin jo etukäteen päättelin sen olevan  "Maa on niin kaunis." Se on lempijoululauluni, siihen liittyy niin paljon muistoja. Siinä vaiheessa, kun viimeisessä säkeistössä noustiin penkeistä ylös "Kunnia herran"- kohdassa, sammutettiin kirkon  kynttilöistä valot. Valaistus jäi ainoastaan joulukuuseen ja alttarikynttelikköihin. Kerrassaan liikutuin ja päästin itkun. Olihanelämys...Kiitos  Ullava!

Kälviän kirkkopitäjä 380 vuotta -juhlanäyttelyssä

                               

Mikäpä olisi kirkkohistoriafriikille oivallisempi käyntikohde, kuin Kälviän kirkkopitäjän  juhlanäyttely. Kälviän kirkkopitäjä täyttää 380 vuotta ja juhlistaa sitä  viikon  mittaisella, Kälviän  seurakunnan ja kotiseutuyhdistyksen toteuttamalla näyttelyllä. Myöhemmin näyttely on auki vielä heinäkuun viikonloput ja siirtyy sitten pienempimuotoisena seurakuntakodille.  Osaltaan näyttelyn mahdollistajana on ollut myös Kokkolan kulttuuripalvelut. 

Näyttely on sijoitettu Kälviän kotiseutumuseon tiloihin, minne se istuukin hyvin museon vakituisten esineiden oheen. Hyvä idea, sillä samalla tulee katsastettua museon muutkin  esineet ja myös kytkettyä niitä Kälviän  seurakunnan historian eri aikakausiin. Näyttely on siististi toteutettu; kehystettyjä valokuvia ja tekstejä kirkon eri vuosisadoilta. Niistä käy hyvin ilmi, kuinka keskeinen osa kirkolla on ollutkaan tavallisenkin ihmisen elämässä. Ilman kirkon mittavia arkistoja esimerkiksi sukututkimus olisi aika laihaa... Tavallisetkin ihmiset ovat saaneet tietojaan tallennettua kirkon mittavien arkistointikäytänteiden vuoksi. 

Kälviä itsenäistyi Kaarlelasta omaksi kirkkopitäjäksi 1639 Kristiina-kuningattaren vahvistuksella 14.10.1640. Toiminta pääsi nopeasti vauhtiin, sillä ensimmäinen kirkko Kälviälle nousi jo 1640. Kirkossa naisille ja miehille oli paikat keskikäytävän eri puolilla. Seurakunnalla on tallessa 258 nimeä käsittävä nimiluettelo , josta selviää kyseisen seurakunnan naimisissa olevien  ja leskien istumapaikat kirkossa. 

1600-lukuun kohdistuivat muutamat hyvin vaikeat katovuodet, mikä aiheutti paljon kuolemia. Esimerkiksi vuonna 1697 kuoli kadon seurauksena 359 seurakuntalaista. Heitä ei voitu haudata kirkon lattian alle, jossa muutoin oli kahdeksan talon yhteishaudat molemmin puolin käytävää. Lisää hautapaikkoja oli tapulin alla ja kirkkopihassa kaikkiaan kuudentoista talon yhteishaudoille. Tässä alla on  pätkä  Kälviän  ensimmäisen kirkon lautapenkkiä kaiketikin vuodelta 1640. 

Alla olevassa valokuvassa on puolestaan kuvattuna Kälviän vanhimman kirkonkirjan aloitussivu. Kirjanpitohan sai alkunsa vuoden 1686 kirkkolaista, jonka mukaan täytyi pitää väestökirjanpitoa. 

Museossa oli esillä mielenkiintoisia esineitä vanhoista Kälviän  kirkoista. Alapuolen kuvassa on Kälviän vanhimmassa kirkossa olevat tiimalasin kehykset 1640-luvulta. Itse tiimalasi on hyvässä tallessa Kansallismuseossa. Hämärähkö kuva tiimalasista löytyy täältä samoin kuin  kuvia vanhasta saarnastuolistakin. Kannattaa muuten käväistä Helsingissä Kansallismuseossa näitä aarteita bongaamassa! Sieltähän löytyy myös saarnastuoli ja alttaritaulu! Minulle niiden  paikan päällä katsominen jokunen vuosi sitten oli elämys!

1700-luvulle siirryttäessä uusi vuosisata alkoi sotaisasti. Isonvihan karmeudet koettiin 1715 Kälviälläkin. Rahvaat ihmiset  pakenivat piilopirtteihin ja äveriäämpi kansa suuntasi Ruotsiin pakoon. Kälviän seurakunnalta puuttuu väestökirjanpitokin tyystin   vuosilta 1714- 1721, koska pappikin pakeni Ruotsiin ja menehtyi siellä. Sodan melskeissä kidutettiin ja raiskattiin kiinni saatuja ja peräti 80 kälviäläistä joutui Venäjälle orjaksi. Heistä vain kaksi palasi. Suhteutettuna siihen, että Kälviällä oli Isovihan jälkeen noin 670 henkeä, orjaksi joutuneiden määrä on hurja. 

Tekstikylteissä on maininta myös kirkkoherra Erik Esseviuksen pojista, Erikistä ja Jaakosta, joiden ympärille  kokoontunut hengellinen liike joutui luterilaisen kirkon kanssa ristiriitaan. Antti Tuurihan on tehnyt näistä veljesten toimista kirjojakin, kannattaa lukea!

                      

                                  Yllä: Karttakuva Erikinpoikien matkoista. 

Kälviän toinen kirkko valmistui 1765, eikä uuden kirkon alle enää haudattu ruumiita. Kirkkopihassa oli sijoitettuna 38 yhteishautaa riveittäin  ympäri pihaa. Tuntuu aika hurjalta lukea infolapusta tieto, että jälkeenpäin mädäntyneet ruumiit kerättiin hautojen tyhjennyspäivinä yhteiseen joukkohautaan. En tiedä, olisinko halunnut olla näkemässä...

Ullavan kirkko valmistui 1783 ja se irroitettiin omaksi saarnahuonekunnaksi tässä vaiheessa. Sitä aikaisemmin Ullava oli siis osa Kälviän seurakuntaa. 

On myös mielenkiintoista  tuijotella museossa olevia jalkapuita ja mustapenkkiä. Jalkapuu oli rangaistusmuoto miehille. Kyllä siinä riitti kirkokansalla katseltavaa ja siunattavaa. Tämä alla oleva jalkapuu on löydetty kirkon tapulista ja lahjoitettu museolle. 

Mustapenkki puolestaan toimi häpeärangaistuspenkkinä naispuolisille  muun kirkkokansan katsellessa. Tämä penkki on vuodelta 1646. Kuinkahan moni meistä nykyisistä tallustajista olisi saanut nämä rangaistukset osakseen silloisilla säännöillä? Häpeärangaistus kirkossa lopetettiin vasta vuonna 1864. 

Museohuoneen seinällä on  kiinnostavia kuvia myös nykyisessä kirkossa säilytettävistä esineistä. Alla olevassa kuvassa on arvokas kirkon kastemalja, joka on vuodelta 1748. Painoa sillä on 805 grammaa. 

Seinällä on kuva myös ehtoollisastioista; ehtoollisviinikannusta vuodelta 1740, ehtoollisleipäastiasta vuodelta 1779. Ne ovat kullattua kalkkia ja  saatu entisaikojen  tyypilliseen tapaan lahjoituksena Kristoffer Carlbomilta. Carlbom oli syntynyt vuonna 1695 Kokkolassa. Hän oli varakas kauppias ja kaupunginvaltuutettu. Samainen Carbom on lahjoittanut myöäs Kaarlelan kirkkoon  yhden lampetin. 

Sukutukijana palan aina intoa vanhoja kirkonkirjoja kohtaan. Tässä alla olevassa kuvassa on katkelma kuolleiden kirjasta vuodelta 1868, jolloin menehtyi paljon torppareita ja vähävaraisia seudullamme. 

Kälviällä haudattavia oli vuoden aikana 421 ja Ullavassa 186. Nämä kirjathan näkee nykyään loistavasti isolta osalta netistä. Kun katsoin juuri tuota kuvan sivua netistä, tammikuussa  vuoden ensimmäisenä vainajana mainitaan Rimbilän maatilan isännän vaimo, Helena Jacobsdotter. Hän on menehtynyt keuhkotautiin 63 vuoden 5 kuukauden  ja 7 päivän ikäisenä Kuolleita löytyy niin torpparintytöstä, leskivaimosta kuin sylilapsistakin. Muina kuolinsyinä samalla sivulla  näkyy esim. yskä ja kuume, vanhuuden heikkous ja vatsakipu...

Lassilan suvun pöydän päälle on laitettu esille vanhoja raamattuja ja virsikirjoja. Valo ikkunasta loistaa raamatun aukeaman päälle ja ikään kuin kultaa sivun.  Teksti on vanhaa, vaikeaselkoista ja kirja paksu. Raamattu - biblia -  on vuodelta 1758  ja painettu Turussa,

On kiinnostavaa vertailla vanhaa virttä numero  21  "Enkeli taivaan," sanoitusten osalta. Hyvin vanhassa virsikirjassa se oli virsi numero 121. Kielen muuttuminen on uskomatonta...Vaikka kuinka yritän hyräillä tuttuakin tutumpaa melodiaa noilla vanhemmilla sanoilla, en saa sanoja sopimaan paikoilleen...Vanhat virret on kyllä melkoinen aarrearkku!

"ENgel paimenill puhui sanoill näill: Sangen hywän sanoman sanon teill, ilon teill Ihanan ilmoitan, Cuin Jumalald julki teill suodan..."

Näyttelyssä on niin paljon katseltavaa, ettei huomiota tule kiinnitetyksi samalla tarkkuudella ihan joka asiaan. Mielenkiintoinen on kutenkin taulu, "Monument tafla", jossa mainitaan Kälviän kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset aina vuoteen 1767 saakka. Taulun on koonnut Martinus Gabrielis Peithzius, joka myös oli kälviäläinen kirkkoherra. Siis aivan aarre koko taulu tietoineen!

1800-luvun iso asia Kälviällä oli Heikki Kuorikosken johdolla rakennettu uusi tapuli. Tapulihan on edelleen tunnettu kauneudestaan ja toimii kuin itseoikeutettuna maamerkkinä keskellä Kälviää. 

Ilman sotaa ei selvitty 1800-luvullakaan, sillä Suomen sotaa käytiin Kälviälläkin 1808-1809. Näiltä ajoilta löytyy tietoa esimerkiksi Peltokorven taistelusta. Katovuosien vuoksi Kälviän väkiluku laski. Myöhemmin samalla vuosisadalla koettiin vielä nälkävuosien karut kohtalot, jolloin kuolleisuus tällä alueella oli normaalimäärään verrattuna kymmenkertainen. Kokonaisuudessaan Kälviän seurakunnan väkimäärä kasvoi kuitenkin huomattavasti johtuen lapsikuolleisuuden vähentymisestä 

1865 kirkolliset asiat ja maallinen hallinto määrättiin erotettavaksi  kunnallisesta hallinnosta asetuksella. 

Nykyisin käytössä oleva hautausmaa perustettiin Komosalon rämeeseen kirkon läheisyyteen.Seutu on alun perin hyvin kosteaa ja siippa toteaakin siitä mainitessani, että joka kerta, kun hän on ollut Kälviällä jotain hautaan laskemassa, on haudan pohjalla ollut vettä...Talonpojat määrättiin maanajoon, tehtävänä  kullakin oli tuoda  2 kyynärää maata  paikalle. Kyynärä vastannee noin 45-70 senttimetriä. Myös hautaustavat muuttuivat, sillä kirkkoon hautaaminen kiellettin ja asetuksella määrättiin perustamaan   hautausmaita maaseudulle vuonna 1879. Siunauskappeli hautausmaalle rakennettiin 1903 Juho Pernun piirustusten mukaan. 

Alla olevassa näyttelyn valokuvassa on hautaristi, jossa on Kälviän ensimmäinen hauta vuodelta 1889.

1900-luku on jo meille tutumpaa aikaa. Ullavan kappelikunta anoi itsenäiseksi pääsyä vuonna 1904 ja nykyisin käytössä oleva kirkko rakennettiin Kälviälle vuonna 1905. Sodat koituivat jälleen monien kohtaloksi tälläkin vuosisadalla. Käytiin sekä Kansalaissotaa, Jatkosotaa että Talvisotaa. Kirkon toiminta on sankarivainajien kohdalla ollut näin jälkeenpäin tarkastellen erittäin merkittävää. 

Vuonna 1996 Kälviä sai toimia valtakunnallisten  Herättäjäjuhlien isännöijänä. Alapuolen kuvassa on herättäjäjuhlayleisöä kuvattuna Kälviän hautausmaan tien suunnassa. Juhlien teemana oli  silloin "Tulkaa ristin juurelle. "

Ullavan osuudesta näyttelyssä on vastannut Olavi Keski-Rahkonen. Ullavastakin löytyy paljon tietoa infokylteistä. 

1900-lukuun ajoittuu tekstien mukaan melkoinen farssi koskien Ullavan kellotapulin kelloa. Kuulemma on mennyt ihan käsirysyksikin. Tarinan taustalla on vanhanpojan halu testamentata omaisuutensa nimenomaan kirkonkelloon. Mutta kun tämä Israel Jaakonpoika Haapaniemi sattuikin kuolemaan yllättäen, ei hän ennättänyt tehdä testamenttia. Lopulta vuonna 1908 hovipikeus vahvisti suullisen testamentin. Lopputuloksena oli saksalainen kirkonkello, alun perin suunnitelmissa oli ollut Friisin konepajan valama kello, mutta paikallinen papisto sai kateudenpuuskassaan kellon tilatuksi Saksasta...

                      

Alapuolen kuvassa on Martta Vähälän maalaama taulu Ullavan  kirkosta ennen  vuoden 1900 peruskorjausta. Idyllinen työ!

Pöydällä on myös eri aikakausien  leimasimia. Kiva yksityiskohta. Vanhimmat sinetit ovat kauniita ja  näyttäviä. Ihan toista sarjaa kuin nykyiset kumileimasimet. Kälviän vanhin  sinetinpainanta on tallennettuna Kansallismuseossa ja se  on noin vuodelta 1640.

Kiitokset näyttelyn järjestäjille kovasta työstä ja erittäin mielenkiintoisista aihepiireistä! Ja tietysti onnittelut seurakunnalle pitkästä iästä!:) Ehdottomasti tutustumisen arvoinen käyntikohde!

LÄHTEET: Infotekstit Kälviän seurakunnan 380-vuotisjuhlanäyttelyssä sekä omat  aikaisemmat muistiinpanot.

Isänmaan puolesta-muistomerkki Ullavassa

Ullavan kirkon pihassa katselen jykevää muistomerkkiä. Paksussa punertavan ruskeassa kivipaadessa on ylimmäisenä  kiviristi. Jalustalla olevan kiven  kyljessä on  teksti "Isänmaan puolesta 39-40, 1941, 1944. "

Kivessä on runsaasti toisen maailmansodan aikana kuolleiden miesten nimiä. Löytyy sotilasarvoltaan niin korpraalia, alikersanttia, sotamiestä, tykkimiestä, kersanttia kuin kaartilaistakin. Tarkemmin laskettuna vuosina 1939-1940 on kaatuneita ollut kaksi, vuonna 1941  26 ja vuonna 1944 16 henkilöä.

Itselleni nämä tämän aikakauden hautakivet ovat aina pysäyttäviä. Oma isoisäni menehtyi vain 26-vuotiaana Jatkosodassa vuonna 1942. Samasta perheestä sota vei kolme veljestä. Vielä  yli 70 vuotta isoisäni menehtymisensä jälkeen hän on mukana perheemme keskusteluissa - ihminen, jota en ole koskaan saanut oppia tuntemaan, kuten ei isänikään... Nimi kivessä on vain nimi muiden mukana, mutta jokaisen nimen taakse kätkeytyy suuri määrä elämänkohtaloita...

Valtakunnallista tilastoa katsomalla voi todeta, että Ullava oli onnekas Talvisodan aikana 1939-1940, sillä tällöin sodassa menehtyneiden määrä Ullavassa  oli Suomen kahdeksanneksi pienin. Prosenteiksi muunnettuna  0,22%  Ullavan miespuolisesta väestöstä laskettuna.

Muistomerkin  edustalla on yksittäiset sankarihaudat.

LÄHTEET:

Kysy.fi. Helsingin kaupunginkirjasto. mitkä paikkakunnat kärsivät Talvisodassa suurimmat ja pienimät tappiot? [http://www.kysy.fi/kysymys/mitka-paikkakunnat-karsivat-talvisodassa-suurimmat-ja-pienimmat-tappiot] Luettu 8.6.2015.

Maarit ja Sami Hurmerintaa fiilistelemässä Ullavassa

Tämä blogijuttu tulee muutaman viikon takaa. Kiireisen ja tapahtumia täynnä olleen Kokkolan V keskiaikapäivän loppuhuipennuksena palasin keskiaikaisesta  kirkkokonsertista kotiin klo. 21.15. Kotona ees ja taas käväistyäni sain siipan puhuttua ympäri ja lähtemään  lopulta kanssani Ullavaan. Kyllä - matka Ullavaan syysillan pimeydessä klo. 21.30:)))...Silmiini nimittäin oli viikon varrella osunut pieni ilmoitus Maarit ja Sami Hurmerinnan ilmaiskonsertista Ullavalaisen kaupan pihalla! Tämä oli pakko kokea!

 

 

 

Maaritin musiikkiin liittyy tarina, kuten moneen muuhunkin minulle läheiseen musaan.  Muistan Maaritin nostalgiset laulut omilta varhaisvuosiltani. En niille silloin sen kummemmin lämmennyt. Rakkauteni Maaritin musiikkiin juontaa juurensa 25 vuoden taakse. Opiskelin silloin ensimmäiseen ammattiini Jyväskylässä. Lastentarhanopen opintoihin kuului pakollisena joko kitaran tai pianon soitto. Heh, nuorena tein monta juttua alta riman. Sieltä mentiin, mistä aita oli matalin. Niinpä valitsin instrumentiksi tunneille laiskuuttani pianon, koska osasin sitä jo soittaa .

 

Mutta joskus onnistaakin, vaikka yrittää lusmuilla...Minulle sattui kaksi varsin lahjakasta musiikin opintojaan viimeistelevää soitonopea. Kun he oivalsivat, että osaan jo enemmän kuin alkeet, he pistivätkin minut todelliseen prässiin. Jouduin tekemään huomattavasti enemmän töitä kuin kurssikaverini, joka naureskeli, että yrittää soittaa kitaralla tunti toisensa perään "Piio piio piio, pikkuinen kananpoika", eikä siitä koskaan tule valmista...

 

Etenkin jäi mieleen se miespuolinen ope - taisi olla vakituisen openi sijainen, joka oikein  nosti minut suosta. Ope oivalsi, että vapaa säestys onkin minun juttuni. En ollut tajunnut, että soitan harvinaisia, vaikeitakin sointuja ja kaiken maailman sointukäännöksiä, vaikka olin niitä muka joskus opiskellutkin. Soitin vain ajattelematta mitä soitin, koska soinnut kuulostivat korvaani siten ainoilta oikeilta... Eräällä tunnilla ope laittoi eteeni Maaritin  nuotin "Ei vaadi paljon vaan kaiken." Ope kertoi, että Maarit on hänen lemppariartistinsa. Kohta oli minunkin. Hurahdin täysin tuohon kappaleeseen ja löysin samalla palasen  itsestäni! Musiikin opiskelu tuntui lopultakin mielekkäältä...

 

Maarit ja Sami esiintyivät kaupan pihalla kuormurin lavalta. Taisi olla aika extreemiä soittaa viileässä illassa. Tiedän, kädet kohmeisena soittaminen on enemmän kuin haastavaa. Tiesin toki, että Sami Hurmerinta on melkoinen kitarataituri, mutta yllätys oli, että myös Maarit soitti koskettimia taiturimaisesti! Googlailun jälkeen selvisi, että molemmilla on taustallaan klassisen musiikin opintoja. Maaritin isoisä muuten oli italialainen ammattimuusikko...

 

 

Saimme kuulla paljon tuttuja biisejä.

 

Pariskunta osoittautui sangen empaattiseksi ja aidoksi, tavallisiksi ihmisiksi. Juuri sellaisia ovat mielestäni ne suurimmat taiturit! Osasivat todella ottaa yleisönsä. Maarit kertoi suurella lämmöllä rakkaudesta puolisoonsa.  Myös perhe-elämän arvostus nousi juonnoissa esiin.

 

Aloitettiin Villiviinillä.

 

"Haravoin,kaivan, peitän ja kastelen.

Auringon valoa ootan ja rukoilen.

Iltakasteen tuoksua pihalla haistelen ja nuotion loimua mä katson..."

 Miten niin tulikaan ystäväni mieleen, joka on epätoivoisesti koko kesän kylvänyt ja kastellut ja sitten jänikset tulivat ja söivät koko sadon -amppelimansikoista lähtien.:)

 

 

  

Neito ja ylioppilas-laulusta Maarit kertoi Samin säveltäneen sen kovassa kuumeessa.

                                          Uudempia biisejä edusti "Joidenkin kaa."

                                            "Joidenkin kaa on samantien helppoa.

                                              Miten se voi olla sellaista?
                                              Vaikka ei ois tuntenut kauaakaan.
                                              Tuntuu ihan niinkuin olis tuntenut jo vuosia.
                                              Sillä joidenkin kaa on samantien helppoa.

                                               Johtuuko se siitä, mitä heille voi sanoa?
                                              Johtuuko se siitä, mitä voi jättää sanomatta?
                                              Kun mä näin sut, sut tunsin yksintein.
                                              Kun tapasin sut, mä sanoin itsellein:
                                             Sun seurassa maailma, se näyttää niin kauniilta.

                                            Sillä joidenkin kaa on samantien helppoa..."

Maarit kertoi olleensa täysin uskonsa menettänyt 19-vuotiaana.  Luuli, ettei löydä unelmiensa miestä koskaan.  Joskus olen lehdestä lukenut heidän love storynsä, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tämän alustuksen jälkeen tuli "Laakson lilja, yksi niistä upeimmista. Voit kuunnella sen livenä alta:) Sori, innostuin itsekin ihan vähän :)))

Laakson lilja (1973)-nauttikaa!

Kuultiin monta muutakin hyvää biisiä. Lainaa vain-laulusta Maarit kertoi, että se konkretisoitui sekä hänelle että puolisolleen lähtemättömästi 23.8.-15 vietettyjen  Janna-tyttären häissä.

                                             "...Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
                                              En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
                                             Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
                                             Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

                                                         Lainaa vain, lainaa vain
                                           Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain..."

Niin totta.

Kuultiinhan me se  Jos tahdot tietää ja Jäätelökesäkin. Moni sitä odotti. Kitara erityisesti oli siinä upea!

 

                                          "...Muistan jäätelökesää
                                          Kun lapset kiirehtii kouluun
                                          Posken rusketus häviää
                                          Illat pimenee jouluun..."





Hetken jo luulin, että lempparibiisini jää tällä kertaa väliin. Vaan tulihan se taputusten jälkeen vielä loppuun! Täydellinen päätös hienolle konsertille! I-HA-NA!

                                      "Ei rakkaus soita viuluaan
                                      ei juota lemmenjuomaa
                                     ei taivaan kuuta se anna
                                     vaan enemmän

                                      Eihän rakkaus yöstä voimaa saa
                                      ei näytä paljasta pintaa
                                      ei pöytään hunajaa kanna
                                      vaan parempaa

                                      Rakkaus on tuoksu vain
                                      tai menneisyys
                                      huokaus muistoille myös
                                      Tulisena katsella toista vain silmiin
                                      unisena olkaan joskus painaa pää...

                                      Ei rakkaus laske aamujaan
                                      ei katso miehen mittaa
                                      ei toisen puolesta kuole
                                      vaan enemmän
                                       
                                      Sillä rakkaus pieneen ihmiseen
                                      ei vaadi paljon vain kaiken
                                      sen kaiken jos voisin antaa,
                                      ei parempaa

                                      Rakkaus on tuoksu vain
                                       tai menneisyys
                                       huokaus muistoille myös
                                       rakastuneen sieluun se pelkoja heittää
                                      lakastuneen tunteen joskus herättää

                                      Ei rakkaus kiedo pumpuliin
                                      ei laula iltoja tähtiin
                                      ei vaadi paljon
                                      vain kaiken."

 

 

 

Ullavalaiset vapaudensankarit

Aika piipahtaa jälleen Ullavassa.

Tällä kertaa tutustumme hautamuistomerkkiin Ullavan kirkon läheisyydessä.

Muistokivi on kapeahko ja korkea.

Kiven yläosassa on seppelöity risti.

Kuvan  alapuolella on teksti:

"Ullavalaiset vapaudensankarit

Matti Wähälä

Synt. 10/1 1894

Kaatui Messukylässä 28/3 1918

Jalmari Rahkonen

Synt 6/9 1891

Kaatui Hauholla 28/4 1918"

Kiven alaosassa on muistoteksti kaatuneille:

                                                         "He puolesta lain ja vapauden

henkensä uhrattuaan

rauhassa lepoa nauttivat

nyt povessa isänmaan."

Nuoret miehet ovat kuolleet vuoden 1918 sisällissodassa.

Kivipaasi on sankarihautarivistöjen vieressä.

Kivipaasi herää kuin eloon, kun sen  pystyttämiselle  etsii  taustaa. Selviää, että molempien nuorten miesten taival kansalaissodassa päättyi päivinä, jolloin moni muukin menetti henkensä. Alla kaksi lainausta pitkistä teksteistä molempien kuolinpäiviltä.

28.3.1918 oli kiirastorstai joka myöhemmin sai nimityksen "veritorstai". Valkoisten joukkojen hyökätessä Tamperetta kohti perääntyviä punaisia joukkoja vastaan, käytiin Kalevankankaalla taistelu, jonka jäljiltä yksin valkoisten joukot harvenivat tuona päivänä noin tuhannella kaatuneina, kadonneina tai haavoittuneina. Tuona samaisena päivänä kuoli myös punaisten Tampereen joukkojen ylipäällikkö Hugo Salmela Teknillisellä oppilaitoksella sijainneessa esikunnassa tapahtuneessa kranaattiräjähdyksessä...

...Messukylän historia II (Unto Kanerva) kirjoittaa s.446 seuraavasti:
"Ammuttuja messukyläläisiä oli 15. Näistä kahdeksan menetti henkensä Härmälän pellolla, vain yksi sotaoikeuden tuomion perusteella. Härmälässä ammutuista oli kaksi Uudenkylän miestä. Kesemmällä kuultiin, että täällä oli kuoppa. Sieltä kaksi Uudenkylän miestä löytyikin. Kummallekin jäi vaimo ja viisi pientä lasta."

"...Sunnuntaiaamuna 28.4.1918 Hauhon vanhan harmaakivikirkon kellot eivät kutsuneet kansaa jumalanpalvelukseen. Kirkonkylää ja lähitienoita hallitsivat sodan äänet.

Punakaartin joukkoja vyöryi saksalaisten rintamalinjan keskustaan jättämästä aukosta sisään. Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona taisteli ylivoimaa vastaan. Vaikeimmaksi muodostui vasemmalla taistelevan 2. komppanian asema, sillä punaisten saartoliike eristi sen pataljoonasta. Käytiin armottomia lähitaistelulta mies miestä vastaan. Pataljoona sai vetäytymiskäskyn...

...Hauhon kirkonkylä oli edelleen punakaartin miehittämä. Taistelukentällä lojui kaatuneita suomalaisia, valkoisia ja punaisia, uhreja itsenäisyyden kovin ankaralla tiellä. Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona oli menettänyt yli 50 miestä kaatuneina, eli noin 10 prosenttia vahvuudestaan. Kaatuneista yhdeksän oli Ylivieskasta. Useat kymmenet olivat haavoittuneet, ja moni oli joutunut sotavangiksi..."

                                                                        LÄHTEET:

Esi-isää etsimässä.28.3.1918 - Matti Kytön kiirastorstai. [http://sukuajahistoriaa.blogspot.fi/2014/03/2831918-matti-kyton-kiirastorstai.html] Luettu 7.6.2015.

Sanansaattaja.   Hauhon taisteluun liittyvä sukutarina vuodelta 1918. Kirjastovirma. Pohjoispohjalaista kulttuuriperintöä. [http://www.kirjastovirma.fi/ylivieska/juurikosken_partaalla/sanansaattaja] Luettu 7.6.2015.